VIII.

Muutama päivä sedän ja Villen lähdöstä muuttui ilma koleaksi, ja minulle

tuli täysi työ hankkia miehilleni ruokaa. Mutta viikon perästä ilma

parani ja minulle tuli taasen paljon vapaata aikaa. Vapaa-ajat vietin

enimmäksi osaksi Stålhahnen kirjastossa. Aika rupesi minulle jo käymään

pitkäksi, kun eräänä päivänä ilokseni näin purjeen järvellä. Veneessä

oli kolme miestä; Kyttyräinen oli siis mukana. Millaisen kalan he olivat

tällä kertaa verkkoonsa saaneet, ymmärsin siitä, että heidän vankinsa

makasi vahvasti köytettynä veneen pohjalla. Rosvopäällikkö oli

vuorotellen karannut vartijainsa kimppuun, vuorotellen tehnyt

karkausyrityksiä, kunnes sedän vihdoin oli pakko täten tehdä loppu hänen

vehkeilemisestään. Sittenkin oli kuljetus ollut hyvin vastahakoista,

mutta oli kuin olikin saatettu onnellisesti loppuun, kun Villen aina

onnistui ottaa rosvon juonet leikinteon kannalta.

Milloin Ville katsoi kärsivällisyyden hyväksi, osasi hän tätä hyvettä

harjoittaa paremmin kuin kukaan. Sen huomasin maihinnousussa.

Kyttyräisen yhä uudistuvien karkausyritysten tähden oli hänen

vyötäisiinsä sidottu köysi, jonka toista päätä Ville piti kädessään.

Rosvo, joka ensimmäisenä astui veneestä, huomasi, että vartija

poistuessaan veneestä astui varomattomasti veneen partaalle. Köysi, joka

hänet yhdisti Villen käteen, oli kireällä, ja kiusaa tehden oli vanki

muka kompastuvinaan ja heitti itsensä suin päin nurmelle. Hänen ilkeä

yrityksensä vetää Ville kumoon epäonnistui. Jos minulle olisi tehty

tuommoinen konnankoukku, pelkään, etten olisi voinut olla kiivastumatta.

Mutta Ville vain hymyili hyväntahtoisesti maahan romahtavalle, miehelle

ja sanoi: »Ool reit, sanoi enkesmanni, kun laiva kaatui.» Muuta puhetta

tästä konnanteosta hän ei nostanut.

Setä oli sitä mieltä, että kun meillä oli täällä hyvät huoneet vankiemme

säilyttämistä varten, sopisi tänne jäädä vielä joksikin viikoksi, että

Ville, joka oli ollut koko ajan jotenkin raskaassa toimessa, saisi

vähäisen levätä, ennenkuin voimia kysyvälle kotimatkalle lähdettiin.

Ville vapautettiin täksi viikoksi kaikista määrätöistä. Setä huolehti

kalastamisesta, ja ruoanvalmistus sekä muut talousaskareet tulivat minun

osakseni, mikä jako olikin oikeudenmukainen siihen katsoen, että minä

olin nauttinut herrain päiviä sedän ja Villen edellisen poissaolon

aikana. Ville käytti »römppä»-viikkonsa pari ensimmäistä päivää

vesilintujen ampumiseen ja jakoi myöhemmin useimmat päivänsä sedän ja

minun välilleni.

Emme uskaltaneet panna semmoista »peijoonia» kuin Kyttyräistä toveriensa

seuraan, vaan kannoimme viinikellarista kaikki väkevät pois, tarkastimme

ylen tarkasti sen seiniä ja lattiaa -- katto oli harmaasta kivestä

holvattu eikä siis paljon tarkastusta kaivannut -- ja veimme päärosvon

sinne. Meidän onnistuikin koko ajan pitää Kyttyräistä ja hänen joukkoaan

niin hyvin toisistaan erillään, että he vasta poislähtöpäivänä tapasivat

toisensa. Siihen asti oli Kyttyräisen tovereilla ollut vapautumisen

toivoa, he kun uskoivat mestarin olevan vielä vapaana ja heidän

vapautumisestaan huolehtivan.

Jo ensimmäisenä iltana, kun jouduttiin Villen kanssa kahden kesken,

alkoi keskustelu vaiheistamme kuluneina viikkoina. Ville, joka oli

nähnyt, miten epäröin ryhtyä vanginvartijatoimeen, pelkäsi minun

istuneen henki hampaissa koko heidän poissaoloaikansa ja tuli hyvin

iloiseksi kuullessaan, että aikani oli mennyt hyvin ja etten ollenkaan

kauppaani katunut. Kyttyräinen, joka 60:sta vuodestaan huolimatta ei

mitenkään vielä ollut mikään lahokanto, oli tosin tuottanut heille

paljon vaivaa, mutta eipä Villekään kauppaansa katunut. Tämä retki oli

hänelle tuottava niin paljon, että hän vielä tänä syksynä aikoi panna

oman tuvan nurkkakivet, ja ensi keväänä on ehkä jo kehä valmis.

Pelkäsin, ettei Ville, entinen kasarmin asukas, tulisi yksinään

mäkituvassa viihtymään, johon Ville salaperäisesti arveli, että kun on

hyvä hoito ja hopeinen huusholli, uskaltaa mennä vaikka naimisiin.

Nyt vasta rupesin käsittämään, minkä tähden jokaisen kyttyräisen

kiinniotto niin suuresti lisäsi Villen iloa, ettei hän malttanut

suuttua, vaikka häntä kuinka suututettiin. Ville oli viime talvena

päättänyt hankkia itselleen »leipäsuden». Ja kun tämä oli talon tytär,

ei Ville tahtonut hänestä tehdä rengin vaimoa. Ja vaikka komisarius oli

luvannut korottaa Villen arvon voudiksi ja ottaa nuoremman rengin Villen

komennettavaksi, oli Ville pysynyt päätöksessään ja aikoi Köyristä

muuttaa ja ryhtyä tuvanrakennushommiin. Vanginkuljettajatoimestaan hän

vastaiseksi ei aikonut luopua.

Tunsin Villen morsiamen, ja Villen valinta oli mielestäni onnistunut

hyvin. Tyttö oli jo kolmenkymmenen vanha, mutta näytti nuoremmalta. Oli

kelvollinen työssä ja pulska, kaunis ihminen. Ville oli silminnähtävästi

rakastunut, ja onnittelin häntä sydämellisesti. Tulin jo samana iltana

häihinkin kutsutuksi.

Kyttyräisen koti löydettiin pikemmin, kuin oli uskallettu toivoakaan.

Mutta hänen karkoittamisensa luolastaan oli ollut kova tehtävä.

Oli melkein varma, että ryövärit matkalla kodistaan järvelle kulkivat

puroa tai sen rantoja pitkin. Setä ja Ville soutivat siis puroa ylös

huolellisesti tarkastellen rantoja, näkyisikö missään poluntapaista.

Ensimmäinen merkki ihmisten läsnäolosta oli -- heinäsuova puron

rannalla. Ryövärit olivat siis ruvenneet tuntemaan itsensä niin

varmoiksi, että olivat ajatelleet ruveta pitämään kotieläimiä. Useita

heinäsuovia tavattiin vielä, todistaen, että Kyttyräinen todella oli

hävyltä hännän katkaissut, ellei hän, kuten minä hyväntahtoisesti yritin

asiaa selittää, aikonut hylätä ryövärinammattia ja ryhtyä kunnolliseksi

ihmiseksi. Pelkään kuitenkin, että Ville oli oikeassa väittäessään,

ettei vanhasta tule konkaria. Rosvopäällikkö oli liian kauan elänyt

sotakannalla yhteiskuntaa vastaan tehdäksensä nyt enää rauhaa sen

kanssa. Nosta konna mättäälle, kasvoillesi hyppää.

Noin penikulman matkan olivat puron rannat ruohoisia, mutta sitten

rupesi seudun luonto muuttumaan hedelmättömäksi. Maisema oli tässä

vuorista, ja puron uoma oli syöpynyt syvälle jyrkkien kallioseinäin

väliin. Heidän soudettuansa pienen järven poikki, jonka rannat olivat

korkeaa, äkkijyrkkää kalliota, rupesi vuori heidän vasemmalta puoleltaan

väistymään loitommaksi, kun oikeanpuolinen ranta yhä oli korkeaa,

äkkijyrkkää kalliota; Seutu oli kuvaamattoman jylhä, juuri semmoinen,

jossa luulisi hurjain ryövärien viihtyvän.

Ainoastaan pari sataa metriä järven yläpuolelle he pääsivät vielä

soutamalla. Siinä tuli este, josta ei päässyt alitse eikä ylitse.

Kallioseinästä, joka tässä oli runsaasti kolmenkymmenen metrin

korkuinen, oli lohjennut suunnattoman suuri kalliomöhkäle, joka oli

kaatunut puron yli. Tähän paikkaan he laskivat rantaan syömään

päivällistä. Niistä tapahtumista, jotka sitten seurasivat, kertoi

minulle Ville seuraavaa:

-- Syötyämme menin rantaan katsomaan, emmekö sittenkin voisi jollain

tavalla saada venettä kulkemaan kalliolohkareen alitse, joten pääsisimme

laahaamasta sitä vaivalloista tietä esteen ohitse. Polvistuin

rantakivelle ja kurkistin kiven alle nähdäkseni, oliko kivi kuinka

leveä. Kaksi korttelia kasvoistani virnisteli minua vastaan Kyttyräisen

ilkeä naama. Jos Jaska olisi tässä tilaisuudessa ollut lakittomin päin,

olisin vetänyt miehen tukasta esille kuin ketun pesästään, mutta nyt jäi

lakki vain käteeni, ja ilkiö pelasti kallonahkansa. Samassa paukahti

myös tuo kuuluisa peukalolla laukaistava pistooli ihan kasvojeni edessä.

Jos Jaskalla tässä tilaisuudessa olisi ollut suoraa ruutia, ei sinun

olisi tarvinnut kuunnella tätä kertomusta. Mutta minulle onneksi meni

hänen kuulansa kiveen, josta se kuitenkin lohkoi tämän palasen ja

pirskotti poskeeni.

Ville osoitti rumaa arpea poskessaan, jossa hän väitti kivensirpaleen

vielä olevan.

-- Jaska ampui vielä toisenkin kerran, mutta silloin oli minulla jo

kallio suojana. Kyllä se mies ei ryhdy rauhallisiin moukan töihin,

ennenkuin »halla katoo Hamulasta taikka koiruus Kuopiosta». Niin minä

ainakin uskon.

En ihmetellyt ollenkaan, etteivät Villen ajatukset Kyttyräisestä olleet

oikein suloisia. Mutta ei korppi kiroihin kuole, ja Kyttyräinen söi

parhaillaan kellarissa hyvällä ruokahalulla illallistaan. Pahimmilla

pahantekijöillä on tavallisesti kaikissa oloissa erinomainen ruokahalu.

-- Kehoitin Villeä jatkamaan kertomustaan.

-- Tiesimme siis, missä vihollisemme oli. Ettei hän hevin heittäisi

tämmöistä linnaa, ymmärsimme myös. Komisariuksen oli siis pakko ruveta

tuumimaan todellista piirityssuunnitelmaa. Ennen kaikkea täytyi saada

selvää, montako sisäänkäytävää oli kallion alle. Paitsi niitä paikkoja,

joista puron vesi tuli sisälle ja juoksi pois, molemmat olivat helposti

kivillä tukittavissa siten, ettei niitä sisältäpäin saanut avatuiksi.

Komisarius myös määräsi näitten tukkimisen ensimmäiseksi tehtäväksemme

ja vielä saman päivän illalla ei Jaskalla ollut muuta pakotietä

luolastaan, kuin minkä puro tarjosi siinä paikassa, jossa olimme

kohdanneet toisemme. Kallion pituus oli jotenkin yhtä suuri kuin sen

leveyskin. Se paikka, josta puro laski vetensä kallion alle, ei

kelvannut pakopaikaksi, sillä se oli ainoastaan suppilonmuotoinen reikä

kalliossa, josta vesi syöksyi sisälle tai oikeammin alas kohisevana

vesiputouksena semmoisella voimalla, että ihmisen oli aivan mahdoton

siitä nousta, olipa hän sitten vaikka kuinka tottunut uimari hyvänsä.

Sitä tietä Jaska ei tulisi hengissä pelastumaan. Sen uskoimme ainakin.

-- Nyt meillä oli siis susi satimessa, mutta käsistämme se oli vielä

kaukana. Jos luola olisi ollut ahtaampi, olisi ehkä käynyt päinsä savun

avulla pakottaa asukas siitä ulos. Tässä tilaisuudessa se keino ei olisi

tepsinyt. Sitä paitsi oli kallio koko leveydeltään haljennut, ja

halkeama oli sitä laatua, että pelkäsimme sen tukkimisen melkein

mahdottomaksi. Sivulta päin oli meidän kuitenkin pian pakko ryhtyä

siihen työhön, sillä jo toisena aamuna, kun komisarius tarkasti

tukkimismahdollisuuksia, paukahti taasen Jaskan pistooli, ja kuula

suhahti niin läheltä ohi, että särki komisariuksen virkalakista lipan.

Eihän koiruus kielletty ole, kun vain viljellä viitsii. Ja Jaska viitsi.

Rupesi tuo ruokoton vielä hävyttömyyksiä latelemaan komisariukselle ja

minulle.

-- Eikö komisarius yhtään suuttunut?

-- Parasta oli olla suuttumatta, kun emme hänelle kuitenkaan mitään

mahtaneet. Minä miehelle kuitenkin muistutin, ettei haukku haavaa tee,

jos ei puulla päähän lyödä. Ja siihen hän ei nyt kyennyt, kun oli monen

metrin paksuinen kallio välillämme. Tahtoa häneltä ei puuttunut.

-- Eikö komisarius ollenkaan koettanut saada Kyttyräistä hyvällä

antautumaan?

-- Koetti hän. Kun siinä oli keskustelu syntynyt, selitti komisarius,

että jos mies vapaaehtoisesti antautuu, on tämä aina laskettava hänelle

lieventäväksi seikaksi tuomittaessa. Suuresta lievennyksestä ei hän

kuitenkaan hänelle toivoa antanut.

-- Mitä rosvopäällikkö siihen arveli?

-- Jaska arveli, ettei vanha laamanni juuri pidä tapana löytää

pahantekijöille lieventäviä seikkoja. Luuli myös, että sauna oli hänelle

jo niin lämpimäksi lämmitetty, että kylvettäessä nahka lähtee; eikä se

siitä paljon jäähtyisi, vaikka hän nyt yrittäisikin olla vallesmannille

mieleen. Ja siinä oli Jaska mielestäni oikeassa. Kun kerran pää poikki

pannaan, jo silloin jalatkin jokeen joutaa.

-- Komisarius heitti turhan keskustelun sikseen, ja täytettyämme

vaarallisen raon pikkukivillä ryhdyimme keinoihin Jaskan karkoittamista

varten linnastaan.

-- Puro oli siinä paikassa, jossa se tuli kallion alta uudestaan

päivänvaloon, toista syltä syvä. Komisarius oli kuitenkin päättänyt

juuri tästä paikasta sulkea vapaan kulun Jaskan pesästä. Tämä oli varsin

tarpeellinen toimi, sillä niin kauan kuin kulku oli tästä paikasta

vapaa, oli paikkaa ehdottomasti yöt päivät vartioitava. Muuten oli

melkein varma, että linnan herra käyttäisi ensimmäistä sopivaa

tilaisuutta karatakseen. Jaska ei ole mikään lammasten laamanni tai

porsasten pormestari, vaan kauttaaltaan toimen mies.

-- Rupesimme siis komisariuksen kanssa kantamaan kiviä paikalle:

raskasta ja pitkällistä työtä, varsinkin kun vahtivuorot tekivät

yölevonkin lyhyeksi. Jo ensimmäisenä vahtivuorona pälkähti päähäni eräs

ajatus, jonka seuraavana aamuna aamiaisella ilmoitin esimiehelleni.

Kaartilaisajoiltani muistin, miten eräällä manööverillä teimme

»viholliselle» pahat kepposet sulkemalla kapeassa kuilussa juoksevan

puron, josta syntyvä vedenpaisumus ajoi kokonaista kaksi rykmenttiä

erinomaisesti linnoitetusta väijymispaikasta pois. Minä, joka olin

kepposen keksijä, sain siitä hyvästä ensimmäisen mitalini, ja luutnantti

joka ehdotuksen vei everstille, sai vieläkin komeamman kunniamerkin.

-- Sulun tekeminen tähän paikkaan ei ollut mahdoton, joskin työläs

toimi. Ja komisarius piti tuumaa hyvänä, kun puolet työstä oli joka

tapauksessa tehtävä karkausmahdollisuuden estämiseksi.

-- Hyökyjää oli keväällä jostain ylempänä olevasta niitystä irroittanut

suuren nurmikappaleen ja tarttuessaan tähän paikkaan jättänyt kappaleen

tänne. Laitoin nyt kuusenhavuista semmoisen laahan, jolla metsästäjä

kuljettaa ammutun raskaahkon otuksen metsästä, ja kuljetin niin suuret

turvekappaleet kuin jaksoin rannalle. Komisarius teki työntökärryjen

tapaisen, jolla lykkäsi kiviä. Viikon perästä rupesi mielestämme

varastomme riittämään ja ryhdyimme itse työhön, jota kesti vain kaksi

päivää. Raon, joka oli puron lähteelle päin olevassa kallioseinässä,

tukitsin ensin puuvaajoilla, ja tämän jälkeen ladottiin kiviä ja

nurmikappaleita kerroksittain puron uomaan. Parilla hirrellä tukitsimme

vedenpäällisen aukon kalliossa, ettei Jaskan sopinut ampua. Muuten olisi

työ käynyt kovin vaaralliseksi.

-- Jaska vain puolihumalaisena reuhasi luolassaan, vuorotellen

rekilauluja hoilaten, vuorotellen ladellen kompasanoja komisariukselle

ja minulle.

-- Jaksoiko komisarius koko ajan pysytellä suuttumatta?

-- Ystävällisemmäksi hän vain tuli, kuta enemmän Jaska ilkamoi. Samana

päivänä kun pantiin viimeiset sulkukivet paikalleen, kehui Jaska, joka

ei ollenkaan näkynyt aavistavan, että työmme tarkoitti muutakin kuin

pakoportin kiinnimuurausta, omistavansa vielä viinaa ja sapuskaa

kolmeksi kuukaudeksi. Sanoi myös aikovansa heti panna uuden

viinakeitoksen alulle, ettei menisi häneltä odotusaika hukkaan. Nauroi

vain meidän toimillemme muka lasten touhuina ja tuumi, että jolla on

leveä lanne, sille pitää olla suuret housut.

-- Etkö luvannut koristella tuota konnaa oikein kruunun raitaisilla?

-- Enhän minä. Komisarius vain sanoi: »Tyvessä olet vielä, poikaseni;

ennenkuin latvassa olet, tiedät enemmän.» Ja sitten jatkettiin taas

sulkua; samana iltana pantiin viimeiset kivet paikalleen, ja veden

juoksu seisahtui. Sadin oli viritetty.

-- Nousimme nyt kalliokatolle katsomaan työmme seurauksia. Eikä

kestänytkään kauan, ennenkuin koski suppilossa rupesi jo käymään

laimeammaksi hetken perästä kokonaan lakatakseen. Vesi kallion

yläpuolella rupesi nousemaan. Työmme oli onnistunut, ja Jaskalle tulisi

olo pian kosteaksi.

-- Tämä yö oli ensimmäinen, jona saimme nukkua rauhassa illasta aamuun

asti. Aamulla oli vesi kallion yläpuolella jo noussut kolmatta metriä,

ja Jaskalla ei voinut laskujemme mukaan olla paljon kuivaa maata enää

jäljellä. Vesi rupesi jo tunkeutumaan kallion raon alapäästä ulos, mutta

tukevalla riu'ulla ja muutamalla turpeella oli vuotopaikka pian tukittu.

Kuulin Jaskan ilkeät uhkaukset, kun hän ei voinut tätä työtä estää. Hän

oli arvatenkin toivonut, ettei vesi pääsisi nousemaan korkeammalle kuin

tähän paikkaan. Nyt, ajattelin, ei viivy kauan, ennenkuin Jaska on jo

sisäänkäytävällä pyytämässä meitä ottamaan kivet pois. Menin jo

edeltäkäsin sinne.

-- Komisarius seisoi vielä kalliolla. Äkisti näin hänen, silmiään

varjostaen, katsovan purolle päin, joka nyt oli pienen järven näköinen,

ja heti sen jälkeen tekevän hengenvaarallisen hyppäyksen kalliolta puron

rannalle, josta lähti juoksemaan pitkin rantaa, minkä ikinä jaloista

lähti. Minä tietysti heti avustamaan. Samassa näin miehen nousevan

purosta rannalle ja hyvää vauhtia kiitävän käpälämäkeen. Vesi räiskyi

vaatteista joka askeleelta. Mies oli hengästynyt ja likomärät vaatteet

estivät juoksemisen; komisarius oli pian hänen kintereillään. Kun mies

huomasi, ettei enää jaksanut pakoaan jatkaa, kääntyi hän äkisti ja

laukaisi pistoolinsa aivan komisariuksen kasvoihin. Pistoolin sirpaleet

vinkuivat korvieni ympäri. Vesi ei ollut vielä ehtinyt juosta piipusta,

vaan ase räjähti palasiksi. Nyt vasta huomasin, että mies oli Jaska. En

ollut silmiäni uskoa, niin mahdottomalta asia minusta tuntui.

-- Vasemmassa kädessä oli roistolla paljastettu puukko, mutta kun

komisariuksen revolveri tähtäsi suoraan hänen rintaansa, ei hän

rohjennut lyödä. Huomasi kai, että luoti olisi ollut kättä nopeampi.

Jaska tekeytyi nyt nöyräksi ja heitti puukon pois. Komisarius laski

silloin revolverinsa suun maata kohti. Mutta salaman nopeudella töyttäsi

Jaska molemmin nyrkein vastustajaansa olkapäihin, niin että tämä kaatui

selälleen. Laukaus meni ilmaan, ja rosvo heittäytyi komisariuksen päälle

molemmilla peukaloilla kiristäen hänen kurkkuansa. Kai olet huomannut

nuo rumat siniset merkit, jotka siinä vieläkin näkyvät?

-- Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ettei Jaska ollut minua ollenkaan

huomannut. Ainoastaan muutamia sekunteja hän ehti kiristää, ennenkuin

minäkin olin paikalla, riuhtaisin hänet komisariuksesta irti ja heitin

puun kylkeen, että luut kalisivat.

-- Komisarius nousi, kosketteli sormin kurkkuansa muutaman kerran, otti

pienen kuvastimen taskustaan ja tarkasteli hyvin tutkivin katsein niitä

rumia nirhamia, jotka Jaskan kynnet olivat molemmin puolin kurkkua

raappineet. Tyynellä äänellä hän käski sitten minun panna Jaskan

käsirautoihin ja, pitäen koko ajan revolveria kädessään, seurasi häntä

venerannalle, missä komensi minut vielä lujasti hänet köyttämään, minkä

suurella mielihyvällä teinkin. -- Mahdotonta on käsittää, mistä tuo ukko

kaiken tyyneytensä ottaa. Enpä minäkään piiskurinvirkaa rakasta, mutta

tällä kertaa minua melkein suututti, ettei komisarius määrännyt

selkäsaunaa. Koivunoksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Kun tuo

kierosilmä heitti puukkonsa pois ja oli antautuvinaan, oli hänen

katseensa niin nöyrä kuin ikinä ihmisen katse voi olla, ja kuitenkin hän

kehtasi käyttäytyä noin ruokottomasti. Enpä minä enää ikinä luota

keneenkään, jolla on viekas silmä ja punainen parta.

-- Mutta miten oli Kyttyräinen onnistunut pääsemään vankilastaan ulos?

-- Olimme ihan unohtaneet, että kun veden luonnollinen lasku oli

suljettu, tuli virta suppilossa ihan mitättömäksi, koska siitä nyt

juoksi vain se vesi, joka vähitellen täytti Jaskan linnan. Kun Jaska

veden alituisesta nousemisesta huomasi pian hukkuvansa, ellei hän pääse

vankilastaan pois, oli hän sukeltanut ja onnistunut nousemaan tuon saman

suppilon kautta yläpuolella olevaan lammikkoon. Hänen täytyi kuitenkin

pian nousta pintaan ilmaa saadakseen, ja vaikkei hän näyttänyt paljon

muuta kuin nenän vedenpinnan yläpuolella, oli komisarius hänet

huomannut. Kaksi silmää vierahalla, kolme komisariuksella. -- Jos

komisarius olisi nyt luullut häntä sorsanpojaksi ja ampunut, olisi Jaska

ainaiseksi lusikkansa heittänyt. Mutta eiväthän hurjan luut ensiksi

mätäne. Ja Jaskan luut ehkä suorittavat vielä kerran hänen puolestaan

sen osan kuritusta, jota hän ei ehdi itse suorittaa.

-- Kuinka niin?

-- En tiedä, liekö totta. Mutta niin ainakin kertovat vanhat

kakolalaiset, että jos siinä talossa joku kuolee, ennenkuin on ehtinyt

palvelusaikansa loppuun suorittaa, viedään hänet Helsinkiin, jossa hänet

valmistetaan palvelematta olevien vuosien suorittamista varten. Hänestä

tehdään tuommoinen »laiha maisteri», joka suljetaan kapeaan kaappiin ja

jonka koulunopettajat kuuluvat välistä näyttävän pojille terveelliseksi

opetukseksi, että ymmärtäisivät tulla kunnollisiksi ihmisiksi. Taitaa

olla hyväkin opetuksen välikappale.

-- Ei asia ihan semmoinen ole. Ja kyllä Kyttyräinen tulee maallisen

rangaistuksensa loppuun asti suorittamaan. Ei hän tule vuosilla

pääsemään. Ja kun tuomio tulee elinkautinen, on se kuolemalla loppuun

suoritettu. Kun tuo raukka tekisi edes vankilassa parannuksen.

-- Tapahtuuhan se muutamille, vaikka eihän Jaskalla siihen suuria

edellytyksiä ole. Kyllä Jumala voi hänetkin panna niin lujalle, että

hänen tulee pakko nöyrtyä. Tapanahan on sanoa, että ellei vanha Jumala

saavuta, niin vastaan hän tulee. Onnellisempaa yhtymystä kuin tämä ei

voisi Jaskalle tapahtua.

-- Saitteko mitään selkoa, minkälainen kyttyräläisten koti oikeastaan

oli?

-- Saimmehan me. Vasta saatuani Jaskan lujasti köytetyksi heitin

silmäyksen purolle päin. Puro vaahtosi nyt valkoisena koskena. Pato oli

särkynyt, ja Jaskan linna tyhjentyi hirveällä kohinalla. Jos Jaska olisi

runsaan puolen tuntia vielä odottanut, olisi koko raskas työmme ollut

turha. -- Kun ryöväripäällikkö huomasi mitä tapahtui, raivostui hän ihan

suunniltaan. Oli kamalaa nähdä ja kuulla hänen raivoansa. -- Luolan

tyhjentyminen ei kestänyt täyttä tuntiakaan. Patoamalla nostettu vesi

linnan yläpuolella sitä vastoin laski vain hitaasti tämän ja seuraavan

päivän kuluessa. Avasimme heti pääsisäänkäytävän ja menimme ryövärien

kartanoon kotitarkastukselle. Luola oli paljoa suurempi ja mukavammin

sisustettu kuin olimme voineet aavistaa. Paitsi isoa, hyvin tehtyä ja

tilkittyä asuintupaa oli sinne rakennettu oikea varastorakennus, joka

väliseinillä oli jaettu kolmeen varastohuoneeseen. Kaikki näytti olevan

tarkoin mietittyä ja laskettua, ja luola oli kaikin puolin hyvin

sisustettu ryövärilinna. Vedenpaisumustakin oli edellytetty, koska

huoneet oli pönkitetty kivistä kattoa vasten, ettei vesi pystynyt niitä

paikaltaan siirtämään. Halkoja makasi kaikkialla huiskin haiskin,

niinkuin vesi ne oli jättänyt.

-- Olimme oudoksuneet, ettei puron rannalla näkynyt minkäänlaista

venevalkaman merkkiä. Nyt ymmärsimme syyn: luolassa oli aivan uusi, hyvä

vene. Suppilonmuotoinen puron lasku voitiin hirsistä tehdyllä luukulla

luolan sisäpuolelta sulkea, missä tapauksessa alempi vesi väheni niin

paljon, että veneellä pääsi mukavasti itse luolaan. Täten saivat

ryövärit ryöstetyt tavaransa vesitse suoraan itse luolaan, eikä jäänyt

myöskään luolan ulkopuolelle mitään merkkiä, joka viittaisi ihmisten

läsnäoloon. Ellen olisi tullessamme sattunut tirkistämään kalliosyrjän

alle, samassa kun Jaska yritti urkkia meistä tietoja, on melkein varmaa,

että olisimme jatkaneet matkaamme aavistamattakaan, että olimme käyneet

niin lähellä ryövärien linnaa. Myöskin sisäänkäytävät luolaan olivat

ainoastaan etsimällä löydettävissä.

-- Koska isäntä makasi lujasti köytettynä ulkona, kävimme lupaa

pyytämättä hänen tupaansa. Tupa oli hyvin järjestetty salapolttimo.

Komisarius ei sanonut tavanneensa ikinä niin hyvin varustettua

salapolttimoa. Kattilat, hatut, torvet ym. olivat kaikki vaskea ja mitä

parhaimmassa kunnossa. Kaikki taottiin kirveellä romuksi. Näithän itse

nuo raskaat vaskiromumöhkäleet veneessä.

-- Eikö näkynyt mitään merkkiä ryöstetyistä tavaroista?

-- Kuusi tai kahdeksan hevoskuormaa vaatteita oli huolellisesti

järjestetty suurimman aitan hyllyille. Liinavaatteet ja pitovaatteet oli

tarkoin erotettu. Yksin silkkihuiveja oli neljättäkymmentä. Kaikki oli

likomärkää. Kaksi päivää meni niitten kuivaamiseen. Ellei Jaskalla olisi

ollut hyvin paljon köysiä, olisimme tuskin saaneet kaikkea

kuivatuksikaan; nyt on koko ryöstettyjen tavarain varasto taas hyvässä

kunnossa aitan hyllyillä. Ovi olisi oikeastaan ollut kruunun sinetillä

suljettava, mutta komisariuksen oli pakko jättää ovi auki, etteivät

vaatteet pilaantuisi homeesta. Ensi tilaisuudessa tuodaan kaikki kylään,

jotta kukin saa omansa. -- Kellot ja koristeet on Jaska kai jo myynyt,

koska ei mitään semmoista näkynyt. Kumma, että silkkihuivit olivat

säilyneet. Mutta ensi talvena olisivat kai kaikki vaatteet menneet

menoansa, jos ryöväreillä oli todella tarkoitus ruveta pitämään hevosta.

-- Toinen aitta ei tuottanut meille paljon vaivaa. Sikunanhaju kohta

osoitti, että viinaa siinä säilytettiin. Kaikki oli todellakin

tehtaantapaisesti järjestetty, kun viinakin säilytettiin haapaisissa

kymmenen kannun leileissä. Parikymmentä leiliä oli viiden minuutin

päästä säpäleinä.

-- Kolmas aitta oli jyvämakasiini. Jyville emme voineet mitään: ne

pilaantuvat kyllä.

-- Työn tehtyämme oli meidän vielä pakko kantaa Jaska veneeseen. Hän ei

hyvällä eikä pahalla suostunut käymään.

-- Minkälainen hän oli matkalla?

-- Sarvipää oli koko matkan niinkuin mikäkin Muhoksen sammakko.

-- Mikä niistä on sarvipäitä tehnyt?

-- En tiedä. Mutta sanotaan niiden olevan sellaisia. Muhoksella muutkin

kummat, sammakotkin sarvipäitä.