Majamäen tuvassa oli hiljaista. Illallinen oli äsken syöty, ja tyttö
näkyi vielä korjailevan ruuan tähteitä pois. Talon isäntä, vanha
Majamäki, istui mietteissään pihaikkunan ääressä ja katseli pihamaalle,
likaisten huhtikuun lumien alta paljastuvia peltoja ja sateista
taivasta.
Majamäki huokasi, kääntyi ikkunasta ja käveli toisiin huoneisiin.
Niitä olikin Majamäessä lukuisasti. Talo oli vanha ja samalla suvulla
ainakin jo viidennessä polvessa.
Ulkoa ja sisältä todisti talo varallisuutta. Majamäessä olivat
paikkakunnan parhaat metsät, ja siloiset vainiot olivat antaneet jo
muistettavista ajoista joka vuosi täyden sadon.
Talo oli järveen pistävällä niemekkeellä, jota vanhat puut verhosivat,
kartano kumpareella, josta pellot loivina laskeutuivat rantoja
tavoitellen.
Vanha, laudoitettu, aikoinaan punaiseksi maalattu asuinrakennus oli
isojen pihlajain varjossa, ja pienemmän, kellertävän piharakennuksen
varjostivat satavuotiset riippakoivut. Karjakartano oli uusittu, mutta
aittojen ovissa oli vielä menneiden vuosisatojen lukuja ja niitä
avattiin isoilla avaimilla.
Sisältä vastasi talo ulkonaista arvokkuutta. Huoneissa näkyi siellä ja
täällä raudoitettuja, vanhoja arkkuja ja ryijyjä, perintönä suvussa
kulkeneita. Haltijain nähtiin joskus hellävaroen aukoilevan arkkuja ja
tarkastelevan vanhoja ryijyjä. Menneinä vuosina oli pitäjällä puhuttu,
että arkut sisältäisivät vanhojen Majamäkien hopeat ja vasket, joita ei
hennottu hävittää, vaan jotka kulkivat perintönä suvussa.
Majamäki oli vähän yli kuudenkymmenen, vahvarakenteinen ja verkkainen
liikkeissään. Tukka, joka oli tasaiseksi leikattu, alkoi jo näyttää
valkoiselta. Parrattomilla kasvoilla oli useimmiten päättävä ilme, jota
hyväntahtoinen piirre suupielissä kaunisti.
Saara, hänen vaimonsa, oli nuorempi, lihava mutta pirteäliikkeinen.
Hänenkin hiuksiaan jo kaunisti vanhuuden väri. Heillä olikin ollut
aikoinaan murhetta siitä, etteivät saaneet lapsia. Myöhemmin saivat
he kaksi, joista Alli oli nuorempi, iloinen, hoikka tyttö. Risto
oli vahvarakenteinen ja äskeisessä kutsunnassa tullut hyväksytyksi
sotaväkeen.
* * * * *
Majamäki käveli huoneissa, jotka tuntuivat aina näin illan hämärässä
erikoisen viihtyisiltä.
Ja oli tälläkertaa tärkeää ajateltavaakin. Eihän voinut kieltää, että
tuntui vähän vaikealta laskea ainoa poikansa outoon ja vieraaseen
maailmaan. Aamulla piti Riston lähteä sotaväkeen. Itseasiassa oli
Majamäki ylpeä siitä, että hänen pojastaan tuli sotamies, mutta
sittenkin siinä oli jotain, joka pyrki mieltä painamaan.
Ei silläkään, että talo olisi yhtä miestä kaivannut. Olihan Majamäessä
miehiä. Ja saihan poika nähdä maailmaa.
Mutta jos nyt olisi ollut vapautta puoltamaan lähtö, niinkuin kerran
ennenkin, olisi ollut toista.
Majamäki koetti tutkistella tätä omituista vastenmielisyyttään, jota
hän tunsi Riston lähtöä ajatellessaan.
Taisi olla vain semmoista mitä lienee ollut tyhjänpäiväistä. Ikävää
erota pojasta, ei kai se muuta sen kummempaa.
— Kas, vielähän isä on valveilla.
Risto tuli väliköstä tupaan ja istui isänsä viereen.
— Vielähän tässä... ei tunnu untakaan kuuluvan... ja mietin sinun
lähtöäsikin.
— Mitä siinä on miettimistä?
Risto näytti olevan reippaalla tuulella. Sotaväkeen lähtö oli hänestä
jotain suurenmoista. Rupesiko sitä ukko nyt suremaan? Tuskin. Olihan
isä ollut alusta pitäen innokas ja väsymätön suojeluskuntamies. Ehkä
vain ero tuntui hänestä ikävältä.
— Tuli tässä vain mieleen, että miten sinä siellä vieraassa paikassa...
virkkoi Majamäki, jotain sanoakseen. Poika näytti melkeinpä iloiselta.
Mitäpä hänelle satunnaista mielialaansa tässä...
Vaikka olihan ennenkin puhuttu pienimmätkin asiat avomielisesti pojan
kanssa.
Risto naurahti kevyesti.
— Jopahan tässä nyt semmoisia suremaan. Ainahan tuota aikamies toimeen
tullee missä vain.
Riston povessa värähti. Hän tässä näin keveästi puheli lähdöstä ja
vanha isä tuossa varmaankin tunsi eron ikävätä. Olihan se selväkin.
Isä oli jo vanha ja olisi mielellään pitänyt ainoan poikansa luonaan.
Mutta eihän isän olisi pitänyt nyt näin... Olihan jokaisen täytettävä
velvollisuutensa. Ja kaipa jokainen sen ilolla täyttikin. Ennen
kaikkea ne, jotka olivat olleet mukana maata vapauttamassa punaryssien
painajaisesta.
Risto ei voinut olla kumminkaan kysymättä isältään:
— Olisiko isä sitten tahtonut, ettei minusta olisi sotamiestä
tullutkaan?
— En. Sitä minä en ole edes ajatellutkaan.
Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen virkkoi Majamäki:
— Oli vain tässä jotain sellaista niinkuin aavistuksen tapaista. Olen
ikäni ollut sellainen aavistelija, eivätkä aavistukseni ole aina turhia
olleetkaan.
— No mitä sitten nyt aavistelet? kysyi Risto.
Ukko näytti hetkisen aprikoivan ennenkuin sanoi:
— Ei niin erikoista. Tuntuu vain niin kuin et tulisi samanlaisena
takaisin.
- Majamäki hymähti ja vilkaisi melkein arastellen poikaansa.
Ristokin naurahti. Mitähän isä nyt mahtoikaan punoa päässään.
— Miksipäs tuolla mahtanee muuttua. Tuleehan ehkä vain miehekkäämmäksi.
— Niin kai.
Pirtin penkillä istuivat vaieten isä ja poika. Ulkona oli hämärä yö,
mutta pirtin henki valvoi. Vanha kaappikello katseli vanhusta ja
nuorukaista. Sen sisästä helähti sydänyön lyönnit.
Majamäet olivat olleet aina kunnon miehiä kaikessa ja nyt mietti isä,
miten poika jaksaisi välttää kaupunkielämän kiusauksia. Risto oli vielä
nuori ja kokematon ja siellä saattaisi olla huonoja toveriakin.
— Koettaisit nyt siellä pysyä kaikin puolin sellaisena kuin nyt olet,
sanoi hän pojalle.
— En minä siellä seikkailijaksi rupea, suotta sitä pelkäät, sanoi Risto.
— Se on oikein ja kyllähän minä sinuun luotankin. Hyvää yötä vain.
Majamäki poistui kamariinsa, mutta Ristoa ei haluttanut vielä
nukkumaan. Seistyään hetken pirtin ikkunassa meni hän ulos.
Pihamaan ympäröi hiljainen hämärä. Risto käveli kertaan pihamaan yli ja
istahti portaille.
Toisaalta tuntui vaikealta jättää koti, mutta toinen puoli tuntui
painavammalta.
Isänmaa ennen kaikkea, sitten vasta koti.
Hetkisen siinä istuttuaan lähti Risto kävelemään kylätielle. Ei
ollut mitään erikoista asiaakaan, kävelipähän vain siinä hiljaisessa
hämärässä.
Mäntymetsä humisi tien varrella. Paikoitellen paljastuneesta maasta
nousi voimakkaana sammalen ja mullan tuoksu.
Kohta tulisi toukokuu, ja peltotyöt alkaisivat Majamäessä. Hän ei olisi
niitä tälläkertaa tekemässä. Ehkei vielä seuraavanakaan keväänä.
Minkäpä sille, että sitä ajatellessa tuli esille hiljainen huokaus.
Risto oli mietteissään ehtinyt kävellä jo kylän läpi. Siinähän oli jo
Särkkä, kylän taloista viimeinen.
Risto pysähtyi vaistomaisesti. Mitä hän tänne asti? Särkän komea tytär
Elina saattaisi ajatella, että hänen tähtensä tässä on kävelty...
Risto hymähti melkeinpä alakuloisesti. Ei voinut kieltää, etteikö olisi
tullut Elinata katselleeksi. Olihan heidän välillään olemassa jotain
sanatonta. Olisi ehken ollut enemmänkin, jos ei Särkän tytär olisi
ollut niin kovin ylpeä.
— Hyvää iltaa. Mihin sinä olet menossa?
Risto kääntyi. Elina seisoi siinä hänen takanaan ja hymyili.
— Eipähän ollut erikoista matkan määrää, tulin vain lähteneeksi
kävelyyn. On vähän niinkuin matkanteko mielessä, niin ei unikaan
vaatinut velkaansa.
— Niin, sinähän lähdet sotamieheksi, sanoi Elina. Tuleekohan ikävä.
Elina silmäsi uteliaasti poikaan.
— Saa nyt nähdä. Kukapa minua täälläkään kaipaisi ja niinpä koetan olla
minäkin ikävöimättä.
Tyttö katsoi pitkään ja tutkivasti poikaan. Näytti hyvin käsittävän
sanojen tarkoituksen.
— Eipä tiedä, jos joku ikävöisikin.
Poika jäi askelen jälemmäksi ja katseli pitkään ja tutkivasti tyttöä.
— Silloin ehkä minullekin tulisi vielä enemmän ikävä.
Tyttö oli nuori, ehkä kahdenkymmenen. Runsaat kellertävät suortuvat,
jotka olivat kiireessä jääneet valloilleen, ympäröivät kapeahkoja,
miellyttäviä kasvoja. Tummissa silmissä oli tälläkertaa lämmin loiste.
Ne silmät olivat aina tavallisesti tutkivat ja vakavat, samalla kuin
pieni siro pää oli ylpeästi pystyssä.
He olivat kävelleet hetkisen vaieten. Särkän ylpeä tyttö mietti, että
nyt menee poika, josta hän pitää enemmän kuin kenestäkään toisesta,
pois kotoa, ja menee ehken niin, ettei heidän välilleen jää sen
lämpimämpää kuin ennenkään. Hän olisi tahtonut sanoa jotain välitöntä
ja lämmintä, mutta ei uskaltanut.
Eiköhän poika voisi jos tahtoisi?
Risto oli miettinyt samaa. Vaikeni kuitenkin, peläten sanojen särkevän
senkin, mitä oli heidän välillään olemassa.
— Oletpa sinä nyt äänetön, sanoi Elina. Tiesin sinun lähtevän, ja siksi
ajattelin, että tahtoisit sanoa hyvästisi minullekin ja siksi tulin.
Tytön ääni värähteli.
— Olit kovin hyvä kun tulit, sanoi Risto. En olisi uskaltanut
kuitenkaan tulla luoksesi.
Tyttö naurahti kevyesti.
— Kovinpa arka sinä olet.
He olivat tulleet jo Särkän ohi ja Elina pysähtyi.
— On jo myöhä ja minun täytyy mennä. Muista nyt joskus tällaisiakin
tyttöriepua.
— Ehkä useammin kuin tuuletkaan.
Tyttö ojensi kätensä ja teki sen tavalla, jossa oli lämpöä.
Risto seurasi tyttöä katseellaan kunnes tämä oli mennyt sisään
pihaveräjästä.
— Hän ehkä sittenkin pitää minusta, mietti poika kylätietä kävellessään.