VII.

Olin siis taas ypö yksinäni. Vaikka nyt asuin talossa ja vaikka talon

alustassa asui kolme miestä, tunsin itseni paljon yksinäisemmäksi kuin

toverieni edellisen kerran poistuessa. Tämä johtui arvatenkin siitä

vastuusta, joka minua painosti.

Sedälle en ollut puhunut mitään siitä, että pääsin talon entisen isännän

kirjoituspöytään. Tahdoin mieluummin säästää pöydän tutkimisen siksi,

kunnes saattaisin tehdä sen yksinäni. Tilaisuus oli nyt tullut, ja

päätin jo seuraavana aamuna ryhtyä toimeen.

Yö kului ilman minkäänlaista häiriötä. Aamulla nousin varhain laittamaan

ruokaa miehilleni. Onneksi oli talossa pata, joka oli juuri parahiksi

suuri kolmen tai neljän miehen päiväannosta varten. Useimmiten keitin

vain aamulla. Annokset riittivät kahdeksi ateriaksi. Illaksi saivat

miehet leipä- tai puuroannoksensa, välistä paistettua kalaa lisäksi. Kun

siihen aikaan vesilintujen rauhoitusaika päättyi jo heinäkuun 15. p:nä

ja järven itäisellä rannalla oli monta pitkää, ruohoisaa poukamaa,

saatoin hyvin useasti vaihtaa kala-annoksen lintuliemeen. Miehet eivät

ainoatakaan kertaa valittaneet ruoasta, niin hävyttömiä, kuin nuo kaksi

viimeksi tullutta muuten olivatkin.

Päästyäni aamutoimistani vapaaksi oli yksinäisyyden tunne, joka minulle

edellisenä iltana teki elämän niin raskaaksi, kokonaan hävinnyt. Tunsin,

ettei vanginvartijatoimeni ehkä tulekaan niin ikäväksi, kuin olin ensin

kuvitellut. Ukkossade oli yöllä virvoittanut nääntyvää nurmikkoa,

aurinko paistoi nyt pilvettömältä taivaalta. Ikävä oli unohtunut, ja

elämä oli kuin silkkiä.

Nyt oli aika tullut kirjoituspöytälaatikon salaisuuden päivänvaloon

saattamiseksi.

Avasin laatikon, jonka avainsana oli minulle nyt tuttu. Laatikossa oli,

kuten olin toivonutkin, melkoisen iso, täyteen kirjoitettu vihko.

Kirjoitus, joka oli ruotsinkielinen, oli tehty vanhanaikaisilla

kirjaimilla, joita vielä seitsemännentoista sataluvun loppupuolella

paljon käytettiin ja jotka siihen tottumattomalle ovat hyvin vaikeasti

luettavia. Se oli ilmeisesti »Latvasaaren kuninkaan» kirjoittama.

Ryhdyin heti lukemaan.

* * * * *

_»Nimeni on Pytagoras Stålhahne. Olen syntynyt uudenvuodenpäivänä v.

1740. Isälläni, joka oli matematiikan professori Tarton yliopistossa,

oli tapana sanoa, että kun hänen varansa myönsivät hänet antamaan

minulle vain yhden ristimänimen, antoi hän minulle sen, mikä oli hänen

mielestään arvokkain. Luonnonlahjani ja kasvatukseni ohjasivat minut jo

aikaisin joko tiedemiehen tai soturin uralle. Suoritettuani akateemiset

tutkintoni astuin Ruotsin kuninkaan palvelukseen[1] tykistöinsinöörinä

ja onnistuin jo nuorena saamaan niin suuren luottamuksen, että muutamain

silloin rakennettujen sotalaivain tykistö tehtiin minun kokeilujeni ja

tekemieni mallien ja piirustusten mukaan. Palvelukseni maksettiin hyvin,

ja kolmikymmenvuotiaana pääsin jo tekemään ulkomaanmatkan, mikä tosin ei

antanut minulle toivottua vastausta siihen kysymykseen, jonka tähden sen

olin tehnyt. Mutta sen sijaan se antoi minulle ystävän, joka enemmän

kuin kolme vuosikymmentä on uskollisesti minua auttanut ja jonka avutta

se tehtävä, johon olen elämäni parhaimmat voimani uhrannut, olisi jäänyt

ainaiseksi minulta suorittamatta. Ehkä olisi siinä tapauksessa joku muu

ihminen minua onnellisempana sen suorittanut. Ikuisesti ei olisi voinut

tämä tehtävä suorittamatta jäädä. Se on siksi ihmiskunnalle liian

tärkeä._

[1] _Moni liivinmaalainen siirtyi vielä siihen aikaan Ruotsiin._

_Isaac Newtonin pani putoava omena ajattelemaan syytä siihen ilmiöön,

jota nimitämme painovoimaksi ja joka on syynä kappalten painoon. Hän

julkilausui sen lain, joka ohjaa kappalten välillä olevaa ns.

vetovoimaa._

_Tietääkseni ei ole kukaan näihin asioihin perehtynyt koskaan tullut

ajatelleeksi muuta selitystä tähän asianlaitaan, kuin että luonnossa on

olemassa voima, joka vetää kappaleet toisiinsa niinkuin magneetti

'vetää' raudan luoksensa -- jos tuo ilmiö on vetämistä, mistä asiasta en

tahdo tässä yhteydessä mielipidettäni lausua._

_Ja kuitenkin, vaikka jokainen on pitänyt tämän selityksen niin

päivänselvänä, että sen vastaansanomista pidettäisiin varmana

todistuksena järjen vararikkoon joutumisesta, uskallan väittää, että

Newton'in kirjoista ei etsienkään löydetä ainoatakaan lausetta, jota

voisi pitää tukena siihen, että Newton itse oli vakuuttunut tämän

selityksen varmuudesta. Asia on täten selitettävissä. Sitä en kiellä.

Newtonin nero riitti itse tosiasian varmistamiseen, mutta se ei

riittänyt tuomaan ilmi sen syytä. Ja tämä suuri tiedemies halveksi

esittää tosiasiana sellaista, joka on kyllä hyvin otaksuttavaa ja jota

monet ilmiöt tukevat, mutta joka kuitenkin pysyi vain hypoteesina,

varmaa tieteellistä todistusta vailla._

_Tähän näin päivänselvänä pidettyyn selitykseen en ole koskaan uskonut.

Painovoiman lain voi selittää toisestakin syystä johtuvaksi kuin

kappaleissa olevasta vetovoimasta, joka ne vetäisi toisiinsa. Voi

ajatella, että on luonnossa olemassa jokin voima, joka *avaruudesta

käsin vaikuttaa paineena ja painaa kappaleet toisiansa kohti*. Tämä

voima siis niin sanoakseni työntää maan ja maan päällä olevat »painavat»

kappaleet toisiansa kohti._

_Kappaleissa ei ole siis olemassa mitään semmoista vetovoimaa, joka ne

vetäisi toisiinsa. Vaan niiden ulkopuolella on olemassa luonnossa oleva

paine, joka ne painaa toisiinsa. Tästä syntyy kappalten painoksi

nimitetty ominaisuus. Tämä on minun vakaumukseni. Ja tämä vakaumus ei

ole nyt enää hypoteesi. Se on minun todistamani tosiasia. Ja

todistukseni luonne on semmoinen, että jokainen, joka on tämän

todistukseni nähnyt -- sanon tahallani: nähnyt --, hyväksyy heti

selitykseni._

_Selitykseni ulkoapäin tulevasta paineesta oli minullekin vuosikymmeniä

hypoteesi vain, rakas hypoteesi. Mutta kun ensimmäisen kerran

hypoteesistani johtuvalla tavalla onnistuin kumoamaan painovoiman,

muuttui hypoteesini tieteelliseksi tosiasiaksi, faktumiksi. Ja vaikkakin

tämä tosiasia on minut ajanut elinkautiseen maanpakoon, en kadu

sittenkään elämäntyötäni. Yhden, tai oikeammin kahdenkin ihmisen

elinkautisella maanpaolla ei ole liian kalliisti maksettu keksintö,

josta ihmiskunnalle tulee koitumaan suurempia etuja kuin kaikista niistä

keksinnöistä yhteensä, mitkä tähän asti on tehty. Sanani voivat tuntua

itsestään ylvästelyltä, mutta ne eivät sisällä liioittelua, olen siitä

varma._

_Viittasin siihen, että keksintöni on minulle itselleni ja pojalleni

tuottanut tuhoa. Minulle on käynyt niinkuin tuolle muinaiselle

keksijälle, joka näytti keksintönsä keisarilleen. Kun keisari

kysymyksestään sai tietää, ettei kukaan muu ihminen voinut tehdä sitä,

mikä keisarin nähden oli tehty, käski hän palvelijansa paikalla surmata

keksijän. Muuten hänen keksintönsä veisi tuhansilta ihmisiltä heidän

jokapäiväisen leipänsä. Minua ei surmattu, ja olen siitä kiitollinen,

sillä pääsin siten elämäni työn päättämään, täydentämällä ja

tieteellisesti selittämällä keksintöäni. Tämä työ, joka on vaatinut

kolmattakymmentä vuotta, on tällä saarella suoritettu._

_Sillä kun kuninkaalleni uskoin salaisuuteni, tarjoten sen ensi sijassa

omalle kansalleni, luuli hän sitä ensin joksikin sopimattomaksi

ilveilyksi. Mutta kun hänen ja neljän upseerin läsnäollessa nostin tuhat

kiloa painavan kanuunan lavetiltaan ja tein sillä, ikäänkuin sotilas

kiväärillään kuninkaalle kunniaa, joutui kuningas pelästyksestä

suunniltaan ja karkoitti minut tähän kaukaiseen seutuun. Kuoleman uhalla

minun on kielletty ikinä poistumasta tästä takamaasta. Minua luullaan

jumalattomaksi taikuriksi._

_Sinä, joka nämä sanani luet, ihmettelet. Et voi sanojani todeksi uskoa.

Astu sentähden tämän talon katolle. Sieltä olet löytävä malmista valetun

kanuunan, jonka »paino» on 800 kiloa. Se »painaa» 800 kiloa siinä

ymmärryksessä, että sen *vis inertiae*, sen hitausvastus on 800:n kilon

painoisen esineen hitausvastus. Ellen olisi tätä hitausvastusta siihen

jättänyt, ei sillä voisi ampua -- potkahdus lennättäisi sen metsään.

Nosta kanuuna lavetiltaan olallesi. Se ei ole raskaampi kuin

samankokoinen paperikäärö. Vaikka kuinka korkealle ilmaan saat sen

nostaa. Mutta varoitan sinua laskemasta sitä edes kymmentä senttimetriä

alemmaksi, kuin se lavetilla maatessaan on. Sillä silloin uhkaa jo

vaara, että se poistuu siitä tasapainotilasta, jonka olen sille

määrännyt, ja ruhjoo jalkasi. Mutta niin pian kuin se taas saatetaan

tasapainotasoonsa tai korkeammalle, ei se ole enää painolain tavallisen

voiman alainen._

_Kehoitan sinua tämän tekemään. Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue

kirjoitukseni jatko. En ole näet tätä kirjoittanut jonkun sellaisen

luettavaksi, jonka järki, jos se on terve, kieltää hänet sanojeni

totuuteen uskomasta, kunnes hän ensin on itse kokenut, että puheeni on

tosi -- -- --»._

* * * * *

Tähän asti olin jonkinlaatuisella ihmettelyn sekaisella uteliaisuudella

lukenut muistiinpanot. Mutta nyt läjähdytin vihon kokoon ja heitin sen

laatikkoon takaisin. Jo olin saanut ne tiedot tämän talon entisestä

asujaimesta, joita olin niin hartaasti halunnut.

Se, joka tuommoisia tieteellisiä hullutuksia haaveilee, sopinee

ikiliikkujan keksijäksi tai joksikin sen tapaiseksi. Mutta merirosvoksi

hän ei kelpaa. Mikään valtiollinen vehkeilijä hän ei myöskään ole. Joko

hän on todella ollut sotaväessä insinööri, joka mielenvikaiseksi

tultuaan on käynyt ympäristölleen niin vaivaa tuottavaksi, että on ollut

pakko karkoittaa hänet tähän kaukaiseen valtakunnan osaan, taikka on

karkoituskin hänen sairaan mielentilansa kuvitteluja. --

Parempionniseksi olisin suonut näitten suojien entistä asukasta. Se

minussa kuitenkin herätti tyydytyksen tunteen, että tuonlaatuiset

mielenvikaiset useimmiten ovat persoonallisesti onnellisia ihmisiä.

Heidän aatemaailmansa ei tuota heille pettymyksiä, vaan runsasta

tyydytystä. Latvasaaren kuningas oli omistanut kaikki, mitä

jokapäiväisen elämän tarpeisiin kuuluu, jopa runsaassakin määrässä.

Mielisairaudestaan hän muistiinpanoistaan päättäen ei ollut itse

tietoinen, ja hänen poikansa on kaiketikin hänestä pitänyt hellää

huolta. Hän on ehkä pitänyt itseänsä yhtä onnellisena ihmisenä kuin

muinainen Lydian kuningas, jota vain Solon ei voinut onnelliseksi

katsoa.

Ajatukseni olivat käyneet ikäviksi. Haihduttaakseni ikävystymistäni

lähdin saarelle kävelemään, ja pian olivatkin ajatukseni taas

nykyisyydessä kiinni. Mutta arvaamaton löytö vei ne uudestaan tämän

saaren entiseen asujaimeen. Saaren pohjoisessa päässä oli muutamien

jättiläiskoivujen varjostamana hautakappeli: saman miehen hauta, jonka

elämäkerran alku hetki sitten oli kääntänyt ajatukseni miettimään

ihmiselämän kohtaloja. Olin käydessäni edellisen kerran tässä paikassa

tullut kulkeneeksi hautarakennuksen pohjoiselta puolelta, miltä sivulta

se oli kokonaan tiheitten pensaitten peitossa.

Hautakappeli, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty yhdestä ainoasta

suunnattoman suuresta ruskeanpunaisesta graniittilohkareesta. Sen

ulkosivuihin ei ollut kivihakku koskenut, mutta oviaukko, joka oli

etelään päin, ja itse hautakammio oli taiteellisesti hakattu ja

kaunistettu. Oviaukon sulki takorautainen ristikkoportti, joka oli

todellinen taidetaonnan mestariteos. Keskellä hautakammion lattiaa

lepäsi korotetulla ruumisalttarilla kaksi mustasta graniitista tehtyä

kaunista ruumisarkkua, joista kuitenkin toinen oli tyhjä. Sen kansi oli

asetettu lattialle. Takaseinässä oli kaksi valkoista marmoritaulua.

Toiseen oli latinankielellä kaiverrettu hautakirjoitus:

TÄSSÄ LEPÄÄVÄT

SEN MIEHEN MAALLISET JÄÄNNÖKSET,

JONKA NIMI ELÄMÄSSÄ OLI

PYTAGORAS STÅLHAHNE.

Hänen elämäntyönsä on kerran tuottava ihmiskunnalle

*suuren maallisen siunauksen*.

Älkööt ihmiset sitä kiroukseksi kääntäkö.

Syntymä- ja kuolinvuodet puuttuivat, mutta varsinaisen hautakirjoituksen

alle oli kaiverrettu ajatelma »Principes mortales, respublica aeterna»,

mikä jotenkin vastaa suomalaista sanontaa »mahti ei mene maan rakohon,

vaikka mahtajat menevät».

Edessäni oli siis saman miehen hauta, jonka sekapäisiä muistiinpanoja

äsken myötätuntoisena olin lukenut. Tyhjä arkku oli tietenkin pojalle

varattu. Paikka teki korkeine lehtevine koivuineen keskellä kosken

kohinaa erinomaisen rauhaisan leposijan vaikutuksen ja herätti minussa

vakavia ajatuksia kaiken maallisen katoavaisuudesta. Istuin kauan

hautakammion edessä syviin mietteisiin vajonneena.

Mutta elävä elämä vaatimuksineen poisti vihdoin nämä ajatukset. Kolme

nälkäistä miestä odotti leipäannostaan, ja minun täytyi kiirehtiä

vainajan nykyisestä asumuksesta siihen asumukseen, missä hän oli

elämänsä päivät viettänyt.

Illallisen jälkeen istuuduin palatsin portaille. Tähti toisensa jälkeen

ilmestyi taivaalle, tuikkien kesän heikolla valolla. Minut valtasi halu

Stålhahnen tähtitähystimellä katsella tähtitaivasta, ja astuin torniin

nostaen yhdellä ainoalla otteella tähystimen paikalleen katolle. Minulla

oli vähäisen aavistusta siitä, miten tätä kojetta oli käytettävä, ja

muutaman turhan yrityksen jälkeen onnistuin sen avulla hetkisen

ihailemaan jotain vilkkuvaa tähteä. En ymmärtänyt kuitenkaan koneistoa

oikein hoitaa. Tähti poistui näkökentästä enkä onnistunut enää saamaan

kojettani oikeaan suuntaan. Laskin tähystimen säilytyspaikkaansa

takaisin ja aioin poistua.

Samassa johtuivat mieleeni muistiinpanojen haaveilut kanuunasta, joka ei

muka mitään painanut. Ikäänkuin tuntien sisällistä tarvetta puolustaa

luonnonlakia lykkäsin aseen vaakasuoraan asentoon, kyykistyin, tein

liikkeen muka nostaakseni kanuunan olalleni, ja -- kaamea tunne! -- näin

itseni seisomassa katolla _kanuuna olallani_. Se oli irtaantunut

lavetistaan ja minä kannoin sitä olallani. Semmoinen kauhun tunne

valtasi minut, että kaikki jäseneni kangistuivat ja kanuuna putosi

hirvittävästi jysähtäen tornin vaskikatolle. Vielä tänään en käsitä,

miten tuo saattoi tapahtua minua musertamatta. Kaikki jäseneni olivat

eheät, ja tuo hirvittävä metallimöhkäle makasi jalkaini vieressä.

Samassa kieltäytyi järkeni uskomasta, että kanuuna oli todella ollut

olallani. Koko tuo ajatus, että olisin tuota esinettä olallani kantanut,

tuntui minusta niin mielettömän hullunkuriselta, että purskahdin aika

nauruun. Noituus murtui. Ymmärsin, että olin puolipimeässä tullut

jotenkin irroittaneeksi kanuunan lavetistaan ja että se oli luiskahtanut

katolle. Äkillinen pelästys oli samassa tajuntaani loihtinut haaveilijan

väitteet, jotka aamupäivällä olin lukenut, ja saattanut minut luulemaan

ne nyt itse toteuttaneeni ja todella kantaneeni hänen kanuunaansa.

Tuommoisia hullunkurisia kepposia voi mielikuvitus tehdä sille, joka ei

sitä ajoissa ohjaa, vaan lukee hulluttelijan kaikkia hullutuksia.

Olin siis päässyt selvään tajuntaan takaisin. Se minua vain suututti,

että varomattomasti olin saattanut kanuunan semmoiseen kuntoon, ettei

sillä voinut ampua. Ehkä onnistun huomenna saamaan tuon raskaan

möhkäleen takaisin paikallensa, että voin ampua asianomaisen

kunnialaukauksen, kun setä ja Ville palaavat viimeinen pahantekijöistä

mukanaan. Hyvä, ettei edes katto aivan pahoin särkynyt.

Ja kuitenkin! Muistin niin selvästi, miten nousin kyykistyneestä

asennostani ja seisoin tuossa katolla kanuuna olalla. Tuo vaikutelma oli

miltei poistumattomasti tajuntaani kaivertautunut. Mutta järki kielsi

sen. Ja ihminen on järkiolento. Ellei hän aistimiensa vaikutelmia

järjellänsä ohjaa, hän pettyy surkeasti.

Menin nukkumaan ja nukuin yöni oivallisesti. Monta hullutusta voi

kesäinen yö loihtia ihmisen aivoihin, mutta aamulla ne ovat haihtuneet

kuin savu tuuleen. Nyt aamulla olivat aivoni taasen mitä parhaimmassa

kunnossa. Hymyillen kuvittelin itsekseni, mitä Ville tai setä

tuumisivat, jos rupeaisin heille unennäköjäni kertoilemaan. Paljon

pilkkaa tulisi varmaan osakseni. Viisainta oli olla niistä mitään

kertomatta.

Päästyäni talousaskareista vapaaksi menin katsomaan yöllisten

hulluttelujeni näyttämöä. Lavetistaan irtaantunut tykki oli siinä käsin

kosketeltavana todistuksena, etten ollut koko tuota tapahtumaa

sängyssäni maaten uneksinut.

Yliseltä löysin pian muutamia väkipyöriä taljoineen. Muutamista

tukevista riu'uista laitoin kolmijalkaisen nostohevon, ja

päivällisaikana rupesi kanuuna nousemaan siitä kolosta, minkä se oli

kattoon tehnyt. Nostaminen ei kestänyt montakaan minuuttia. Kanuuna

lähenteli lavetin korkeutta. Tunsin miten vastus äkisti rupesi

vähenemään, ja kun kanuuna oli lavetin tasalla, höltyi samassa

taljaköysi. Vastus oli lakannut. Hilasin vielä. Kanuuna nousi. Nyt se

oli puoli metriä lavettia korkeammalla. Siirsin lavetin kanuunan alle ja

laskin taljaköyden kädestäni. Kanuuna jäi riippumaan ilmaan. Se ei

jaksanut voittaa hankausta väkipyörissä eikä painunut paikalleen

lavetille.

Jo rupesi asia minua peloittamaan. Olenko järjiltäni? Nythän on

sydänpäivä ja päivänvalo niin selkeä, kuin miksi aurinko voi sen tehdä.

Kieltäydyin uskomasta öisiin kummitusnäkyihin. Kieltäydyin uskomasta,

ettei lähes tonnin painava malmikappale jaksa voittaa väkipyörien

kitkaa. Rupean siis taljojani tarkastamaan. Niissä täytyy jonkin olla

epäkunnossa, koska eivät laske tykkiä painumaan paikalleen. Mutta vikaa

on mahdoton löytää. Painan kanuunaa alaspäin. Taljat rahisevat ja

kanuuna painuu hiljaa paikalleen lavetille.

Menin heti tornista pois. Kun järki ja aistimet ovat näin ilmeisessä

ristiriidassa, ei ole suotavaa seistä korkealla katolla. Ellei tämä

saari ole ihan noiduttu, selkenee kai kummitus minulle ennen iltaa.

Päivällisen jälkeen oli tapahtuma minusta mahdottomampi kuin koskaan.

Koetin ratkaista vaikeaa matemaattista tehtävää ja onnistuin. Mikään

tilapäinen järjen kykenemättömyys toimintaan ei minua siis vaivannut.

Ehkä jotkut aivosolut, jotka matemaattisiin tehtäviin eivät olleet

tarpeen, olivat joutuneet epäkuntoon. Niin uskoin.

Uudestaan lähdin nyt torniin ja poistin nostohevon taljoineen.

Arastellen kyykistyin vielä kerran kanuunan alle, tartuin siihen käsin

kiinni ja toivoen tällä kertaa järjellisempää tulosta oikaisin itseni

pystyyn.

Seisoin siinä vielä kerran kanuuna olalla.

Tällä kertaa en pelästynyt. Hylkäsin kaikki järkipäätelmät ja päätin

olla järjetön, jos aistimieni todistus vaatii minua sitä olemaan. Nostin

kanuunan molemmin käsin niin korkealle, kuin kädet ylettyivät. Se ei

ollut mitenkään raskaampi kuin paperikäärö. Painolaissa oli jokin vika.

»Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue kirjoitukseni jatko.»

Salamantapaisesti uudistuivat nämä sanat muistiini. Annoin painolain

olla painolakia ja järjen olla järkeä. Panin varovaisesti kanuunan

takaisin paikalleen ja kiiruhdin alas.

* * * * *

Vapisevin käsin otin käsikirjoituksen esille ja ryhdyin tällä kertaa

monin verroin suuremmalla harrastuksella lukemiseen. Käsikirjoitus

jatkui näin:

_»Olen sanonut, että ensimmäinen ulkomaanmatkani, jonka tein jo

kolmikymmenvuotiaana, ei antanut minulle vastausta siihen kysymykseen,

joka oli matkan aiheuttanut, mutta antoi minulle sensijaan uskollisen

ystävän._

_Matka tehtiin Egyptiin, lähemmin sanottuna nykyisen Assuanin (lue:

Essjenin) -- vanhain Syenen -- kivilouhoksiin. Laskuni ja tutkimukseni

olivat näet vieneet minut siihen johtopäätökseen, että vanhoilla

egyptiläisillä on täytynyt olla jokin salainen tieto, joka teki

kappaleet heidän käsissään kevyemmiksi kuin ne muuten ovat. Toisin

sanoen: he tunsivat jonkin tavan, jolla voivat painolain voimaa

vähentää. Ellei heidän insinööreillään ole ollut toisia tietoja luonnon

voimien käyttämisestä ihmisen palvelukseen, kuin nykyajan ihmisillä on,

ei heille olisi käynyt mahdolliseksi kuljettaa noita mahdottoman suuria

kivilohkareita, jotka vielä valtavina näytteinä todistavat myöhemmän

ajan ihmisille heidän nerostansa._

_Tarkoitukseni oli siis kiviltä houkutella heidän salaisuutensa, jos

niillä semmoinen oli._

_Assuanissa tutustuin erääseen arabialaiseen, jonka harrastukset olivat

omansa tekemään meistä ystävät. Hän samoin kuin minäkin oleskeli päivät

pitkät kivilouhoksissa, joista hän etsi muinaismuhamettilaisia

käsikirjoituksia. Kun kummankin harrastukset siis olivat tieteellisiä,

mutta emme kuitenkaan tarvinneet toisissamme kilpakumppania pelätä,

saatoimme olla toisillemme suureksikin avuksi. Sovimme, että jos

jompikumpi meistä tekee löydön toisen tutkimusalalta, hän empimättä

antaa sen toiselle. Hyvä vaihtokauppa siis, joka ei voinut muuta kuin

tuottaa hyötyä kummallekin. Ja kun minulla oli onni löytää

koraanikäsikirjoitus yhdeksänneltä vuosisadalta, joka Akmedin -- se oli

uuden tuttavani nimi -- mielestä oli verrattoman arvokas, olin saanut

ystävän koko elämäni ajaksi. Eri uskomme ei häirinnyt ystävyyttämme.

Akmedia ei vaivannut hänen uskolaistensa tavallinen ahdasmielisyys, ja

huomasin pian, että hän tunsi minun uskontoni paljon paremmin kuin minä

hänen._

_Sanoin, että yhteinen etu oli aluksi vienyt meidät yhteen. Tämä on

kuitenkin ymmärrettävä niin, että minulla itselläni oli tästä suurin

hyöty. Ilman Akmedia olisi keksintöni ehkä vielä tekemättä. En osannut

näet lukea muinaista egyptiläistä kirjoitusta.[1] *Akmed osasi.* Hän oli

tutkimusmatkoillaan kotimaassaan Arabiassa löytänyt erään korkeasukuisen

egyptiläisen matkustajan hautakiven, jossa paitsi arabialaista

kirjoitusta oli myöskin kirjoitus kahdellakin hänelle tuntemattomalla

kielellä. Vertaamalla eri kirjoituksia toisiinsa sekä niihin

kirjoituksiin, jotka hän oli tavannut egyptiläisistä muistomerkeistä,

hän oli huomannut, että toinen outo kirjoitus oli egyptiläisten vanhaa

ja toinen uudempaa, koptilaista kirjoitusta. Hänen oli onnistunut ne

tulkita ja Assuanissa hän opetti minulle edellisen, jonka itsekin

ymmärsin olevan minun tutkimuksiani varten ehdottomasti tarpeen.

Arabialaisesta käsikirjoituskokoelmasta, joka on kirjastoni

lasikaapissa, olet löytävä täydelliset selitykset tuohon kirjoitukseen

sekä myös useita kirjoituksia tällä kielellä, jotka Egyptissä ollessani

muistomerkeistä jäljensin._

[1] _Hieroglyfitutkimus on kuluneen vuosisadan työtä._

_Jos olettamukseni vanhain egyptiläisten salaisista tiedoista oli oikea,

on hyvin luultavaa, että nuo tiedot ovat olleet perintösalaisuutena

jollakin erityisellä suvulla tai perheellä, jonka perheen jäsenet ovat

olleet johtomiehinä vuorenlouhimis- ja kivenkuljetustyössä.

Salaisuutensa he pitivät arvatenkin erinomaisen tarkasti kätkettynä, ja

perheen ehkä sukupuuttoon kuoltua oli salaisuus unohtunut ja nuo

suurenmoiset kivityöt pakostakin lakanneet, kun näitä suunnattomia

lohkareita ei enää voitu käsitellä ja kuljettaa. -- Tämä oli teoriani._

_Kuten olen sanonut, eivät tutkimukseni Assuanissa minulle tuottaneet

muuta kuin Akmedin uskollisen ystävyyden ja taidon tulkita

muinaisegyptiläisten kieltä. Tämäkään tulos ei ollut halveksittava._

_Sillä kaksi vuotta tämän jälkeen sain ystävältäni tämän kirjeen:_

_'Akmed Tutkija ystävällensä Pytagoraalle._

_Terve. Löysin Assuanista eräästä vuoren käytävästä kirjoituksen,

josta ymmärrän, että on olemassa toinenkin muinaisegyptiläinen

vuorilouhos täältä kaukana etelässä. Tie sinne on hiekka-aavikkoa,

mutta tiellä on ainakin muinoin ollut pari keidasta. Jos voimme

varustaa kuuden kamelin karavaanin, ei ole luullakseni mahdotonta

päästä sinne. Paikalla on kirjoituksen mukaan vettä ja palmupuita.

Minä omistan kaksikymmentä naulaa hopeata. Jos voit hankkia yhtä

paljon, on matkamme taattu._

_Ellet sinä matkan vaaroja ja vaivoja pelkää, kirjoita minulle

asiasta ja tule itse niin pian, kuin voit valmistua. Täällä minä

teen tarpeelliset valmistukset. Tuo mukanasi kahdeksan tai

kymmenen semmoista hyvää pyssyä, kuin sinulla täällä ollessasi

oli, ja hyvä varasto ruutia. Lyijyä on minulla. Ellet ole

saapunut, kun on kymmenes kuukausi tästä päivästä lukien kulunut,

lähden yksin._

_Elä Herran suojassa. Hyvästi._

_Tämän kirjeen kirjoitin 5. p:nä Ramadan-kuuta Hedsjran vuotena

1188.'_

_Tultuani Egyptistä kotimaahani takaisin olin mennyt naimisiin. Vaimoni

oli rikas. Meille oli syntynyt poika, jonka syntyminen oli maksanut

äitinsä hengen, ja olin surusta syvästi murtunut. Akmedin kirje antoi

minulle elämänhalun takaisin. Mainitun rahasumman kokoon saaminen ei

tehnyt minulle vaikeuksia. Tein siis tarpeelliset varustukset, sain

virkaloman epämääräiseksi ajaksi, uskoin poikani erään sukulaisen

haltuun ja purjehdin ensimmäisellä sopivalla laivalla Espanjaan ja

sieltä Egyptiin._

_Kun tapasin ystäväni Assuanissa, oli kaikki tärkeimmät valmistukset jo

tehty. Akmedilla oli kuusi veljeä, kaikki ammatiltaan kamelinajajia.

Nämä olivat äsken palanneet kauppamatkalta sisä-Afrikasta, ja Akmedin

oli onnistunut saada heidät palvelukseensa. Heillä oli omat kamelit;

kaikki näyttivät olevan sitkeitä eläimiä. Matkalla tutustuin miehiin,

jotka olivat kaikin puolin kunnollisia. Harvoin näkee niin upeata väkeä

kuin nuo seitsemän veljestä._

_Matkamme hiekka-aavikon läpi ei ollut oikeastaan vaarallinen, sillä

vettä löysimme useassakin paikassa, mutta minulle, joka olin

erämaamatkoihin tottumaton, kovin rasittava. Aavikossa jalka painui

hiekkaan kehräsluuhun asti. Ja kamelilla ratsastaminen ei kuulu elämän

ihanimpiin nautintoihin. Kun kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen

saavuimme sen vuoriston reunalle, mistä alkaen meidän piti ruveta

kivilouhosta etsimään, olin niin lopen väsynyt, että Akmed katsoi

tarpeelliseksi minun tähteni määrätä yhden lepoviikon, josta olin

hänelle hyvin kiitollinen._

_Tämä paikka olikin mielestäni oikein lepopaikaksi luotu.

Kahteenkymmeneen päivään en ollut puita nähnyt, lukuunottamatta muutamia

harvoja palmuja, jotka keitailla kasvoivat. Tässä oli todellinen pieni

aarniometsä, vähäisen virran kastelemana. Virta tuli ylängöltä, ja

ihmettelin, mihin suurempaan vesistöön se hopeisen aarteensa laski.

Akmed opetti minulle, että tämmöiset virrat valuvat sanan

kirjaimellisessa merkityksessä hiekkaan. Tämäkin tässä paikassa niin

vuolas ja vesirikas puro katoaisi näkymättömiin siltä vaeltajalta, joka

sen vartta kulkisi kolmen tai ehkä viiden päivän matkan._

_Jo muutaman päivän perästä olin niin tointunut, että olisin mielestäni

jaksanut jatkaa retkeä. Mutta Akmed vaati, että määrätty lepoaika oli

täysin käytettävä. Ei voinut tietää, mitkä voimanponnistukset meitä

vielä odottivat. Ja kuten sanottu, itse paikka oli kuin paratiisi.

Ensimmäisenä yönä häiritsi minua shakaalien ulvonta ja leijonain

ärjyminen, mutta näihin ääniin tottuu nopeasti._

_Jo kolmantena päivänä ammuin ensimmäisen leijonani. Se kuoli yhdestä

ainoasta kuulasta, mikä on ainakin arabialaisten väitteen mukaan

harvinaista. Huomattava asia on kuitenkin, että arabialaisten

ampuma-aseet ovat useimmiten kurjassa kunnossa. Myöskin heidän ruutinsa

on huonoa. Hyvä asia, että miehilleni toin kotoa kunnolliset pyssyt ja

ampumavarat. Oman pyssyni kuula painaa kolme luotia ja oli läväissyt

leijonan kurkun juuresta reiteen asti._

_Määrätyn lepoajan kuluttua jatkettiin matkaa pitkin puron vartta.

Pidimme näet varsin luultavana, että kivilouhos, jos semmoinen oli

olemassa, oli puron läheisyydessä, tai jos puro sai alkunsa järvestä,

järven rannalla._

_Edessämme oleva maa, joka oli kiviperäistä, nousi hiljaa. Puron varret

olivat viljavaa maata, suurimmaksi osaksi metsäistä. Metsänriistaa näkyi

paljon, mutta minkäänlaista merkkiä nykyisestä tai muinaisesta

asutuksesta ei missään näkynyt. Ei myöskään näkynyt minkäänlaista jälkeä

muinaisesta tiestä._

_Toiveemme supistuivat yhä enemmän, kuta kauemmaksi tulimme._

_Neljäntenä päivänä teimme kuitenkin löydön, joka uudelleen elvytti

toiveemme. Auringonnousun jälkeen kuului leiriin omituinen mahtava ääni,

muistuttaen eniten jättiläisurkujen ääntä. Ääni oli kolmisointu ja

kuului selvänä lähes neljännestunnin ajan, jonka jälkeen se heikkeni ja

hetken perästä taukosi._

_Annoimme karavaanin jatkaa, kuten ennenkin, puron vartta ja lähdimme

Akmedin kanssa vasemmalle suoraan äänen suuntaan. Kuljettuamme noin

viisi kilometriä avautui eteemme tasainen aukeama. Aukeaman keskeltä

kohosi runsaasti viidentoista metrin korkuinen sfinksi, jonka

tutkimattomat kasvot erämaan kolkossa yksinäisyydessä hellittämättä

katsoivat nousevaa aurinkoa kohti. Miljoonia auringonnousuja olivat nämä

ynseät silmät jo katselleet, nämä kiviset huulet aamulaulullaan

tervehtineet, miljoonia tulevat ne ehkä vielä näkemään ja tervehtimään.

-- -- -- Mahtavan majesteettiuden tunteen herättivät mieleeni nuo

töykeät, mutta ihmeellisen sopusointuiset kasvojenpiirteet. Ja

ajatellessani tämän kivipatsaan rakentajia muistui mieleeni pyhän kirjan

kertomus Baabelin tornin rakentajista, miten he löysivät Sinearin

kedolla sopivan paikan ja alkoivat rakentaa taivasta tavoittavaa

torniansa *tehdäksensä itsellensä nimen*. -- Tuhansia vuosia oli kulunut

siitä, kun tämä muistomerkki, jonka piti läpi aikojen säilyttää

tekijäinsä nimet, oli paikallensa pystytetty. Kaksi yksinäistä

matkustajaa olivat ehkä ensimmäiset, jotka heille omistivat hetkellisen

ajatuksen._

_Mahtava todistus oli kuitenkin tämä kivinen kuva, todistus, että jo

tuhansia vuosia sitten oli täällä elänyt ihmisiä, joille työ

jokapäiväisen toimeentulon hankkimiseksi oli suonut aikaa myös

aatteellisiin pyrintöihin._

_Sfinksin jalustassa oli neliskulmainen kiviluukku varustettuna

pronssisella rivalla. Suurella voimanponnistuksella saimme sen

paikaltaan nostetuksi. Kapea käytävä johti tämän kuvan onttoon

sisustaan, missä portaat veivät ylöspäin sen päälakeen asti. Ontelon

pohjalla oli paljon hiekkaa, jonka myrskyt olivat vuosisatojen kuluessa

suun reiästä sinne puhaltaneet. Jos siis ontelon pohjassa oli säilytetty

pyhiä esineitä, olivat ne nyt paksun hiekkakerroksen peitossa. Akmed

piti luultavana, ettei ontelon pohja ollut tyhjä. Hiekan poistaminen

olisi kuitenkin vaatinut viikkojen työtä. Niin pitkäksi ajaksi emme

tahtoneet matkamme varsinaista tarkoitusta lykätä, vaan jätimme pohjan

tutkimatta._

_Kuvan sisusta ei ollut ihan pimeä. Suuaukosta pääsi näet sen verran

valoa, että kun silmä tuohon puolipimeään tottui, taisi huoneessa --

sillä huoneentapainen tämä ontelo oli -- jotenkin vapaasti liikkua.

Kaunis kolmisointu, jolla kuva nousevaa aurinkoa tervehti, ei syntynyt,

kuten tuon egyptiläisen kuvan ääni, kivessä olevista raoista. Tämä kuva

oli päinvastoin vieläkin yhtä eheä, kuin se oli tekijäinsä kädestä

lähteneenä. Mutta kuvan suumaloon oli kiinnitetty kultainen soitin.

Kymmenkunta kultaista tankoa oli siten yhdistetty toisiinsa, että kun

ilma puhalsi niitten lomitse, syntyi tuo kaunis ääni. Soitin oli siis

jonkinlainen tuulikantele, jonka pani soimaan yön ja päivän lämpötilan

erotus, mikä aiheutti voimakkaan ilmanvedon suumalossa._

_Melkein koko päivä kului sen kirjoituksen jäljentämiseen, joka oli

hakattu patsaan jalustaan. Kirjoitusta oli kahdeksan riviä. Asetimme

jalustaluukun paikalleen takaisin ja kiiruhdimme karavaanimme jälkeen,

jonka saavutimme puron rannalla vasta myöhään illalla. Akmedin veljekset

tulivat hyvin iloisiksi kuullessaan, että toiveet matkan onnistumisesta

olivat taasen kasvamaan päin._

_Toiveittemme täyttyminen oli lähempänä kuin taisimme aavistaakaan.

Noustuamme aamulla kohtasi silmiämme ihana näky. Lyhyen päivämatkan

päässä edessämme nousi ylängöstä keonmuotoinen vuorenhuippu, joka noin

kolmensadan metrin korkuisena teki miellyttävän poikkeuksen tasaisen

ylängön yksitoikkoisuudesta. Vuorella näytti kasvavan metsää juuresta

ylimpään huippuun asti, mikä meistä sen verrattain suureen jyrkkyyteen

katsoen tuntui oudolta. Puromme tuli vuorelta päin._

_Kaikki olimme iloisella mielellä, yksin kamelimmekin näyttivät ottavan

osaa iloomme astuen reippain askelin vuorta kohti. Jo päivällisaikana

olimme vuoren juurella._

_Vuoren kupeet eivät kasvaneet metsää, kuten olimme luulleet, vaan

olivat päinvastoin ihan paljaat ja sileät. Mitä me etäältä katsoen

luulimme metsäksi, oli vuoren erikoinen himmeänvihreä väri. Kivellä oli

näet omituisesti kimalteleva himmeänvihreä värivivahdus. Rakoja ei

näkynyt missään; näytti siltä, kuin koko vuori olisi valettu yhdeksi

möhkäleeksi. Vuorenkupeet eivät olleet aivan tasaisia, mutta pinta oli

kaikkialla sileä, myrskyjen ja sateiden siloittama. Kaikki ihmettelimme

kivilaadun sitkeyttä, koska emme voineet missään huomata ainoatakaan

halkeamaa. Tämän vuoren omistaminen Euroopassa tekisi omistajansa

äärettömän rikkaaksi mieheksi._

_Kun sfinksi oli tätä samaa kivilajia, ymmärsimme, että olimme nyt

saapuneet siihen paikkaan, jota olimme etsineet. Jos olisi vielä ollut

jotain epäilystä tässä asiassa, poistui tämä pian kokonaan. Sillä kun

jatkoimme matkaa pitkin puron vartta etsien sopivaa leiripaikkaa,

tulimme paikkaan, jossa oli kaksikymmentäneljä suunnattoman suurta

pylvästä vierekkäin järjestettyinä vuoren juurelle. Pylvästen pituus oli

nyt kolmekymmentä metriä, mutta paksuus vain vähän kolmatta metriä. Yksi

oli keskeltä katkennut._

_Jatkoimme kulkua puron vartta vielä kappaleen matkaa, jolloin rupesi

näkymään järvi. Puro tuli siis, kuten olimme arvanneetkin, järvestä.

Laskupaikka oli ihan vuoren juuressa. Vuori nousi vielä jyrkempänä

järvestä kuin maan puolelta._

_Kamelinajajat katsoivat paikan sopivaksi leiripaikaksi, kun järven

ranta tässä oli jotenkin korkea ja rannoilla muualla vilisi

krokodiilejä. Joukoittain makasi näitä iljettäviä eläimiä rantojen

matalilla hiekkapenkereillä. Purossa sitävastoin emme niitä nähneet,

vaikka ne muutoin eivät halveksi pieniäkään vesiä, jos vain seutu muuten

heitä miellyttää._

_Olimme nyt puron vartta seuraten kiertäneet melkein puolet vuoren

ympärystää. Useassa paikassa olimme jotenkin korkealla vuoren kupeessa

nähneet tummia paikkoja, jotka näyttivät reiäntapaisilta, ja jokaisen

semmoisen paikan alla oli vuoren juurella suunnattomat kiviröykkiöt. Jos

siis vuoren sisustassa oli tehty työtä, kuten arvatenkin oli, oli

luultavasti työssä syntyneet kelvottomat ainekset sysätty ulos noista

rei'istä._

_Miehet ryhtyivät nyt valmistuksiin leirin pystyttämistä varten, ja minä

lähdin Akmedin kanssa puron suulle. Tässä aivan puron suulla oli tuo

etsitty sisäänkäytävä vuoreen. Ja upea sisäänkäytävä se olikin,

runsaasti kuuden metrin levyinen ja melkein saman korkuinenkin. Jos nuo

äsken näkemämme pylväät oli tästä otettu, oli todennäköisesti otettu

kaksi vieretysten._

_Loivasti nouseva käytävä ei mennyt suoraan vuoren sisustaan, vaan

vuoren järvenpuoleista kuvetta pitkin. Sinne tänne oli jätetty

ikkunantapaisia aukkoja, joten käytävän alkuosa oli hyvin valaistu. Noin

metrin levyinen osa käytävän oikeasta, järvenpuoleisesta sivusta oli

hakattu astuimiksi, joten nousu oli jotenkin mukava. Muutamin paikoin

oli vuoren seinään tehty komerontapaisia aukkoja, ehkä työkalujen

säilyttämistä varten._

_Päätimme seuraavana aamuna lähteä löytöretkelle vuoren sisustaan

tarkoituksenamme tunkeutua niin syvälle kuin mahdollista. Tänään ei

olisi kuitenkaan enää paljon voitu saada aikaan._

_Seuraava aamu koitti niin ihanana, kuin se ainoastaan näillä

siunatuilla leveysasteilla voi olla. Raitis ilma virkistytti ruumista ja

sielua. Moniväriset papukaijat ja vikkelät apinat antoivat metsälle

eloa, ja korkealta pilvistä vakoili ilman kuningas, kotka,

valtakuntaansa. Tuntui omituiselta tämmöisenä aamuna ryömiä vuoren

koloon taistelemaan kukaties minkälaatuisia pimeyden valtoja vastaan.

Mutta juuri tässä tarkoituksessa olimme erämaan vaivoja uhmailleet. Nyt

toivoimme saavamme korjata vaivojemme palkan._

_Jotakin sai kuitenkin tuo vastakohtaisuus aamun valon ja vuoren

sisustan synkkyyden välillä aikaan. Otimme pyssyt mukaamme, vaikka emme

tosin voineet arvata, että ne vihollisvallat, joita vastaan meidän ehkä

oli taisteltava, olisivat ruudilla ja lyijyllä kukistettavia. Ilman tätä

varovaisuuttamme, jonka itse luulimme ihan tarpeettomaksi, emme

luultavasti olisi tulleet elävinä ihmisten ilmoille takaisin._

_Ryhdyimme siis tehtäväämme. Pensaista ihan käytävän suulta peloitin

hyeenan, joka ilkeästi meille irvistellen katosi metsään. Näin ensi

kertaa elämässäni tämän iljettävän, pelkurimaisen eläimen. Egyptissä

elää runsaasti sekä hyeenoja että shakaaleja, mutta vaikka olin nyt jo

kahdesti tässä maassa käynyt, en ollut ennen sattunut näkemään

ainoatakaan. Olisin sentähden mielelläni tämän ampunut, mutta se

luikahti niin nopeasti pensaitten väliin, etten ehtinyt ajoissa saada

pyssyä esille._

_Olin kuitenkin ottanut pyssyni selästä ja kannoin sitä nyt

kyynärkoukussa. Kaikeksi onneksi. Sillä ensimmäisestä komerosta, joka

oli noin sata metriä käytävän suusta, syöksyi arvaamattamme leijona

meitä vastaan. Eläin ei kuitenkaan heti hyökännyt, vaan laskihe kyyryyn

parikymmentä askelta edessämme. Se ärjyi kauheasti ja pieksi kalliota

hännällään. Ammuimme molemmat yhtaikaa, ja molemmat kuulat osuivat

hyvin. Eläin ei sittenkään heti kuollut, mutta Akmedin kuula oli

vahingoittanut selkärankaa, niin ettei leijona päässyt paikalta

liikkumaan. Latasin nopeasti uudestaan, menin aivan lähelle ja tähtäsin

päähän. Tämä kuula sammutti eläimen hengen._

_Samassa olivat miehemme, jotka olivat kuulleet laukaukset, paikalla.

Yksi ainoa mies laahasi kuolleen eläimen käytävän suuhun. Se luisui

kiveä pitkin miltei itsestään. Kaadettu leijona oli hyvin upea eläin.

Sen harja oli pikimusta. Seisoimme käytävän suulla auringonvalossa

katsellen saalistamme. Mieleeni muistuivat pyhät runoilijan sanat:_

_Sinä, Herra, lähetät pimeyden:

silloin lähtevät kaikki metsän eläimet liikkeelle.

Nuoret leijonat kiljuvat saalista

ja elatustansa Jumalalta etsivät.

Aurinko nousee:

silloin he vetäytyvät pois luoliinsa

ja panevat siinä maata. --

Ihminen lähtee silloin työhönsä

ja tehtäväänsä iltaan asti._

_Suureksi kummakseni jatkoi Akmed:_

_Kuinka monenlaatuiset ovat Sinun työsi, oi Herra!

Viisaasti olet Sinä ne kaikki tehnyt,

ja maa on sinun luomiasi täynnä.

Katso merta, tuota suurta ja laajaa:

lukematon siinä liikkuu vilinä,

eläimiä sekä suuria että pieniä.

Siinä haahdet tietään kulkevat,

Leviaatan, jonka olet luonut siinä leikkimään._

_Kysyin Akmedilta, miten hän nämä sanat tunsi? Hän ei vastannut suoraan,

sanoi vain tutkimusretkillään löytäneensä monta kristittyjen pyhää

kirjoitusta. Niitä hän ei ollut hävittänyt, vaan oli lähettänyt ne

paaville, jonka kirjastossa arveli niiden vieläkin olevan. -- Täten ei

olisi mikään tavallinen muhamettilainen menetellyt, ellei ehkä

rahapalkkion toivossa. Tunsin tulleeni lähemmäksi Akmedia kuin ennen._

_Lähdimme uudestaan käytäväämme toivoen, että jos käytävässä olisi ollut

useampia petoja, olisivat laukaukset saattaneet ne tulemaan esille._

_Ikkuna-aukkoja ei ollut tehty säännöllisin välimatkoin. Huomasimme

kuitenkin käytävän suunnasta, että se vielä kulki vuoren kuvetta pitkin.

Olimme kulkeneet ehkä kolme- tai neljäsataa metriä lyhtyjemme valossa,

kun käytävämme, joka ei ollut enää kuin parin metrin levyinen ja saman

korkuinenkin, taasen rupesi valkenemaan. Tässä oli ikkuna. Olimme

neljäkymmentä metriä järven pinnasta, kuten nuoran avulla varmistimme.

Järven vastainen ranta ei ollut erämaata, vaan laaja ruohoaro. Monta

sataa eläintä näkyi rannan läheisyydessä. Ne näyttivät olevan

antilooppeja. Nyt ymmärsimme, miksi metsässä puron rannoilla oli niin

paljon petoeläimiä. Metsää ei näet täällä missään näkynyt. Petoeläimet

vetäytyivät siis puron rannoille suojaa etsimään. Eipä ihmettä, että

leijonat joka yö meitä ärjymisellään häiritsivät. Heillä oli ruokalansa

arolla ja makuuhuoneensa viidakoissa puron varsilla._

_Ikkunan kohdalta johti korkea ja leveä käytävä pohjoiseen, suoraan

vuoren sisustaan. Tämä käytävä meni vaakasuoraan suuntaan. Päätimme

jatkaa samaa käytävää, jota tähän asti olimme kulkeneet ja joka vei

ylöspäin. Piirsimme siis liidulla nuolet vuorenseinään ikkunan

kummallekin puolelle merkiksi, miten paluumatka oli suunnattava. Akmed

sanoi, ettei saa tämmöisessä tapauksessa luottaa vähääkään muistiinsa,

sillä jos vuoressa kerran erehtyy, on muisti samassa myös ihan kuin

kadonnut. Nuoli on paras merkki, ja aina olkoon kärki suunnattuna

vapauteen päin._

_Nyt vaelsimme toista tuntia, kulkien monen vuoren sisustaan menevän

käytävän ohitse, ennenkuin taas rupesi päivän valoa näkymään. Tässä

oleva ikkuna oli suuri, viisitoista askelta leveä ja miltei yhtä korkea.

Vuoren sisustaan tästä paikasta menevä käytävä oli kaduntapainen, ja sen

molemmin puolin oli vuorenseinään hakattu huoneita, todellisten

asuinhuoneitten kaltaisia: Näissä huoneissa oli myöskin talouskapineita,

erittäinkin oli paljon saviastioita. Oli ruvennut satamaan, ja Akmed

asetti useita saviastioita ikkunaan, saaden täten jotenkin suuren ruukun

täyteen vettä. Meillä oli vettä mukanamme kuten ruokaakin laskettuna

neljän päivän tarpeeksi, ja sadevettä joimme nyt kylliksemme, jättäen

vielä hyvän varaston paluumatkankin varalle. Aamiaisemme söimme tässä

paikassa. Järveä ei näkynyt tänne, mutta sfinksi näkyi. Vuoren juurelle

oli yhdeksänkymmentä metriä, jos otaksumamme, että allamme oleva

kiviröykkiö oli viidentoista metrin korkuinen, oli oikea._

_Tässä paikassa tapasimme ensimmäiset piirtokirjoitukset ja kuvat.

Kaikki kuvat esittivät vuorityöläisten toimia. Kirjoitukset osaksi

kertoivat niitten työläisten tehtävistä, jotka tässä käytävässä olivat

tehneet työtä, osaksi taas ilmoittivat, ketkä työnjohtajat olivat

aikojen kuluessa kussakin huoneessa asuneet. Menimme hyvin moneen

huoneeseen sisälle toivoen löytävämme jotakin tärkeämpää. Eikä toivomme

joutunutkaan häpeään. Erään huoneen seinästä Akmed löysi arabialaisen

piirtokirjoituksen, joka osoitti oikeaksi hänen olettamuksensa, että

hänen uskonheimolaisiaan oli vainojen aikoina täällä asunut. Iloitsin

Akmedin onnesta. Mutta vielä suurempi onni oli ystävälleni varattu.

Seinään oli muurattu kiinni iso neliskulmainen paasi. Tämän paaden

piirtokirjoitus opetti hänelle, että sen takana säilytetään muutamia

vanhoja käsikirjoituksia juuri siltä ajalta, minkä tutkimisen hän oli

elämäntehtäväkseen ottanut. Jos kirjoitukset olivat samoja, jotka hänen

lahkonsa tarinoissa mainittiin, uskoi hän saavansa ratkaisuksi erään

koko muhamettilaiselle maailmalle varsin tärkeän riitakysymyksen.

Ainoilla mukanamme olevilla kivityöaseilla, meisselillä ja

käsivasaralla, hän yritti saada laastia särjetyksi, mutta turhaan.

Laasti oli sementintapaista, erinomaisen sitkeää ainetta.

Käsikirjoitukset saivat jäädä säilytyspaikkaansa, kunnes leiristä

saataisiin parempia työaseita._

_Aurinko, joka taasen rupesi näkymään, näytti, että keskipäivä oli jo

ohi, ja Akmed katsoi parhaaksi jättää tämän mielenkiintoisen paikan

tarkemman tutkimisen toistaiseksi. Nyt tahdoimme kiirehtiä eteenpäin._

_Jatkoimme siis uudestaan kulkuamme. Yhä vain ylöspäin nousi polku.

Vuoren sisustaan vieviä käytäviä oli tässä useampiakin kuin ennen. Jos

kaikkia näitä käytäviä olisimme ruvenneet pintapuolisestikin tutkimaan,

emme olisi viikossakaan ehtineet vuoren huipulle, johon arvasimme

polkumme meitä johtavan. Ikkunoita oli nyt tiheämmin kuin vuoren

alaosassa, ja iltapäivällä olimme huomaavinamme erään sivukäytävän

vastaisestakin päästä valoa häämöttävän._

_Jos huomiomme oli oikea, ei vuoren huipulle ollut enää aivan pitkä

matka. Ilma oli kaikkialla puhdasta ja parahiksi viileää._

_Ymmärsimme, ettemme enää päivänvalolla tule ehtimään vuoren huipulle.

Polvitaipeeni rupesivat tuntumaan niin omituisen tylsiltä ja

voimattomilta, ja astuminen liukkailla kiviastuimilla kävi kovin

raskaaksi. Akmedin luisevia sääriä eivät mitkään voimanponnistukset

voineet väsyttää. Sen tiesin entuudestaan._

_Ikkunoita oli jo hyvin tiheässä, mutta pimeys eneni nopeasti. Portaat

veivät säännöllistä kierukkaa. Juuri kun luulin voivani laskea, ettei

kierukan läpimitta ollut enää enempää kuin parikymmentä metriä --

portaat kävivät tässä vuoren toista rinnettä, ja joka ikkunasta näkyi

sama maisema --, päättyi käytävä aivan yhtäkkiä. Edessämme oli kivinen

seinä. Tasainen kiviseinä._

_Olisiko siis työ kesken päättynyt? Valaisimme lyhdyllämme kaikkialla

käytävän seiniä. Seinä edessämme ei ollutkaan mikään seinä, vaan kivinen

laskuovi, joka sulki käytävän. Käytävän seinät oli tässä hakattu

pystysuoriksi. Tästä ei päässyt pieleen eikä puoleen. Niin huolellisesti

oli työ tehty, että rako oven ja seinän välillä oli kaikkialla

täsmälleen yhtä suuri, ollen ainoastaan noin viiden millimetrin

levyinen. Viileä yöilma kulki viimana raosta meitä vastaan. Katselimme

neuvottomina toisiamme. Tämän päivän työ näytti olleen hukkatyötä.

Hukkatyötä minulle, vaikka se kyllä Akmedille lupasi runsastakin

palkkiota._

_Istuuduimme vierekkäin ylimmälle astuimelle, joka oli tehty

korkeammaksi ja leveämmäksi muita. Rupesin hieromaan polviani, jotka

olivat jotenkin jäykät ja puutuneet._

_Hetken perästä tuntui minusta, ikäänkuin astuin ei olisi ollutkaan enää

niin korkea kuin istuutuessamme. Vielä hetki, ja Akmed luuli tehneensä

saman huomion. Mittasin lyhdylläni. Astuin oli juuri lyhdyn ja katon

tasalla. Kaksi minuuttia myöhemmin se oli jo painunut kymmenen

senttimetriä. Nyt vasta huomasin, että sen ja vieressä olevan astuimen

välillä oli samanlainen rako kuin seinän ja käytävää sulkevan kiven

välillä. Astuin liikkui. Ja ovi myös liikkui. Mutta ovi liikkui

ylöspäin._

_Edessämme oleva ovi oli siis laskuovi. Ruumiinpainomme oli pannut sen

liikkeelle._

_Astuimen päästyä liikkeelle rupesi se laskeutumaan yhä kasvavalla

vauhdilla, ja pian näkyi oven alta rako, joka yhä suureni. Mittasin oven

paksuuden ja huomasin sen lähes metrin paksuiseksi. Nousimme nyt

seisomaan astuimellemme ja viiden minuutin kuluttua olimme laskeutuneet

jo niin syvälle, että kumartumatta pääsimme astumaan oven alta.

Katselimme toisiamme hätäisesti ja -- menimme Rubikonin yli. Vielä

parikymmentä astuinta ja olimme suunnattoman suuressa temppelissä.

Sadoista ikkunoista tuikkivat miljoonat tähdet levittäen sitä

ihmeellisen tenhoisaa valoa, mikä ainoastaan päiväntasaajan seutujen

yötä valaisee. Kauan seisoimme siinä mahtavan näyn hurmaamina. Jalkamme

olivat ikäänkuin lattiaan kiinni noiduttuina._

_Akmed se ensin heräsi tajuntaansa takaisin. Näin hänen äkisti ottavan

lyhtynsä lattialta ja kiiruhtavan takaisin käytävään. Minäkin toinnuin

ja pahaa aavistaen seurasin ystävääni. Hän kohtasi minut käytävän

suussa. Laskuovi oli laskeutunut paikalleen takaisin. Akmedin saapuessa

ovelle oli se vielä liikkunut, mutta rakoa oven alla ei enää näkynyt.

Oven alareuna oli jo alustan alapuolella. Ja heti sen jälkeen oli ovi

pysähtynyt paikalleen._

_Astuimme heti molemmat takaisin oven eteen ja seisoimme kauan aikaa

edustalla. Mutta turhaan. Tältä puolelta ovi ei auennut._

_Nyt vasta muistimme, että pari astuinta oven alapuolella oli ollut

useita kuution muotoisia kiviä, joitten yhteinen paino kai lähenteli

paria sataa kiloa. Ne oli arvatenkin tarkoitettu ylimmälle astuimelle

asetettaviksi oven nostamista varten. Me olimme sen omalla

ruumiinpainollamme nostaneet, ja painon poistuttua oli ovi ruvennut

laskeutumaan takaisin paikallensa. Nyt ovi kaikista yrityksistä

huolimatta pysyi liikkumatta. Itse olimme sulkeneet vankilamme oven

jälkeemme._

_Akmed otti tapahtuman tyynesti, kuten itämaalainen ainakin. Profeetan

uskonto tekee tunnustajansa suuremmassa tai vähemmässä määrässä

fatalistiksi. Nurisematta hän taipuu sen alle, mitä hän ei voi muuttaa._

_Minä en voinut ottaa asiaa samalta kannalta. Hirvittävän tuskan kauhu

sai minut täydelleen valtaansa. Jouduin pelkoni valtaamana aivan

suunniltani. Seuraavassa hetkessä jo häpesin itseäni. Minä, kristitty,

en voinut alistua Herran johdon alle yhtä nöyrästi kuin hän, Muhamedin

oppilas. Onnistuin ainakin ulkonaisesti hillitsemään nurisemistani

kohtaloa vastaan._

_Palasimme temppeliin takaisin. Mutta yö oli kylmä, ja vähän ajan

perästä oli meidän pakko etsiä leposija kivellä saman oven edessä, josta

äsken olin melkein raivoten poistunut. Kuumintakin päivää seuraa

päiväntasaajan seuduilla kylmä yö, ja olimme kiitolliset siitä, että

kivinen käytävä tasoitti päivän ja yön lämmön erotuksen._

_Herätessäni aamulla oli ystäväni jo poistunut. Temppelissä tapasin

hänet polvillaan, kasvot omaa pyhää kaupunkiaan kohti. Minäkin lankesin

polvilleni ja rukoilin kyynelsilmin Jumalaa auttamaan meitä tästä

surkeasta tilasta, johon olimme joutuneet. Virkistyneenä nousin ja

ryhdyimme hyvällä ruokahalulla aamiaiseemme. Päätimme, ettemme ainakaan

vielä tänä päivänä vähennä päiväannoksia._

_Vasta syötyämme kohdistimme oikein huomiomme siihen omituisen

suurenmoiseen näköalaan, joka kaikkialla levisi eteemme. Järvi vuoren

juurella, vaikka parikymmentä kilometriä leveä ja enemmän kuin kaksi

kertaa niin pitkä, näytti vähäpätöiseltä lammikolta vain. Vuori kuvastui

jyrkkänä sen peilikirkkaaseen pintaan. Järven toisella puolella levisi

niin kauas, kuin silmä kantoi, mahtava ruohotasanko, joka nyt juuri

auringon noustessa ikäänkuin eli niistä tuhansista ja tuhansista

eläimistä, jotka siellä kävivät laitumella. Myöskin tuo ääretön erämaa

pohjoisessa ei tehnyt tavallista lohdutonta, kaameaa vaikutusta mieleen.

Silläkin oli oma suurenmoinen viehätysvoimansa, jota sfinksi jalkaimme

alla -- todellisuudessa oli sinne päivän matka -- näytti, omiin

ajatuksiinsa vajonneena, mietiskelevän._

_Ja itse se rakennus, josta me tätä ympäristöä katselimme! Harvoin sulaa

taideteos ja sen ympäristö niin hyvin yhteen kuin tässä. Tälle

temppelille ei sopinut mikään muu ympäristö kuin tämä. Ja tähän

kappaleeseen maailmaa ei sopinut mikään muu muistomerkki kuin juuri se

jättiläismäinen rakennus, jossa nyt olimme. *Temppeli oli hakattu itse

kallioon.* Koko temppeli lattioineen, seinineen, pylväineen, kattoineen

-- kaikki oli yhtä ainoata kiveä. Ei missään näkynyt ainoatakaan

liitettä. Ja kuitenkaan ei tämä rakennusteos, ehdottomasti suurin

maailmassa, vaikuttanut luonnottomalta. Niin sopusuhtaisiksi oli sen

kaikki osat laskettu. Tästä ehdottomasta sopusuhtaisuudesta kai myös

riippui tuo valtava juhlallisuuden tunne, minkä tämä korkeimmalle

omistettu huone loi ihmissieluun. Sanon »korkeimmalle omistettu», sillä

minusta tuntui aivan mahdottomalta se ajatus, että tämän teoksen luoja

olisi ollut monien jumalien palvelija vain. Hänen luomansa ei olisi

siinä tapauksessa ikinä ihmissieluun synnyttänyt sitä tunnelmaa, minkä

se synnytti. On mahdoton uskoa, että ne ihmiset, jotka tässä huoneessa

olivat Luojan kaikkivaltaa kunnioittaneet, olisivat täältä lähteneet

krokodiileja, ibislintua tai apishärkää kumartamaan._

_Ja samantapainen tunne kai myöskin Akmedin sielussa liikkui, sillä

kuulin hänen itsekseen lausuvan: »Jumala on vain yksi.» Mutta jatkosanat

»ja Muhamed on hänen profeettansa» jäivät sanomatta._

_Ryhdyimme nyt tutkimaan, mitä toiveita meillä voi olla päästä

vankilastamme pois. Astuimme ulos kalliolle temppeliseinien

ulkopuolelle. Koko vuorenhuippu temppelin ulkopuolella oli hakattu

täysin tasapintaiseksi. Minkäänlaisia kaiteita ei ollut, vaan

vuorenkupeet alkoivat jyrkkinä suoraan tästä temppelipihasta, joka

leveimmältä paikaltaan ei ollut sataa askelta ja järvenpuolelta paikoin

tuskin viittäkymmentäkään askelta leveä. Jos ihminen olisi tästä

luiskahtanut, olen vakuuttunut, että hänestä tuskin puolta olisi tullut

maahan asti. Muu osa hänen ruumiistaan olisi kulumalla jäänyt vuoren

kupeeseen._

_Tunnin perästä olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet. Olimme

käyneet temppelin ympäri. Kallio oli kaikkialla tasainen kuin pöytä._

_Tehtyämme temppelimuurien sisäpuolta samanlaisen kierroksen olimme

varmat siitä, että käytävä, josta olimme tulleet, oli ainoa tie

temppeliin. Se tie oli nyt sulkeutunut. -- Kävimme vielä kerran

yrittämässä, eikö ovea tältä puolelta saanut avautumaan. Turha toivo.

Ainoa toivomme oli nyt, että Herra niin johtaisi Akmedin veljiä,

etteivät eksyisi lukemattomiin sivukäytäviin. Että he kolmen tai neljän

päivän kuluttua lähtisivät meitä etsimään, sen tiesimme. Ja nuolten

ollessa johtajina oli syytä toivoon, että he osaisivat paikalle.

Kiikarin avulla näimme heidät kaikki kuusi parhaillaan päivällistään

syömässä. Päätimme, että siitä päivästä, jolloin päivälliseen ottaa osaa

vain kolme tai neljä, pidämme yöt päivät vahtia oven edessä._

_Temppelissä oli hyvin paljon hieroglyfikirjoituksia. Akmed katsoi

parhaaksi, että jäljentäisimme näistä tärkeimmät ja tutkisimme, mitä

muuta mielenkiintoista temppeli voisi sisältää. Työ oli parasta estämään

sitä mieltä murtavaa levottomuuden tunnetta, joka minulle jo uhkasi

tulla vaaralliseksi. Ystävälläni oli aasialaisen hermot, se on: hän ei

tiennyt ihmisessä olevan näitä eurooppalaiselle usein niin harmillisia

elimiä. Hän myös vakavasti kielsi minua enää astumasta temppelimuurien

ulkopuolelle. Jyrkänteellä on sama omituinen voima, joka pauhaavassa

koskessakin asuu. Se vetää puoleensa._

_Säärilihakseni, jotka aamulla olivat olleet jotenkin puutuneet, olivat

taasen täydessä kunnossa. Rupesimme siis astumaan eräässä pylväässä

olevia kiertoportaita rakennuksen ylempään osaan. Noustuamme tasan

kaksisataa astuinta tulimme ihan samanlaiselle kiviselle laskuovelle

kuin se, joka meiltä yhä esti paluumatkan vuoren sisustaan. Tällä kertaa

olimme jo viisaampia. Emme yrittäneet ruumiinpainollamme ovea avata,

vaan asetimme täälläkin olevat kivet ylimmälle astuimelle, ja ovi

avautui hiljaa ja tasaisesti. Odotimme hyvän hetken. Ovi pysyi avoinna.

Nyt uskalsimme astua oviaukon läpi. Olimme jotenkin suuressa

ristiholvikattoisessa huoneessa, joka muodosti rakennuksen ylimmän osan.

Huoneen seininä olivat pylväsrivit, joitten pylväät olivat niin lähellä

toisiaan, etteivät pylväitten välit olleet leveämpiä kuin itse

pylväitten läpimitta. Huone oli kuin kellotapuli. Tätä vaikutelmaa

vahvisti se seikka, että huoneen katosta todella riippui suunnattoman

suuri kello. Kello oli jotakin valkoista, hopean näköistä metallia,

täysin homeesta vapaa, varustettu parillakymmenellä tangonmuotoisella,

jäntevällä kielellä, jotka riippuivat katosta kellon ulkopuolella. Kaksi

kieltä oli irtautunut ja makasi lattialla. Koskettelin kielellä kellon

reunaa. Olen käynyt Notre Dame'in tornissa kellonsoiton aikana. Se ääni,

joka tuosta hiljaisesta koskettelemisesta syntyi, vastasi täysin Notre

Dame'in suurimman kellon ääntä. Korvat menivät lukkoon. Koskettelin

vielä usealla kielellä niin hiljaa kuin taisin. Heleänkirkkaita ääniä

syntyi. Mutta omituisinta tässä oli, että kukin kieli synnytti samasta

kellosta eri äänen. Tämän omituisen ilmiön syystä en voinut päästä

selville. Kaikki äänet olivat täysin puhtaiksi viritettyjä. Torni

sisälsi mitä ihanimman kellosoittimen, jonka tuuli pani soimaan._

_Ilma oli useita päiviä ollut rasvatyyni. Sentähden emme olleet kuulleet

vielä mitään näistä ihmeellisistä äänistä. Mutta tuulella aikaansai

kello varmasti erinomaisen juhlallisen vaikutuksen. Muinaisegyptiläiset

-- sillä muista tässä ei voinut olla kysymystäkään -- olivat siis

soitantoa rakastavaa kansaa. Ja mahtavan soittokoneen he olivat tässä

rakentaneet. --_

_Se hieroglyfireunusta, joka koristi kellon alareunaa, ilmoitti, että

tämän kellon äänet lähetettiin tähtiä kohti pyytämään heidän suosiotaan

maanpiirille ja sen asujaimille. Tämä näytti minusta viittaavan siihen,

että näitten muinaisegyptiläisten uskonto sisimmältään oli jonkinlaista

astraaliuskontoa. Ehkä he uskoivat, että taivaalliset voimat jollain

tavalla ilmoittautuivat noissa pyhinä pidetyissä eläimissä, joita kaikki

muinaisegyptiläiset kumarsivat. Vai oliko ehkä olemassa korkeampi

astraalinen uskonto sivistynyttä kansanluokkaa varten, alempi maallinen

uskonto kansaa varten? Muutamat tämän temppelin piirtokirjoituksista

antoivat aihetta sellaiseenkin olettamukseen. -- Lausuin Akmedille

ihmettelyni siitä, että tämä suurenmoinen rakennusteos oli säilynyt läpi

vuosituhansien näitten leveysasteitten kirveiltä, useasti uudistuvilta

ukkosenilmoilta. Akmed tiesi kertoa, ettei ukkonen koskaan iske maahan

tämmöisillä korkeilla vuorenhuipuilla. Syytä siihen hän ei sanonut

tietävänsä._

_Tornihuoneen jokaisessa nurkassa seisoi korkea kivinen ihmiskuva --

nämäkin itse kalliosta hakatut. Tuikean näköisinä katselivat kuvat

taukoamatta kukin samaan paikkaan, johon heidän katseensa jo läpi

vuosituhansien olivat olleet suunnattuina. Se paikka oli lattian

keskikohta ihan kellon alla, missä yksi ainoa hieroglyfirivi sisälsi

sanat:_

_*Kivenkuljetuksen salaisuus.*_

_Oliko nyt minun hetkeni tullut?_

_Siltä näytti._

_Akmed jo onnitteli minua. -- Mutta mikä oli »kivenkuljetuksen

salaisuus»? Tämä huoneko? Kelloko? Kivipatsaatko? Rupesimme

hieroglyfikirjoitusta lähemmin tutkimaan. Sanat oli piirretty laattaan,

joka oli vähän lattiaa korkeampi, ja huomasimme ilman suurtakaan vaivaa,

ettei laatta ollut lattiassa kiinni. Laatan alla siis arvatenkin oli se

salaisuus säilytettynä, jota etsimään olin tuon pitkän matkan

kotimaastani tehnyt. Mutta laatan suuruus näytti estävän jokaisen

ajatuksen saada sitä nykyisillä voimillamme paikaltaan siirretyksi.

Akmedin kuitenkin onnistui lykätä meisselinsä laatan syrjän alle, ja kun

hän sitten tarttui käsin laattaan, nousi se ilman suurta

voimanponnistusta. Otin sen toisesta päästä kiinni, ja siirsimme sen

helposti sivulle._

_Otaksumamme oli oikea. Kallioon oli laatan alle koverrettu säiliö ja

säiliössä oli kultainen laatta, molemmin puolin hieroglyfejä täyteen

piirretty. Nostin laatan säilytyspaikastaan. Ryhdyimme molemmat heti

lukemaan._

_Egyptiläisten vanhin kirjoitus, hieroglyfikirjoitus, ei ole mitenkään

niin mahdotonta lukea kuin on tähän asti otaksuttu.[1] Hieroglyfit ovat

vanhimmassa kirjoituksessa kokonaisten sanain merkkejä; sittemmin

kehittyi kirjoitus tavukirjoitukseksi, ja kun merkkejä ruvettiin

lukemaan ainoastaan tavujen ensimmäisen kirjaimen merkkeinä, syntyi

todellinen kaksikymmentäneljä kirjainta käsittävä kirjaimisto. Se

kirjoitus, jolla muinaisegyptiläisten tiedonannot jälkimaailmalle ovat

säilytetyt, sisältää täten sekä sanain että tavujen ja kirjainten

merkkejä. Käytettyjen kirjainten luku on yhteensä noin 500. Kirjoitus on

luettava joko oikealta vasemmalle, kuten heprealaisten kirjoitus, tai

vasemmalta oikealle, kuten länsimaiset kielet. Mutta myöskin pystysuoraa

kirjoitusta on käytetty._

[1] _Tämä kirjoitettiin 1700-luvulla._

_Kreikkalaisten ja roomalaisten yritykset tulkita tämän älykkään

muinaiskansan kirjoituskieltä epäonnistuivat suureksi osaksi sen tähden,

etteivät he voineet aavistaa, että ne merkit, jotka yhteensä muodostavat

sanan, eivät ole aina piirretyt oikeaan järjestykseensä. Hieroglyfit

ovat näet samalla kertaa kirjoitusta ja koristetta. Akmedille ei ollut

tämä asianlaita mitään outoa, koska hänen äidinkielessään sama menettely

ei ole harvinaista._

_Ryhdyimme siis lukemaan._

_»Minä Raa-sii-hen (tähtien suosikki) olen tämän

temppelirakennuksen onnellinen päättäjä. Rakennuksen luonnoksen

teki ja rakennustyön aloitti kantaisäni Raa-sii-ke, jonka elämästä

kolmas pylväs kertoo ja jonka muumio on ensimmäinen meidän sukumme

käytävässä. Minun muumioni tulee olemaan viimeinen, sillä olen

sukuni viimeinen jäsen. Vuoren läpimurtaminen kesti yksitoista

sukupolvea. Temppelin rakentaminen kesti myöskin yksitoista

sukupolvea. Kuningas Beri on käynyt minun aikanani kaksi kertaa

työtä tarkastamassa. Kolmannessatoista pylväässä siitä enemmän

kerrotaan. Olen onnellisempi kuin esi-isäni, koska olen saanut

nähdä tämän temppelin täydellisenä ja olen valmistanut kellon ja

kielet. Kielet tulevat kestämään vähän enemmän kuin kuusi

vuosituhatta; silloin niiden joustavuus rupeaa vähenemään ja ne

vihdoin katkeavat, ellei avaruuden suuri voima ole sitä ennen

niitten joustavuutta uusinut. Älköön kelloni tulko mykäksi!_

_Olen elänyt 92 vuotta ja lähden pian levolle.»_

_Tähän päättyi kirjoitus. Kivenkuljetuksen salaisuudesta ei ollut

viittaustakaan. Kysyvin ilmein katselimme toisiamme. Oliko joku käynyt

täällä ennen meitä ja vienyt pois salaisuuden? Mutta silloin hän ei

olisi jättänyt tänne tätä kultalaattaa, joka painoi kaksi tai kolme

kiloa. Tarkastimme uudestaan mitä huolellisimmin säilytyspaikan. Siinä

ei ollut pienintäkään esinettä. Sen pohjassa ja sivuissa ei ollut

piirtoakaan, vielä vähemmän kirjoitusta. Nostimme kansilaatan

syrjällensä. Se oli samaa kiveä kuin kallio ja temppelikin. Ainoa, mikä

jollain tavalla viittasi jonkinlaiseen salaisuuteen, oli sen ihmeellinen

keveys. Se ei todella painanut enempää, kuin jos se olisi ollut

hohkakiveä. Ja kuitenkin oli tämä sitkeä kivilaji hyvinkin raskasta.

Kuten äsken sanoin, en osannut ajatellakaan, että Akmedin kanssa kahden

jaksaisimme siirtää laatan sijaltaan._

_Sisälsikö siis itse laatta jollain tavalla salaisuuden selityksen? Sen

alasivuun oli kaiverrettu sfinksin kuva, ikäänkuin merkiksi siitä, että

jos sillä oli jokin salaisuus säilytettävänä, oli se yhtä mykkä ja

tutkimaton kuin tuo kivinen kuva._

_Akmed oli kuitenkin vielä sitä mieltä, että salaisuus oli etsittävä

itse kirjoituksesta. Kirjoitus oli sellaista, joka on luettava oikealta

vasemmalle. Jos sitä koetti muuhun suuntaan lukea, ei siitä tullut

sanoja eikä lauseita. Minä en voinut huomata siinä mitään outoa. Mutta

Akmed, joka oli egyptiläiseen kirjoitukseen yhtä tottunut kuin omaan

kieleensä, näytti minulle useita omituisuuksia, jotka ainoastaan

tottunut silmä huomasi. Muutamista kirjaimista puuttui jokin piirto,

ikäänkuin olisi kirjoitus ollut huolimattomasti tehty, ja toisin paikoin

oli jollakin kirjaimella outo muoto tai oli siinä jokin tarpeeton

piirto, kuten muutamilla kirjoittajilla on vieläkin tapana koristaa

käsialaansa kaikenlaisilla tarpeettomilla kiemuroilla. »Tuommoisia näkee

kyllä muutamissa kirjoituksissa», sanoi Akmed, »jos ns. esipiirtäjä,

joka piirtää kirjainten muodon kähertäjälle hyvin matalilla viiruilla,

on ollut tottumaton.» Mutta tässä ei ollut niin. Päinvastoin oli

esipiirtäjä, joka arvatenkin oli itse kirjoituksen myös valmistanutkin,

silminnähtävästi ollut tehtävässään varsin taitava, ja nuo oudot viivat

olivat epäilemättä tahallisesti sinne sovitetut. Kirjoituksen todellisen

merkityksen etsiminen tulisi luultavasti vaatimaan paljon aikaa ja

suurta kärsivällisyyttä. Kirjoitus ei ollut tavallista kirjoitusta,

vaikka oudosta niin näytti, vaan salakirjoitusta; ja ellemme onnistuisi

löytämään salakirjainten avainta, jäisi se meille ikuisesti

tulkitsemattomaksi. Saisimme tyytyä siihen tekstiin, minkä nyt olimme

lukeneet ja jonka lukemiseen ei tarvittu muuta kuin koneellista

egyptinkielen lukutaitoa._

_Asiain näin ollen toiveeni eivät olleet minulle varsin valoisia.

Nykyaikaisen eurooppalaisenkin kielen salakirjoitus on usein hyvin

vaikeasti tulkittavaa ja vaatii melkein aina suurta ajanhukkaa. Tulisiko

koko ihmisikä riittämään hieroglyfisalakirjoituksen selvittämiseen? Olin

joutua aivan toivottomaksi._

_Panimme kivilaatan paikalleen kätkön kanneksi, vaikka kätkö itse nyt

olikin tyhjä. Kiviset kuvat näyttivät minusta vielä tuimemmilta kuin

ennen, vaikka heidän vartioimallaan salaisuudella olikin mitä parhaimmat

toiveet jäädä ikuisesti ilmi tulematta._

_Tuulenhenki oli ruvennut liikkumaan, ja yksi kielistä oli jo kerran

vähäisen koskettanut kellon reunaa. Oli parasta lähteä alas, ennenkuin

syntyi todellinen tuuli. Tuulella en uskonut ihmisen voivan kellon

läheisyydessä kestää. Tykistöinsinöörin korvat ovat melkolailla

tottuneet mahtavaankin ilmanvärinään, mutta liika on kaikissa oloissa

liikaa. Lähdimme alas samassa, kun jo kaksikin kieltä samalla kertaa

kosketteli kelloa. Muutaman minuutin jälkeen soi jo toinen ääni toisensa

jälkeen, mutta täällä pylvään sisustassa ne kuuluivat, ikäänkuin

sordiinon vaimentamina, erinomaisen miellyttäviltä. Välistä soi pari

kolme ääntä yhdellä kertaa, ihania sointuja muodostaen. Akmedkin, joka

ei ole eurooppalaisessa mielessä musikaalinen, ihaili näitä kauniita

äänneyhtymiä._

_Äkkiä unohtuivat kuitenkin kaikki äänet korvistamme, kun tullessamme

portaitten päähän uloskäytävä oli suljettu. Aivan samanlainen laskuovi,

jommoinen oli portaitten yläpäässä, oli laskeutunut ja esti meiltä

kaiken mahdollisuuden päästä temppeliin takaisin. Emme kuitenkaan

ehtineet pelästyä, sillä muistimme heti, että pylvään yläpäässä oleva

ovi oli jätetty auki. Emme tulleet siirtäneeksi kiviä astuimelta pois.

Ovet olivat arvatenkin yhdistetyt toisiinsa jollakin tavalla siten, että

aina jompikumpi niistä oli kiinni._

_Kiiruhdin siis takaisin ylös panemaan tornihuoneeseen vievää ovea

kiinni. Kuta ylemmäksi tulin, sitä kovemmaksi tulivat kellon äänet, ja

pylväsportaitten ylimmässä osassa ne eivät olleet enää ollenkaan

miellyttäviä. Pelkäsin todella, miten korvakalvojeni kävisi nostaessani

kivet ylimmältä astuimelta pois. Tämän tehtyäni peräydyin nopeasti

muutamia astuimia takaisin odottamaan._

_Hetken perästä palasin katsomaan, joko ovi oli sulkeutunut. Se ei ollut

tuumaakaan laskeutunut. Koneistoon oli tullut jokin este. Saattoiko se

jollakin tavalla olla yhteydessä pois otetun kultalaatan kanssa? Odotin

vielä hyvän hetken. Siirsin kivet uudestaan ylimmälle astuimelle ja

siitä jälleen pois. Ei mitään muutosta. Ovi oli ja pysyi liikkumatta.

Kylmä hiki peitti ruumiini. Pylvääseen suljettuna oleminen tuntui

minusta vielä kauheammalta kuin vankeus temppelissä. Palasin Akmedin

luo. Alaovi oli suljettuna kuten ennenkin._

_Pylväsportaissa oli kolmekin ikkunaa. Mutta alin niistä oli

toistakymmentä metriä kivisestä lattiasta. Palasimme alimman ikkunan

kohdalle, johon istuuduimme syömään. Ruokaa oli meillä vielä kahdeksi

päiväksi._

_Jos meillä nyt olisi ollut tukeva sauva tai jokin muu

köydenkiinnitysmahdollisuus, ei poispääsy olisi ollut vaikea. Akmedin

nuora oli enemmän kuin 500:n metrin pituinen. Riittävän pitkä ja luja

köysi olisi siitä helposti kyllä punottu. Akmed tuli silloin

ajatelleeksi pyssyjämme, jotka olivat lattialla aivan tämän saman

pylvään vieressä. Köysi punottiin, ja minä laskeuduin alas, kiinnitin

pyssyn köyden päähän, ja viisi minuuttia myöhemmin seisoi Akmed

vieressäni lattialla. Hänen pyssynsä oli nyt pylvään panttivankina.

Pylvään alaovea emme saaneet myöskään ulkoapäin avautumaan, koska se oli

rakennettu toisin kuin yläovi. -- Kellonsoitto kuului tänne mahtavana,

ei kuitenkaan korvia rasittavana. Täällä vasta käsitimme oikein sen

soinnin verrattoman ihanuuden._

_Tuuli tuntui täällä kylmänpuoleiselta, mutta tuulensuojaa löytyi

seinien vierustalla ja käytävässä. Miehemme näyttivät levollisilta,

askaroiden leiripaikalla. Jos olisi ollut tyven, olisimme koettaneet

antaa heille merkin ampumalla kymmenkunta laukausta. Mutta nyt kellon

soidessa olisi tuskin kanuunanlaukauskaan kuulunut leiriin._

_Myöhäiseen iltaan asti istuimme Akmedin kanssa tutkistellen tekstiämme.

Mitään mahdollista selitystä emme siitä saaneet. Teksti sisälsi lyhyen

kertomuksen temppelin synnystä, mitään muuta siitä ei voinut lukea._

_Seuraavana aamuna huomasimme, että miehemme viipyivät tavattoman kauan

aamiaisella. Aamiaisen jälkeen oli heillä paljon puuhaamista, ja

päivällisellä näkyi vain kolme miestä. Kolme oli siis lähtenyt vuoreen.

-- Ennen iltaa emme voineet heitä odottaa. Akmed oli melko varma siitä,

että miehet osaisivat perille; oven avautumisesta häh ei ollut yhtä

varma. Ehkä se oli yhtä konstikkaasti järjestetty kuin pylvään alaovi.

Siinä asiassa oli minulla puolestani parempi toivo. Kuvailin mielessäni

olevamme pelastetut, jos vain miehemme osaisivat tänne. Akmed laittoi

nyt veljilleen kirjeen, jossa selitti, miten heidän pitäisi menetellä

saadakseen oven avatuksi. Pyssynhihnani oli leveä ja jäykkä: sen päähän

kiinnitettiin kirje ja pistettiin muurin ja oven välisen raon kautta

käytävään oven toiselle puolelle._

_Koko tämän päivän vietimme jäljentämällä niitä kahta kirjoitusta,

joihin »kivenkuljetuksen salaisuus»-laatta viittasi. Pimeän tultua

lähdimme aarteinemme käytävään, jossa lyhtyjemme valossa koetimme

verrata kirjoituksia sekä keskenään että laatan kirjoitukseen. Mutta

turhaan. Unta emme tietysti ajatelleet. Voisivathan pelastajamme saapua

minä hetkenä hyvänsä._

_Puoliyön aikana nykäistiin äkisti hihnaa. Sydämeni hytkähti ilosta. Ja

iloni ei ollut ennenaikaista, sillä muutaman minuutin perästä rupesi ovi

nousemaan. Olimme vapaat._

_Miesten ilo ei ollut vähäisempi kuin meidänkään, ja huomasin, että

Akmedin ja hänen veljiensä välillä vallitsi tosi veljesrakkaus. Miehet

olivat aavistaneet, että jokin onnettomuus oli meitä kohdannut, ja

olivat varustautuneet kivityön työkaluilla. Ellei ovi olisi muuten

avautunut, ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin kivipora ja väkivasara

olisivat olleet toimessa ja ensimmäinen räjähdyslaukaus tässä vuoressa

olisi pannut kallionseinät tärisemään._

_Miehillä oli runsaasti sekä ruokaa että vettä. Juhla-ateria oli pian

katettu, ja tällä kertaa söimme säästämättä kylliksemme. Emme hennoneet

lähteä pois, ennenkuin miehet saivat päivänvalolla temppeliä katsella.

Miehet tahtoivat aamulla särkeä pylvään alaoven, mutta sekä Akmed että

minä kielsimme. Kun yhdellä miehistä oli tukeva sauva, kiipesin nuoraa

pitkin ikkunasta sisään ja poistin Akmedin pyssyn, kiinnittäen sen

sijaan köyden sauvaan. -- Miehet kertoivat tulleensa hyvin

yllättyneiksi, kun päivällisaikana samana päivänä, jona me vuoreen

menimme, näkivät temppelin vuoren huipulla. Aamulla ja edellisenä

päivänä oli auer hienona harsona peittänyt vuoren huipun ja estänyt

esineitä selvästi erottumasta. Se oli päivällisaikana poistunut, ja

samassa oli temppeli ikäänkuin loihtimalla kasvanut vuoren huipulle.

Myös kellon ensimmäiset äänet olivat heitä peloittaneet, mutta sitten

olivat hekin joutuneet niitten lumouksen valtaan. Erämaan

äänettömyydessä toivat nämä äänet mieleen ihmisiä ja asuttuja seutuja._

_Päivällisaikana olimme jo leveässä käytävässä, ja illalla oli Akmedilla

kädessään nuo niin lämpimästi halutut käsikirjoitukset, joitten suuren

arvon hän heti älysi. Enemmän kuin kaksi viikkoa asuimme tässä paikassa.

Akmed, joka toivoi löytävänsä uusia käsikirjoituksia, ei tahtonut

poistua, ennenkuin käytävä oli perinpohjaisesti tutkittu, enkä minäkään

tahtonut häntä yksikseen jättää. Hän oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa

tuloksiin, erittäinkin kun käytävän sisäosista löytyi paljon huoneita,

joissa huonekalut ja talouskapineet olivat vielä samassa kunnossa, mihin

käyttäjät olivat ne jättäneet. Suurin osa huoneista oli ollut asuttuja

muhamettilaisen ajanlaskun parina ensimmäisenä vuosisatana. Mutta paljon

jäännöksiä tämän paikan ensimmäisistä asujaimista oli myös säilynyt.

Heidän työtään oli myöskin epäilemättä se itse kallioon koverrettu

satama, johon tämä vuoren suurin käytävä järven puolelle päättyi._

_Päivisin seurasin Akmedia hänen tutkimusretkillään, illat ja useasti

suuret osat öitäkin vietimme yhdessä tekstieni ääressä turhaan yrittäen

keksiä arvoituksen avainta._

_Kun kahden viikon kuluttua tutkimuksemme tällä paikalla olivat

päättyneet, menimme vielä kerran temppeliin. Tuo mahtava rakennustaidon

mestariteos veti vastustamattomasti meitä vielä luoksensa. Tällä kertaa

viivyimme siellä koko viikon jäljentäen ne piirtokirjoitukset, jotka

mielestämme olivat tärkeimmät ja löytäen useita seiniin koverrettuja

kammioita, joita ensimmäisellä käynnillämme emme huomanneet, koska pelko

sinne jäämisestämme silloin koko ajan enemmän tai vähemmän painoi

mieltämme. Nämä kammiot olivat ehkä temppelipappien asumuksia. Niiden

sisustus viittasi sellaiseen tarkoitukseen._

_En hennonut poistua tästä paikasta käymättä vielä tornihuoneessa. Ja

kun päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi, sattui olemaan tyven,

kiipesin köyden avulla pylvään ikkunasta sisään. Kiviset kuvat näyttivät

yhtä tuikeilta kuin ennenkin. Siitä huolimatta avasin vielä kerran

heidän vartioimansa kätkön, jonka kannen käänsin helposti yksin niin,

että sfinksin kuva tuli näkyviin. Mitenkä tuo kivilaatta oli noin keveä,

ja minkätähden oli sfinksin kuva siihen kaiverrettu? Kuin salama valtasi

minut se ajatus, että tuo kuva viittaa siihen sfinksiin, joka lähellä

vuoren juurta näkyy silmäini edessä. Se sisältää arvoituksen

selityksen._

_Niin mahtavalla voimalla tunkeutui minuun tuo uusi ajatus, että kiireen

kaupalla heitin kivilaatan paikalleen, otin toisen noista lattialla

makaavista katkenneista kielistä käteeni, jyskytin ohimennessäni sen

paksummalla päällä kellon reunaan niin, että korvakalvoni olivat

haljeta, ja kiidin portaita ja köyttä alas semmoisella vauhdilla, että

Akmed minulta ilveillen kysyi, olivatko kivipatsaat kintereilläni.

Kellonkielen, joka oli jäänyt käteeni ja jonka olin heittänyt pylvään

ikkunasta ulos, hän otti talteen tutkiakseen joskus sen outoa metallia._

_Saman päivän illalla olimme jo leirissä. Akmed ei katsonut teoriaani

ollenkaan mahdottomaksi ja oli muutenkin tyytyväinen siihen, että

jäisimme vielä joksikin ajaksi tänne. Hän tahtoi mielellään ainakin

pintapuolisesti tutkia vuoren muitakin käytäviä. Niitten perusteelliseen

tutkimiseen kuluisi vuosia._

_Jo seuraava aamu näki minut menossa sfinksiin. Arabialaisemme lupasivat

käydä joka neljäs päivä tuomassa minulle ruokaa ja vettä. Ystävällisiä

kun olivat, olisivat he mielellään auttaneet minua työssäkin, vaikka

eivät olleet muuhun työhön palkattuja kuin kamelinajoon. Heidän

uskonnollinen käsityksensä ei kuitenkaan sallinut heidän olla

tämäntapaisessa toimessa osallisia._

_Kaksi viikkoa tein työtä kuin hullu, voinpa sanoa melkein yöt päivät.

Hiekan poistaminen oli kovin raskasta tointa miehelle, joka ei ollut

ruumiilliseen työhön paljon tottunut. Jos olisin tietänyt, mitä tätä

kirjoittaessani tiedän, olisin tehnyt tuon työn muutamassa tunnissa.

Palava intoni kuitenkin ylläpiti voimani. Ja kun hiekan poistettuani

näkyviin tuli aivan samanlainen kivilaatta kuin temppelintornissakin,

katsoin työni monin verroin maksetuksi. Piirtokirjoitus oli sama:

»Kivenkuljetuksen salaisuus.» Vapisevin käsin nostin laatan, jonka

alapuoleen oli kaiverrettu saman temppelin kuva, joka nyt oli kaksi

viikkoa ollut edessäni. Sinä päivänä, jona olimme Akmedin kanssa ensi

kerran tässä paikassa käyneet, emme vallitsevalta autereelta voineet

nähdä vuorta emmekä temppeliä._

_Säiliössä kivilaatan alla oli samannäköinen kultalaatta kuin se, jonka

olin temppelintornista löytänyt. Tämäkin oli molemmin puolin täyteen

piirretty. Tämä kirjoitus oli luettava, kuten eurooppalainenkin

kirjoitus, vasemmalta oikealle. Menin ulkoilmaan ja ryhdyin lukemaan.

Kirjoitus sisälsi samanlaisen kertomuksen sfinksin synnystä, jommoisen

tornista löydetty laatta sisälsi temppelin rakennuksesta.

Kivenkuljetuksesta ei ollut sanaakaan. Pettymykseni oli liian suuri.

Heitin laatan kädestäni ja kaaduin pyörtyneenä maahan._

_Kun tulin takaisin tajuntaani, olin leirissä. Akmed istui vuoteeni

vieressä. Miehet olivat löytäneet minut sfinksin edustalta ja kantaneet

minut leiriin. Siitä oli nyt kulunut kolme viikkoa, ja ainoastaan

ystäväni väsymätöntä hoitoa oli minun kiittäminen siitä, että olin vielä

hengissä._

_Tointumiseni meni aluksi hiljaa, arvatenkin siitä syystä, että olin jo

sairastuessa pitkällisestä liikarasituksesta voimaton. Viikon perästä

rupesi kuitenkin terveys nopeasti palaamaan ja terveyden kanssa myöskin

toivo. Akmed ei ollut vielä kysynyt mitään työstäni, kun eräänä päivänä

tunsin jaksavani lähteä laattaani noutamaan. Akmed oli sinä päivänä

vuoressa._

_Seuraavana päivänä palasin ja näytin löytöni ystävälleni. Hän luki sen

ja löysi siitäkin samanlaisia outoja merkkejä kuin toisesta. Että

molemmat olivat saman miehen piirtämiä, sitä ei voinut epäillä. Ja että

ne myös jollain tavalla kuuluivat yhteen, oli myöskin varsin luultavaa.

Mutta mikä tuo yhteys laattojen välillä oli, se oli vielä arvoitus.

Monta päivää käytin muodostamalla niistä sanoista, jotka molemmat laatat

yhteensä sisälsivät, uusia lauseita. Lauseita syntyi sadoittain, mutta

mitään yhtenäistä ajatusta, joka olisi kivenkuljetusta koskenut, en

voinut niistä saada._

_Olen sanonut, että toisen laatan kirjoitus oli sitä kirjoitusta, joka

luetaan oikealta vasemmalle, ja toinen sitä, joka luetaan eurooppalaisen

kirjoituksen tavalla. Yrittäessäni eräänä päivänä teksteistäni muodostaa

uusia lauseita huomasin, että sana »minä», jolla kumpikin teksti alkoi,

oli toisessa laatassa piirretty toisin kuin toisessa. Kummassakin

laatassa se oli varustettu parilla tarpeettomalla kiemuralla, mutta

kiemurat eivät olleet samaan paikkaan tehtyjä eivätkä myöskään

samannäköisiä. Ne eivät siis olleet syntyneet kirjoittajan tavasta

kiemuroilla koristella käsialaansa, vaan niillä oli muu tarkoitus.

Akmedin teoria asiasta oli oikea. Jäljensin hyvin tarkasti molemmat

sanat ohuille paperipalasille, panin ne päällekkäin ja katselin aurinkoa

kohti. Tuli neljä tarpeetonta kiemuraa, mutta muuten sopivat sanat,

sitten kun olin kirjainten järjestyksen siirtänyt, täydellisesti yhteen.

Käänsin paperiani joka taholle. Turhaan. Mitään uutta ei syntynyt._

_Käänsin nyt paperini siten, että kirjoitetut puolet eivät tulleet

päällekkäin, vaan vastatusten, ja katselin. Hämmästyneen silmäni edessä

olivat sanat »ja kivi». Kivi-sanaa ei ollut kummankaan laatan tekstissä,

mikä olikin minua oudostuttanut, kun minusta oli vaikeata selittää kiven

kuljetuksen salaisuutta käyttämättä itse kivi-sanaa. Ja tässä oli

minulla nyt sanat »ja kivi» niin selvänä hieroglyfikirjoituksena kuin

missään olen nähnyt. Olin löytänyt etsimäni avaimen. Tunsin itseni

äärettömän onnelliseksi._

_Telttani oli varustettu ikkunoilla sekä työni tähden että voidakseni

nähdä, mitä leirissä kulloinkin tapahtui. Irroitin neljä ruutua, ja

illalla oli minulla tekstini kiinanmustalla, jota käytimme hieroglyfien

jäljentämiseen, lasille jäljennettynä._

_Saatuani juuri tämän työn valmiiksi tuli Akmed vuoresta Hän huomasi

heti minusta, että jotain oli tapahtunut. Mutta myöskin hän itse näytti

tavattoman tyytyväiseltä. Kun aioin ruveta hänelle kertomaan, mitä olin

keksinyt, kielsi hän minua kertomasta. Hän oli näet tänään löytänyt

jotain, josta hän sanoi tahtovansa mieluimmin olla vaiti. Hän ehdotti

sentähden, että me kumpikin pitäisimme tämän päivän salaisuudet

ominamme, jota ehdotusta vastaan ei minullakaan ollut mitään

muistuttamista. Eikä ole myöskään näitten salaisuuksien yksin

omistaminen mitenkään ystävyyttämme vähentänyt. Ei kumpikaan meistä ole

utelias._

_Seuraavana päivänä sain kirjoituksistani 212 sanaa, jotka kirjoitin

paperipalasille. Missään järjestyksessä sanat eivät olleet, mutta parin

päivän kuluttua olin ne jo saanut järjestykseen ja »kivenkuljetuksen

salaisuus»-teksti oli valmis._

_Raa-sii-hen kertoo siinä, että ne kaksikymmentäneljä pylvästä, jotka

ovat vuoren juurella, on itse temppelistä otettu ja niitten tarkoitus on

koristaa Karnak'issa olevaa temppeliä. Mutta luultavasti ne eivät tule

ikinä tarkoitukseensa käytettäviksi, kun hän on kivenkuljetusesimiesten

suvun viimeinen jäsen ja hänen korkea ikänsä kieltää hänet ryhtymästä

enää niin suureen työhön. Kenellekään nyt elävälle ihmiselle hän ei

tahdo perhesalaisuuttansa kivien kuljetuksesta uskoa, mutta ei hän

myöskään tahdo tätä salaisuutta ottaa mukaansa hautaan. Sen tähden hän

uskoo salaisuutensa jonkin tulevaisuudessa elävän sukupolven haltuun.

Tuottakoon se heille onnea. Että vuori hänen kuolemansa jälkeen jätetään

tyhjäksi ja ihmiset siitä muuttavat pois, siitä oli Raa-sii-hen varma,

sillä ilman hänen salaisuuttaan tuli työ siellä turhaksi._

_Tyhjä vuori ja pylväät vuoren juurella todistavat, että Raa-sii-hen on

ollut oikeassa. -- --_

_Minä olin nyt kivenkuljettajien esimiesten perhesalaisuuden omistaja._

_Itse salaisuuden selitys on niin yksinkertainen, että siihen tarvittiin

ainoastaan neljä riviä._

_Nämä neljä riviä todistavat minulle täysin vakuuttavasti, että teoriani

Newtonin laista on oikea. Kappalten »paino» ei riipu mistään maan

vetovoimasta, vaan on olemassa avaruudesta päin vaikuttava paine, joka

kappaleet lykkää, työntää maata kohti. *Tätä painetta voi vähentää.*

Raa-sii-ke, ensimmäinen kivenkuljettajien esimies, on keksinyt tavan,

jolla tämä vähentäminen tapahtuu. Aikojen kuluessa ovat hänen sukunsa

jäsenet kantaisänsä aatetta yhä kehittäneet, ja suvun viimeisen jäsenen,

Raa-sii-hen'in käsissä painoi kivi ainoastaan noin kymmenennen osan

siitä, mitä se toisten ihmisten käsissä painaa._

_Minun ja minun poikani käsissä kivi ei paina kymmenesosaa prosenttia

siitä, mitä se toisten käsissä painaa. Ja se tapa, jolla tämä painon

vähentäminen tapahtuu, on niin yksinkertainen, että voin sen kahdessa

minuutissa oppimattomimmalle opettaa._

_Samana iltana kuin kirjoitus valmistui, käskin ystävääni tulemaan

kanssani rannalle. Otin rannalta ehkä sata kiloa painavan kiven käsiini

ja heitin sen veteen. Akmed nyökkäsi ymmärtäneenä. Panin samankokoisen

kiven hänen käsiinsä. Hän punnitsi sitä hetkisen ja heitti sen sitten

kauas luotaan sekä kielsi minua puhumasta miehille asiasta, koska he

eivät oppimattomina miehinä sitä kuitenkaan voisi käsittää._

_Myöskin Akmedin tutkimukset olivat nyt onnellisesti päättyneet. Niin

mielenkiintoinen kuin tämä paikka olikin, tuntui se kuitenkin minusta

kolkolta. Ja helpotuksen tunne mielessä jätin seuraavana aamuna tälle

paikalle hyvästi. Matka hiekka-aavikon läpi meni onnellisesti -- miehet

vain ihmettelivät, etteivät jalkani ollenkaan painuneet pehmeään

aavikkohietaan -- ja päivälleen neljä kuukautta lähtöpäivästä näytin

kuninkaalle kanuunatemppuni, mikä näytös minusta teki tämän saaren

asujaimen. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen yhdessä poikani kanssa tällä

saarella kehittänyt Raa-sii-ke'n keksintöä ja voin tässä hetkessä

vähentää sen voiman, joka kappaleet työntää maata kohti, melkein kuinka

pieneksi tahansa. Voin myöskin nyt määrätä kappalten tasapainopaikan --

olen siksi nimittänyt sen korkeuskohdan, jota alemmaksi siirrettäessä

kappaleen paino taasen nopeasti kasvaa -- kuinka korkeaksi tai matalaksi

hyvänsä._

_Viime vuosina olen pääasiallisesti työskennellyt soveltamalla tätä

samaa aatetta kohesio- ja repulsio-ilmiöihin. Nämä molekyylivoimat ovat

mitä lähimmässä yhteydessä painovoiman kanssa. Kokeiluni tässä asiassa

eivät ole vielä tuottaneet ratkaisevia käytännöllisiä seurauksia;

toivon, että poikani Akmed saattaa tämän kysymyksen lopulliseen

päätökseen. Niin kauas olen kuitenkin päässyt, että se hautakappeli,

jonka olen itselleni rakentanut, on pääasiallisesti kirveen ja höylän

avulla tehty._

_Tämä saari, jonka olen tehnyt ihanaksi asuinpaikaksi, oli tänne

tullessani ikävä hietamatalikko. Kun joen rannat olivat kivisiä,

rakensin tähän paikkaan saaren ja kummallekin puolen saarta kosken,

joten saareni kalliovalleineen nyt on hyvin suojeltu vihollismielisten

ihmisten hyökkäyksiä vastaan.»_

* * * * *

Käsikirjoitus päättyi tähän, mutta toisella käsialalla seurasi tämä

selonteko:

Eräänä aamuna kuulin niemen nenältä, johon isäni oli mennyt

kalastamaan, pyssynlaukauksen. Kiiruhdin sinne. Isäni makasi

verisenä rannalla. Hänen vieressään oli kaksi pyssyä, ja rannassa

oli lautta. Hän kertoi, että hänen tullessaan rannalle oli lautta

ollut rannassa. Pensaista astui mies, joka oli sanonut olevansa

tämän saaren omistaja ja vaatinut isääni muuttamaan saarelta pois.

Isäni, kiivasluontoinen mies, oli kieltäytynyt, miehet olivat

riitaantuneet, ja vieras oli mennyt lautallensa, josta ampui

isääni, joka kaatui rannalle. Kun mies oli tullut katsomaan, oliko

hänen uhrinsa kuollut, oli isäni viimeisillä voimillaan onnistunut

sysätä hänet veteen, jossa virta heti oli hänet vetänyt pohjaan.

Tehtyään muutamia yksityisiä määräyksiä ja annettuaan minulle

isällisen siunauksensa heitti isäni henkensä.

Olimme edellisenä päivänä käyneet isän kanssa järvellä. Mies oli

arvatenkin kotiin tullessamme metsään kätkeytyneenä nähnyt, miten

nostimme rautavitjamme järven pohjasta ja hinauduimme rantaan. Yön

aikana hänen oli onnistunut löytää vitjat ja siten päästä

saarelle. Miehen pyssyt seisovat isäni huoneen nurkassa. En ole

tahtonut niitä hävittää. Isäni viimeiset sanat olivat, että hän

antaa surmaajallensa hänen tekonsa anteeksi. Hän oli, sanoi isäni,

täysin oikeutettu vaatimaan meitä muuttamaan saarelta pois, koska

hän oli todella maan omistaja. Jos isäni on siis asumalla lupaa

pyytämättä saarella, jonka olemme omin käsin rakentaneet, tehnyt

väärin, on hän myös sen vääryyden hengellään maksanut.

Isäni määräyksiä noudattaakseni lähdin samana vuonna Englantiin,

jossa _Bank of Englandiin_ jätin talletettaviksi kaikki isäni

tieteelliset tutkimuspaperit ynnä molemmat hieroglyfilaatat.

Arkku, jossa ne säilytetään, on avattava sadan vuoden jälkeen,

jolloin toimikunta, johon viisi yliopistoa Euroopan eri maista

lähettää kukin yhden edustajan, määrää, onko paperit jo silloin

julkaistava vai onko arkku uudestaan sadaksi vuodeksi suljettava.

Tarkemmat määräykset ovat minulle itsellenikin tuntemattomia. Sen

vain isäni sanoi minulle kerran, että niin kauan kuin ei ole

varmoja takeita siitä, etteivät ihmiset enää tuhoa toisiaan

sodilla, on mahdotonta antaa hänen keksintönsä tulla tunnetuksi.

Isäni, vaikka on itse ollut sotapalveluksessa, ei rakastanut

sotaa, vaan katsoi sodan ainoastaan ihmiskunnan vitsaukseksi.

Pari vuotta tulen vielä saarella jatkamaan isäni työtä; silloin

tutkimukseni ehkä tulevat viemään minut samoille seuduille, joissa

isäni tutkimukset saivat alkunsa. Isäni on näet eräässä kirjeessä

vanhalta ystävältään saanut tietoja, jotka tekevät uuden matkan

samalle vuorelle tarpeelliseksi.

_Akmed Stålhahne._

Mitään merkkiä siitä, että nuorempi Stålhahne olisi vielä kerran

saarelle palannut, en missään nähnyt. Hän on arvatenkin löytänyt

hautansa vieraalla maalla, ja hänen ruumisarkkunsa isänsä arkun vieressä

on jäävä tyhjäksi.

Nyt kun tiesin, että Stålhahnet, isä ja poika, eivät olleet

haaveilijoita, jotka hivelivät hillitöntä mielikuvitustaan maalaamalla

sille omakeksimiä tulevaisuudenkuvia, en voinut heidän keksintöänsä

ajatuksistani poistaa. Stålhahne vanhempi tietää hyvin, että hänen

keksintönsä tulee avaamaan vastaisuuden ihmisille aivan uusia uria. Ja

kuitenkaan hän ei puhu keksintönsä maailmaa mullistavista seurauksista

sanaakaan. Hän vain kertoo tosiasiat yksinkertaisesti ja vaatimattomasti

siten, kuin ne ovat tapahtuneet.

Ei käy kieltäminen, että ensi aikoina olin hyvin utelias tietämään

enemmän Stålhahnen keksinnöstä. Ja miksi hän oli määrännyt niin pitkän

ajan, ennenkuin hänen elämäntyönsä oli saatettava julki? Stålhahnen

kanuuna minun katollani -- tämä saari on nyt minun omani, ja monta kesää

olen jo asunut Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa -- on minulla aina

uudistuvana muistutuksena hänen keksintönsä todellisuudesta. Ja joskus,

kun metsässä kulkiessani tulen leveän nevan rantaan, kun jalka painuu

joka askeleelta sammaleen keskipolveen asti, aurinko paahtaa ja minun on

pakko tallustaa nevan poikki, -- silloin nousee mieleeni halu saada

omistaa jo nyt Stålhahnen salaisuus, etteivät jalkani painuisi

syvemmälle kuin hänen jalkansa Afrikan hiekka-aavikossa.