Hän katsoi ihmetellen ympäri huonetta, mutta kun hän ei nähnyt Lassi
Juhanaa — sillä se oli hän, joka oli haudattu tänä päivänä — silloin
kuvastui syvä toivottomuus ja suru vanhuksen ryppyisillä kasvoilla,
kyynelet tunkeutuivat hänen punertaviin silmiinsä, hän sai sanotuksi
puoleksi tukahtuneella äänellä:
— Oh, Herra avita!
Ja hän vajosi taas alas penkille ja nojasi pään käsiinsä pöytää vasten.
Siinä hän istui ja itki vavisten vanhuksen itkuaan.
— Minä unhotin sen, minä unhotin sen. Siitä on tullut loppu, Lassi
Juhana.
Silloin nousi hänen eukkonsa, laski kätensä hänen karkean takkinsa
kaulukselle ja sanoi hiljaa:
— Tule, Johan Eerik, niin menemme kotiin.
— Niin niin, sitä on jo niin huono. Saa hävetä nuorison edessä. Toista
oli ennen maailmassa, Lassi Juhana!
Eukko auttaa häntä jaloilleen ja he menevät yhdessä lattian yli ovelle.
— Hyvää yötä, kaikki tyynni!
Joukko seisoo ja nyökyttelee hyvästiä hänelle.
Kynnyksellä seisahtuu hän, nostaa käden otsalleen ja katselee kauvas
merelle.
— Kohta käy hiljaiseksi minullekin.
Sitten hoippuu hän vaimonsa käsivarresta pitäen kallioiden yli
kotituvalleen. Joukko seisoo ovella ja seuraa heitä katseillaan. Ja
auringon pyörä putoaa merentakaista taivaanrantaa alas...
Kajavia.
Muudan kajava kohosi rannalta ja leijui vuonon yli. Aurinko paistoi
sen vaaleanharmaisiin siipiin. Hitaasti hän lensi, vanha kun oli. Hän
oli kauvan rakastanut tätä vuonon, aina siitä asti kuin oli lentämään
oppinut ja äiti oli häntä opettanut silliä sukeltamaan. Kauvan oli
hän pitänyt itseään tämän vuonon isäntänä. Mutta nyt oli hän käynyt
niin vanhaksi ja harmaaksi, kaikkein vanhimmaksi kajavaksi, ja tuntui
hänestä siltä kuin olisi hänen pitänyt kuolla. Hänen siipensä eivät
olleet enään nopealiikkeiset, hänen nokkansa ei nopsa, silmänsä eivät
terävät. Yli, oli huntu, ei auringon, vaan vanhuuden sumentama.
— Ka-ka-ka-
Ääni kuului käheältä ja suruvoittoiselta. Hänen huudollaan ei ollut
enään entistä sointua. Kaiku, joka sitä matki, peloitti häntä.
— Kakaa-kakaa-kakaa-
Siellä oli toinen kajava, joka huuti, nuori ja valkorintainen kajava.
Sen huuto oli riemuitseva kuten hänenkin ennen maailmassa. Ja kaiku
toisteli sen ääntä, niin että se koreasti kaikui vuoristossa.
Mutta siellä oli myös koko joukko nuoria kajavia, jotka voimakkailla
siivillään soutelivat sinne tänne ilmassa. Siinä oli uusi kajavapolvi.
Vanhus lensi vuonon pohjukkaan päin.
Hän pysähtyi yht’äkkiä. Alhaalla hänen kohdallaan hilasteli silliparvi.
Silloin ajatteli hän koettaa, olisiko hänellä vielä voimaa saavuttaa
jokin silli. Hän heittäytyi, suoraan alas — se ei käynyt yhtä nopeasti
kuin ennen — niin syöksyi hän veteen nokka ojolla...
Hei, samassa saapuivat lentäen nuoret kajavat. Niitä oli neljä ja
syöksyivät ne kuin nuolet alas veteen ja iskivät kukin silliinsä.
Syntyi sellainen siipien räpytys, että jälelle jäänyt parvi pelokkaana
pohjavesiin painautui.
Vanha kajava oli saanut sillin ja vaivoin piteli hän sitä nokassaan.
Nuoret kajavat katselivat, olisiko vielä saatavissa useampia, ja
huomatessa... kirkkaan esineen vanhan kajavan suussa, hyökkäsivät ne
yhtaikaa hänen päälleen anastaakseen sen pois. Suurta sotaa siinä ei
tarvinnut syntyä, ennenkuin hän oli luopunut saaliistaan. Ryövääjä
kiiti saaliineen matkoihinsa. Mutta ennenkuin se kerkesi niellä sillin,
olivat toiset kolme myös sen kimpussa, ja siinä syntyi tavaton hakkailu
ja huudon paljous, joka päättyi sillin paloittamisella neljän kesken,
jonka jälkeen kukin poistui uutta parvea tähystelemään...
Vanha kajava kääntyi ja lensi vuonon suuhun päin. Ennen asettumistaan
tahtoi hän sameilla silmillään nähdä meren. Hitain ja vapisevin ottein
läheni hän vuononsuuta. Lento kävi yhä hitaaammaksi, sillä alkoi tuulla
vasten. Alapuoleltaan eroitti hän vaahdon maininkien harjoilta, hän
kuuli aaltojen pauhun ulompaa, jossa hän ei enään nähnyt mitään vuoria,
jossa vedenselkä aukeni suureksi ja vapaaksi...
Hänen rintansa laajeni, kun hän tunsi meren tuoksun, hän oli
saavuttavinaan taas sen joustavuuden, joka hänet ennen oli saattanut
pitämään itseään näiden vesien hallitsijana. Mutta pian väsyi hän taas.
Hän ei jaksanut enään lentää, hänen piti kotiin.
Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ja katsoi alas suuria avaruuksia —
viimeisen kerran. Rinnasta kohosi huokaus, ja silmät samenivat äskeistä
enemmän.
Sitten käänsihe hän raskaasti ja purjehti kotiin. Tuuli häntä auttoi
siksi kunis hän saapui syvemmälle vuonoon, jossa taas tyyntyi, ja niin
laskeutui hän asemilleen.
Hän lepäsi pienessä vuorenluolassa kostealle tuoksuvilla kaisloilla.
Hän oli lopen väsynyt, höyhenkoristeensa vallan vapisi. Hän ojensi
kaulaansa ja levätessään siinä asetti päänsä niin, että hän voi nähdä
vuonon. Silmissä oli kaipauksen ja tuskan ilme. Yhä sameammiksi ne
kävivät, ja hänestä tuntui kuin olisi aurinko laskeutunut. Mutta se
teistikin keskikesän täydessä loistossaan. Sydän löi niin heikosti
rintahöyhenten alla, ja sieltä pääsi vaikertava:
— Kaa-
Hän makasi siinä kauvan aikaa väristen kuin keskitalvella, vaikka
aurinko paahtoi hänen selkäänsä. Silmistä katosi kiilto. Hän ei voinut
enään nähdä vuonoa — mutta hän tiesi, että se oli siinä.
Sitten kävi väristys kautta ruumiin, kulkusta kohosi käheä ääni, sorkat
oikenivat kaisloja potkaisten, hän lepäsi siinä hiljaa ja kuolleena.
Aurinko paahtoi ruumiisen.
Muudan nuori kajava, joka liipoitteli läheisyydessä, ihmetteli miksi
hän oli niin hiljaa, ja laskeutui alas. Kun vanhus yhäti pysyi
liikkumattomana, kirkui nuori kajava, ja pian tuli koko joukko nuoria
kajavia paikalle.
Ne huutelivat korvia vihlovasti ja hurjasti siipiään räpyttelivät. Ne
eivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ihmettelivät.
Ja sill’aikaa kuin ne istuivat ja kirkuivat autiolla rannalla, vaipui
aurinko mereen. Vielä sen viimeisiä vaalenevia säteitä heittäessä
kuletteli kaiku vuonon kalliolta toiselle ääniä:
— Kaa-kaa-kaa-kaa'aa!
Vanhat neidit.
He asuivat samassa tuvassa salmen rannalla. Ja joka sunnuntai piti
heidän mennä kirkkoon salmen toisella puolella. Tosin oli kirkko
silläkin puolella, jossa he asuivat. Mutta siitä he eivät välittäneet —
vaikka pappi, joka saarnasi siellä, oli kylläkin hyvä.
Mutta kas, poika, joka sousi heitä salmen yli, oli niin kaunis ja
iloinen. Hän oli äskettäin alkanut siinä soutaa — sittenkuin entinen
soutaja, liikkaava ja ruma, oli sairauden pakoittamana joutunut sängyn
omaksi.
Juhlallista oli nähdä molempien noitien menevän venheesen. He
olivat pyntänneet itsensä niin koreiksi ja huljanneet hajuvettä
nenäliinoihinsa ja päivänvarjot oli heillä käsissään. Ja he hymyilivät
ja nyökyttivät pojalle, joka venheessä seisten tervehti. Ja he
pyörittelivät takapuoliaan ja heittelehtivät ja liehittelivät, sekä
kaikin tavoin ja niin halulla tahtoivat, että poika olisi ottanut heitä
kädestä kiinni, kun he hyppäsivät vaaralliseen venheesen.
Ja poika otti heitä tyynesti kädestä kiinni, ja silloin olivat he
ylen onnellisia sekä kasvoiltaan että sydämeltään, ja heittäytyivät
venheesen niin, että putosivat melkein pojan syliin.
Niin tanssivat he tuhtojen yli ja istuivat peräpuolelle.
Ponnistuksistaan he aivan puhkuivat ja näyttivät niin yksinkertaisilta
ja sanoivat, että nyt he voivat hyvin eikä heillä ole mitään hätää, kun
heillä oli niin luotettava soutaja — ei mitään.
Poika laski ulos ja sousi voimakkain vedoin. Mutta silloin sanoi toinen:
— Elä rasita itseäsi, rakas ystävä, me kyllä kerkiämme.
— Niin, meillä ei ole mitään kiirettä, ei toki — oli toisenkin ajatus.
— Jos emme ehdi alttaripalvelukseen, joudumme kuitenkin saarnaan. Ja
sehän se onkin tärkeintä.
He tahtoivat niin kauvan kuin suinkin mahdollista istua vastapäätä
poikaa ja katsella häntä.
Tämä olisi niin mielellään nauranut heille, mutta hän siirsi mälliä
hiukan syrjemmäksi suupieleen ja vannoi pysyvänsä vakavana.
— Kuinka vanha hän on? — kysyi toinen.
— Kaksikymmentä vuotta — vastasi poika.
— Ooh, sellainen ikä, rakas ystävä.
— Kohta hän varmaankin alkaa ajatella jotakin tyttöä? —
— Kyllä, jotakin _tyttöä_.
Poika katsoi tuimasti puhujaan. Jos tämä olisi osannut punastua, olisi
hän tehnyt sen nyt.
— Hänellä on varmaankin äiti? — kysyi toinen neiti.
— Tietysti.
— Ah, kuinka onnellinen äiti!
— Äh, äiti minulle aina riitelee. Minä en tee — sanoo hän — mitään
muuta kuin soudan vanhoja mampselleja.
— Ha, ha, niin hauskaa! — nauroivat he ja hyppivät. — Kuinka hän on
hauska ja sukkela!
He tulivat toiselle rannalle ja menivät kirkkoon. Poika meni
parvekkeelle. Molemmat neidit olisivat ehdottomasti tahtoneet myös
istua siellä. Mutta kun siellä oli täyttä, täytyi heidän istua
alhaalle. Tämä heitä suututti niin, että he vaikenivat.
Nyt jos koskaan toivoivat he, että heillä olisi ollut silmät
selässäkin. He kääntyivät parvekkeelle päin niin usein kuin ilkesivät.
Heidän penkissään kävi sellainen kuhina, että naapurit pitivät heidän
vieressään istumista vaarallisena. Ja mitä pappi puhui, sitä he eivät
kuulleet, — ainoastaan sen, kuinka poika lauloi virttä parvekkeella.
Itse istuivat he virsikirjat kädessä ylös alaisin...
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt ja he olivat kotimatkalla, sanoi
poika:
— Tuo pappi saarnaa hyvin.
— Ah. niin — huokasi toinen — sehän oli taivaallisesta rakkaudesta.
— E-oho — väänsi poika — hänhän puhui helvetistä.
— Hm! Niin! Kas, minä kuulen niin huonosti
— Lukkari ei varmaankaan ollut oikein selvä — arveli poika hetken
jälkeen.
— Enkö minä sitä jo ajatellut! Minun piti kääntyä vähän päästä
parvekkeelle katsomaan sentähden, että hän soitti niin kauhean väärin.
Se aivan loikkasi minun tunnokkaita korviani.
— Mutta hänhän kuulee niin huonosti.
— Ah, niin, minä tarkoitan. Hm.
— Minä puolestani katselin suurimmaksi osaksi alttaritaulua. Se on niin
ylösrakentava sanoi toinen neiti.
— Minusta hän katseli vain taakseen — ärsytti poika.
— Ah, niin. Hm.
Niin saapuivat he laiturilleen. He pistivät pojalle käteen
kaksinkertaisen maksun, niin että hän aivan hämmästyi ja ajatteli, että
kyllä ne ovat sentään kaksi oikein vanhaa hupakkoa.
Sitten he ajattelivat poikaa koko viikon. Ja kun he vaan mainitsivat
hänen nimeään, joutuivat he riitaan.
He saivat tietää, ettei poika tulisi ensi sunnuntaina soutamaan, vaan
se toinen, liikkaava ja ruma. Toinen tulisi pappikin saarnaamaan.
— Luulen, etten minä aamulla menekään kirkkoon — arveli toinen.
— En minäkään — sanoi toinen.
— Ei, minä en pidä pastori Larssonista. Hän on körttiläinen.
— Ja sitäpaitsi ei Oskari tule soutamaan, tarkoitat sinä.
— Siitä minä en välitä en pikkuistakaan.
— Marakatti!
— Niinkö sinä sanot, vanha noita!
Niin riitti hammasten kiristystä koko päiväksi.
Seuraavana sunnuntaina tulisi poika taas soutamaan. Mutta
körttiläispappi saarnaisi nytkin.
— Me menemme kuitenkin aamulla — sanoi hän, joka ei pitänyt pastori
Larssonista.
— Vai niin, sinä tahdot kuulla häntä kuitenkin?
— Oh, niin, pitäähän olla suvaitsevainen.
— Ja Oskari tulee soutamaan!
— Ah, sitä minä en lainkaan ajattele.
— Kyllä, sen kyllä uskon. Sinä, joka olet häneen rakastunut niinkuin —
— Niinkuin sinä!
— Ole vaiti, vanha tekopyhä!
— Riivinrauta, äkäpussi, hampaaton krokodiili!
Sinä päivänä he eivät enään puhelleet.
Mutta seuraavana aamuna istuivat he taas venheessä ja keikailivat eikä
heillä ollut lainkaan kiire kirkkoon. E-oho!