Seuraavana aamuna ajeli Risto asemalle. Renkipoika oli kyytimässä.
Riston ikätoveri ja hyvä ystävä, Honkamaan Ville, oli tullut mukaan.
Hänkin oli sotapalvelukseen menossa.
Toverukset olivat vapaustaistelussa olleet jo monessa tulessa ja
muistelivat nytkin kapinakuukausien vaiherikasta elämää, ja erikoisesti
Karjalan rintamalla käytyjä kiivaita taisteluja.
Ei ollut kiirettä. Hevonen sai mennä miten halutti.
Huhtikuun aurinko sulatteli viimeisiä lumia ja muutamissa paikoin tien
varrella äestettiin jo kauramaita.
Tuli mieleen kotoiset peltosarat ja pian alkavat kevättyöt. Valittaa ei
kuitenkaan tahtonut, vaikka näin piti jättää kotityöt.
— Sanohan peittelemättä, menisitkö mieluummin rintamalle kuin
sotapalvelukseen? virkkoi Ville.
— Tappelemaan tietysti halukkaammin, sehän on selvää. En silti
vastenmielisesti mene tännekään.
— Tarpeen kai se on harjoituskin, vaan eipä sitä kapinatalvena joutanut
paljon muistamaankaan. Saa nyt nähdä, miten monen mielistä on miehissä,
kun sinne päästään.
— Se on selvää, että monenlaista on, myönsi Risto. Punaisia sinne
tulee, se on varma.
— Pahennusta aikaansaamaan.
Miehet vaikenivat. Oli väärin, että yhä edelleen vedettiin rajat
selviksi eri yhteiskuntaluokkien välille. Mitä voi sille. Siihen olivat
sosialistit niinkuin porvarit kieltämättä syyllisiä.
Jospa aika kerran vielä tämän muuttaisi. Toisi selvityksen tavalla tai
toisella.
Tultiin asemalle. Siellä oli jo nahkapoikia parvittain samaan
kaupunkiin menossa kuin hekin.
Heidän joukossaan oli sanovata kaikenlaista. Joku kiukutteli, että
kesänajaksi piti joutua kaupunkiin.
— Rakentaisivat ne kasarminsa maalle. Olisihan se toista kuin nieleksiä
kaupunkien pölyä.
— Vai pitäisi tässä uudet kasarmit teille, virkkoi joku pojista; Onhan
se suuremmoista asuttaa ne ryssien isot kasarmit.
— Hyi helkkari. Sinne ryssän likoja haistelemaan.
— Kyllä vesi puhdasta tekee.
— Meidän kai ne on pestäväkin.
Muuan naapurikylän poika tuli tervehtimään Ristoa.
— Sinusta kai tehdään siellä kyökkäri, sanoi leikillään.
— Tottuneempi sinusta tulee. Vellipadan ääressäpä se naapuri oli
silloin, kun miehet tuliruiskuja hoitelivat.
— Hiton porvari, mutisi poika ja katosi.
— Siitäkin on tullut punikki, vaikka oli silloin suojeluskunnassa,
sanoi joku miehistä.
— Elä... vai käänsi kelkkansa...
— Oli puuhannut itseään suojeluskunnan päälliköksi ja kun ei
onnistunut, niin suuttui.
— Voi saamari! Sille laitetaan hameet kasarmilla.
Joukossa oli muutamia, joiden mielialan selvästi erotti naamasta.
Lähtö sotapalvelukseen näytti heistä olevan vaikeata ja kokonaan
vastenmielistä.
Se selvisi sanoistakin.
— Turhaan siellä vain kuluu miesten aika. Toista jos jotain työtä
tekisi.
— Täytyyhän se sotaväki olla porvareilla.
— Tottakai. Pitäähän se olla etujen suojelija.
— Huonoa siellä kuuluu ruokakin olevan, jurahti joku.
— Vaan tästä pojasta eivät paljoa hyödy, reuhasi muuan.
Risto oli kuunnellut miesten keskustelua. Suuttumus kuohahti hänessä.
— Häpeisitte! On nämäkin isänmaan poikia ja kansalaisia.
Sanoja sinkoili vastaan:
— Ei meillä ole isänmaata. Puolustakoot sitä ne, joilla on maat ja
mannut.
— Ja jotka muilta töiltään joutavat.
— Niin on. Ja kyllä se vielä muuttuu, kunhan...
— ... punikit pääsevät valtaan, niinkö?
Kuului hyväksyvää naurua.
— Naurakaahan nyt vain. Näytetään se vielä, että pääsevätkin.
Asia sai jo leikillisen käänteen.
— Voi näitä poikia poloisia.
— Mitähän näille tehtäisiin?
— Pitäisi antaa pintaan, muttei kehtaa käsiään heissä pilata.
— Sepä se. Antaa raukkojen olla.
Juna oli lähtenyt jo liikkeelle, ja pojat melusivat äänekkäästi.
Erillään muista istui Risto ja mietti kansalaisten sekaviksi käyneitä
välejä. Ainoa, jossa hän löysi kokonaisuutta ja lämmintä yhtenäisyyttä,
oli suojeluskuntaliike. Kaikki olivat suojeluskuntien riveissä kuin
yksi sydän ja yksi sielu. Mieliala pikkuharjoituksissakin oli innostava
ja isänmaallinen. Siellä ei halveksittu isänmaallisuutta, se oli siellä
korkeassa kurssissa. Tappeluhalu ja puolueellisuus oli ainakin hänen
kotiseutunsa suojeluskuntalaisten joukossa enimmäkseen vierasta, vaikka
heitä punaiset siitä syyttivät. Järjestyshalu ja oikeudentunto siellä
määräsi.
Niin ainakin siellä, mitä hän tunsi ja tiesi. Oliko samoin kaikkialla?
Hän omasta puolestaan uskoi olevan.
Saisi sitten nähdä, miltä tässä suhteessa näyttäisi sotilaskasarmissa.