Voi miten kuuma ja pölyinen oli kaupunki kesäkuun helteessä. Kahdessa
pienessä puistossa oli varjoisaa, mutta sinne oli harvoin tilaisuutta
mennä. Harjoitukset olivat keskipäivällä ja aamuin ja illoin oli
muutakin tehtävää kuin puistoissa kuljeksia.
Risto ei sinne halunnut mennä. Siellä oli ne ainaiset ilolinnut
virnistelemässä ja akiteeraamassa.
Ville kävi siellä joskus iltaisin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut.
Laitakaupungin tytöt siellä kieppuivat poikien kintereillä ja joukolla
puhuttiin rivouksia ja vuoroin politiikkaa.
Urakalla siellä koetettiin kiihoittaa kapinahenkeä. Kylvö menikin
usein suotuisaan maaperään. Tasamielisetkin pojat alkoivat mielessään
kapinoida. Miksi nyt oli perustettu sotalaitos, kun siitä oli jo niin
kauan saatu olla rauhassa? Miksei saanut olla edes kuuminta kesän aikaa
kotonaan?
Ja sitten koti-ikävä pakotti hakemaan näistä katuperhosista ystäviä ja
rakastajattaria. Nämä laitakaupungin rikkaruohot saivat korvata pojille
kaukaisen kotikylän siskon ja mielitietyn.
Keskipäivän aurinko paahtoi huumaavasti. Pojat palasivat
harjoituksista. Velttoina ja väsyneinä raahustivat jalat katukivitystä.
Risto naurahteli itsekseen. Tämäpä oli sotapoikien ryhtiä. Muistui
mieleen suojeluskunnan harjoitukset siellä maalla, kotikylässä.
Jäsenissä tuntui teräkseltä ja tanner kumisi jalkojen alla. Mutta
siellä olikin kaikki se kotoinen, joka innosti ja kohotti. Täällä ei
ollut muuta kuin hämärä tunto, että täyttää velvollisuutensa.
Jos ei olisi ollut mitään mustaa ja tympäisevää olemassa, jos kaikki
olisivat olleet yksimielisiä tehtävänsä tärkeydestä, niin ehkä olisi
voinut paremmin säilyttää ryhtinsä.
Nyt ei tullut sotapojan luonto näkyviin muussa kuin reuhaamisessa.
Yksilöiden innostus laimeni joukkohengen painosta.
Minkäpä sille... Pääsisihän täältä vielä kotikunnaillekin temppuja
tekemään. Saisihan siellä niinkuin ennenkin nähdä ja tuntea, että vielä
on isäin henkeä pojissa ja heissä maalla tuki ja turva ja järjestyksen
vahvat vartijat. Näihin järjestöihin kuului jäseniä kaikista
yhteiskuntaluokista, ja oli turvallista tuntea ja tietää, että nämä
tulisivat säilymään kaikesta vastustuksesta huolimatta niin kauan kuin
lain pyhyys ja oikeuden tuntokin säilyisivät maassa.
* * * * *
Päivä oli jo illoillaan. Omassa syrjäisessä paikassaan luki Risto
kirjettä. Se oli Elinalta.
Tänään olikin hänellä kuin juhlapäivä. Päällystöltä oli hän saanut
ilmoituksen, että hänen pyytämänsä kolmen päivän loma oli myönnetty,
käydäkseen kotonaan, jossa vanha isä sairasteli. Ja nyt sitten kirje
Elinalta.
* * * * *
»Täällä ovat tuomet vielä kukassa ja pihlajatkin avaavat jo kukkiaan»,
kirjoitti Elina. »Kohta onkin jo juhannus ja pojat ovat käyneet jo
monena iltana kylän yhteistä kokkoa rakentelemassa. Sinä vain et
taida sille kokolle päästä. Kuulin kyllä siskoltasi, että olet lomaa
pyytänyt, josko sitten saanet.»
»Kävin Majamäessä joku päivä sitten. Isäsi valitteli sairauttaan ja
äitisi tuntui ikävöivän sinua. Kaunista sielläkin oli. Pihapihlajat
olivat jo kukassa yleensä, vaikka meillä näkyy vasta muutamia
auenneita. Kelpaa siellä kerran nuorikon liikkua, kuka sitten
lieneekin. Jos sieltä pääset kotonasi käymään niin pistäypä Särkänkin
yksinäistä tyttöä katsomassa.»
Kirje sai kuumat veret Riston poskille. »Kelpaa siellä nuorikon
liikkua.» Elina siis hyväksyi Majamäen tulevaksi kodikseen. »Kuka
sitten lieneekin.» Eihän Elina hänelle muutoin niin kirjoittaisikaan,
jos ei kerran välittäisi hänestä.
Ei ollutkaan enää kuin muutamia päiviä juhannukseen. Hän pääsee kotiin.
Ja sitten kylän kokoille, vaikka Elina ei osaa odottaakaan.
Ville huhuili Ristolle ja tuli kohta reippain askelin hänen luokseen.
— Kuulehan, minä olen saanut heilan itselleni ja vieläpä
paremmanpuoleisen, sanoi hän heittäytyen nurmelle loikomaan. — En ole
siitä vielä ennen sinulle puhunut ja vasta minä sen sainkin selville
eilen illalla siellä tanssiaisissa.
— Ooho, pikku Kaarin, niinkö?
— Niin juuri. Eikä olekaan liian pieni, melkein yhtä suuri kuin sinun
Elinasikin.
— Mistä sinä tiedät, että se Elina on?
— No kyllähän minä... häneltähän sait juuri kirjeenkin. Suotta sinä
sitä salailet. Sanoinhan tuon minäkin.
— Olkoonpa sitten onneksi. Kaarin taitaa tosiaankin olla kunnon tyttö,
siltä hän ainakin näyttää.
— Niin ja hemmetissä, kun hän on käynyt koulujakin ja isä kuuluu olevan
rikas kuin peijakas. Kelpaa sitä kerran näyttää kotikyläläisillekin.
— Kyllä vain... rikkaus tuo ei nyt sinulle liene pääasia.
— Ei olekaan. Tulinpahan vain muuten kehaisseeksi.
— Ja oletko ihan varma asiastasi? Omasta puolestani en
kaupunkilaistyttöjä, vaikka kunnollisiakin ovat, pidä oikein varmoina.
Ovat semmoisia hepsankeikkoja... Tätä nyt en osaa sanoa, ja toivonkin
sinulle kaikkea hyvää.
Toveruksilla oli paljon puhuttavaa toisilleen. Kumpainenkin odotti
tulevia päiviä valoisina ja onnen täysinä.