Toukokuu oli jo tullut ja metsä sai pehmeän kevätvärinsä. Käki
kukahteli kasarmin takana metsässä ja se lisäsi poikien koti-ikävää.
Useimmat olisivat tahtoneet olla aurinkoisina kevätpäivinä
kotikamaralla.
Tuli yhtämittaa mieleen kotitanhuat ja ihmiset siellä. Mitä tehdään nyt
kotipelloilla? Kuka äestää kauramaata ja kaivaa suon ojaa?
Sunnuntai-iltapäivät olivat kaikkein pahimpia.
— Nyt siellä pojat ja tytöt menevät kyläkeinulle.
— Ja Jukka kävelee sinne hanuri kainalossa, ja sitten tanssitaan.
— On niillä siellä lystiä.
— On varmasti, toista kuin täällä.
Vaietaan, mutta ajatukset kiertävät vielä kotona.
Ja sunnuntai-illan ikävä polttaa. Ruokailuhuoneessa on äsken tanssittu,
mutta se poikaparissa tanssiminen on sellaista kuin on.
— On siellä kotikylässä nyt pojilla tyttöjä, kun suurin osa pojista on
täällä, sanoo joku synkkänä.
— Täällä ei saa edes kasarmin aidan takaa tyttöjä katsella.
— Kadulla saa.
— Ilotyttöjä. Hyi perhana!
— Mistäpä tuli paremmat?
Toiset pojat olivat menneet kaupungille, Risto oli jäänyt kasarmiin ja
etsi itselleen sopivaa lepopaikkaa kasarmin pihalta. Hiekkaa ja kovaksi
tallattua soraa kaikkialla. Kuva kotoisesta pihamaasta lensi pikaisena
mieleen. Siellä ne nyt nurmikolla rengit loikovat, ja päiväläis-ukit
lataavat piippunsa, nauttiakseen nousevan nurmen tuoksusta ja
sunnuntairauhasta.
Ei. Täällä tukehtuu!
Risto meni läheiseen puistikkoon ja heittäysi nurmelle. Se oli
tallattua ja likaista. Paperinpalasia ja muuta roskaa, ja tuuli toi
jostain inhottavaa asfaltin ja lian hajua. Täytyi etsiä syrjäisempi
paikka.
Vältti paremmin, vaikka oli jäkälää ja kuivuneita käpyjä alla. Pään
päällä humisi kumminkin mäntymetsä.
Risto kaivoi kirjeen poveltaan. Se oli tullut aamupostissa ja oli
Elinalta. Risto oli lukenut sen jo kaksi kertaa ja silmäili nyt jälleen
sitä. Kirje oli vain tavallinen, tuttavalliseen muotoon kyhätty.
Kotipuolen asioita, ja lopussa lämpimät terveiset Elinalta itseltään ja
äidiltä, joka oli ollut Särkässä käymässä ja valittanut ikäväänsä. —
Mitä se nyt sitä vieraille ihmisille...
Mutta ehkäpä äitikin ajatteli Elinaa, koska siellä kävi ja hänestä
puhui. On ehken ollut puhetta, että Elina kirjoittaa Ristolle.
Siksikö vain Elina kirjoittikin?
Risto jäi miettimään. Olisi tahtonut olla aivan samalla hetkellä Särkän
pihakamarissa pöydän yli katselemassa Elinaa. Olisi voinut sanoa
arkailematta, että rakastaa häntä suuresti ja lämpimästi.
Rakastiko hän todellakin?
Varmasti. Peruuttamattomasti.
Täällä kasarmin ikävässä hän tunsi, että Elina oli hänelle kokonainen
maailma.
Hän ei ehken ikävöinytkään kotia, vaan Elinaa.
Elina, Elina, kylän ylpein ja somin tyttö, olisitpa tuossa nyt
vierelläni!
Risto kiintyi mielikuvaansa.
Elina siinä loikomassa, tuossa aivan lähellä, ei tässä, vaan Särkän
pihamaan takana, omenapuiden varjossa. Pää käteen nojaten, toinen käsi
nurmea nykkien, silmissä se sama loiste kuin silloin illalla kylätiellä.
— Mitä sinä katsot? kysyy tyttö ja punainen suu, kuin kypsä marja, on
hienossa hymyssä.
— Sinua vain, sanoo poika. En aio ketään muita katsellakaan.
— Vähänpäs, naurahtaa tyttö. Mitäpä sinä minusta...?
— Turhan takia... kun ei ole lupa kuitenkaan.
— Kyllähän katsoa saa, virnailee tyttö.
— Mutta ei koskea?
— Niin no, miten senkin kanssa sitten lienee, sanoo tyttö ja hieman
punastuu, katsoo muualle ja taas häneen. Huulet värähtelevät
yhtämittaisessa hymyssä.
— Uskaltaisikohan? kysyy vielä poika, ja tyttö sanoo siihen hiljaa: —
Eipä näy uskaltavan, ja naurahtaa.
Silloin hän tarttuu siihen pieneen, valkokiharaiseen päähän ja suutelee
punaiselle suulle, suutelee silmiä ja pehmeää poskea. Ei, hän ottaa
koko tytön syliinsä ja pusertaa... miten sillä onkaan pehmeä povi ja
taipuva vyö tein en.
Kasarmilta rämähtää yhtäkkiä harmonikan isoääninen kurnutus, ja Risto
herää kuvitelmistaan. Koti-ikävä riipaisee kipeästi.
— Sepä perhana, että tässä näin lapsettaa. Pitää mennä toisten joukkoon.
* * * * *
Hanuri läähätti, ja jalkoja lyötiin permantoon niin, että pöly nousi
kattoon. Pojat pyörivät kiinni toisissaan ja hihkaisivat väliin.
— Näytetään sotapojan luonto.
— Kiivaampi tahti ja enemmän ilmaa haitariin!
Ilma huoneessa sakeni, ja näkyi vain kiivaasti liikkuvia päitä ja
sekaisin sätkyviä jalkoja. Kuului naurua ja hanuri haukkoi kuin hukkuva
henkeä.
Hetken perästä pyyteli joku:
— Lopettakaa jo.
— Ei kuin aamupuolella!
— Ja sitten luhtiin halaamaan ja sieltä suoraan kynnökselle!
— Kiväärillä kyntämään!
Risto meni mukana, löi saappaan kantaa lattiaan ja ähkäisi. Ei voinut
mitään koti-ikävälle ja sille, että kasarmi tuntui vastenmieliseltä.
Olisi saanut olla tappelemassa! Täällä oli aina kaikenlaista matalaa
kuultavana ja nähtävänä. Rivous oli poikien kesken yleistä puheessa ja
muussa, ja sitten punaiset akiteeresivat tovereitaan.
Katunaiset olivat kuin takiaiset poikien kimpussa yhtä mittaa.
Kaikelle tälle ei voinut päällystö eikä kukaan mitään. Jos heille sanoi
siitä, niin koti-ikävää syyttivät ja kirosivat, että täytyyhän jotain
huvia olla.
Tässä oli jotain takaperoista, joka olisi vaatinut muutosta. Kasarmit
ainakin maaseudun terveeseen ympäristöön! Pojat silloin siellä asemalla
eivät turhaa puhuneetkaan. Niin se pitäisi olla. Kaupungit ovat myrkkyä
sotaväelle, mutta maaseudun terve elämä, se olisi toista. Miksei tätä
ymmärretä?
Ristolle tuli tästä kiire puhumaan toveriensa kanssa.
— Kuulehan, Ville, se olisi jotain, jos nämä kasarmit olisivat maalla.
Kaupunkien ilma ei sovi sotapojille.
— Samaa olen minäkin ajatellut. Täällä tukehtuu.
— Ja sitten muutenkin... nuo pahuksen ilonaiset, vievät rahat ja voimat.
— Sepä se. Siellä maalla niitä ei olisi kärkkymässä joka askeleella.
Puhuttiin poikien nais-seikkailuista.
— Joko sinäkin olet ollut mukana? kysyi Risto toveriltaan.
Ville vastaili vältellen.
— Vaikea niistä on joskus eroon päästä. Koti-ikävää sillä semmoisella
monikin haihduttelee.
Pojat olivat tulleet pihalle ja kävelivät hetkisen vaieten. Sitten
sanoi Risto:
— Sinullakin pitäisi olla joku, jota ajattelisit... semmoinen hyvä
tyttö siellä kotopuolessa.
Ville näytti vakavalta.
— Eipä sitä minulla ole. Sinulla ehkä on, koskapa siitä tiedät puhua.
Risto hymähti suopeasti.
— ... niistä niin tiedä... tytöistäkään.
— Mutta jotain sellaista kuitenkin on? uteli Ville.
— On kyllä, mutta ei mitään varmaa vielä.
— Siksipä sinä et muiden mukana kuljekaan kaupungilla. Olisipa
minullakin...
— Tahtoisitko sitä?
— Kyllä. Ei minua yhtään poikien kuhertelu miellytä.
Pojat olivat istuneet kasarmiaitauksen kulmaukseen. Ville ei tahtonut
enää kysellä toverinsa salaisuuksia. Näytti niin kuin tämä siinä
istuessaan olisi ollut hyvin kaukana. Ehkäpä oli sen luona, joka oli
hänen suojelushengettärensä, hyvä tyttönsä, joksi hän sitä nimitti.
Jospa hänelläkin olisi sellainen tyttö, jota voisi ajatella ja
rakastaa. Melkein kokemattomana kaikesta oli hän nyt joutunut
maailmaan. Koti-ikävä poltti ja mieltä jäyti häpeä, että oli kerran
tullut langenneeksi huonon naisen pauloihin.
Puistatti sitä ajatellessa, mutta samalla tuntui veressä outo
kipenöinti. Oliko se himo, joka niin orasti?
Miksi hän ei voinut sitä sanoa suoraan Ristolle, tunnustaa, mietti
Ville. Tiesihän Risto ja ehkä näkikin miten oli. Nyt ehkä ajattelee,
että en tahtonut olla suora häntä kohtaan.
Ville tarkasteli Ristoa, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan.
Voisihan hän sanoa vastakin.
Risto ei kuullut enää poikien jyskettä. Hän oli Särkän pihakamarissa
ja puheli tytölle, jota hän nyt koti-ikävän kiihdyttävällä voimalla
rakasti.