— Sitäpä minä juuri tässä ajattelin.
— Niin käy se hyvin, niin.
Ja sitten he vaikenevat.
— Näes, minussa on vielä vanhaa rakkautta häneen — alkaa Olli taas.
— Oh, siitä on niin pitkä aika, siitä.
Riitta nyökyttelee päätään ja vaipuu muistoihinsa.
— Niinpä voisi nyt olla aika, että me tulisimme yhteen, ajattelen minä.
— Hän ei toki koskaan tarkoita, että me... — Tuo ihmeellinen ajatus saa
Riitan melkein pelokkaaksi.
-— Kyllä, juuri sitä niinä tarkoitan. Niin kysyn minä nyt kunniani
kautta rehellisesti, tahtooko hän ottaa minut aviomiehekseen myötä- ja
vastoinkäymisessä.
— Oh, herranen aika! — Eukon katse oikein vilkastuu. — Niin, se riippuu
siitä, mitä silloin saa tehdä.
— Hoitaa talouttani — ja poikaa, tietysti.
»Poika» on viisikymmenvuotias ja seisoo hän perunamaalla ja kuokkii.
Kun hän kuulee heidän keskustelunsa, katsahtaa hän ylös, seisauttaa
työnsä ja menee heidän luokseen.
Riitta nauraa:
— Poikaa! Sitä on kuitenkin koko vanha veitikka, tuota Ollia.
— Onko niin, niin pidä kiin'! — sanoo Olli reippaasti.
— Eihän voi muuta, kun kuin pyytää niin kauniisti. Minäkin olen
ajatellut sitä samaa, jos sanon niinkuin asia on.
— Hän on kerrassaan mokoma.
Niin vaikenevat he. Sillä »poika» seisoo nyt heidän edessään. Hän kysyy
eukolta:
— Mitäpä se isä hänelle oikeastaan puhuikaan?
— Niin, hän tahtoo hankkia sinulle äitipuolen, Pekka.
— Voi sun perhana!
— Niin, näetkös — sanoo Olli hieman hämillään — minulla on taipumusta
naisiin.
— Oletteko hullu, tehän olette jo seitsemänkymmentä ja kolme vuotta
vanha!
— Sitä nuorisoa, se ei ajattele mitään muuta kuin rakkautta ja
sellaista.
— Ho hoi, niin niin — huokailee eukko.
— Mutta emmekö mene tupaan nyt? — arvelee Olli.
— Mennään vaan. — Riitta nousee, he menevät tupaan päin. — Siellä ei
näytä niinkään siistiltä, luulen minä.
— Aiotteko te maata myöskin oikein aviosängyssä? — kysyy »poika» ja
katsoa tirrittää.
— Ole vaiti, se ei kuulu lapsille! — nauraa Olli.
Ja niin menevät he sisään.
Vappuyö.
Viileä oli yö toukokuun ensimäistä päivää vasten. Ilma oli täynnä
niityn ja metsän tuoksuja. Kautta ilman kävi keväälle omituinen suhina.
Posket ja sydän tulivat punaisiksi, kun hengitti sen yön ilmaa, mieli
alkoi rakkausasioita kaipailla.
Puolihämärässä seisoi Frans kädet taskussa tuvan edessä, äänetönnä,
katsellen maita, joilla äsken kynnetyistä va'oista nousi vehmas tuoksu.
Hän uneksi kuiluista, jota hänellä ei ollut. Hän oli suuri ja vahva,
kaksikymmenvuotias.
Hän katseli kauvas vuorille, jotka valtavina varjoina kuvastuivat
vappuyön puolivaloisaa taivasta vasten. Itsepintaisesti kääntyi hänen
katseensa Uusevuorelle, sen metsättömälle, sileälle ja valaskalan
selkää muistuttavalle selänteelle. Vuoren keskikohdalla roihusi
lieskuva tuli, joka valaisi vuoren selkämää siksi, että hän sen valossa
voi eroittaa ihmisvarjoja juoksentelevina sinne tänne.
Se oli kylän poikien vappukokko. He olivat siellä yön helmassa
hempukoineen, sillä kun Frans oli tarkasti tähystellyt, voi hän
varjojen joukosta nähdä ei ainoastaan poikia, vaan myöskin helmaväkeä.
Ja silloin leimusi hänen silmissään, kuin olisi sielläkin kokko
palanut. Hän väänsi ruumistaan, kaivoi kädet syvemmälle taskuihinsa,
sylkäsi ja sanoi:
— S--tana!
Sitten asettui hän taas miettimään, kiinnittäen silmänsä kylän poikien
kokkotuleen.
Hän virnistelihe hyvillä mielin. Kas, joskaan hänellä ei ollutkaan omaa
hempukkaansa, niin tiesi hän kuitenkin, kenenkä hän olisi tahtonut
saada. Se oli Vanhankylän Amalia. Mutta ei ikinä elämässä tulisi hänen
vanha ärtyisä äitinsä sallimaan, että hän Amalian saisi, sen hän tiesi.
Siksipä hän juuri kirosi.
Koettaakseen mitä äiti sanoisi moisesta pariskunnasta, oli hän kerran
maininnut Amaliaa talon pojan vaimoksi — samalla kuin tuskallisesti oli
äitiä katsellut.
Mutta silloin oli eukko pauhun nostanut, niin vanha kuin olikin,
vaaleat, laihat kasvot näyttivät suuttumuksesta vavahtelevan, ja
puolisokeat silmät olivat muuttuneet melkein vihreiksi. Hän oli
huutanut:
— Sen köyhän luutun! Ei koskaan elämässäni!
Silloin ymmärsi Frans, että se oli mahdotonta, ja vaikeni. Eukko oli
ahnas kuin juutalainen ja varma kuin vallesmanni eikä hän koskaan
tulisi sallimaan, että torpan Amalia ottaisi hänen kolikkonsa arkun
pohjalta ja saisi talonpojan pojan.
Frans piti sitä konstailemisena, hän olisi melkein voinut itkeä. Kylän
pojat, jotka olivat kaikki köyhiä, olivat saaneet jokainen oman kullan
— heillä on sydämelliset vanhemmat.
Hän polki maata ja repi tukkaansa.
— Että pitääkin olla sellainen äiti!
Samassa kuului äidin käheä, kimeä ääni tuvasta:
— Frans!
Hän vastasi kärsimättömästi:
— Niin!
Äiti kutsui häntä sisään. — Mitähän hän taas tahtoi? Aina olisi hänen
pitänyt jotakin tehdä, kiitosta hän ei saanut koskaan. Hän hoiti koko
talouden, heinän kulotuksesta sikolättiin saakka, mutta hänellä oli
sellainen äiti, ettei hän voinut saada armastansa omakseen.
Äiti tahtoi, että heidän pitäisi mennä myllyyn jauhoja hakemaan.
— Näin myöhään! — murisi Frans. — Voimmehan sen tehdä huomennakin.
— Laiskuri! — huusi äiti. — Tuos' on säkki!
— Pekka ei ole myllyllä — koetti Frans vastustella.
— Tuuleehan nyt.
Siinä hän oli oikeassa. Frans oli kyllä nähnyt Pekan myllyn siipien
huiskavan metsänreunan yli, kun hän äsken oli seisonut mäellä. Äitiä
ei käynyt petkuttaminen — hän käsitti, että Pekka oli myllyssä, vaikka
näkikin niin huonosti, ettei voinut myllyn siipiä eroittaa.
Frans jukkaili, mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa säkki toiseen
käteensä, äiti kulki toiseen nojaten, ja niin he menivät.
Astellessaan siinä äitinsä vieressä tunsi Frans itsensä hyvin
kaukaiseksi äitistään, joka aina oli ollut ankara häntä kohtaan ja
karkoittanut sillä tavalla pojanrakkauden hänestä. Jo pienenä poikana
oli hän saanut itkeä tätä. Isä ei välittänyt hänestä mitään — hän
rakasti kartanoa ja maata, oli vaiti ja kuoli. Sitä mukaa kuin Frans
kasvoi, muuttui hänen surunsa kovakiskoisuudeksi. Äiti ei ollut tehnyt
hänelle muuta hyvää kuin synnyttänyt hänet maailmaan, eikä se ollut
hyvin, koska hän sen kautta oli tottunut viilaamaan sitä, jota hänen
piti rakastaa...
Joka yön eli hän kädet nyrkkiin puristettuina!
Hän pelkäsi tehdä äidilleen mitään pahaa, pelkäsi olla yhdessä hänen
kanssaan.
He olivat vaiti tiellä...
Lopuksi kysyi Frans ikäänkuin toisten onnella itseään suututtaen:
— Näettekö vapputulia tuolta vuorelta?
Äiti pysähtyi ja katsoi sinne, varjostaen käsillään silmiään.
— Sieltä kajastaa heikko valo. Ketä he ovat, jotka sytyttävät tulen
metsään?
— Eihän siellä mitään metsää ole. Ne ovat kylänpoikia, jotka
hempukoineen vappuyötä viettävät, ja kyllä heillä on hauska.
— Niin niin, siellä he nyt yöllä keikkuvat ja niin siitä tulee heti
häitä jälestä — sanoi äiti.
Hän ei voinut koskaan kärsiä nuorten iloa. Hän ei muistanut omaa
nuoruuttaan.
— Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä jälestä tapahtuu!
huudahti Frans. Pitääkö teidän haukkua heitäkin? Eikö siinä kyllin,
että minua...?
— Sinua? Enkö minä ole ollut äiti sinulle? Oletko kärsinyt vilua ja
nälkää, hä?
— En niin juuri. Mutta te kiellätte minulta sen, josta minä enin pidän.
— Joko taas vetelet sitä hompsukkaa esiin? Hyi tokin! Ei ikinä tule hän
minun kattoni alle.
— Te olette kova äiti. Mutta ensi vuonna minä olen täysi-ikäinen.
— Mitä aiot silloin tehdä? Naidako ja ajaa minut maantielle? Älä sinä —
minua et saa minnekään! On oikein häpeää, kun sinä saisit varakkaitakin
talonpojan tyttäriä, sekä Ottilian että Jeanetten, jos vain sanoisit
sanankaan.
— Mutta sitä sanaa minä en sano.
— Sinä olet häväistykseni, Frans. Sinä saatat minut hautaan.
74
— Minä en _voi_ odottaa kauvemmin. Minun pitää saada Malin, kuuletteko!
Se on niin, että siitä voi tulla aivan hulluksi, kun on nuori.
— Nuorten täytyy totella.
— Yö tuntuu niin lämpimältä, etten tunne itseäni.
— Ei minusta.
— Jos te estätte minut saamasta Amalian, en tiedä mitä minä teen.
— No, mitä sitten? Olisi hauska tietää.
— Äiti!!
He vaikenivat... ja jatkoivat matkaa.
Pian saapuivat he myllylle, jonka siipien suhina ja kivien jauhava jymy
kuului heidän korviinsa.
— Näetkös. Pekka jauhaa kuitenkin.
Frans ei kuullut, mitä äiti sanoi. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus:
Malin!
Ja toinen ajatus: Äiti! Jos hän olisi kuollut!
Herra Jumala, oliko hän niin huono ihminen, että sellaisia ajatteli!
Hänen käsivartensa vapisivat, ja äiti kysyi:
— Onko sinulla vilu?
— Täällä, jossa on niin kuuma! vastasi hän. — Mutta hänen huulensa
vapisivat.
— Sinähän vapiset kuin vilussa. Sinä ajattelet jotakin pahaa. No, ilkeä
sinä oletkin aina ollut.
Tämän sanoi äiti hänelle, joka aina oli tahtonut häntä rakastaa!
— No, olemmeko jo perillä? — kysyi äiti.
— Kyllä, nyt menemme sillan yli.
He kulkivat yli pienen sillan, jonka alitse keväisellä vauhdilla riensi
syvä vesipaljous, ja saapuivat myllymäelle.
Pekka lauleli ylhäällä myllynkivien jymisevään tahtiin, pauhasi niin,
että sitä kuullessa olisi voinut tulla aivan kuuroksi. Siinä oli
jotakin loihdittua tuossa kumeassa pauhussa ja siipien viuhinassa...
huss... uss...
Ne leikkasivat ilmaa niin, että se pilvenä kasvoihin painui. Kaiken
tämän seasta voi eroittaa silloin tällöin Pekan yksinäisen, kimeän
rallatuksen...
— Nyt menemme sitten ylös myllyyn, sanoi äiti.
Hän hapuili toisella kädellään.
— Näettekö siipiä? — kysyi Frans ja kävi ruosteenkarvaiseksi.
— En.
Frans päästi äidin käsivarrestaan ja meni siipien sivuitse myllyn
portaille.
— Mihin sinä menit? — kysyi äiti ja pysähtyi.
— Minä avaan myllyn oven teille.
— Minä kuulen, missä sinä olet. Minä tulen.
Hän läksi kävelemään myllyn ovelle, jossa Frans oli.
Frans näki, että hän kulki suoraan myllyn siipiä kohti.
Hän ei huutanut hänelle...
Frans ei liikkunut. Hän torkkui...
Hänen piti pitää kiinni avatusta myllyn ovesta, ettei putoaisi...
Toinen myllyn siipi paukautti ankarasti äitiä päähän ja heitti hänet
alas mäen rinteelle, johon hän jäi makaamaan...
Frans, joka tunsi elämän ja kuoleman tuskan kuristavan kuikkaansa, sai
tuskin kähistyksi:
— Apua!
Sitten riensi hän äitinsä luo, heittäytyi hänen ylitsensä ja huusi:
— Äiti, äiti!
Pekan rallatus loppui. Hän näyttäytyi myllyn aukosta ja kysyi alhaalta:
— Mitä se on?
— Hän on kuollut...? — huusi Frans ylös.
Samassa kuului myllyn portailta Pekan puukenkien kolina, ja pian oli
hän maassa, valkeana kuin aave.
— Kuinka se tapahtui? Kuinka se tapahtui? — voivotteli Pekka.
— Hän meni suoraan siipiä kohti. Hänhän oli niin sokea. Minun piti
juuri huutaa hänelle, mutta se oli liian myöhäistä.
— Sellainen onnettomuus! Ja juuri minun myllylläni!...
— Meidän pitää viedä hänet sinun luoksesi.
— Minä menen ja seisotan myllyn.
Sen Pekka teki ja yhdessä kantoivat he ruumiin Pekan kotiin.
Frans tunsi kuin kevään rinnassaan. Ihmeellistä, kuinka äiti oli kevyt
kantaa; verta kyllä vuoti käsille.
Sydän löi ankarasti, ja veri kiehui suonissa. Hän ei tiennyt, pitikö
hänen itkeä vai nauraa. Se oli synti äidin tähden. Oli synti hänen
itsensä tähden.
Mutta sitten ajatteli hän Malin'ia, joka istui Vanhassakylässä ja
ikävöitsi häntä, kaipaus sai hänet hikoilemaan, ja lopuksi hän itki
lämmintä itkuaan tuossa kevään ja rakkauden yössä...
Ja vapputuli leimusi ylhäällä vuorella ja näytti nuoleksivan taivaan
vaalenevia avaruuksia, nuoren väen suudellessa ja nauraessa...
Keulapuolella.
Olimme huviksemme purjehtimassa.
Jahti piti suuntaansa suoraan Nokiaukean yli.
Aikomuksemme oli käydä lähellä Nokisaarta — äärimmäinen merelle päin.
Mutta yhä lisääntyvässä aallokossa päätimme me, naisten tähden, kääntyä
maihin.
Juuri nyt käännyttyä, jahdin kiitäessä myötätuulta kotia kohti, näin
minä Ninuksen, nuoren laivurin seisovan keulalla ja katsovan meihin
puoliksi surkeana, sillä aikaa kuin hänen vanhempi toverinsa mukavasti
istui ruorissa.
— Mitäs Ninus hymyilee? — kysyin minä.
— Niin, minä ajattelen, että herrasväki ajattelee, että tänä päivänä on
paha ilma, mutta silloin olisi teidän pitänyt nähdä —
— Mitä sitten?
— Niin, sillä kertaa kuin —
Ääni tukkeutui yhtäkkiä.
— Sillä kertaa kuin minä menetin veljeni.
— Vai niin, putosiko hän?
— Juuri täällä Nokiaukealla, niin.
— No kuinka se tapahtui?
— Tavallisella tavalla. Ei tietty mitään ennenkuin hyökyaalto huuhtoi
kantta — ja Adolf, joka seisoi kannella, seurasi mukana. Ja minä jäin
istumaan ruoriin. Oh, herra Jumala, _minä_ istuin ruorissa!
— Eihän se ollut teidän vikanne.
— Ei ei. Mutta olipa kuin olisi sydämen kulku seisahtunut. Sillä
herrasväki saa tietää, kuinka minä pidin veljestäni —
Hän ei voinut muutamiin hetkiin puhua.
— Nähkääs, pidinhän minä kyllä isästä ja äidistä — sillä isä ei ollut
niinkään kovin äkäinen meille lapsille, ja äiti antoi meille aina
kahvikostuketta säännöllisesti ja kaikkea, mitä pitikin — molemmat
saivat Jumalan kiitos kristillisen hautauksen — mutta niin kun minä
pidin veljestäni Adolfista, sitä ei voi kukaan ajatella. Mutta niinhän
on asian laita aina kaksosten kesken.
— Vai niin, te olitte kaksoset.
— Äitini ei saanut koskaan muuta kuin kaksosia! Ja siitä oli isä aina
äkeissään. — Nähkääs, kaksi vanhempaa veljestä olivat muuttaneet
Norjaan, niin että Adolf ja minä jäimme kotiin. Ja me olimme yhdessä
koko vuoden.
— Niin, minä muistan sen kyllä — puuttui puheesen laivuri ruorissa. —
Me kutsuimme teitä aina »kaksikoukuksi.» Nähkääs herrasväki, kun joku
saa kaksi kalaa yhdellä haavaa, kutsutaan sitä saantia kaksikoukuksi.
— Niin, — jatkoi Ninus — Kauvan me olimme yhdessä emmekä koskaan
riidelleet tai tapelleet. Onko moista? Mutta sitten tuli hän. Per
Månssonin tytär. Kyllä se oli kurjaa. En unhota koskaan sitä iltaa,
kun Adolf meni ja osti kaikenlaista rihkamaa hänelle. Nähkääs, tuli
sellainen reppuri laukku selässä, ja hänellä oli mukanaan niin paljon
sellaista korua, josta naiset pitävät — huivikankaita ja sellaista
ripsutinta. Ja Adolf hän vaan osti ja osti.
— Oletko hullu — sanoin minä — tahdotko sinä päästä rahoistasi? Niin
kun niiden eteen saa riehkaistakin.
— Se ei kuulu sinuun, sen sinä tiedät — sanoi Adolf.
— Se oli ensimäinen paha sana, jonka hän minulle sanoi. Ja eikö ole
kummallista, mitä, että juuri rakkaus, niinkuin sanotaan, tekee ihmisen
häijyksi. Sillä asia oli tiettävästi niin, että Adolf oli katsonut
Lottaa ihan hulluuteen asti. Ja kun minä sain sen tietää, tulin minä
aivan päiväpöllöksi — sillä samoin se juuri oli minunkin laitani,
vaikka minä en mennytkään hänelle koruja ostamaan.
Niin me sitten elimme ja vaikenimme ja olimme vaiti. Eikä se ollut
hauskaa. Ja sunnuntaina me menimme kirkkoon — ei niin paljon uskonnon
tähden, mutta nähkääs, Lotta istui siellä penkissä — ja korea hän oli
kasvoilleen ja korea oli hänen päähineensä — se, jonka hän oli saanut
Adolfilta. Vaikka kyllä hänellä muuten oli varoja itselläänkin — sillä
Per Månssonilla oli kyllä rahoja arkun pohjalla.
— No, saiko veljenne tietää, että tekin piditte hänestä?
— Tietysti hän sai. Sillä minä puhuin Lotalle — ja sanoin hänelle, että
pidin häntä rakkaampana kuin kukaan koskaan, ja että jos hän pitäisi
minusta, saisi hän vielä koreamman huivin kuin Adolfin antama.
Herranen aika, saanko sen! — sanoi silloin Lotta. — Sillä hän oli
hulluna kaikkeen, joka sinistä ja punaista oli.
— Sinä pität sitten minusta? — sanoin minä.
— Teillä ei ole suurta eroa — sanoi hän. — Te näytätte yhtä kauniilta
kumpikin, sillähän se on kuitti! — Totta totisesti sanoi hän niin — ja
mehän olimmekin kaksoset. Ja silloin täytyi minun nauraa. Ja silloin
sain minä aimo muiskun. — —
— No, entäs huivi? kysyin minä, kun Ninus oli vähän vaiennut.
— Niin, sen sain minä haettaa kaupungista. Ja se oli kaksi kertaa niin
kallis kuin Adolfin antama.
— Silloin Ninuskin menetti rahansa?
— Kyllä, rakkaus on semmoista. Mutta kyllä olikin huivi kaksi kertaa
kauniimpi kuin Adolfin. Se oli vielä aivan kuin silkkiä, niin pehmeä ja
hieno se oli. Ja Lotta otti sen päähänsä seuraavana sunnuntaina, ja hän
oli niin sievä, että pappikin häntä katseli, ja sinä pyhänä ei ollut
paljon hartautta kirkossa. Mutta kirkonmenojen jälkeen tuli Adolf hänen
luokseen.
— Mistä olet sinä saanut sen huivin? — kysyi hän.
— Oh, sen on Ninus minulle antanut — sanoi Lotta. — Hän on niin hyvä
poika.
Nähkääs, minä seisoin taampana ja kuuntelin, vaikka he eivät minua
nähneet.
— Missä on minun huivini sitten? — kysyi Adolf.
Se on kotona arkussa. Sitä minä saan käyttää jokapäiväisenä, olen
ajatellut.
Mutta silloin muuttuivat Adolfin kasvot ilkeännäköisiksi.
— Kyllä olet koko tallukka! — kirkui hän. — Ja jumalista minä —! Ja hän
kohotti nyrkkiään.
Mutta samassa näki hän minut, laski kätensä ja meni tiehensä. Mutta hän
oli vielä aivan harmaa.
Ja meidän välimme oli pitkän aikaa niin tuskallinen. Ja kylä tietysti
siitä puheli. Ja totta tosiaan saimme me tietää, että emme enään ollet
kaksosia. Mutta kuka tulisi kaksikoukuksi Lotan kanssa, siitä oli
kerrassaan mahdoton saada selvää. Sillä kuinka nyt olikaan, kumpikaan
meistä ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan. Me ajattelimme
tietysti kumpikin, että tästä tällaisesta piti tulla jokin loppu.
Mutta sitten tuli se kerta kuin me olimme yhdessä kalastamassa ja
silloin oli kova luodetuuli ja silloin hukkui hän. Ja herra avita,
kuinka kuumalta minun ruumiissani tuntui — sillä nythän minä voin ottaa
Lotan tekemättä mitään pahaa veljelleni. Hänhän oli kuitenkin kuollut.
— No, teittekö sen?
— En, nähkääs, sitä minä en tehnyt. Sillä minä sain kuulla, että
ihmiset olivat sanoneet minun purjehtiessa hukuttaneen veljeni. Mutta
se oli ijankaikkinen valhe! Ja todistaakseni sen, en minä ottanut
Lottaa. Sillä joskaan minun veljeni ei koskaan ollut pitänyt niin
paljo samasta tytöstä kuin minä, en minä kuitenkaan olisi voinut tehdä
hänelle mitään pahaa. Muistakaa se!
— Hyvänen aika, eihän sitä kukaan ole sanonutkaan.
— Kyllä, niin ne silloin sanoivat. Ja sitä minä en voi heille koskaan
anteeksi antaa. Mutta ennenkuin minä otan Lotan, otan minä liikkaavan
Marketan, joka minua ajelee. Hän on ruma kuin paholainen, mutta se ei
tee mitään!
Mutta silloin piti laivurinkin ruorissa nauraa.
— Laske keulapurje!
Ja Ninus rientää keulapurjetta laskemaan.
Lumen alla.
Ystäväni joka on kotoisin tunturiseuduilta, kertoi:
Tammikuussa eräänä yönä oli niin ankara lumisade, että se kerrassaan
uhkasi haudata koko kartanon. Aamusella katselivat kinokset akkunasta
sisään.
Mutta meidän onnistui lapioida tie rakennusten välille.
Seuraavana yönä satoi taas lunta. Ja vaivoin voimme me pitää tiet
kulkukunnossa. Ne muistuttivat nyt vallihautoja, joiden pohjalla me
vaeltelimme.
Olimme valmistautuneet siihen, että talvi tulisi katkaisemaan meiltä
yhteyden muiden ihmisten kanssa — se ei ole mitään niin harvinaista
täällä pohjoisessa. Ja kellarimme olivat ruokaa ja juomaa täynnä. Me
luulimme voivamme kestää oikein pitkän ajan.
Kun me heräsimme kolmantena aamuna, löysimme itsemme haudasta —
pimeätä kaikkialla. Lumiraja oli akkunan yläpuolella. Mutta me voimme
vielä ylisen aukosta katsella seutua, jossa huoneitten katot ylenivät
lumikentästä, ja vuoret ja hongikot kohosivat tummina joukkoina.
Laaksosta näkyi kirkontorni. Nyt oli tullut kellonsoitoille loppu.
Ihmiset olivat kuolleita toisilleen.
Meitä oli seitsemän elävänä haudattua kartanossa: isä, äiti, serkku
Elin ja minä, muonarenki, hänen vaimonsa ja meidän piikamme.
Nyt piti toisen toistaan huvittaa.
Elin soitti piaanoa ja minun piti lukea ääneen. Isä istui ja hypisteli
viimeisiä sanomalehtiä — uuden postin saantiin olisi pitkä aika. Äiti
koetteli kyökissä laitella mieliruokiamme. Piikamme tiesi nyt, ettei
hän tulisi tapaamaan sulhastaan ensi lauantai-iltana.
Ensi ajat kuluivat. Meillä oli puheenainetta kylliksi, ulkomaailma oli
mielissämme vielä selväpiirteisenä.
Mutta vähitellen tulivat unelmat, äänettömyys. Me voimme istua
surumielisen vaiteliaina takkavalkean ääressä pitkät ajat.
Lopuksi tuli paha tuuli. Isästä oli ruoka huonoa — vaikka äiti teki
kaksi torstaita viikossa, jos torstai merkitsee silavaa ja pannukakkua.
Elin väitti, että minä luin kehnosti, ja minä sanoin että hän soitti
väärin. Otaksuttavasti äiti vuorostaan riiteli piialle kyökissä.
Menin muonarengin luo katsomaan, kuinka siellä jaksettiin. Hän makasi
ja kuorenasi — eukko polki rukkia.
— Makaatko sinä ja röhkit, kun herra tulee!
— Että ei pidä saada olla rauhassa! — murisi hän. — Vai niin,
herra! — Hän nousi ylös. — Se oli oikein, että herra tuli täälläkin
pistäytymään. Mitäs sinne »yläpuolelle» kuuluu? Herra näkee, kuinka
täällä meillä on. Jos minulla olisi edes yksi lapsi, mutta vaimoni ei
ole antanut minulle yhtäkään.
— Voisipa kysyä, kenenkä syy se on — mutisi vaimo.
— Kehräätkö sinä ettei kuule toista korvaansa! — riiteli mies.
Vaimo lakkasi.
— Kuinka on karjan laita? — kysyin minä.
— Elukoilla ei ole mitään hätää. Tora on jo saamaisillaan.
— Vai niin.
— Kun voisi vaan pitää tiet auki.
— Jos olisi kulkea suksilla ylisen aukosta.
— Ja hiihtää pois jonkun toisen ylisille. Herra menisi niin näkisi,
kuinka syvälle pääsisi.
— Nukkuva seutu — mutisin minä.
— Papilla on hyvät päivät — puuttui vaimo puheesen. — Hänen ei tarvitse
saarnata.
Koetimme nauraa.
Kissa hyppäsi polvilleni hyräjämään.
— Mirri on vaan aina yhtä iloinen — sanoin minä.
— Se on meillä lapsen asemesta — arveli vaimo.
Minä palasin yläpuolelle. Astuessani saliin istuivat kaikki tapansa
mukaan puoliksi torkkuen lampun valossa. Isä tutki Ruotsin lakia, äiti
ompeli pöytäliinaa, Elin luki erästä romaania.
Minä vaivuin tylsiin unelmiin...
Ajattelin: Minun pitää ryhtyä johonkin. Niin aloin sitten punoa siimaa.
Mutta kevääsen oli pitkä aika. Se oli samaa kuin hyvän työn tekeminen
tullakseen taivaan valtakuntaan.
Muutamana päivänä kysyi Elin:
— Eikö sinulla ole mitään lukemista?
Nähtävästi oli hänen varastonsa nyt loppunut.
— Kyllä, vanha Robin-poika.
Sen sanoin minä vain suututtaakseni häntä.
— Äh, Robinpoika! Kuinka tyhmästi!
Niin meni hän äkeissään.
Minun täytyi keksiä jotakin ajan vietteeksi. Lopuksi minä keksinkin.
— Tiedätkö mitä — sanoin minä — jos sinä opettaisit minua piaanoa
soittamaan.
Hän nauroi kohti kulkkuaan.
— Niin, mutta sillä tavalla saisimme me kumpikin jotakin tekemistä. Ja
sinä saisit riidellä oppilaallesi niin paljon kuin haluttaisi.
Tämä näytti voittavan hänet. Me alotimme.
Minä olin kerrassaan auttamaton, ja yhtä myötään löi hän minua
sormille. Mutta me pitkitimme sitä kahdeksan päivää — hänestä se
varmaan oli hauskaa.
Istuimme hyvin lähekkäin vieretysten...
Mutta lopulta aloin minä katsella paljo enemmän häntä kuin nuotteja.
Silloin punastui hän ja sanoi, etten minä kelvannut pianistiksi.
Niin me sitten lopetimme.
Nyt oli hänen vuoronsa esitellä jotakin. Hän arveli, että menisimme
lypsyä katsomaan. Sen me teimmekin.
Kumpikin lehmänsä ääressä istuivat raintoineen palleillaan muonarengin
vaimo ja piika. He puristelivat lehmäin ruumeneita, niin että kaunis
valkoinen maito juosta siritti.
He eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Luulin pian huomaavani syyn.
Joka kerta kuin renki kulki heinäsylyys sylissä sivuitse, katseli piika
häneen lempeästi. Vaimo oli tietysti huomannut tämän ja siksi oli hän
niin kostomietteissään...
Silloin huudahti Elin:
— Minä tahdon oppia lypsämään!
— Voi tuota neitiä! — arveli piika.
Mutta hän sai tahtonsa täytetyksi. Se huvitti häntä monta päivää. Hän
oli oikein ylpeä sentähden, että taisi lypsää.
Minusta näytti hän sievältä istuessaan pallilla lehmän ääressä ja
nänniä näpliessään.
Minä olisin maalannut hänet — jos olisin osannut...
— Äiti oli ottanut Raamatun, josta luki ääneen isälle. Mutta isä istui
ja odotteli kokonaista vuosikertaa »Matti Meikäläistä.» Jos sen taas
piti olla raamattua, niin silloin kertomus Susannasta.
Niin kului aika. Olimme jo helmikuussa. Ei mitään kirjaa luettu
niinkuin allakkaa. Kun Elinin syntymäpäivä tuli, virkistimme itseämme
lasillisella viiniä ja söimme kunnon tortun.