pantiin pöydälle koneellisesti — me söimme koneellisesti. Keskustelu
supistui sanoihin »hyvä päivä», »hyvää yötä», »kiitoksia ruoasta.»
Sanomattomasti ikävöitsimme me jotakin keskeytystä yksitoikkoisuuteen.
Kuka voi kuvailla iloamme, kun renki muutamana aamuna törmäsi
kertomaan, että Tora oli saanut vasikan!
Istuimme aamiaispöydässä — Elin ja minä syöksyimme suoraa päätä
navettaan.
Siellä seisoi Tora pahnoillaan ja pikku vasikka läheisessä pilttuussa.
Elin oli kerrassaan ihastunut, hän ei ollut koskaan nähnyt niin sievää
eläintä. Hän sanoi tahtovansa sen ylös huoneesensa.
Nyt alkoi alituinen juokseminen vasikan katsontaan. Me olimme löytäneet
esineen, joka voi herättää meissä kiintymystä. Ja kerran pakoon
säikäytetty ystävyytemme palasi takaisin.
Me hyväilimme vasikkaa ja annoimme sen nuoleksia käsiämme. Kilpailimme
huomataksemme elukassa uusia kehitysasteita.
— Kas, se saa oikeat pienet sarvet.
— Ja kynnet — liitin minä.
— Nyt se voi kohta käydä.
— Se kasvaa päivä päivältä.
— Sillä on oikein miellyttävät silmät.
Mutta silloin piti meidän nauraa...
Ilomme ei ollut pitkällinen.
Muutamana päivänä kuulin rengin sanovan isälle, että vasikassa näkyy
sairauden oireita, jonkatähden se täytyy lopettaa.
Ikävää oli rengistä täyttää tämä työ. Nyt olivat asiat kahta hullummin.
Elin oikein laihtui.
Hän kaunistui. Minä sanoin sen hänelle. Mutta silloin aivan kuin
piaanon ääressä, hän — punastui — ja minä menin sanaakaan sanomatta
huoneeseni.
Otin asian omalta kannaltani ja aloin hyräillä erästä laulua.
Seuraavana päivänä kirjoitin hänelle runon ja panin sen hänen
ruokaliinansa väliin.
Pöydässä kaikki hämmästyivät.
— Enhän minä tiennyt, että sinä kirjoittaisit runoja — arveli äiti.
— En minäkään — vastasin minä. —
Isä ainoastaan nauroi.
Elin istui ja koetti olla vakavana. Mutta hänen täytyi pitää nenäliinaa
suunsa edessä. Luonnollisesti väitti hän, että minä olin varastanut
värssyt. Minua kuten muitakin pikku runoilijoita — suututti hän.
Eräänä aamuna sanoi isä:
— Nyt on meillä maaliskuun viidestoista päivä.
Me katsoimme kaikki toisiimme hiljaisesti toivoen vankeutemme
loppumista.
Samana päivänä menin minä ylös ullakkoon. Silloin pysähdyin minä
kuuntelemaan omituista ääntä.
Minä huusin Elinille, hän tuli.
— Laskepas korvasi ullakon luukulle! Kuuletko jotakin?
— Siellä suveaa! — huudahti hän. — Siellä suveaa!
Niin, suveamaan se alkoi. Avasimme luukun. Katolta tippui vesi. Ilma
kosketti miellyttävästi kasvoihin. Ja me näimme taivaan kuin neulan
silmän läpi.
Kuni hullut kiidimme alas isän ja äidin luo. Isäni sanoi, että näinä
päivinä ei kukaan saanut mennä käytäviin — alas laskeutuva lumi voisi
haudata alleen.
Seudun suhiseva ja helmeilevä lumensulamisaika oli paraillaan. Elin ja
minä istuimme yhtämittaa ylisen luukulla. Nojauduimme ulos aukosta ja
katselimme, kuinka lumi pitkin talon seinää laskeutui.
Ja taivaskin avautui vähitellen eteemme yhä vapaampana ja sinisempänä.
Ja aurinko paistoi yhä lämpimämmin.
— Katsokaa kevättä! — huudahdin minä.
Ja jonkin sanomattoman suloisen onnen tunteissa vedin minä Elinin
luokseni ja suutelin häntä.
Oli kuin olisi soinut huoneen jokaisessa neljässä nurkassa — kaikki oli
lumen sulamista...
Pian voimme seista ulkona pihalla ja edessämme oli avoin ympäristö.
Ja kun me siinä seisoimme, uuden näyn huikaisemina, kuului kellojen
kaikua.
— Nyt saa pappi taas saarnata — arveli muonarengin vaimo, joka kissa
sylissä seisoi portailla. Mirri katseli aurinkoa.
Mutta äiti huusi:
— Älä seiso siinä töllistelemässä, vaan mene kellariin. Meillä pitää
tänään olla isän parasta viiniä.
Ja isä piti pienen puheen pöydässä. Ja kevään malja juotiin. Ja sitten
Elinin ja minun.
Sekä isä että äiti sanoivat, että he sen kyllä olivat ymmärtäneet jo
aikoja sitten. Ainoa, mikä heitä suututti, oli se, etteivät he itse
enään olleet nuoria.
Tupa.
Laivuri Pietari Ollinpoika oli purjehtinut monella merellä ja oli
hän nyt vanha ja valkea. Nyt viimeksi oli hän ollut haaksirikossa
Pohjanmerellä. Ja perin köyhänä miehenä palasi hän synnyinseuduilleen
kalastajakylään.
Ja kun hän nyt istui tuttaviensa ja ystäviensä joukossa, oli hän niin
vakava ja raskasmielinen. Mutta toiset keräsivät hänelle rahoja. Kertyi
juuri niin paljon, että hän voi rakentaa pienen tuvan. Kiittäen otti
ukko rahat vastaan. Hän oli pakoitettu siihen.
Toiset kysyivät, mihinkä hän tupansa rakentaisi.
Silloin katsoi hän ulos merelle ja hänen äänensä muuttui vihaiseksi:
— En tänne, sanoi hän. — En meren rannalle. Sisämaahan. Minä olen
väsynyt mereen.
Silloin vaikenivat toiset.
— On häntäkin!... — ajattelivat he.
— Mutta poikasi? — kysyi joku. — Eikös hänestä tule merimies?
— Ei, Herran nimessä — sitä hänestä ei tule. Minä en tahdo häntä
menettää. Hän tulee muuttamaan tupaan minun kanssani ja elämään
luonani, siksi kuin kuolen. Etkö sinä tahdo, poika?
— Kuten tahdotte, isä — vastasi tämä.
— Hyi saakuri, pitääkö hänen tonkia maata! — lausui muudan nuori
laivuri.
— Täytyy tyytyä osaansa — sanoi poika. — Minä en jätä ukkoa.
Niin sai Pietari Ollinpoika maakaistaleensa muutamassa sisämaan
pitäjässä. Ja rakennusaineita sai hän. Silloin alkoi hän ja poika
kohottaa tupaa.
Se oli ahdas. Mutta he sopivat.
Heillä oli perunamaansa ja ruispeltotilkku. He viljelivät maata eivätkä
nähneet merta yhteen vuoteen.
Mutta kun vuosi oli kulunut ja kevät tuli ja myrskyt törmäsivät
sisämaahan ja ilmassa hajahti meren tuoksu, silloin ukko meni seudun
korkeimmalle vuorelle. Hän oli poissa kauvan, ja poika ihmetteli, että
mihinkä hän on mennyt. Vihdoinkin palasi hän laaksoon.
— Missä isä on ollut?
— Ulkona kävelemässä.
— Teidän ei pitäisi kävellä niin paljon. Te ette jaksa.
— Oh, jaksan kyllä. Ja kyllähän istua jaksaakin. — Pietari Ollinpoika
oli istunut vuorella pari tuntia ja katsellut merelle päin, vaikka hän
ei nähnyt merta.
Ikävä häntä vaivasi. Mutta sitä hän ei tahtonut ilmaista pojalle.
Mutta ikävä kasvoi. Ja kerran oli ukko poissa koko päivän. Turhaan
poika häntä etsi.
Illalla tuli hän takaisin. Ja nyt puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän oli
ollut kalastusrannikon nimismiehen puheilla kuulustelemassa, voisiko
hän saada itselleen tonttimaata synnyinkalliollaan. Siellä oli eräs
saatavissa.
— Ja nyt muutan minä — sanoi hän. — Minä olen väsynyt maahan.
Silloin alkoi poika nauraa hohottaa.
— Haluatteko niin, isä? Eihän ole kauvan siitä kuin tulimme tänne.
— Minusta kyllin kauvan.
— Entäs tupa?
— Sen otamme mukaan.
Seutukuntalaiset saivat suuret silmät kun tupaa ruvettiin alas
repimään. Mutta puretuksi se tuli, ja pian tulikin. Se vedettiin
kuormissa vuonolle, ja niin purjehtivat isä ja poika kalastajakylään.
Kun ukko sai nähdä meren, kostuivat hänen silmänsä, ja poika laski
leikkiä:
— Luulen, että suolavesi tekee pahaa isän silmille.
Kalapaikalla hämmästyttiin, kun nähtiin heidän palajavan.
— Vanha väki ei koskaan tiedä, mitä tahtoo — arvelivat nuoret laivurit.
— Oletteko hulluja? — huusi Pietari Ollinpoika. — Luuletteko te, että
mereen voi kyllästyä! Joskin se anastaa niin paljon, ei siltä voi olla
siitä pitämättä.
— No, pojasta? — kysyttiin. — Mikä hänestä tulee?
— Merimies hänestä pitää tulla! Ja Jumala varjelkoon — vakuutti hän
pojalle — sitä päivää, kun sinä taas menet maata tonkimaan.
— Ettekö pelkää menettävänne häntä?
— Jos minä hänet menetän, on se kaikessa tapauksessa meri, joka hänet
ottaa — vastasi ukko vakavasti.
Ja niin salvoivat he tuvan uudelleen uloimmalle kukkulalle. Ja siellä
istuu Pietari Ollinpoika vielä tänäkin päivänä ja katselee merelle,
jossa hänen poikansa on.
Siihen hän ei enään koskaan kyllästy.
Vahinkolaukaus.
Kymmenennen kerran puhutteli nyt Kerttu isäänsä. Tämä istui tuvan
pöydän ääressä ja kuunteli synkkänä. Nyrkkiin puristettua kättään piti
hän pöydällä.
Hän antoi tyttärensä puhua loppuun. Mutta hänen suupielensä,
värähtelivät, suuri laivuripartansa vavahteli ja silmissä loisti outo
leimu kun ne liikkuivat jäykkien kulmakarvojen alapuolella.
Kun tytär oli puhunut loppuun ja ääntänyt viimeisen rukoilevan: »Isä» —
sanoi hän ankarasti:
— Kyllä olet kalu!
— Niin, mutta minä pidän hänestä niin paljon.
— Niin, sinulla on hurjat silmät kuin apinalla, niin pian kuin vaan
saat jonkun nähdä. Sinun täytyy heretä katselemasta, sanon minä. Sillä
minä en sitä tahdo.
— Hän on niin kunnon poika, isä.
— Kyllä, hän juo ja tappelee kuin husaari. Hänhän on oikea
tappelupukari. Eikö hän antanut Joonakselle sinimarjaa silmiin
äskettäin, niin että poika ei voinut nähdä kahdeksaan päivään.
— Kyllä, mutta nyt näkee hän taas.
— Sinä tulet onnettomaksi mokoman kanssa, sanon minä.
— Siitä minä en välitä, kunhan vaan saan hänet.
— Sinä olet riivattu!
— Niin, se minä olen.
— Etkö sinä voi ottaa jotakin toista, jotakuta niistä, jotka ovat
syntyneet ja kasvaneet täällä saarella. Miksi sinä välttämättömästi
tahtoisit ottaa vierasseutulaisen? Joonas ja sinä olette kasvaneet
yhdessä, pienokaisista asti — ota hänet, tyttäreni?
— Minä en tahdo häntä.
— Hän ei tee mitään pahaa. Hän elää säännöllisesti.
— Voi kylläkin elää. Mutta rakkaus on toinen asia, niin. Ja se ei salli
itseänsä komennettavan. Niin, että nyt sen tiedätte, isä.
— Saakurin tyttö!
Ukko Karlsson löi kädellä pöytään.
— Nyt minä en enään tahdo kuulla tästä sanaakaan, kuuletko!
— Silloin saatte pitää huolta siitä, että Pentti muuttaa johonkin
toiseen kaupunkiin — sillä niin kauvan kuin hän asuu täällä, en minä
voi olla häntä katselematta.
— Niin, se on hullusti, että hän tuli asumaan meille. Mutta se on niin
tässä maailmassa — että sillä, jolla on valta, sillä se on. Ja hyi
sentään, että täytyy suosia luonaan väkeä, jota ei voi suvaita. Soisin
että hän räjähtäisi ilmaan koko kivihakkiomonsa kanssa, niin loppuisi
tämä kurjuus.
Jonkinlainen elämänraskaus näytti rasittavan vanhaa laivuria — hän
istui raskaasti eteensä tuijottaen.
— Räjähtäisi ilmaan, sanotte Te! — kuului samassa ääni ovelta.
Siinä seisoi Pentti. Hän oli kuullut ukon viimeiset sanat.
— Mitä te tahdotte räjähyttää ilmaan, vanhus? Oletteko suuttunut
elämään?
— Minä en puhunut sinulle. — Käytkö sinä pois työstäsi kesken rupeaman?
— Tahdoin saada jotakin juodakseni. Eikö sinulla ole maitopisaraa,
Kerttu?
— Kyllä, tulet saamaan.
Hän meni keittiöön. Pentti istuutui pöydän ääreen, otti hatun päästään
ja katsoi Karlssoniin.
Nuoressa miehessä ilmeni jonkinlaista raivokkuutta. Kovat piirteet,
villit silmät, suu, joka näytti olevan herkkä vihasanoihin.
— Mistä Te puhuitte? — kysyi hän. — Se oli tietysti tuo vanha
tavallinen asia.
Ukko oli vaiti.
— Ettekö sittenkään salli minun häntä saada?
Vaitiolo.
— Te tiedätte, että minä nyt ansaitsen rahoja. Kivenhakkuu ja louhinta
antaa nyt hyviä ansioita.
— Niin, te syrjäläiset tulette tänne vuorillemme ja hakkaatte ne rikki
ja ansaitsette rahoja, ja täällä istumme me kalastajat ja kärsimme
köyhyyttä ja kurjuutta, siksi että sillinpyynti ei lyö leiville.
— Oh. onhan teistäkin muutamia kivitöissä.
— Me olemme, ikävä kyllä, pakoitetut. Nälkään ei tee mieli kuolla.
— Ei, ei, täytyy ryhtyä yhteen ja toiseen, kun ahdistaa. Jos te ette
nyt anna tyttöä minulle, niin —
Ukko katsoi kysyvänä häneen.
Samassa palasi Kerttu.
— Tässä on maitoa.
Hän asetti suuren tuopin pöydälle.
— Kiitos, sepä tekee hyvää.
Hän joi aimo siemauksin ja puhkui jälestä.
— Sinä olet siunattu tyttönen, Kerttu. Tahdotko antaa minulle nyt
myöskin suukkosen?
Pentti pyyhki hihalla suutaan.
— Oletko hullu, Pentti? Isän nähden?
Hän hymyili, mutta kun hän katsoi isäänsä, tuli hän pelokkaaksi.
— Juuri niin, että isäsi näkee.
— Pentti!
— Mutta tule nyt sitten, hitto soi!
Hän otti Kertun syliinsä ja suudella moiskautti.
Ukko vapisi kovasti, hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei saanut
sanaakaan suustaan.
Pentti katseli häntä riemuiten.
— Siinä näette, kuinka me teemme, vaikka Te ette anna suostumustanne.
Ja totta totisesti tämä ei ole ensi kerta. Eikä se vielä, luulen ma,
tähän kertaan lopukaan. Me teemme, mitä tahdomme, ymmärrättekö Te?
Hyvästi!
Hän otti hattunsa ja meni ovelle.
Isä sai vihdoinkin ääneen ja haukkui tytärtään...
— Letku! Niin, se sinä olet. Ja käyttäydy kunnollisesti, muutoin niin —!
Tyttö alkoi nyyhkiä. Sitä ei voinut Pentti kestää, vaan kääntyi ovelta,
näytti nyrkkiään ja ärjäsi:
— Olkaa vaiti, laivuri, tai muutoin paukahtaa.
Samassa hän meni.
* * * * *
Pahat ajatukset kasvoivat hänen mielessään: Totta totisesti minä
paukautan ukkoa kalloon. Eihän se ole kovempaa kuin graniittikaan.
Ja niin piti hänen luikata uusi reikä. He ampuivat poralaukauksia
usein niin lähellä taloja, että akkunat helisivät. Asukkaat olivat
valittaneet »hänelle, joka omisti saaren ja kivihakkiomon»,
että poramiehet olivat liian lähenteleviä. »Hän, joka omisti
saaren», vastasi, että jos he eivät ole tyytyväisiä, korottaa hän
vuokrahintoja...
Pentti istui kalliolla ja piteli molemmin käsin poraa, jota toveri
lekalla löi yhä syvemmälle. Siihen piti valmistaa porareikä
dynamiitille. He laulelivat muutamaa jätkälaulua, joka karkeasti ja
lujatahtisesti kaikui yli kallioiden.
Pentti piti poraa vinommassa kuin tavallisesti...
Hän oli juottanut paljo viinaa toverillaan ja itsekin juonut. Ei hän
aina maitoa juonut. Ainoastaan seuraavana aamuna.
Ennenkuin latinki laukaistiin, pistäytyi hän Karlssonin tupaan. Kun hän
näki, ettei tyttö ollut siellä, palasi hän takaisin.
Nyt oli latinki valmis. He juoksentelivat punaisine lippuineen ja
huusivat. Sytytyslanka savusi...
Karlsson istui akkunan ääressä verkkolaitteineen. Kerttu, joka juuri
oli tullut ranta-aitasta, seisoi sisempänä huoneessa.
— Nyt ne taas ampuvat — sanoi hän ja puuhaili ruokalaitosten kanssa.
Sitten hyräili hän jotakin laulunpätkää — hän ajatteli Penttiä.
— Sellainen silmukka! — sanoi isä. Hän ei saanut rihmaa selville.
Tyttö tuli lähemmä akkunaa. Hän katsoi ulos. Sytytyslanka savusi...
— Kuinka lähellä ne ampuvat!
Hän näki Pentin kasvojen nousevan erään kalliomöhkäleen takaa. Kuinka
hän näytti kamalalta!
Outo ajatus välähti hänen päähänsä. Yht'äkkiä hän pelosta kalpeni.
— Älkää istuko niin lähellä akkunaa, isä!
— Sellainen silmukka!
— Ettekö Te kuule!
Hän repi ukkoa saadakseen hänet siirtymään.
Hän repi niin, että ukko putosi lattialle.
Silloin räjähti...
Kivi lensi akkunaan, särki sen — sattui nuoren tyttösen päähän.
Tämä kaatui rihmoille.
Pentin huuto kuului ulkoa, hän huusi kuin hullu. Hän hyökkäsi tupaan ja
viskasi oven jälkeensä.
Hän näki Karlssonin tuijottavan lattialle ja katselevan tytärtään, joka
siinä makasi. Nähtyään Pentin hyökkäsi Karlsson hänen päälleen.
— Sen teit sinä tahallasi!
— Luuletteko minun tahtoneen, että hän —? Oletteko pois järiltänne?
Kerttu — tyttöseni!
Hän riensi ottamaan kiveä pois Kertun päältä.
Hän kääntyi pois — hän ei voinut katsoa Kerttua.
Pentti itki.
— Sinä olet tappanut hänet! — huusi kalastaja.
— Ei, Te sen olette kaiken tehneet!
Ukko vaipui kokoon tuolille. Hän ei voinut mitään vastata. Mutta nyt
kertyi kansaa ovelle. Koko oven täydeltä kuului monipäinen: Herra
avita!»
Kun pappi kuoli.
Maija, taloudenhoitajatar, oli tavallisuuden mukaan tuonut aamukahvin
sisään. Mutta ketään juojaa ei enään ollutkaan. Vanha pastori ei enään
liikkunut, vaan makasi hiljaa sängyssään.
Maija tunnusteli häntä...
Porhalsi sitten pappilasta kalastajakylän kallioille ja pelokkain sekä
kasvoin että äänin puhui tapauksesta, löi yhteen käsiään ja kirkui.
Uutinen lensi kuin kajava.
Asujamisto ei uskonut, että se oli totta. Heidän herransa kuollut...
— Sydänhalvaukseen — vakuutti Maija.
— Hän on näyttänyt niin raihnaiselta pitkät ajat — arveli eräs vanha
kalastaja. — Mutta ankara hän oli yhtähyvin saarnaamaan.
— Nyt ei hän lähetä meitä enään koskaan hiivattiin — lausui muudan.
— Tuleekohan hän taivaasen tai siihen toiseen paikkaan?
— Eiköhän hän joutune siihen toiseen paikkaan näkemään, onko siellä
sellaista, millaiseksi hän sen on maalannut.
— Ei mitään pahoja sanoja ruumiin ääressä — kielteli Maija.
— Kuinka ankara hän oli! Kun hän pauhasi, piti pää painaa kirkon
penkkiin. Kuinka ihminen silloin tunsi kutistuvansa!
— Niin, kyllä hän oli ankara. Että kieltää tanssin ja viulunsoiton! Ja
jos me kuitenkin hiivimme hiukan keskikesän kunniaksi pyörimään — eikö
hän heti seisonut seassamme huutamassa: Ettekö te näe, kuinka pienet
pirut tanssivat edestakaisin keskellänne!
— Emme me niitä nähneet. Mutta hänet me näimme.
— Koskaan ei saanut ottaa viinaryyppyä. Täällä on kaikki käynyt niin
saakelin siistiksi ja raittiiksi. Mutta nyt hyvät ihmiset, totta
totisesti viinat esiin!
— Pahinta kaikesta oli kuitenkin se, ettei kukin saanut mennä naimisiin
sen kanssa kuin halusi. Hän tahtoi määrätä, kenehen kunkin piti
köyttyä. Tuleeko papin sotkeutua sellaisiin?
— Hän työnsi nenänsä joka paikkaan.
— Vaiti — varoitteli taloudenhoitajatar. — Hän kuulee sen.
— Tyhjääpä kuulee.
— Ajatteleppas, jos hän on herännyt!
— Herra meitä varjelkoon!
— Pelkäättekö te, mitä?
— Vielä tahtoo vanhalta muistilta pelottaa. Mutta kunhan hän vaan on
saatu maahan, niin —
— Minun täytyy mennä sisään. Ehkä tahtoo hän vaatteitaan.
— Niitä hän ei enään koskaan tarvitse.
— Ajatteles, jos olisin katsonut väärin.
Maija tahtoi mennä.
— Mennään kaikki.
— Kaikkiko?
— Me tahdomme tietää, onko hän kuollut vai ei.
Maija ei voinut joukkoa pidättää. Se tahtoi mennä sisään tullakseen
vakuutetuksi asian oikeasta laidasta.
No, mutta menkää hiljaa!
Joukko miehiä ja naisia läksi liikkeelle ja nousi auringon valaiseman
pappilan portaita.
He hiipivät varpaillaan — Maija etunenässä. Hän avasi varovaisesti
etehisen oven, meni salin läpi sänkykamarin ovelle, seisoi siinä
hetken sykkivin sydämin, kurkisti avaimen reiästä — ja avasi vihdoin
päättävästi oven.
Kaikki seurasivat sisään.
Siinä makasi pastori sängyssään, valkohapsisena, jäykkänä ja suletuin
silmin.
Väki katseli häntä uskaltamatta liikahtaa. Nyyhkittiin ja seistiin
noloina. Pari vanhempaa vaimoa näyttivät liikutetuilta — he olivat
leskiä. Miesten silmistä ei voinut mitään päättää. He seisoivat
jäykkinä. Nuori väki näytti iloiselta: oli hyvä, ettei hän enään ollut
heitä estelemässä.
— Jos pastorska olisi elänyt! — keskeytti Maija vaitiolon. — Siinä oli
harvinainen rouva.
— Liian hyvä hänelle.
— Älä sano niin!
— Eikö hän laihtunut sentähden, ettei saanut kylliksi ruokaa! Hänen
piti kurittaa lihaansa, tietysti.
— Eikö hän vielä sulkenut rouvan piaanoa! Oli syntistä soitella.
— Jumalan kiitos, hän ei saanut lapsia.
— Se kyllä ei ollut pastorin vika.
Niin he siinä seisoivat ja tuomitsivat. Silloin muuan nuori kalastaja
otti erästä tyttöä vyötäisiltä ja huusi:
— Minä en saanut sinua hänen tähdensä. Mutta nyt siitä tulee tosi.
Sinun pitää antaa mulle muisku tässä ruumiin ääressä.
— Oh, Jumala varjele!
— Etkö sinä pidä minusta?
— Tietysti minä pidän. Mutta pastori näkee sen.
— Eikä näe.
Arastelematta suuteli poika tyttöä suoraan suulle.
— Oh, herranen aika!...
Tyttö vetäytyi kauhistuneena takaisin.
— Mitä se oli?
— Hän liikkui...
— Ha ha, kuinka arka sinä olet! Eikö mitä, hän makaa hiljaa kuin
turska. Kerta vielä!
— Ei, ei ruumishuoneessa.
Maija pyyteli sävyisyyden tähden.
Mutta se oli myöhäistä. Poika oli vielä painanut suukon tytön
punaisille huulille.
Ja joukko hymyili ja luuli olevansa häissä.
Samassa rallatteli viulu akkunan alla.
— Hei — huusi pelari ulkoa — vihdoinkin saa tarttua soittimien. Me
soitamme pastorin hautaan.
Ja kalliot kaiuttelivat polkan säveleitä.
— Se ei ole virttä, tuo! — pui joku nyrkkiä vainajan nenän edessä.
— Älä näytä nyrkkiä kuolleelle!
Se oli taaskin Maija.
— Hän pui meille saarnastuolista.
Joukko oli yhtä mieltä. Nurina kasvoi.
— Menkää! kehoitti Maija. — Antakaa hänen olla rauhassa.
— Me emme koska saaneet olla häneltä rauhassa.
— Hän on kuollut, ymmärrättehän.
— Se on hänen onnensa.
— Ja meidän.
— No, mennään sitten. Meidän tulee hankkia arkku ja haudata hänet. Me
kiitämme Jumalaa.
Joukko vetäytyi ovelle. Meluten noustiin kallioille...
Vähitellen erottiin, sillä jokapäiväiset askareet odottelivat
itsekutakin.
Eräs venhe purjehti kauppalaan hakemaan lääkäriä, joka todistaisi
kuoleman, ja ruumisarkkua.
Aurinko paistoi akkunan läpi kuolleen kasvoille.
Kovan työn oli hän tehnyt, taivuttanut kansan jumalanpelkoon,
herättänyt järjestyksen henkeä tuossa raa'assa yhteiskunnassa, sekä
saanut aikaan säästäväisyyttä ja raittiutta. Kansa voi hyvin.
Mutta ei ollut ketään, joka olisi ollut kiitollinen.
Hän oli unohtanut ilon.
Vanha laivuri.
Kalastajatuvan ovi on auki. Siellä istuu sisällä kesäillan hämyssä
joukko saaristolaisia, ukkoja ja eukkoja, joiden kasvot on karkeat kuin
kalliot, ja nuorisoa molempaa sukupuolta, ruskein heloittavin kasvoin.
Johan Eerik, harmaa kuin meren vaahto, istuu keskimäisenä pöydän
ääressä. Hän puhuu ja muut kuuntelevat sillä aikaa kuin lasit heidän
edessään odottelevat. Lasit ovat monesti täytetyt hautajaisseurassa
päivän kuluessa.
Johan Eerik nostaa suuren päänsä pystyyn, suurin, välkkyvin silmin
katselee hän ovesta merelle, joka siellä saariston takana lepää
hiljaisena laskeutuvan kesäillan ruskoissa, hän tuntee kaislikon
tuoksua ja näkee kajavien nuolennopean paon...
Ja hän puhuu muistojen hänen karkeaa ääntään vapisuttaessa:
— Niin, Lassi Juhana ja minä, me olemme pysyneet yhdessä koko pitkän
elämän. Hän on seitsemänkymmenen kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä.
Me olemme purjehtineet Kattegatilla niin kauvan kuin minä muistan.
Emmekä me ole koskaan riidelleet. Hän oli siivo mies, sillä kun minä
suutuin, vaikeni hän. Ja siksi me emme koskaan riidelleet.
Nuori väki ei voi enään olla nauramatta, ja hymy kiertää koko
pöytäkunnan.
— Kuten sanon — jatkaa Johan Eerik, ikäänkuin puhuisi itselleen, ja
katsoo avaruuteen — sinä olet aina ollut peijakkaan mukava mies, Lassi
Juhana. Ja siitä sinulle kiitos. Muistatko kun olimme rakastuneet
samaan tyttöön, Anna Matleenaan, joka sittemmin joutui naimisiin
pohjoisempaan? Kulimme ja pidimme toisiamme silmällä, emmekä puhuneet
mitään ja kulimme kumpikin oman savupiippumme osoittamaan suuntaan,
tavattuamme toisemme kallioilla päivää paistattamassa. Mutta kun hän
sitten joutui naimisiin pohjolaisen kanssa, lepyimme taas, sillä eihän
ollut enään mitään syitä ilkeinä olemiseen. Saarella oli toisiakin
tyttöjä, ja totisesti tiesimmekin ottaa kumpikin omamme.
Kaksi eukkoa pöydän ääressä nyökäyttivät ymmärtäväisinä päätä
toisilleen, ja nuoret heiluttelivat päitään ja hymyilivät lempeästi —
he olivat matkalla tekemään kuten vanhukset olivat tehneet.
— Niin, Lassi Juhana, meillä oli riitaa, mutta me emme ole koskaan
pimittäneet silliäkään toiselta. Ei toki, täällä on rahvas rehellistä.
Eikä ollut sepitettyä se, minkä kaikki sanoivat, että siellä missä
Lassi Juhana ja Johan Eerik olivat, siellä olivat kyllä sillit
kalliita, mutta mitään tarkkuuttakaan siellä ei ollut. Eikä ollut
paras silli päällimäisenä kopassa, vaan oli se yhtä hyvää päältä kuin
pohjaltakin. Totisesti oli!
Silloin nuoriso nauroi taas. He tarttuivat laseihinsa ja kilistivät.
Mutta Johan Eerik katseli merelle ja puhui kuin ennen:
— Me sanoimme aina toisillemme, muistathan Lassi Juhana, että kun
toinen kuolee, kuolee toinenkin. Saammepahan nähdä — sinä olet
seitsemänkymmentä kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä. Ja elämä on kuin
Kattegatt — ankaroita ilmoja on ollut pitkät ajat, mutta nyt on niin
hiljaista. Eikö sinustakin, Lassi Juhana, ole niin hiljaista?...
Näitä sanoja kuullessaan muuttuvat pöydän ympärillä istujat hartaiksi.
— Ja nyt, Lassi Juhana, — sanoi Johan Eerik ja nousi raskaasti,
vapisevin käsin penkiltä — nyt tahdon minä vain kiittää sinua tästä
kerrasta, sillä minun pitää, ymmärräthän, lähteä kotiini Tule, Lassi
Juhana, että suan puistaa kättäsi, ennenkuin menen.
Oli aivan hiljaista huoneessa ja kaikki katselivat toisiinsa. Ulkoa
kuului kajavan kirkunaa...