Vierähti muutamia päiviä. Ville oli syöksynyt surunsa ajamana kuin
uhalla poikien mukana hurjastelemaan. Risto koetti estellä, mutta
turhaan.
— Ei se, veli hyvä, maksa puhua... muutenkin tämä elämä täällä
öllöttää. Punaiset saavat aivan vapaasti akiteerailla ja kiihottaa
rauhallisiakin poikia. Kun täällä ollaan vielä ensi kevääseen, niin
eikö tuota tultane mekin punaisiksi.
Risto naurahteli toverinsa kiukulle, vaikka myönsi niin olevankin.
— Kyllä me saamme jo hävetä kaikinpuolin suojeluskuntalaisia. Ei ole
ryhtiä eikä mitään. Tällaiset joukot muka maanpuolustajia, joissa kohta
toinen puoli polsevikkeja.
— Mutta täytyyhän olla vakituinen armeija, sanoi Risto.
— Niin täytyy mutta miksi se on sitten tällaista... Kyllä pitäisi
suojeluskuntia vahventaa.
— Punaisetpa vaativat entisiäkin hajottamaan.
— Yhtähyvin kuin armeijaakin.
— Kyllä on sekaista.
— Niin on.
— Eikä taida selvää tullakaan.
— Kyllä totuus ja oikeus kerran vielä jää voitolle, sanoi Ville. Mutta
hänestäkin tuntui niinkuin yhteiskunta-oloissa olisi jotain epäselvää
ja sairasta olemassa.
Ei puhuttu enää siitä. Pojat lähtivät postiaan ottamaan.
Risto odotti Elinalta kirjettä, mutta saikin vain Aililta, sisareltaan.
» — Isä on hyvissä voimissa ja kulkee työmailla. Heinänkorjuu onkin jo
lopussa ja suojeluskunnan juhlat sattuivat aivan kuin loppiaisiksi.
Paljon oli väkeä ja suuremmeistä oli. Torvisoiton mukaan saatiin
tanssiakin. Elinasi oli näytelmäkappaleessa ja hyvin se pelaaminen
heiltä sujui Kivimäen Kallen kanssa. Olisi mielestäni vähempikin
riittänyt, kun kerran on toisen omaksi lupautunut, kuten Elinakin.
Eihän tästä pitäisi puhua sinulle, mutta Elinasta on kerrottu, että
hän olisi ollut Kallen kanssa lähemmissäkin suhteissa sen jälkeen
kun sinä läksit lomaltasi. Meidän uusi isäntärenki kertoi jotain
sellaista nähneensä hevosia hakiessaan Särkän laitumelta, kun olivat
sinne menneet. Tuli puheeksi, tietysti leikillä vain, kun lavaa eilen
purettiin, se Elinan ja Kallen näytteleminen. Jaakko sanoi siihen että
»mikä ihme se... kovin rotevasti ne halailivatkin tuolla Suvimäen
rinteessä». Ei Jaakko tiedä mitään sinun ja Elinan suhteesta ja sillä
kai sanoikin. Koetin tutkia, että »miten ne halasivat», mutta Jaakko
nauroi vain. Kerron tämän siksi, että kirjoittaisit Elinalle ja
vaatisit selvyyttä. Olen sinusta siksi ylpeä, etten soisi sinun olevan
kaikkien yhteisellä ja kun tiedät, että meidän suvussa ovat olleet
ankaria siinä suhteessa itselleen niin on sitä silloin toiseltakin
vaadittava. En tämän perusteella mene väittämään onko asiassa perää,
ja saattaahan sen näyttelemisenkin ymmärtää muutenkin, mutta joka
tapauksessa voit kirjoittaa Elinalle.
En minä hänestä päällepäin uskoisi mitään huonoa. Äläkä tämän takia
häntä jätä. Ja ehkäpä hänet itse tunnetkin paremmin kuin muut. Siksi
kerroin, että olen välitön ja suora sisko sinulle.»
Kirjeessä oli vielä muutamia sanoja, mutta ne häipyivät Ristolta
hämärään.
Odottamaton isku oli kohdannut häntä, jos kerran asia niin oli kuin
sisko kertoi.
Oliko siis Elinakin kaksinaamainen niinkuin Villen mielitietty oli
ollut? Eikö maailmassa enää voinut luottaa mihinkään?
Kauan istui Risto vuoteensa laidalla ja luki kirjeen aina uudelleen ja
uudelleen.
Miksi Elinalta ei tullut edes kirjettä?
Olihan hän tosin muutamia päiviä sitten kirjoittanut.
Ville tuli Riston luokse kyselemään syytä toverinsa synkältä näyttävään
mielialaan.
Eihän Risto voinut olla puhumatta. Täytyihän edes mieltään keventää.
— Semmoisia ne ovat, vakuutti Ville, ja lisää kaikenlaista puhumalla
sai Riston herkän mielen yhä enemmän katkeroitumaan.
— Sanopa Ville, mikä nainen oikeastaan on? sanoi Risto.
— Petturi ja saatana! Jos en olisi minäkään rakastanut niinkuin
rakastin... ja jos joku olisi semmoista kertonut Kaarinista, en olisi
uskonut. Parasta kun en olisi sitä kohtausta nähnytkään. Rakastan häntä
vieläkin ja...
Villen ääni takertui kurkkuun.
Päät kumarassa istuivat miehet vuoteensa laidalla.
— Helvetti! Mitäs tässä suremaan... Tule, mennään tanssiin
pyörittelemään näitä kukkasia.
Risto epäröi.
— Tule pois. Ollaan me niinkuin muutkin.
— Sama kai se on. Kai sitä mekin osataan halata, kun se kerran näin
menee.
* * * * *
Valssin sävel soi valittavana ja kaipaavana. Risto tanssi hurjasti.
Melkein kohona piti hän tyttöä. Tytöllä oli pehmeä povi ja taipuisa
vyötäinen. Paljas käsivarsi oli täyteläinen ja iho kuin samettia. Tyttö
hymyili hänelle punaisella, viekoittelevalla suullaan ja Risto puristi
silloin tyttöä lujemmin.
Tanssin väliajalla vei Risto tytön kursailematta hämärään sivuaulaan
ja mitään sanomatta suuteli häntä; ja sinä hetkenä tunsi hän itsessään
jotain menevän alaspäin huimaavaa vauhtia.
63
— Mikähän sinäkin olet, mietti Risto tanssin väliajalla katsellessaan
tyttöä. Olet kai luvannut olla jonkun oma kokonaan ja jakamattomasti
ja äsken annoit suudella itseäsi ja hymyilet- ja makeilet nyt kaikin
tavoin minulle. Et ole työläistyttö, etkä konttorineiti, joita enimmän
syytetään kevytmielisyydestä, vaan oikea porvarisneito, ehken hyvinkin
vakavien vanhempien lapsi ja hyvin kasvatettu. Mutta näen, että olet
valmis kaikkeen ja minä otankin sinut tänä yönä.
* * * * *
Risto palasi tytön luota raskaissa mietteissä. Itsesyytös painoi häntä
malmin tavoin. Hän oli näkevinään edessään vanhan Majamäen kasvot,
joissa oli surullinen ilme.
Ja vielä toisetkin kasvot surullisemmat ja kyyneleiset tulivat hänen
katseltavikseen ja hiljaisella äänellä tuntui tyttö kysyvän:
— Tiesitkö varmasti todeksi mitä kuulit? Miksi et tahtonut kysyä ensin
minulta? Eikö rakkaus olekaan luottamusta?
Se sattui kipeästi, mutta poika koetti väittää omaksi edukseen:
Sisko ei valehtele, hän tietää ja kun sitä jo toinenkin sanoi. Kyllä ne
osaavat sitten kaunistella itseään, kun asiasta kysymys tulee.
Kyyneleiset kasvot hävisivät, mutta toiset vakavat ja syyttävät jäivät
häntä katselemaan.
— Taisit hukata tänä yönä parhaasi, poika, ja siinä sivussa se meni
koko suvun kunnia. Mitä siitä, jos muut eivät sitä tiedä, itse sen
tietää kuitenkin. Helppo sinun on nyt ensimäisen kerran jälestä luisua.
Ehkä niin onkin, myönsi Risto. Himo kipenöi jo kuin myrkky suonissa.
Vaikea sitä olisi nyt jo tappaa, ja täällä olivat kuin niljaiset kädet
vetämässä syvyyteen.
Päätä pakotti ja kylmä hiki kohosi otsalle. Jos olisi ollut kotona,
olisi voinut mennä tytön puheille ja saada selvyyden ja tällaista
häpeää ei olisi tullut.