VI.

Olin siis yksinäni, muutamaksi viikoksi omiin turviini jätettynä. Ei

käyne kieltäminen, että tuntui vähäisen oudolta ensin, kun vene poistui

ja tiesin lähimpään asuttuun paikkaan olevan kuudettakymmentä

kilometriä. Mutta hetken perästä väistyi kuitenkin tuo tunnelma. Aurinko

paistoi yhtä kirkkaana kuin ennen ja lintujen viserryksessä en voinut

huomata mitään muutosta tapahtuneeksi. Koskenkaan pauhaaminen ei

painostanut, vaan päinvastoin elähdytti mieltäni. Kyttyräisen joukkoa en

pelännyt: olin vakuuttunut siitä, ettei heillä ollut mitään asiaa

tännepäin.

Päätin käyttää tämän ensimmäisen päivän tutustuakseni lähimpään

ympäristööni, eikä tätä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tuskin

viisikymmentä metriä kämpästä löysin kärppää hätyyttäessäni tilavan

kallioluolan, jonka sisäänkäytävän muutamat kuusinäreet niin

erinomaisesti salasivat, ettei parempaa kätköpaikkaa voinut ajatella.

Luola oli kuiva ja niin korkea, etten kaikin paikoin ulottunut kädellä

kattoon. Päätin heti viedä sinne ruokavarastomme sekä muut tavarat,

joita en joka päivä tarvinnut. Luola tuli minulle siis olemaan samalla

kertaa viileänä varastohuoneena ja pakopaikkana, jos semmoinen tulisi

tarpeen. Tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten vein sinne myöskin pienen

vesivaraston. Sinne kannoin myöskin vankien pyssyt, joita setä ei

tahtonut viedä mukanansa. Onneksi en tarvinnut luolaa pakopaikaksi --

vaikk'ei tosin paljon puuttunutkaan --, mutta varustukseni osoittivat,

miten ihminen omiin turviinsa jätettynä vaistomaisesti ajattelee

suojautumista vihollisia vastaan.

Olin nyt ilman venettä. Ensimmäinen tehtäväni oli siis laittaa itselleni

jotain veden päällä pysyvää; muuten en päässyt edes onkimaan. Ja ilman

tuoretta kalaa en aikonut olla. Työaseita ja muuta tähän tarkoitukseen

tarvittavaa oli minulla yllin kyllin. Setä, joka pelkäsi työttömiä

odotuspäiviä, oli ottanut työkalukirstunsa mukaan. Ainoa, mikä puuttui,

oli terva. Kaikkein ensimmäiseksi kaadoin sentähden rannalta

pienenpuoleisen kelohongan, pilkoin sen hyvin pieniksi ja panin

aurinkoiseen paikkaan kuivumaan. Lisäämällä runsaasti pihkaa tein viikon

perästä tarvittavan tervan.

Lähellä lähdettä kasvoi mahdottoman suuri haapa. Parempaa venepuuta en

olisi etsimällä ja valitsemalla voinut löytää -- jos näet puu oli

sydämestä eheä, jota näin suuri haapa tosin harvoin on. Mutta hyvän

ruuhen voisin joka tapauksessa siitä saada. Kaadoin siis jättiläispuun,

ja ilokseni ei siinä ollut pienintäkään ruskeata pilkkua. Veneen päätin

siis tehdä puusta. Ja muistaen, että haapainen aidas ja katajainen

seiväs kestävät miehen iän, päätin tehdä siitä niin kunnollisen, että

kehtaisin viedä sen kotiinkin. Haapainen vene ei mätäne koskaan, jos

sitä vähänkin hoidetaan, ja Latvajoen suulla tekemäni vene on minulla

vielä täydessä käyttökunnossa.

Veneen tein kahdenkymmenen jalan pituiseksi ja täsmälleen kolmen jalan

levyiseksi. Olisin mieluummin tehnyt siitä vaikka kolmen ja puolen jalan

levyisen, mutta kun kumpikin puolisko oli tehtävä yhdestä ainoasta

kappaleesta, ei ainepuu myöntänyt leveämmän tekoa. Kovertaminen kävi

paljon helpommin kuin olin luullut. Kirveen ja vaajan avulla irroitin

muutamassa minuutissa keskinkertaisen halon suuruisia kappaleita.

Huomasin, että kun löytää suorakasvuisen puun, ei veneen tekeminen

kovertamalla vie enempää aikaa kuin laudoistakaan laatiminen. Jos

veneestä tehdään pitkä ja kapea, on kai tällainen vene yhtä luja kuin

laudoistakin tehty, mutta lyhyessä, leveässä veneessä tulee liian paljon

päätypuuta esille.

Tervastani tuli vetelää ja se meni puuhun kuin öljy. Olin veneeseeni

oikein tyytyväinen, kun se kymmenen pitkän työpäivän jälkeen valmistui.

Veneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta

tarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä,

joka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.

Latvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa

väliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä

metriä. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät,

nousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren

alapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä

maallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin

lähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli

virta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla

voittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis

käyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään

ylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla

että itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin

levyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset

vesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin

vuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli,

mutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei

ollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene,

maallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna.

Kun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman.

Eihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.

Mutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun

minulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa -- kaikki linnunnahkani

olivat mitä parhaimmassa kunnossa --, rupesi Sitka-vaarin satu taas

kytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut

totta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen

niin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi

päinsä, muuttaa kämppämme saarelle.

Varhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin

pystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin

pensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta -- en

ajatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää

heidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja

hämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä

miestä _ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen_. He soutivat uistinta

pitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä

sanovan: »Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.»

Tämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen

uistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti

sen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä

tarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso

lohi.

Heti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät

veneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin

muutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan

pitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä

siitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua.

Ammun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet

kerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen

uudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain,

mutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan

minulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen

joukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin

siitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen

suuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä

taisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi

olisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat

takaisin.

Kun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika

rovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin

hiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja

kun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa

kaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului

parhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja

tahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta

Kyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee

aina »tuo miestä väkevämpi». Samalla hän otti ison puisen leilin,

ryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut

ollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän

varovaisemmin.

Kyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin

ensi viikolla »luoman suulle» verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi

olevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli

menemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain

paistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä

ehdolla, että »mestari» hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja

vielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui

Iivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta

pysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat

peratuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet

kyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui

metsä heidän kuorsauksistaan.

Olisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut

helpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen

keulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt

miehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät

käsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana

nähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan

ajattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin

miehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet

käsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus

kuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä

pitkiksikin ajoiksi.

Minun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä

kiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.

Nyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli

konnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin

juoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä

näyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos

huomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten

aseet.

Hetken aikaan miesten lähdettyä en voinut ryhtyä mihinkään toimeen, olin

siihen liian kiihtynyt. Mutta syötyäni aamiaisen tyyntyi mieleni, ja

lähdin uudestaan katsomaan, enkö mitenkään pääsisi saarelle muuttamaan.

Siellä ainakin olisin varmasti turvattuna sellaisilta vierailuilta,

jotka eivät olleet tervetulleita.

Mennessäni selveni minulle tuuma, miten voisin ehkä onnistua, ja palasin

takaisin kämppään ottamaan mukaani tuumani toteuttamista varten

tarvittavat esineet. Saaren alimmassa kärjessä kasvoi niemen nenässä

koivu. Jos onnistuisin ampumaan nuolen, johon olin kiinnittänyt nuoran,

koivun yläpuolelta poikki saaren nenän itäiseen koskihaaraan, veisi

koski nuolen järveen, ja siten saisin yhteyden saaren kanssa. Rannalta

oli noin kuusikymmentä metriä siihen paikkaan, missä koivu kasvoi. Väli

ei ollut siis kovinkaan pitkä. Etsin siis janhuksisen kuusen -- janhus

jousessa pitääpi, koivun kylki kirvehessä -- ja tein jousen. Nuoran

järjestelin huolellisesti polvitellen rantapaadelle ja kiinnitin pään

nuolen koskipaikalle. Tarkoitukseni oli, että nuoli tulisi uimaan kylki

koskea vasten, että virta jaksaisi vetää nuoran maan yli.

En uskaltanut toivoa, että jo ensimmäinen laukaus onnistuisi. Niin kävi

kuitenkin. Virta vei nuolen, ja minuutin kuluttua se jo ui järven

pinnalla. Tunnin perästä oli minulla köysi nuoran sijassa, ja vedin

veneeni ja itseni saarelle. Seuraavana yönä vähää ennen auringon nousua

oli kaikki omaisuutemme muutettu saarelle. Olin siis saarelainen.

Lahti saaren nenässä ei ollut suuri. Pari kolme venettä sinne kuitenkin

hyvin mahtui. Suu oli vain muutaman metrin levyinen, mutta siitä se

leveni poukamaksi, joka ulottui niin paljon toiselle sivulle, ettei

nytkään, vaikka lehti puissa oli ihan alussaan, vene näkynyt järvelle.

Kosken pauhatessa molemmin puolin oli tämä erinomaisen rauhaisa paikka.

Ensimmäinen tehtäväni saatuani kaikki tavarat paikalle, oli vaihtaa

vetoköyteni paksuun Villen tekemään vitsaköyteen. Koivu oli hyvä

kiinnityspaikka. Muutamalla pikku kivellä upotin vetoköyteni pohjaan,

pannen sen päähän lujan nuoran. Kellukkeeksi pistin nuoran päähän

tuohenpalasen, joka mielestäni ei voisi olla kenenkään silmissä

epäluuloa herättävä.

Olin tähän asti elänyt suureksi osaksi eväsruoalla, kun olin ollut

malttamaton saadakseni veneeni valmiiksi. Nyt piti ruveta elämään

kalastamalla ja pitää siitäkin huolta, että olisi tarjota tuoretta kalaa

sedällekin ja Villelle, joiden odotin joka tunti tulevan järvellä

näkyviin. Laitoin sentähden lohionkeni kuntoon ja sain rannasta useita

taimenia. Olin koko edellisen päivän ja yön ollut melkein syömättä

ahkerassa työssä, enkä jaksanut siis kauan jatkaa onkimistani. Pian

porisi kalakeitto tulella, jonka vieressä istui nälkäinen mies

odottamassa keitoksen kypsymistä. Aamiaisen jälkeen uni ei maistunut

huonommalta kuin ruokakaan, ja herätessäni oli aurinko korkealla

taivaalla.

Sedän ja Villen pitkällinen poissaolo rupesi minua jo vähäisen

huolestuttamaan; päätin kuitenkin olla ainakin sen viikon -- silloin oli

tiistai -- huoleton: olihan hyvin mahdollista, että jokin odottamaton

este oli heitä viivyttänyt. Ikävä minulla ei ollut vähääkään, ja ilma

oli niin kaunis, kuin toivoa voi.

Vanhassa kämpässä asuessani olin siitä asti, kun kumppanit lähtivät,

joka yö kuullut suden ulvovan. Se ei ollut juuri mikään kaunis

yökonsertti, mutta joka tapauksessa kauniimpi kuin ilveksen. Ja aivan

lyhyt vain, pari kolme kertaa kunakin yönä. Arvasin sudella olevan

läheisyydessä pesänsä ja olin tarkasti ottanut selon suunnasta, mistä

ulvonta kuului, ajatellen yrittää Villen kotiin tultua hänen

avustamanaan pesäpaikan hakua. Ulvonta kuului joen rannalta ehkä pari

kolme sataa metriä kosken yläpuolelta.

Kun nyt Ville ja setä viipyivät, päätin tehdä yksin yrityksen: ehkäpä

onnistuisin, jolloin saisin Villeltä paljon ylistystä. En ollut aivan

välinpitämätön tältä taholta tuleville kiitoksille, erittäinkin, kun

Ville oli sanonut, että muutaman viikon yksinolo metsässä voisi minusta

tehdä koko miehen. Teoreettisesti tiesin aivan hyvin, kuinka sudenpesää

etsitään. Ja kun oleskeleminen kevätöinä metsässä kaukana asutuilta

seuduilta on minusta aina tuntunut äärettömän mieluiselta, en katsonut

käyttäneeni aikaani hukkaan, jos tulisin olleeksi pari yötä metsässä,

vaikkapa tuloksettakin.

Eräs vanha eränkävijä kuvaa sudenpesän etsintää jotenkin näin:

Toukokuun iltana, kun ilma on tyven, lähdet yksin siihen salomaahan,

josta sudenpesän luullaan löytyvän. Valitset jonkin ylänköpaikan

metsässä, johon jäät illaksi ja iltayöksi istumaan. Harsolla suojaat

kasvosi hyttysiltä ja istut ääneti. Aurinko laskee, mutta metsässä on

vielä valoisaa. Ilma on selkeää ja läpikuultavaa. Linnut visertävät

puheliaasti. Odotat. Hämärä tihenee vähitellen. Pian rupeaa pimenemään.

Äsken niin rusottava taivas sinertyy yhä enemmän. Metsän lemu tulee yhä

voimakkaammaksi. Kostea, tuskin tuntuva tuulahdus liehuu hetkisen

ilmassa seuraavana hetkisenä haihtuakseen puitten väliin. Linnut

lähtevät levolle toinen toisensa jälkeen. Pimeä metsässä lisääntyy yhä

enemmän. Tummansiniselle taivaalle ilmestyy kainona ensimmäinen tähti.

Miltei kaikki linnut nukkuvat nyt. Leppäkerttu vain ja pieni puunkiipijä

visertelevät nukuksissaan ja vaikenevat pian. Vielä viimeisen kerran

kukahtelee käki. Laulurastaan liverrys vastaa kaukaa. Vihdoin nekin ovat

hiljaa.

Suurella tarkkuudella kuuntelee nyt metsänkävijä odottaen saavansa

kuulla suden ulvonnan. Neljännestunti kuluu; pitkäveteinen ulvonta

kuuluu ihan läheltä -- tai kaukaa -- metsästä. Siihen hän ei paljon

huomiota kiinnitä, sillä tämä on koirassusi, joka lähtee ryöstämään.

Pian hän kuulee toiselta ilmansuunnalta pari ihan lyhyttä ulvahdusta.

Tähän hän kiinnittää mitä tarkimmin huomiotaan, sillä naarassusi silloin

pesänsä vierestä varoittaa toisia eläimiä lähestymästä sen poikasia

sillä aikaa, kun hän lyhyeksi hetkiseksi jättää heidät yksikseen

tutkiakseen itse lähiseutua. Ehkä metsämies ei vielä ehtinyt varmuudella

kiinnittää korviinsa, miltä suunnalta tuo lyhyempi ulvonta kuului. Siinä

tapauksessa hän jää vielä ääneti istumaan paikallensa. Tunti tai kaksi

on kulunut. »Huu-u-huu» kaikuu nyt ulvonta selvänä läpi metsän, ja nyt

tietää etsijä varmaan, missä päin susiemo nyt on. Muutamalla maahan

lyödyllä seipäällä hän panee tarkkaan suunnan merkille tai katsoo

kompassista, miltä ilmansuunnalta se kuului. Tämän jälkeen hän lähtee

joko vasemmalle tai oikealle teräväkulmaiseen suuntaan ulvonnan

suunnasta, kunnes uskoo olevansa paikassa, josta seuraavan ulvonnan

pitäisi kuulua suorakulmaisesti äskeiseen ulvonnan suuntaan katsoen.

Tähän hän pysähtyy. Vähän ennen auringonnousua hän saa kuulla

naarassuden ulvovan jotenkin siltä suunnalta, josta oli odottanutkin.

Hän menettelee kuten edelliselläkin kerralla. Sudenpesän paikka on nyt

arviolta tunnettu. Jos mies kulkee kumpaakin suuntaviivaa, on sudenpesä

etsittävä sen paikan ympäristöstä, missä ne kohtaavat toisensa metsässä.

Olin tosin nyt yksin etsimässä, mutta sen sijaan piti minulle etsintää

helpottaa sen seikan, että olin niin monta yötä jo kuullut ulvonnan,

että toinen suuntaviiva oli minulle jo edeltäkäsin tarkoin tunnettu.

Lähdin siis liikkeelle tiistai-iltana kauniilla, tyvenellä ilmalla ja

jätin veneeni vanhalle kämpälle. »Kirjelaatikkoon», josta olin tehnyt

sedän kanssa sopimuksen, jätin kirjeen ilmoittaen olevani poissa päivän

tai pari ja antaen tarkat tiedot uudesta kämpästä ja sinne pääsemisestä.

Sälytin laukkuni hartioilleni ja menin. Kulkien suurimmalla

varovaisuudella saavuin hyvissä ajoissa ennen auringonlaskua paikalle,

josta toinen suuntaviiva mielestäni oli otettava. Istuuduin kivelle

odottamaan. Metsä edessäni oli jotenkin harvaa, ja joelle oli paikaltani

kilometri; lähemmäksi en uskaltanut mennä peloittamatta sutta. Ville oli

minulle kertonut, että naarassusi aavistaessaan pahaa siirtää pentunsa

turvallisempaan paikkaan.

Istuin siis kivelläni odottamassa, ja ilta hämärteli yhä enemmän. Joelta

päin kuului vesilintujen vinkuva lento. Takanani olevan aukean nevan

rannalla elämöitsivät vielä teeret, ja kauempaa nevalta kuuluivat

kurkien sointuvat äänet. Teerien kuherrus jatkui vielä, kun kurjetkin

olivat vaienneet. Sitä ääntä, jota hartaasti odotin, ei vain kuulunut.

Koirassuden pitkäveteisen, voimakkaan ulvonnan kuulin, mutta se kuului

nevan toiselta rannalta, runsaasti kolme kilometriä paikaltani, ja tätä

ääntä kuullakseni en ollut lähtenyt yölliselle retkelleni. Huuhkajaparin

vuorolaulu alkoi ja jatkui harvoin välihetkin lähes pari tuntia.

Omituinen on se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu metsän

hiljaisuudessa kaukaisessa korvessa odottaen suden ulvontaa. Se ei ole

oikeastaan pelkoa, mutta pelonsekaiseksi tunteeksi sitä on sittenkin

sanottava. Tässä jos missään tuntee ihminen pienuutensa luonnossa. --

Mutta jos tunteeni olisikin pelonsekainen, tai miksikä sen sanoisin, en

olisi mitenkään tahtonut olla sitä vaillakaan. Jokainen hermosäie oli

äärimmilleen pingotettu, joka sekunti odotin jotain outoa, omituista

tapahtuvan. Jos olisi metsänemäntä astunut esille puun takaa ja ruvennut

minua puhuttelemaan, olisin katsonut asian olevan aivan niinkuin olla

pitää, niin, en ymmärrä, kuinka mielikuvitukseni ei loihtinut häntä

esiin. Ehkä polvillani oleva pyssy kuitenkin piti mielikuvitukseni

jonkinlaisessa kurissa. Pyssy ei oikein hyvin tahdo sopia yhteen

maahisten ja keijukaisten kanssa.

Pelkäsin jo, että susi oli saanut vihiä läsnäolostani, kun se ei koko

yön aikana ulvonut ainoatakaan kertaa. Mutta vähää ennen auringonnousua

kuulin pari kertaa lyhyen sudenulvonnan. Ulvonta kuului hyvin selvästi,

ja asetin heti merkkini.

Tiesin siis nyt jotenkin hyvin, mistä minun oli aloitettava etsintä.

Mutta oliko pesä joen tämänpuoleisella rannalla vai toisella, sitä en

voinut arvata. Pelkäsin, että jos rupean etsimään pesää tältä rannalta

-- pesän etsintä ei voi tapahtua aivan hiljaa --, mutta pesä onkin

toisella rannalla, on pelättävä, että susi muuttaa poikansa toiseen

pesään. Tätä mahdollisuutta en tahtonut panna vaaralle alttiiksi. Päätin

siis jäädä vielä yhdeksi yöksi metsään, ainakin yrittääkseni saada tämän

asian selväksi.

Tehden pitkän kierroksen lähdin päiväksi joen varrella noin kolme

kilometriä ylempänä olevaan paikkaan. Mäntynäreiköstä leikkasin näreen

ongenvavaksi ja sain suuria ahvenia enemmän kuin tarpeekseni.

Aamiaiseksi paistoin suurimman vartaalla. Tätä valmistustapaa varten on

kala suomustamatta leikattava auki siten, että selkänahka vain pitää sen

koossa, suolattava ja parilla puikolla taasen pistettävä kokoon. Jos

nälkä ei pakota heti paistamaan kalaa, on tämä muutaman tunnin kuluttua

parempi. Kala pistetään pitkin pituuttaan puikolle, joka työnnetään

vinosti maahan siten, että kalan selkäpuoli on maata kohti. Hehkuva

hiillos kootaan alle. Kalan kovettunut kuori on hyvä lautanen. Vakuutan,

että maukkaampaa kalaa kuin täten valmistettu aamiaiseni en ole syönyt.

Aamu oli ihana, paikka joen rannalla viehättävä, juuri puhjenneitten

koivujen lemu voimakas; kaikki yhteensä saattoi minut iloiselle

mielelle, pelkkä olemassaolo oli nautintoa. En ollut koko yönä unen

hitustakaan nukkunut, mutta hyvän aamiaisen olin syönyt ja tunsin itseni

erinomaisen terveeksi: olin nuori. Sitä ei käynyt kieltäminen.

Melkein koko iltapäivän nukuin ja illalla menin rantaa pitkin niin

lähelle luultua sudenpesän paikkaa kuin uskalsin.

Sekä iltayöstä että ennen auringonnousua kuulin suden ulvovan ja

molemmilla kerroilla tulin siihen käsitykseen, että ulvonta tuli

minunpuoleiseltani rannalta.

Nukuttuani muutaman tunnin rupesin käymään pitkin rantatörmää ja

tultuani paikalle tarkasti tarkastelemaan tiheitä pensaita, tuulen

kaatamien suurempien puitten juurakoita, isompien kivien alustoita ja

sentapaisia paikkoja. Tunnin ajan olin tointani jatkanut, kun äkkiä

suuren kuusen juurelta hypähti susi. Jo ensimmäisellä mahtavalla

harppauksella se pääsi pensaan taakse, mutta samassa, kun sen oli pakko

hypätä aukeamman paikan yli, sattui laukaukseni niin onnellisesti sen

kylkeen, että se paikalla kaatui kumoon. Kaksi raehaulia vain oli

pitkänpuoleiselta ampumamatkalta osunut, mutta toinen niistä oli, kuten

sitten huomasin, mennyt sydämen läpi.

Että susi täten antaa yllättää itsensä pesällä, lienee varsin

harvinaista. Ville sanoi, että hän vain kerran oli kuullut kerrottavan

semmoisesta tapauksesta. En voi asiaa muulla tavalla selittää, kuin että

kosken pauhina niin sekoitti kaikki äänet, ettei susi kuullut

askeleitani. Vainua minusta se ei voinut saada, sillä oli ruvennut

käymään tasainen tuuli järveltä päin.

Kajahutin mahtavan »all'stot»-huudon, jonka koski kuitenkin nieli

pauhinaansa. Rupesin nyt etsimään pesää, joka olikin puun juurien alla.

Huomasin sen ensin pienestä pirinästä, joka juurien alta kuului. --

Pesän löytäminen oli käynyt arvaamattoman helposti, mutta poikasten

esille saaminen tuntui tulevan vaikeammaksi. Kuusen juurien väliin oli

kasvanut kiinni laakakivi, ja tämän alla oli pesä. Kirvestä, joka

tämmöisellä matkalla ehdottomasti pitää olla mukana, en ollut huomannut

ottaa, ja reikä oli hyvin ahdas. Pistin käteni sinne ja onnistuin

vetämään ilmoihin yhden penikan -- se riippui kiinni sormenpäästäni.

Menepäs toiste paljain päin havukan pesään! Hengellään sai tuo pikku

roisto hävyttömyytensä maksaa. Vaikka oikeassahan tuo oikeastaan olikin

puolustaessaan pesäänsä kotirauhan rikkojaa vastaan.

Penikat olivat vuodenaikaan katsoen hyvin edistyneet.

Käyttämällä hyppysiäni syötteinä olisin ehkä saanut kaikki penikat

esille. Mutta siihen minulla ei ollut mitään halua, ja kun yritin onkena

käyttää tuoretta pajunoksaa, pureutuivat penikat kyllä siihen, mutta

niin pian kuin rupesin vetämään, laskivat ne heti irti. Ne murisivat jo

aika vihaisesti. Toiseen metkuun oli ryhtyminen. -- Kuusen yläpuolella

oli törmällä vesilätäkkö, jonka veden ainoastaan kapea ja matala

kivireuna esti tyhjentymästä jokeen. Tuohiropposella rupesin ammentamaan

vettä sulun yli ja pian kuulin äänestä, ettei koti ollut enää poikasille

mieluisa. Niitten oli pian pakko nousta kuivemmalle paikalle, josta

helposti sain ne käsiini. Mutta kun kaksi tuli samalla kertaa itsestään

kätköstään ulos, käänteli toinen niin sukkelasti itseään, että vieri

jokeen. Yksi putos', sanoi vöyriläinen, kun pudotti seitsemän kirvestä.

Olisinpa mielelläni tuonkin ottanut, kun niitä yhteensä oli vain viisi.

Mutta turhaan etsin sitä myöhemmin joen suulta.

Suden ja penikkain nylkemiseen meni koko päivä. Työ oli näet tehtävä

hyvin huolellisesti. Mutta nyt ne muodostivatkin aika sievän ryhmän, ja

professorini oli erinomaisen tyytyväinen. Arveli näitten yksinkin

maksavan koko matkan ja hankkivan minulle ryhmän valmistuttua siitä

kolmensadan markan palkkion. Vesihyönteiset puhdistivat minulle suden

pääkallon. Nylkiessä huomasin, että järeä hauli oli lävistänyt sydämen

-- löysin sen toiselta puolelta ihan nahan alta -- enkä voinut olla

ihmettelemättä, että susi vielä oli irvistellyt minulle rumasti

astuessani sen viereen.

Vasta aamupuolella yötä tulin kämppään perin väsyneenä ja nälistyneenä.

Sedästä ja Villestä ei vielä kuulunut mitään. Tänään oli torstai ja

seitsemästoista päivä heidän lähdettyänsä. Niin väsynyt kuin olinkin, ei

minua kuitenkaan nukuttanut. Istuin heti valmistelemaan nahkojani, ja

auringon noustessa oli ne kaikki myrkytetty ja mitä parhaimmassa

kunnossa säilyttämistä varten. Peseydyttyäni otin lohivapani esille.

Sillä vaikka kotiin tultuani olin mielestäni syönyt kyllikseni, oli

minulla taas nälkä. Käytin ensin kaunista keltaista kultakärpästä

saamatta tärppäystä. Samaten kävi, kun muutin ja panin sinipunaisena

hohtavan perhosen, jota kaupassa olivat minulle erityisesti

suosittaneet. Pelkään, että he suosittivat sitä minulle niin lämpimästi

siitä syystä, että heillä oli näitä perhosia iso varasto ja lohenonkijat

katsoivat ne sopivammiksi puotikoristuksena käytettäviksi kuin

lohiveteen heitettäviksi. Ainakin lohet ja taimenet näkyivät

pysyttelevän tuosta kaunottaresta kaukana. Koetin nyt siimani päähän

kiinnittää pienen vaaleanharmaan yöperhosen, jonka olin sedältä saanut

ja jota setä piti erinomaisena selkeällä ilmalla tämäntapaisissa

vesissä.

Lyhyellä heitolla viskasin perhosen juuri siihen paikkaan, missä

kohiseva virta kohtasi akanveden.

Tuskin oli perhonen koskettanut veden pintaa, kun se samassa katosi.

Ensin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kun kymmenen, ehkä

viisitoista sekuntia oli kulunut, meni siima järvelle päin, niin että

kela vingahti. Minulla ei ollut kahtakymmentä metriä siimaa enää

kelassa, kun minun onnistui pysäyttää kala. Onnistuin saamaan

parikymmentä metriä takaisin kelaan, kun seurasi uusi karkaus. Nyt

hyppäsi kala useita kertoja peräkkäin ilmaan, jolloin näin, minkälainen

kölli oli onkeeni tarttunut. Sitten seurasi karkaus karkausta, niin että

minulla oli täysi työ välttääkseni kelan tyhjentymistä. Lisäksi tuli,

että koko ajan pelkäsin siiman sotkeutuvan vetoköyteni kellukenuoraan.

Kala kuitenkin vihdoin väsyi raivoamasta, ja sain sen johdetuksi lähelle

rantaa, missä se meni kuin kivi pohjaan. Sinne se jäi jurottamaan noin

neljännekseksi, mikä todella oli minulle tarpeen lepoajaksi. En ollut

koskaan ennen taistellut oikein suuren kalan kanssa, ja joka

hiuskarvasta tippui hiki. Pidin koko ajan siiman hyvin pingotettuna, ja

kun kala oli aikansa jurotellut, tuli se itsestään pintaan. Pelkäsin sen

uudestaan aloittavan edellisen pelinsä, mutta vasten odotustani se tuli

kauniisti vastustelematta lippoon.

Kalani oli merilohi. Kun se oli suurin kala, minkä tähän asti eläissäni

olin saanut, otin siitä tarkat mitat. Setä sanoi myöhemmin näitten

mittain perusteella loheni painaneen kymmenen ja yhdentoista kilon

välillä. Tiesin, että vähäsuolainen lohi oli sedän mielestä parasta

herkkua, ja laitoin sentähden sedälle tuliaiset, jotka loppuivat vasta

usean viikon perästä. Yksin pää, selkäruoto ja evät riittivät

keitettyinä minulle kahden päivän ruoaksi. Ymmärsin, etten tulisi

saarellani nälkää näkemään.

Otellessani lohen kanssa olin rantapaadella huomannut jotain ruskeata,

jota luulin kuivettuneeksi koivunoksaksi. Syötyäni ajattelin mennä

telttaan nukkumaan, kun samassa tuo esine uudestaan johtui mieleeni. Se

ei voinut sittenkään olla koivunoksa. Minun täytyi mennä uudestaan

katsomaan, mitä se oli.

_Esine oli paksut rautavitjat._

Rautavitjat, joitten toinen pää oli kiinnitetty paksuun, kallioon

lyötyyn rautarenkaaseen, johtivat järveen.

Tällä saarella oli siis ennenkin asunut ihmisiä.

Koetin vetää vitjoja maalle, mutta en saanut niitä vedestä nousemaan.

Joko ne olivat painuneet pohjamutaan tai olivat ne yhdelle miehelle

liian raskaat. Sitka-vaarin tarina Latvasaaren kuninkaasta ja hänen

hovilinnastaan tunkeutui mahtavalla voimalla mieleeni. Tämä taru ei

voinut olla yksin kansan mielikuvituksen luoma. Siinä täytyi olla jokin

todellisuus pohjana. Ja jos niin oli, ehkei tämä rautarengas vitjoineen

ollut ainoana todistuksena niiltä ajoilta, joina hän oli elänyt. Ei

ollut ainakaan mahdotonta, että saarelta vielä nyt löytäisin jotain,

josta voisin saada selville, minkälainen mies hän aikanansa oli ollut ja

miksi hän oli paennut tähän erämaahan kauas ihmisten ilmoilta. Mikään

seuranhaluinen ihminen ei hän ainakaan näy olleen.

Olen jo sanonut, että se lahti, johon vein veneeni, leveni pieneksi

poukamaksi, joka oli koivujen ympäröimä. Tämän poukaman pohjukkaan laski

pieni puro, joka kuitenkin oli niin matala, että kun minulla oli hyvät

vedenpitävät saappaat, kävelin sen pohjakivillä kuin polulla. Seurasin

puroa noin viisi- tai kuusikymmentä metriä, kun metsä arvaamattani

loppui.

Se näky, joka ikäänkuin taikurin esiin loihtimana nyt kohtasi silmääni,

oli sellainen, että tuskin uskalsin hengittää. Oli ikäänkuin olisin

pelännyt, että näky poistuu yhtä äkisti, kuin se oli ilmaantunut.

Edessäni oli aukea paikka, noin kolmensadan metrin pituinen ja

leveimmältä paikalta toistasataa metriä leveä. Maaperä näytti olevan

viljavaa, koska ruohon alku kaikkialla oli rehevää. Noin puolet tästä

aukeasta paikasta oli järvenä, ja keskellä järveä oli saari.

Saarella oli Latvasaaren kuninkaan hovilinna.

Ei sopinut enää epäillä asiaa. Latvasaaren kuninkaan hovilinna ei ollut

enää satua, se oli todellisuudessa olemassa.

Hovilinnan näköinen tämä rakennus tosin suuruuteensa katsoen ei ollut,

mutta kyllä muodoltaan. Se oli rakennettu seitsemännentoista sataluvun

rakennustyyliin, yksikerroksinen rakennus, mutta keskimmäinen osa

rakennuksesta kohosi torniksi. Rannalla rakennuksen edustalla oli

vierekkäin teloillaan kaksi vihreäksi maalattua venettä, jotka näyttivät

niin uusilta, kuin olisivat olleet vielä eilen vesillä. Huoneen kaikissa

ikkunoissa oli valkoiset ikkunaverhot. Metsäviiniköynnökset kiertelivät

torninseiniä ylös. Kaikki näytti niin asutulta kuin mahdollista. Odotin

joka minuutti, että ovi avautuisi ja joku astuisi ovesta portaille,

istuutuakseen penkille tai lähteäkseen venerantaan. En uskaltanut astua

koivun varjosta esille. Terästin katsettani voidakseni huomata, oliko

portaiden edustalla tuoreita hakoja tai vihreätä ruohoturvetta, mutta

etäisyys oli liian suuri, en voinut nähdä.

En tiedä, olinko seisonut kymmenen minuuttia vai tunnin katselemassa,

kun äkillisellä ponnistuksella ravistin huumaavan tunteen pois ja lähdin

lähemmäksi pitkin järven oikeaa rantaa paikkaan, jossa kivinen silta

yhdisti saaren itse Latvasaareen.

Keskellä siltaa oli lujarakenteinen rautainen ristikkoportti. Portti oli

lukittu ja ulottui sillan kummallekin puolelle veteen asti, ja itse

ristikko oli tehty siten, ettei päässyt kiipeämään portin yli eikä

myöskään sivuitse. Tarkastin lukkoa, se oli lujaa tekoa. Asettamalla

puun jalkaportaaksi portin yli pääsisi kuitenkin kiipeämään toiselle

puolelle; mutta en tullut ottaneeksi edes kirvestä käteeni, kun lähdin

löytöretkelleni. Palasin sentähden kirvestä ottamaan, hakkasin pitkän

koivukangen ja pääsin vaikeuksitta saarelle.

Saarelle tultuani huomasin kyllä, ettei pihamaata tänä keväänä ollut

siivottu. Mutta sittenkin vaikutti minuun kaikki niin asutulta, että

suoraan sanoen en kehdannut astua portaille, vaan menin ensin

venerantaan. Veneet olivat teloillaan, mutta molemmat olivat samassa

kunnossa kuin kuningas Fjalarin ensimmäinen sotapursi, silloin kun

Jalmar astui sitä katselemaan:

On halki runkopuu, raot ruohoiset,

ja päivä laidan saumoista paistaa.

Kaukaa katsoen hohtivat veneet vielä vihreiltä; viereen tultuani

huomasin, että jos kokasta pudistaisin, luhistuisivat ne kappaleiksi. --

Nyt ei mikään estänyt minua astumasta asuinhuoneeseen, jos siihen pääsi

sisälle; tiesin, että oli vuosikymmeniä kulunut siitä, kun tässä

paikassa oli ihmisiä asunut.

Astuin portaille ja työnsin mahtavan, suuren ja raskaan ulko-oven auki.

Se oli lukittuna, mutta lukko ei ollut salvassa ja teki moitteettomasti

tehtävänsä. Astuin jotenkin suureen ja korkeaan poikki koko rakennuksen

ulottuvaan eteiseen. Rakennuksen vastaisestakin pitkittäisseinästä

johtivat toiset, tosin vähemmän mahtavat pariovet tähän eteiseen.

Eteisestä johti yksi ovi vasemmalle, kaksi oikealle. Astuin

ensimmäisestä oikealle vievästä ovesta sisälle huoneeseen. Ummehtunut,

kellarintapainen ilma tuulahti vastaani; en voi kuitenkaan sanoa, että

ilma olisi ollut suorastaan kostea. Huone, jotenkin iso, näytti olleen

isännän työhuone, koska siinä oli isonpuoleinen kirjoituspöytä. Astuin

läpi tämän huoneen ja tulin melkein samanlaiseen, mutta vähän pienempään

huoneeseen, joka, kuten myöhemmin huomasin, oli pojan huone. Pihan

puolella oli ruokasali ja keittiö, josta ovi johti jo mainittuun

eteiseen. Kaikki huonekalut olivat paksun tomukerroksen peitossa, ja kun

avasin isännän huoneessa ikkunan saadakseni raitista ilmaa huoneisiin,

hajosivat ikkunaverhot tomuksi. Mutta tukevat tammiset ikkunakehykset

ovat vielä tänä päivänä käyttökelpoisia. Onnistuin saamaan ruokasalin

ikkunan auki, ja parin tunnin kuluttua oli isännän huone asuttavassa

kunnossa, ja pystyvalkea leimuili hauskasti takassa. Milloinhan oli

tässä liedessä viimeksi lämmittävä tuli ihmisen mieltä ilahduttanut?

Uuninreunukseen oli maalattu:

Beatus ille homo,

Qui sedet in sua domo,

Qui sedet post fornacem

Et habet bonam pacem.[1]

[1] Onnellinen se ihminen,

Joka istuu omassa kodissaan,

Joka istuu uunin loukossa

Ja nauttii hyvää rauhaa.

Olin kaukana omasta kodistani. Ja kuitenkin -- kun luin tuon vanhan

ajatelman, valtasi minut voimakas kodikkuuden tunne. En tuntenut itseäni

sivulliseksi anastajaksi, vaan tämän kodin omistajavainajien lailliseksi

perilliseksi. Minusta tuntui ikäänkuin paikan viimeinen omistaja nyt

vasta olisi saanut tyydytystä sielullensa, kun hän tunsi, että hänen

huoneensa ei ollut enää kylmänä, tyhjänä, hyödyttömänä, vaan että elävä

ihminen ajatteli häntä kiitollisuudella ja tunsi iloa siitä työstä,

minkä hän maan päällä eläessään oli tehnyt.

Rukoilin hiljaisen rukouksen hänen sielunsa rauhan puolesta.

Olin vetänyt hovilinnan isännän mukavan kirjoitustuolin takkavalkean

eteen. Ajatukseni kääntyivät aina uudestaan häneen. Oliko hän todella

ollut kapinoitsija kuningastansa vastaan, joka rikoksensa palkaksi oli

karkoitettu tähän erämaahan? Vai oliko hän ollut merirosvo tai

sotarosvo, joka ei uskaltanut lähempänä asutuita seutuja nauttia verellä

tahratuista aarteistaan? Siihen päin vähän viittasi huoneen sisustus.

Jokainen huonekalu oli itsessänsä taideteos, mutta ne eivät näyttäneet

kuuluvan yhteen toistensa kanssa. Nuo monet pyssyt ja pistoolit, jotka

seiniä koristivat, olivat hienosti tehtyjä ja kalliisti koristeltuja;

muutamat olivat samanlaisia, joita olin museoissa nähnyt, toiset minulle

aivan outoja. Yksi asia kuitenkin viittasi toiseen mahdollisuuteen:

huoneessa oli paljon kirjoja. Kirjat eivät olleet ryöväri- eikä

rakkausromaaneja, vaan kuudennentoista ja seitsemännentoista sataluvun

etevimpiä tieteellisiä teoksia. Voltaire, Diderot, Rousseau ym. olivat

edustettuina, mutta kuitenkin oli enemmistö luonnontieteellistä,

erittäinkin fysiikan ja astronomian alaa käsitteleviä teoksia.

Kirjakaappi oli lukossa, mutta avain suulla. Otin Blaise Pascal'in

»Pensées» ja rupesin lukemaan hänen ajatuksiaan uskon ja tiedon

välisestä rajasta.

Tähän asti olivat vaikutelmat seuranneet toisiansa niin nopeasti, etten

ehtinyt muistaa olleeni yhtä jaksoa valveilla lähes neljäkymmentä

tuntia. Mutta tuon suuren matemaatikon ja keksijän syvämielisiä

ajatuksia eivät perin väsyneet aivoni jaksaneet käsittää. Silmäni

kiintyivät uudestaan tuohon takanreunustaan maalattuun ajatelmaan, joka

minusta tuntui niin rauhoittavalta, kirja putosi kädestäni, ja heräsin

vasta seuraavana aamuna, perjantai-aamuna. Olin ensi kerran pitkästä

ajasta nukkunut katon alla.

Minun oli nyt päätettävä, muuttaisinko asumaan tänne, vai jäisinkö

kämppääni rannalle. Vapaa elämä metsässä oli ihanaa, mutta asuminen

vanhassa hovilinnassa, jossa moniin aikoihin ei ollut kukaan ihminen

asunut, oli houkuttelevaa. Kuka tiesi mitä mielenkiintoisia löytöjä

olisin tässä talossa vielä tekevä? Vaali ei ollut vaikea. Sillalla

olevan portin avaimen olin löytänyt takan arinalta, ja iltapäivällä olin

jo hovinlinnan asujain. Pidin itseäni tämän talon isäntänä ja katsoin

sentähden sopivaksi ryhtyä tarpeelliseen kotitarkastukseen. Ainoastaan

siten toivoin saavani tarkempaa tietoa talon entisistä asujaimista. Jos

Sitka-vaarin tiedot olivat oikeita, oli talossa ollut ainoastaan kaksi

vakituista asujainta.

Ulkohuonerakennus ei ollut suuri. Puuvajassa olin jo käynyt polttopuita

hakemassa. Niitä oli runsaasti, yhden vuoden tarpeeksi ainakin.

Ulkohuonerakennus oli vain puinen, mutta sen katto oli, samaten kuin

päärakennuksenkin, liuskakivinen. Liuskalaatat, jotka olivat isoja ja

runsaan senttimetrin paksuisia, oli asetettu tuohialustalle. Tämmöinen

katto kestäisi varmaan vaikka tuhat vuotta. En ainakaan minä voinut

huomata mitään rappeutumisen merkkiä. Kun en löytänyt avaimia aittaan ja

liiteriin, jotka olivat puuvajan vieressä saman katon alla, jäivät ne

vastaiseksi tarkastamatta.

Päärakennuksen kivijalassa oli kummassakin päädyssä kellari. Avaimet

niihin löysin keittiöstä. Toinen oli viinikellari, täynnä satoja

pulloja, ja toista oli arvatenkin käytetty ruokakellarina, koska sieltä

löysin jotain, joka aikanaan oli ollut, kuten arvasin, savustettu

karhunliikkiö, mutta joka nyt näytti ruskealta puumöhkäleeltä.

Alakerroksen keskimmäiseen osaan en päässyt, en löytänyt mitään

sisäänkäytävää siihen. Ihmettelin vähän, minkä tähden kaikkialla,

puuvajaa lukuunottamatta, oli tukevat, huolellisesti tehdyt lukot.

Asukkaat olivat ehkä ajoittain kotoa poissa ja tahtoivat niiksi ajoiksi,

niin hyvin kuin voivat, suojata kotiansa. Olinhan minäkin tämän kodin

löytänyt, niin tarkoin luonnon suojaamana kuin se olikin.

Sanoin, että eteisen vasemmalla puolella oli vain yksi ovi. Tämä ovi

johti minut suureen huoneeseen, joka ulottui poikki koko rakennuksen.

Huone oli samalla kertaa käsityöläisen paja ja tiedemiehen työhuone.

Työpaja näytti tarkoittavan yksinomaan pienten, tieteellisiä

tarkoituksia varten tarpeellisten kojeitten valmistamista. Työkoneet

olivat näet kaikki pieniä, mutta erinomaisen tarkkatekoisia.

Voimalaitos, joka näitä koneita käytti, oli jonkinlainen pneumaattinen

voimakone. Se muistutti urkujen palkeita, jotka pantiin toimimaan

nostamalla niitten päälle hyvin suuria kuutionmuotoisia kivilohkareita,

joita oli lattialla kojeen vieressä useita. Siltä ainakin ensi

katsannolta näytti. Koje siis oli käsivoimalla liikkeeseen pantava.

Mutta mikä käsivoima noita monen sadan kilon painoisia kiviä palkeille

jaksoi nostaa, sitä en ymmärtänyt. Ja jos tarvittiin useita miehiä

työkoneitten käyttämistä varten, miksi heidän voimansa pantiin toimimaan

näin mutkallisella tavalla? Olisivathan tavalliset polkimet olleet

paljon käytännöllisemmät. Mutta ehkä työkoneet niillä eivät käyneet

tarpeellisen tasaisesti.

Huoneen toisessa päässä, joka oli venevalkamaan päin, oli useita pitkiä

pöytiä täynnänsä kaikenlaisia, enimmäkseen fysikaalisia kojeita. Monet

niistä olivat fysiikan historiasta minulle tunnetut, mutta toisten

tarkoitus oli minulle tuntematon.

Tässäkin huoneessa, samaten kuin eteisen toisella puolella olevissa

asuinhuoneissa, oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Näytti siltä, kuin

talon omistaja olisi lähtenyt pitkälle matkalle ja ennen lähtöään

järjestänyt kaiken omaisuutensa siten, että mahdollisesti tuleva vieras

saisi kaikesta hyvän vaikutelman. Jos tämä oli hänen tarkoituksensa, oli

se ainakin minuun katsoen onnistunut. Nyt jo ihailin tämän talon

muinaista omistajaa. Mikä hän oli ollutkaan, mikään merirosvo tai muu

pahantekijä hän ei ollut.

Päätyhuone tämän huoneen sisäpuolella oli hyvin järjestetty kirjasto.

Tarkastamalla muutamia pöydällä olevia kirjoja huomasin, että omistaja

oli ollut kosketuksessa ulkomaailman kanssa ainakin niin myöhään kuin

1815. Muutamassa tieteellisessä teoksessa oli näet tämä painatusvuosi.

Yksi kirjahyllyistä oli lasiovilla varustettu ja sisälsi yksinomaan

arabialaisia nahkapaperille kirjoitettuja käsikirjoituksia. Nämä olivat

säilytettyinä puristetusta nahasta tehdyissä koteloissa, jotka oli

varustettu tekijän nimellä ja vuosiluvulla. Kaikki näyttivät koskevan

joko matematiikkaa tai astronomiaa, ja niillä oli arvatenkin suuri

tieteellinen arvo.

Olen jo kertonut, että keskimmäinen osa hovilinnaa oli torni. Torniin

johtivat eteisestä kierreportaat. Välikaton kohdalla johti näistä ovi

ullakolle. Avasin tämänkin oven ja katselin ullakolle, joka näytti

olevan varastohuone. Sielläkin oli kaikkialla hyvä järjestys. Huomasin,

että omistajalla oli ollut hyvä järjestyshalu, joka ei sallinut mitään

epäjärjestystä. Koko torni välikatosta alkaen näytti olevan

varastohuoneita tai sentapaisia: laskin yhteensä kahdeksan ovea, ennen

kuin tulin ulos tasakatolle, joka oli kuparinen. -- Näköala tornin

katolta oli erinomaisen ihana. Toisella puolella vaahtoava koski, josta

kuitenkin ainoastaan ylin osa näkyi tänne, toisella puolella järvi, joka

neljättä penikulmaa pitkänä levisi silmäini eteen. Keskellä tornia oli

lavetillaan pitkä malminen kanuuna, joka oli katoksella varustettu. Nyt

tiesin varmasti, että Sitka-vaarin kertomus tapahtumista

kalastusmatkalla ei ollut unennäöstä johtunut. Tämän talon omistaja ei

ollut eläessään mikään vieraanvarainen herra, ei ainakaan kutsumattomia

vieraita kohtaan. -- Omituisen, melkein naurettavan vaikutuksen teki

tässä ympäristössä tornin rintamuksella oleva pieni tuulimylly,

semmoinen, joka maalla nähdään vilja-aitan kurkihirteen kiinnitettynä.

Tämä oli kuitenkin messingistä tehty ja varustettu hammasrattailla,

jotka pienen tangon avulla veivät siipiakselin liikkeen katonalaiseen

huoneeseen. Laite herätti uteliaisuuttani ja menin alas mennessäni

siihen tornihuoneeseen, johon tuo tanko vei.

Tämä huone, joka oli kaikista tornihuoneista suurin, oli täydellinen

astronominen havaintoasema. Suuri näköputki oli varustettu koneistolla,

jonka avulla se jalustoineen kaikkineen oli nostettavissa läpi katon

tornin päälle. Koneisto minusta näytti varsin heikolta tuommoisen painon

nostamiseen. Huoneessa oli neljä kronometriä, jotka kaikki kävivät,

osoittaen melkein minuutilleen samaa aikaa. Asetin kelloni niitten

mukaan. Tuulimylly oli niitten vetäjä. Niin pian kuin kronometrien

kellonkoneistot oli vedetty, irtaantui niistä tuulimyllyn vetotanko

yhdistyäkseen niihin määräajalla uudestaan. Raskas paino oli tuulimyllyn

synnyttämän voiman välittäjänä kellojen koneistoon. Tähtitieteellisten

havaintojen tekijä oli siis välistä pitempiäkin aikoja poissa, ja oli

rakentanut kronometrinsä pitkälle vetoajalle. Muutenhan jonkin viikon

tyven ilma olisi tehnyt hänen havaintonsa mahdottomiksi. Talvisaikana

koskesta lähtevä sumu arvatenkin useasti teki hänelle häiriötä.

Mitä tähän asti olin nähnyt, oli antanut minulle jotenkin hyvän

käsityksen talon asukkaiden elämäntavoista ja harrastuksista. Mutta

keitä he olivat olleet ja mikä oli saattanut heidät tähän erämaahan

asustamaan? Eivätkö he olleet jättäneet minkäänlaisia tietoja jälkeensä?

Kirjoituspöytien laatikoista ehkä löytyi vastaus näihin kysymyksiin.

Ehkä. Pelkäsin kuitenkin suuresti heidän luonteensa olleen semmoisen,

etteivät he välittäneet siitä, saiko jälkimaailma heistä mitään tietoa

vai ei. Olipa tämä asia millainen oli, tulisin ainakin tekemään

parastani saadakseni heistä kaikki ne tiedot, mitkä olivat saatavissa.

Molempien kirjoituspöytäin kaikki kaapit ja laatikot oli lukittu; mutta

toisen pöydän keskimmäinen laatikko ei ollut tavallisella lukolla

lukittu, vaan kirjainlukolla. Mutta tämä kirjainlukko ei ollut mikään

tavallinen, neljällä tai viidellä kiertolaatalla varustettu, vaan siinä

oli seitsemän kiertolaattaa, seitsemän kirjainta kunkin reunassa.

Mahdollisten yhdistelmien luku tuli siis tavattoman suureksi. Tavallisen

kirjainlukon avaamissanan keksii useasti päivässä, ja jos lukko on vain

keskinkertaista tekoa, vielä nopeamminkin. Tämä oli hienotekoinen, sen

avaamiseen voisi mennä viikkoja, ehkä kuukausia. Niin salaperäisistä

ihmisistä, kuin tämän talon asukkaat olivat olleet, voi aivan hyvin

uskoa, että he olivat laittaneet lukonkin semmoiseksi, että heidän

salaisuutensa -- jos heillä oli mikään salaisuus säilytettävänä -- oli

yhteydessä lukon kanssa. En ainakaan vielä tahtonut sitä särkeä.

Perjantai-iltapäivän ja koko lauantain käytin turhiin yrityksiin lukon

avaamiseksi. Silloin pälkähti päähäni laskea, montako kirjainyhdistelmää

tämmöisessä lukossa oli mahdollista. Ja kun tulin siihen tulokseen, että

oli mitättömän pieni mahdollisuus yhden ihmisen iällä riittää lukon

avaamiseen, löin suutuksissa nyrkkini pöytälaattaan ja panin maata.

Jos nyt kaikki olisi tapahtunut niin kuin tapahtua pitää, olisi tietysti

kirjoituspöydän omistajan pitänyt tulla unessani sänkyni viereen

ilmoittamaan minulle lukon avaamissana. Mutta eipä niin tapahtunutkaan.

Heräsin sunnuntaiaamuna tuntien, että jolleivät setä ja Ville tule

tänäänkään kotiin, on minun omin päin ryhdyttävä jonkinlaisiin

yrityksiin Ison-Iivanan kiinniottamiseksi. Minut on määrätty Riitalammin

kruununnimismiehen apulaiseksi rosvojen kiinniottamista varten. Tiedän,

missä kaiken todennäköisyyden mukaan yksi heistä huomenna on:

kalastamassa järven itäisellä rannalla. Velvollisuuteni on tehdä kaikki

voitavani ottaakseni tuon miehen kiinni ja kuljettaakseni hänet

vankilaan. Toistaiseksi on minun heitettävä kaikki ne kysymykset, jotka

herättivät yksityistä harrastustani. Huomenna minun ehkä täytyy ensi

kertaa elämässäni toimia virkamiehen vastuulla.

Melkein koko sunnuntaiaamupäivän istuin rannalla tähystellen järvelle

päin. Nyt en ollut väsyksissä, ja Pascalin selvitykset uskon ja tieteen

rajoista olivat minusta erinomaisen mielenkiintoisia. Tiesin kyllä, että

tuo suuri matemaatikko oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun

jesuiittoja vastaan ja että juuri hän oli »Lettres

provinciales»-kirjassaan näyttänyt, minkälaista väkeä he olivat. Mutta

että hän oli näin hurskas mies ja innokas kristitty kuin hänen kirjansa

todisti, oli minulle ennen tuntematonta. -- Iltapäivällä kävelin pitkin

rantaa saareni ympäri. Saaren niemeke järvelle päin oli ainoa mukava,

jopa kauniskin satama, muualla olivat rannat pystysuoraa kallioseinää.

Elleivät kalliolohkareet olisi olleet niin äärettömän suuria, olisin

uskonut, että ne oli ihmiskädellä sinne järjestetty, niin hyvin ne

sopivat yhteen toisiinsa, muistuttaen jättiläisten rakentamaa muuria.

Saarelle päin sitä vastoin ei luonto ollut mitään järjestystä

noudattanut, vaan kivet olivat toistensa päällä huiskin haiskin, miten

sattui.

Vielä myöhään illalla menin rannalle katselemaan, eikö sedän venettä

näy, mutta turhaan. Heitin aran silmäyksen noihin raskaisiin käsi- ja

jalkarautoihin, mitkä olin jo päivällä vienyt rannalle ja heittänyt

veneeni pohjalle. Ville oli ne teettänyt vartavasten Isoa-Iivanaa

varten. Hänen uskomattomat ruumiinvoimansa saivat aikaan, että häntä oli

kunnioitettava jalkaraudoillakin, jota kunnioitusta Ville ei ollut

tarkoittanut edes itse Kyttyräisenkään osaksi. -- Heitin aran katseen,

sanoin, noihin rautaisiin laitteisiin. Rupesin jo kauppaani katumaan. Ei

minun luontoni soveltunut nimismiehen apulaiseksi. En ollenkaan

ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että minun pitäisi kenenkään ihmisen

kalvoimia tuommoisilla koristuksilla heloittaa. Ja miten nuo

rautasäärykset olivat päälle puettavat, sitä en ollut ikinä nähnytkään.

Asemani olisi muuten aivan mieltäni masentanut, ellen olisi ajatellut,

että tämä virkatoimitukseni on edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan.

Eihän minussa ollut miestä Isoa-Iivanaa näillä heloilla vasten hänen

tahtoansa koristamaan. Ei hän siis minun toimestani tule kirjavia

housuja käyttämään. Mutta koska nykyinen virkani velvoittaa minua

tekemään hänestä harmaitten veljien luostarin asujaimen, täytyy minun

kai tehdä viran puolesta parastani.

Maanantaiaamu tuli: setää ja Villeä ei näkynyt, ei kuulunut. Raskaalla

mielellä varustin laukkuuni muutaman päivän eväät, heitin pyssyn olalle,

lukitsin oven -- minusta tuntui, että se oli nyt lukittava -- ja lähdin

matkalle.

Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi noudattaa mitä suurinta

varovaisuutta pysyäkseni salassa. Soudin hiljaa, tähystellen, kuten

intiaani kanootissaan, näkyisikö missään merkkiä ihmisten läsnäolosta.

Erittäin pidin silmällä, näkyisikö missään kalanpyydyksiä. Nuo sadat

pikkusaaret ja salmet olivat nyt niin ihania, että välistä pakostakin

unhotin, miten vastenmielisessä toimessa olin liikkeellä. Raudat veneen

pohjassa kuitenkin pitivät siitä huolen, etten pitkiksi hetkiksi

uinahtanut.

Vasta myöhään illalla rupesin lähestymään puroa, jonka Ville oli nähnyt.

Ellei täälläkään mitään merkkiä Iivanasta rupeaisi näkymään, hän

arvatenkaan ei ollut vielä saapunut, sillä puron toisella puolella ranta

ei enää näyttänyt niin kalaisalta kuin tällä puolella. Ollessani noin

kilometrin matkan päässä puron suusta vedin veneeni maalle ja kätkin sen

huolellisesti pensaihin. Varovaisesti hiivin pitkin rantaa purolle päin.

Jo parinsadan metrin päästä näin, että puron suu oli kahdella rysällä

suljettu. Rysäaidat ulottuivat järvelle päin ja näkyivät pitkine

seipäineen kauas. Kulkuni tästä paikasta puron rannalle tapahtui

sellaisella varovaisuudella, että luulisin itse Cooperin

Hirventappajankin sen hyväksyneen.

Rannalle tultuani pistin pääni erään kiven vierestä niin paljon esille,

että selvästi näin kaikki toisella rannalla olevat esineet. Puro oli

ainoastaan parinkymmenen metrin levyinen ja näytti nopeasti kapenevan

ylempänä. Ihan vastapäätä minua oli toisella rannalla vene, puoleksi

rannalle vedettynä. Parikymmentä metriä rannasta oli hietaisella

paikalla kolmiseinäinen vaja eli koppeli, semmoinen, jota

tervanpolttajat, tukkimiehet ym. tilapäiset metsässä-asujat tavallisesti

käyttävät. Vajassa hietalattialla nukkui selällään, suu auki,

Iso-Iivana. Vaikka lähes viisikymmentä metriä erotti meidät toisistamme,

kuului hänen kuorsauksensa tänne kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Ei hän

ainakaan puolestaan mitään varovaisuutta noudattanut.

Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin veneellä ja työnsin sen

uudestaan vesille. Jos onnistuisin yllättämään Iivanan unessa, ei ollut

mahdotonta, että myös onnistuisin saamaan »hansklovat» kalvoimiin.

Eilis-ja tämänpäiväiset arveluni haihtuivat nopeasti, ja minusta tuntui

yksinomaan naurettavalta, että onnistuisin tuota kuorsaavaa jättiläistä

petkuttamaan. Kuinka hän saattoi olla noin varomaton, vaikka tiesi

olevansa ryöväri, joka oli alituisella sotakannalla yhteiskuntaa

vastaan?

Ei kuulunut riipaisuakaan vetäessäni veneen maalle Iivanan kalarannalle.

Käsiraudat toisessa kädessä, pyssy toisessa hiivin hiljaa vajalle.

Varovaisuuteni muuten ei ollut tarpeellinenkaan, sillä miehen

kuorsaukset voittivat kaikki heikommat äänet. Katselin seinänraosta.

Jättiläisen suunnaton ruumis makasi hiedalla selällään kuten äskenkin

pyssy vieressään. Ja hana oli vireissään! Siinä hänen

varovaisuuskeinonsa. Hiipien varpaillani sieppasin pyssyn käteeni, otin

patruunan pois ja kätkin aseen pensaaseen vajan taakse. Pahinta oli,

että jättiläinen makasi kädet hajallaan. Oli mahdotonta hänen ollessaan

tässä asennossa saada käsirautoja paikoilleen. Minun oli pakko

varustautua kärsivällisyydellä. Sääsket purivat minua armottomasti, ja

samassa eräs veripunainen sääski yritti turhaan vetää kärsäänsä Iivanan

nenännipukasta irti. Iivana kai unissaan tunsi, miten verenimijä

pingotti jalkansa hänen loistotorniansa vasten, sillä lyönnillä, joka

olisi kaatanut heikon miehen, hän tappoi rauhanhäiritsijän ja käänsihe

samassa kyljelleen. Nyt oli nimismiehenapulaisen hetki tullut. Jos

Iivana herää, käy minun kai samaten kuin hyttysenkin.

Astuin toisen kerran Iivanan viereen ja yritin niin vikkelästi kuin

taisin jäljitellä Villen temppua. Elleivät nukkuvan kädet olisi olleet

aivan vierekkäin, en olisi kai rohjennut koettaa. Mutta nyt onnistui

temppuni paremmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Miten oli

mahdollista, ettei mies herännyt, vaikka raskaat rautarenkaat oli pantu

hänen kalvoimiinsa? En vaivannut kuitenkaan monta sekuntia päätäni

tuumimalla tätä, vaan niin pian kuin huomasin kuorsaamisen jatkuvan,

kiiruhdin takaisin veneeseen, ja parin minuutin kuluttua olivat

jalkaraudatkin paikallaan. Kun nukkuva ei nytkään liikkunut, istuin

pölkylle vajan suuhun ajattelemaan, mitä nyt olisi tehtävä. Iivana oli

vangittu, mutta nukkui vangittuna yhtä sikeästi kuin vapaanakin.

En ollut tähän asti ehtinyt tarkastaa, miten Iivanan koju oli

kalustettu. Mutta nyt huomasin jotain, joka silmänräpäyksessä selitti

edellisen tapahtuman. Vajan nurkassa oli ainoana huonekaluna --

suunnaton viinaleili, tuo kymmenen kannun leili, jonka Iivana oli pannut

kalastusmatkansa hinnaksi. Olin vanginnut humaltuneen miehen, ehkä

tiedottomuuteen asti humaltuneen. Tekoni rupesi minua hävettämään.

Pitkää aikaa häpeämiseen ei jättiläinen minulle kuitenkaan suonut.

Raskaat raudat olivat sittenkin hänet herättäneet, vaikka hänen

humaltuneen tilansa tähden herääminen oli käynyt hitaasti. Huomasin

äkisti, että toinen silmä oli vähäisen raollaan ja tirkisteli minuun

päin. Tuo katse ei kestänyt kuin sekunnin, mutta olin varma siitä, etten

erehtynyt. Pidin miestä tarkasti silmällä. Hän makasi liikkumatta

jatkaen raskasta kuorsaamistaan. Hetken perästä hän ikäänkuin unissansa

käänsihen siten, että puukontuppi, joka oli ollut hänen allansa, tuli

esille. Nyt hän selvästi siristeli silmiänsä. Nopsalla liikkeellä yritin

saada hänen puukkonsa temmatuksi tupesta. Mutta Iivana, jonka päässä oli

varmaan vielä pahoin kukonviinaa, oli siitä huolimatta minua nopeampi,

kavahti jaloilleen ja seisoi samassa sekunnissa edessäni, kädet

kohotettuina pään yli ja toisessa kädessä hirvittävän suuri välkkyvä

puukko. Hän ei selvästi ollut ensimmäistä kertaa käsiraudoissa, koska ne

eivät häntä sen enempää vaivanneet.

Jos Iivana nyt olisi lyönyt heti, olisi tämä kertomus jäänyt

kirjoittamatta, mutta sen sijaan hän jäi sekunniksi katsoa tuijottamaan

minuun, ikäänkuin ihmeissään siitä, että tuommoinen kääpiö oli hänet,

Ison-Iivanan, rautoihin pannut.

Minua on pidetty nopeana lennosta-ampujana, enkä tuhlaakaan turhaa aikaa

tähtäämiseen. Tuo sekunti, jonka Iivana tuhlasi, pelasti henkeni.

Hypähdin pari askelta taaksepäin, ja samassa paukahti laukaukseni. Järeä

haulipanos löi viholliseni veitsen murskaksi, ja uskoen kätensä

poikkiammutuiksi painui Iivana polvilleen eikä uskaltanut käsivarsiaan

laskea alas. Pistäessäni uuden patruunan pyssyyn kuulin hänen sopertavan

itsekseen: »Hyi, kun kirvelee, hyi, kun kirvelee.»

Iivana piti yhä vielä käsiä nostettuina pään yli. Kehoitin häntä

laskemaan kädet alas, mutta hän sanoi luontonsa olevan niin heikon,

ettei hän voi tyhjiä käsivarrentynkiään katsella. Kysyin, miten hänen

luontonsa olisi myöntänyt upottaa kahden korttelin pituisen puukon minun

sydämeeni, kuten hän juuri äsken oli aikonut? Siihen hän vain vastasi,

ettei hänen luontonsa siitä tunne mitään, jos minun sydänvereni hietaan

juoksee. »Ja täytyyhän minun itseäni puolustaa», lisäsi hän.

Iivana yhä valitteli, että hänen käsiänsä hirveästi kirveli. Kun

kyyneleet rupesivat vierimään jättiläisen poskille, suututti minua

mokoma vetelyys, ja äreällä komentoäänellä -- oikein Villeä matkien --

uudistin käskyni »kädet alas». Kun Iivana ei vieläkään näyttänyt mitään

tottelemisen yritystä, nostin pyssyni, jolloin kädet tulivat heti alas.

Nyt huomasin, miksi Iivana valitteli. Oikean käden pikku- ja nimetön

sormi olivat molemmat menneet ylimmän nivelen kohdalta sijoiltaan ja

näyttivätkin väännyksissä ollessaan hyvin rumilta. Luulin ensi

katsannolta niiden olevan poikki. -- Iivana oli pitänyt kaikin voimin

puukon varresta kiinni, ja laukauksen voima oli repinyt nuo sormet

sijoiltaan; tietysti oli koko käsikin saanut aika täräyksen.

Kun Iivana nyt huomasi, että molemmat kädet olivat sijallaan, jos tosin

toinen omituisen näköinen, rupesi hän latelemaan suustaan kaikkia niitä

kirouksia ja sadatuksia, mitkä hän vain osasi, vuorotellen suomeksi ja

venäjäksi. Hän oli silminnähtävästi aivan suunniltaan sentähden, että

oli antanut yllättää itsensä.

Panostaessani pyssyni uudestaan olin kiireessä sattunut panemaan

patruunapesään tupruhauleilla ladatun patruunan. Selvitin nyt

vangilleni, minkälainen aseeni oli, tehdäkseni siten hänelle selväksi,

kuinka välttämätöntä hänelle oli ehdottomasti totella minua. Kun hän oli

uskonut minun ampuneen hänen kätensä poikki, oli hän joutunut

hirvittävän kauhun valtaan. Selvitin siis hänelle, että jos hän

vastustelee minua, olen oman turvallisuuteni tähden pakotettu ampumaan

häntä tupruhauleilla kasvoihin. Hän ei kuole siitä, mutta tulee

sokeaksi, joten minun on helppo pakottaa hänet tottelevaisuuteen. Tämän

asian Iivana helposti ymmärsi ja näkyikin pitävän sen luonnollisena

puolustuskeinona minun puoleltani. Hän lupasikin pyhästi olla

tästälähtien vastustelematta ja todisti hyvää tarkoitustansa lakkaamalla

käskystäni kiroilemasta.

En voinut kuitenkaan vielä hänen lupaukseensa niin paljon luottaa, että

olisin uskaltanut nykäistä hänen sormensa sijoilleen takaisin. Tätä ei

saanut kuitenkaan enää kauan viivyttää, sillä jos nivelpussit saivat

vielä hetken venyä ja käsi pääsi turpoamaan, eivät sormet enää pysyisi

sitomatta sijoillaan. -- Iivanan kojusta oli eräässä paikassa hirsi

irtaantunut seinästä, jättäen seinään leveän raon. Käskin siis Iivanan

pistää vahingoittuneen kätensä raosta ulos, missä tapauksessa lupasin

panna sormet sijoilleen takaisin. Hän ei tosin näyttänyt paljon

luottavan kykyyni tässä asiassa, mutta sanoi tottelevansa mieluummin

kuin tulevansa sokeaksi. Voimieni takaa sain nykäistä, ennenkuin

odotettu »naks» kuului ja sormi meni sijoilleen. Kun toinenkin sormi

meni vastustelematta sijoilleen, oli Iivanan ilo rajaton. Kyyneleet

lakkasivat heti vuotamasta, ja ennenkuin olin ehtinyt estää, oli

miehellä jo viinaleili suun edessä. Vaikka uhkasin pyssylläkin, ei

Iivana hellittänyt, ennenkuin oli määränsä saanut kurkkuunsa, ja hänen

määränsä ei ollut vähäinen. Tottunut juomari joi viinaa kuin vettä.

Nyt oli pakko saada vanki veneeseen, ennenkuin hän ehti humaltua. Hän

menikin vastustelematta ja istuutui veneen perään. Leiliä hän ei

kuitenkaan laskenut käsistään. Komensin häntä heittämään leilin järveen,

mutta hän vain nauroi ja kun uhaten löin kädelläni pyssyn piippua, nosti

hän leilinsä kasvojen eteen, sanoen »ampukaa nyt». Hetken perästä hän

nukkui jo veneen pohjalla, lujasti pitäen leilin rivasta kiinni. Iivanan

veneen otin mukaan. Vaikka soutu täten tuli puolta raskaammaksi, en

tahtonut jättää sitä roistojen haltuun.

Vasta tiistai-iltapäivänä olin kotisatamassa. Iivana oli koko ajan

nukkunut, mikä olikin minulle mieluisinta. Kun nyt herätin hänet ja

käskin nousta maalle, oli hän sävyisä kuin karitsa. Hän oli melkein

sepiselvä. Sanoi jo kauan odottaneensa tätä ja kyllästyneensä

rosvonelämään, joka ei tuottanut hänelle muuta kuin raskasta työtä.

Kyttyräinen oli ottanut hänet koplaansa yksinomaan hänen suurten

ruumiinvoimiensa tähden. Ryöväysretkillä pantiin aina kolmen miehen

taakka hänen hartioillensa, ja hauskoille kaupparetkille hänen omaan

kotimaahansa otettiin hänet harvoin mukaan. Hän sai hoitaa talonvartijan

tointa kotona ja ikävöiden odottaa toisten kotiintuloa. Vieläpä

herjattiin, ellei kaikki kodissa ollut määräyksen mukaan toimitettu.

Aikoja sitten olisi hän jo koplan jättänyt ja ryhtynyt kunnolliseen

elämään, ellei olisi ollut koplan yhteinen suostumus, että seuranpettäjä

on armotta tapettava. »Ja onhan siinä ollut toinenkin syy», lisäsi

Iivana, nostaen leiliänsä: »Tätä ei ole vapaasti tarjona muualla, mutta

Kyttyräinen osaa tehdä ja tekeekin sen mukaan, kuin tarvitaan.»

Minua luuli Iivana uudeksi nimismieheksi, jonka oli kuullut Helsingistä

tulleen kyttyräisiä kiinni ottamaan. Olin näet kotimatkalla varustanut

lakkiini virkamieskokardin, kuten setä oli käskenyt minun tehdä, jos oli

tarpeellista todistaa virkamiesoikeuteni. Iivana huomasi sen nyt, ja se

kohotti nähtävästi suuresti hänen kunnioitustaan minua kohtaan. »Juuri

tuommoinen», hän sanoi, sormellaan osoittaen kokardia, »oli Kakolan

isännällä, ja tuo se oli, joka siellä miehet kurissa piti.»

Aioin jalkarautoihin kuuluvalla niittaustapilla kytkeä vankini kalliossa

olevaan rautarenkaaseen kiinni, mutta Iivana pyysi minua kiinnittämään

hänet vitjoihin, joten hän pääsisi vähäisen liikkumaan. Selitin, että ne

olivat järven pohjassa kiinni; mutta Iivana oli ne pian vetänyt maalle.

Syvälle oli pohjasora ne peittänyt, mutta kun ne ensin rupesivat

vähäisen liikkumaan, tulivat ne kuitenkin kuin tulivatkin maalle.

Ilkeältä minusta tuntui täten niitata mies kallioon kiinni, mutta muuta

neuvoa ei ollut -- muutenhan en olisi päässyt minuutiksikaan itse

vapaaksi --, mutta Iivanasta oli asia juuri niinkuin olla pitää, ja hän

vielä kiittikin minua, että annoin hänelle näinkin suuren

liikkumisvapauden. Kallio oli aivan sileä. Iivanan liikkumisalalla ei

ollut ainoatakaan esinettä, millä hän olisi voinut kahleitaan särkeä.

Olin perin väsynyt ja perin nälkäinen. Vaikka minulla oli ollut eväät

mukanani, en ollut päivällä syönyt, tahdoin vain niin pian kuin

mahdollista ehtiä saarelleni takaisin. Keitin aika ison leipäkeitoksen

ja tarjosin Iivanalle suuremman osan, mutta Iivana ei sanonut syövänsä

ikinä, ennenkuin leilinpohja oli tyhjänä. Ja samassa hän rupesi

uudestaan ryyppäämään minun voimattani mitenkään häntä estää.

Sitten kun olin siirtänyt veneet sataman toiselle rannalle, missä Iivana

ei ylettynyt niihin, lähdin hovilinnaan, jossa kaikki oli kuten

lähtiessänikin. Panin heti maata. Mutta minun kävi kuten usein käy, että

kun on liikaa väsyksissä, niin ei jaksa edes nukkuakaan. Edellisen yön

tapahtumat kummittelivat silmissäni ja estivät unen. Sedän ja Villen

kohtalo rupesi minua yhä enemmän vaivaamaan. Tiesin varmasti, etteivät

he olisi minua yksinään korpeen näin pitkäksi ajaksi jättäneet, ellei

olisi jotakin tapahtunut, joka esti heitä tulemasta takaisin. Pahimmat

aavistukset rupesivat minua vaivaamaan. Miehet, jotka oli vietävä

vankilaan, olivat rohkeita, viekkaita roistoja, jotka eivät tulisi

vähääkään epäröimään, jos toivoivat murhalla voivansa saada vapautensa

takaisin. Sen he olivat jo kiinniottotilaisuudessa kyllin selvästi

näyttäneet. Koetin kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, etteivät setä ja

Ville olleet ensimmäistä kertaa tämänlaatuisella matkalla.

Pari tuntia maattuani oli uni kauempana kuin koskaan. Nousin, puin

päälleni ja istuuduin kirjoituspöydän ääreen. Katseeni kiintyi tuohon

vihattavaan kirjainlukkoon, joka minulta esti tien niihin salaisuuksiin,

jotka tämä pöytä -- olin varma siitä -- kätki. Teräaseen käyttäminen

salaisuuden ilmisaattamiseksi oli minusta pyhäinryöstöä. Hyvin

luultavalta minusta tuntui, että nuo seitsemän kirjainta, jotka lukon

avasivat, muodostivat jonkin sanan tai sanayhdistelmän, jotenkin sillä

tavalla kuin ns. kauppanumerot, ne kirjaimet, joilla kauppiaat

tavallisesti merkitsevät tavarainsa sisäänostohinnan. Jos kirjaimet

muodostivat sanan, voisi ehkä sanakirjan avulla löytää oikean.

Sanakirjoja oli kirjastossa useita ja erikielisiä.

Pöydällä edessäni lepäsi vielä Pascalin »Pensées». Ikäänkuin leikilläni

rupesin vääntämään laattoja tämän mukaan. Ensimmäiseltä laatalta löytyi

todella »p» ja toiselta »e». Kun kolmannelta löysin »n»-kirjaimen,

rupesi asia herättämään mielenkiintoani, ja kun samassa muistin, että

viidennellä laatalla on muitten kirjainten ohessa myöskin korkomerkillä

varustettu »é», rupesivat kätesi vapisemaan niin, että vaivalla sain

neljännellä laatalla olevan »s»-kirjaimen ja tuon »é»-kirjaimen samaan

riviin edellisten kirjainten kanssa. Sain kuudennen ja seitsemännenkin

kirjaimen paikoilleen. Lukko ponnahti auki. Sattuma oli minulle antanut

oikean sanan. »Ajatukset» (pensées) avasivat lukon.

Jännitykseni tuon pitkällisen väsymyksen jälkeen oli ollut liian suuri.

Tunsin pahoinvointia ja minun oli pakko panna maata. Pahoinvointini

hälveni hetken perästä ja nukuin rauhalliseen uneen, josta heräsin vasta

seuraavana aamuna.

Noustuani en hennonut vielä avata kirjoituspöydän laatikkoa, vaan menin

ensin vankiani katselemaan, saadakseni sitten päivemmällä

häiritsemättömässä rauhassa laatikon aarteita tarkastella. Iivana nukkui

leili päänalustana; näytti juopuneelta. Istuuduin rannalle onkimaan, kun

mieleni teki tuoretta kalaa aamiaiseksi, ja onnistuin myöskin saamaan

useita keskikokoisia taimenia. Silmäni kääntyivät aina uudestaan järven

eteläistä päätä kohti, ja juuri kun lopetin kalastukseni, olin

huomaavinani kaukana järvellä jotain. Vihdoinkin! Kiiruhdin varmuutta

saadakseni taloon ja samalla vauhdilla torniin, josta kiikarin avulla

näin, että esine oli vene, ja että veneessä oli kaksi miestä. Nyt en

epäillyt enää sedän ja Villen paluuta. Poikamaisessa ilossa päätin ottaa

heidät kunnialaukauksella vastaan. Kiiruhdin etsimään tornin

varastohuoneista, löytäisinkö kanuunaan kuuluvia ampumavaroja. Löysinkin

aika ison ruutinassakan. Kuulaa en tarvinnut.

Kanuuna, joka oli runsaasti parin metrin pituinen, liikkui lavetillaan

niin helposti, kuin se olisi äsken sille asetettu, ja sain sen

vaikeudetta panostetuksi. Enempää kuin neljä kourallista ruutia en

uskaltanut siihen panna, kun en ollut koskaan nähnyt, paljonko kanuunaan

on tapana panna. Sen verran kuitenkin uskalsin, sillä ruuti oli

arvatenkin vanhuuttaan heikkoa. Sankkiruudiksi särjin haulipatruunan,

sillä järeä kanuunanruuti ei juossut sankkireiästä esille. Rupesin nyt

uudestaan kiikarilla tarkastamaan venettä ja kun erotin soutajalla

olevan punaisen paidan, jommoista Ville käytti, käänsin tykkini suun

järvelle päin ja sytytin. Pamaus oli semmoinen, että olin lentää

selälleni. Kyllä ruudissa oli vielä voimaa. Kun tuuli oli ajanut

savupilven sivulle, näin, että soutaja seisoi veneessä ja kädellä

varjostaen silmiänsä katsoi tänne päin. Hän oli siis kuullut

laukaukseni.

Menin heti rannalle, jossa tapasin Iivanan puoliselvänä istuvan syvissä

mietteissä. Hän oli herännyt kovaan ukkosenjyrinään, vaikka taivaalla ei

näkynyt ainoatakaan pilveä, ja hetken perästä oli ilmassa tuntunut

selvää ruudinhajua. Tämä ei ollut luonnollisilla keinoilla tapahtunut.

Kummia oli odotettavissa. -- En katsonut tarpeelliseksi antaa hänelle

mitään selvitystä, kehoitin häntä lakkaamaan ryyppäämästä, etteivät

viinahiidet häntä vaivaisi. Vastaus oli pitkä kulaus leilistä, joka

vielä oli melkein puolillaan, ja Iivana pani uudestaan maata ja nukkui

melkein heti. Tarjottua ruokaa hän ei ottanut vastaan.

Perkasin kalani, ja kun vene oli noin neljänneksen päässä rannasta,

laitoin padan tulelle. Setä piti taimenia parhaimpina keittokaloina, ja

miehet olivat arvatenkin nälissään. Katoin oikein vieraspöydän

nurmikolle, ja Villen hapankaalirasia rehenteli tinalautasten keskellä.

Vene oli nyt niin lähellä, että setä rupesi ohjaamaan sitä puron suulle.

Astuin rannalle, huusin ja viittasin sedälle ohjaamaan tänne. Ville oli

vetää aironsa poikki, ennenkuin viittauksilla sain hänet ymmärtämään,

mitä tuohikupuni merkitsi. Muutaman minuutin perästä oli pienessä

satamassani kolme venettä. Ville katseli molempia kotiveneitä ja sanoi

viitaten niihin: »Sinulla kai on väkeä täällä niinkuin helluntain

epistolassa?» Vastasin vain: »Ei liikoja ole.» Miehet astuivat maihin,

ja kättelimme sydämellisesti. Setä oli tavattoman kalpea, mutta ei

näyttänyt sairaalta. Kysyin, kuinka he olivat viipyneet niin

odottamattoman kauan? Ensin ei kumpikaan vastannut, mutta sitten Ville

vastasi: »Silloin haaksi haltiaton, kun on kippari kipeä.»

Muutaman minuutin perästä oli keitokseni valmis, ja ruokahalua ei

puuttunut. Aterian aikana rupesi setä kertomaan matkasta, joka oli

mennyt sekä nopeasti että onnellisesti aina viimeiseen majataloon asti.

Siellä oli vangeilla kai ollut joku ystävä, joka oli onnistunut

kähmimään rautakouralle veitsen. Heidän tultuansa metsätaipaleelle oli

tämä äkisti lyönyt setää, jonka vieressä hän istui, veitsellä ja samassa

hypännyt rattailta ja pujahtanut metsään. Ville, joka ajoi jäljessä, oli

jättänyt oman vankinsa kyytimiehen haltuun ja hetken perästä saavuttanut

karkurin. Kun tämä, vielä verinen veitsi kädessään, yritti lyödä, oli

Ville löytämällään karahkalla lyönyt rautakouraa käsivarteen. Käsivarsi

katkesi, veitsi putosi maahan ja karkuri antautui, ilkeästi kehuen, että

oli edes yhdeltä nimismieheltä hengen saanut. Käsiraudat olivat

kuitenkin estäneet rosvoa ohjaamasta iskuansa oikeaan paikkaan. Haava

oli tosin suuri ja verenvuoto oli runsas, mutta rosvon ilkeä aikomus ei

toteutunut, ja molemmat miehet saatiin onnellisesti oikeaan paikkaan.

Kuitenkin oli lääkäri vasta kahden viikon kuluttua laskenut sedän

lähtemään ja oli varoittanut olemaan vielä jonkin viikon ajan hyvin

varovainen. Sitten saisi elämöidä kuin karhu metsässä, jos haluaisi.

Setä sanoi itse ihmetelleensä suuresti, miten hän saattoi olla niin

pahaa aavistamaton, ettei tarkastanut vankia ennen rattaille astumista.

Mutta käypihän viisaskin vipuhun, hullu huhtovi ohitse.

Iivana oli maannut äänettömänä jonkin pensaan takana. Mutta samassa kun

lopetimme ateriamme, alkoi hän kuorsata. Kosken pauhinasta huolimatta

kuului hänen kuorsauksensa selvästi. Ville höristi korviaan ja katsoi

kysyvästi minuun. Käskin hänen mennä itse katsomaan.

Tähän asti oli Ison-Iivanan vangitseminen niitten olosuhteitten tähden,

joissa se tapahtui, minua enemmän hävettänyt kuin ilahduttanut. Mutta

Villen teeskentelemätön ilo rupesi minua sovittamaan. Että Iivanan

vangitseminen juopuneen unessa minua hävetti, ei mitenkään mennyt Villen

päähän. Päinvastoin se oli onnistunut, jopa kiitettävä sotajuoni. Ja

Villeä oli eniten huolestuttanut juuri Iivanan kiinnipito, hän kun

tiesi, että kolme miestä ei pysty panemaan miestä vastoin hänen

tahtoansa rautoihin. Myöskin setä selitti, ettei nimismiehenapulaisen

kannata mitään erinomaista ritarillisuutta osoittaa. Jos mies on pantava

kiinni, on tämä tehtävä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, oli hän

sitten juopunut tahi selvä.

Kun Iivana herätessään huomasi vartijain luvun kasvaneen kolmeksi, antoi

hän sedän käskystä suosiolla leilinsä pois. Hän oli sitäpaitsi jo siinä

tilassa, että viinahiidet rupesivat häntä vaivaamaan. Niitä istui kaksi

leilin tapin vieressä ja piti tapista kiinni, ettei hän uskaltanut

tappia avata. Setä ei katsonut mahdolliseksi pitää nyt poliisitutkintoa

hänen kanssaan, vaan lykättiin se vastaiseksi. Ruokaa hän ei ottanut

vastaan, ennenkuin usean päivän perästä, jolloin hän vähitellen rupesi

syömään. Todellakin kurjaan tilaan oli viina tämän ihmisen saattanut.

Käskin vieraita käymään talossa, kun näinkin lähelle olivat tulleet.

Ilmoitin näet hankkineeni heidän poissaolonsa aikana itselleni talon eli

oikeammin sanottuna linnan, koska se oli linnoitettu. Setä ei oikein

tietänyt, mitä hänen piti ajatella. Hän oli kyllä kuullut tarinat

Latvasaaren kuninkaasta, kuitenkaan koskaan niihin uskomatta. Mutta

kanuunanlaukaus, jonka hänkin oli selvästi kuullut, pani hänen päänsä

pyörälle.

Sekä setä että Ville olivat hovilinnaani erittäin tyytyväiset. Setä

sanoi, että muutaman viikon telttaelämä kesän aikana on ihanaa, mutta

jos meidän on pakko viipyä täällä koko kesä, on talo hyvä olemassa,

erittäinkin, jos sattuu sateisia aikoja. Ville puolestaan ei paljon tätä

asiaa ajatellut, mutta nuo suuret holvatut kellarit miellyttivät hänen

ammattimieskatsettaan. Hän väitti ensi silmäyksellä huomanneensa, että

ainakin toinen niistä, jossa näkyi ruoanjätteitä, oli linnan vankilaksi

tarkoitettu. Iivanan säilyttäminen oli häntä suuresti huolestuttanut;

nyt hän pääsi siitä huolesta. Minäkin tulin nyt vasta kiinnittäneeksi

huomioni tuon kellarin oven tavattoman paksuun raudoitukseen. Myöskin

lattia oli suurilla neliskulmaisilla kivillä laskettu. Tuuletusaukko,

joka oli suuri ja rautaristikolla varustettu, laski riittävästi valoa

huoneeseen.

Ville ryhtyi heti valmistamaan sammalista vankilaansa makuusijaa, ja

vielä samana aamupäivänä siirrettiin Iivana uuteen asumukseensa. Hän

tuli suosiolla, osaksi siitä syystä, ettei vastustus kolmea aseistettua

miestä vastaan olisi kannattanut, osaksi ehkä senkin tähden, että hän

luuli viinahiisille mahdottomaksi päästä vankilaan sisälle.

Varovaisuuden vuoksi pantiin Iivanalle vankilaan vietäessä kääre silmäin

eteen. Iivana kiitti hyvin nöyrästi, kun sekä kääre poistettiin silmiltä

että käsiraudat ranteista, mikä antoi minulle aiheen Villen lukittua

oven virkkaa: »Taitaa tuolla miehellä ollakin sydän oikeassa paikassa.»

Ville vastasi kuivasti: »Ehkä niinkin, muu ruumis ainakin varmasti on.»

Illalla lähdimme kaikki kolme rannalle onkimaan. Olimme jo ehtineet

saada muutamia kaloja, kun äkisti viereiseltä järvenrannalta pamahti

kolme laukausta, ja ilkeä haulien suhahdus kuului. Hyppäsimme heti

rantapensaitten suojaan. Ville ja setä olivat päässeet onnella, mutta

minulla oli kaksi järeätä haulia käsivarressani, kaikeksi onneksi

vasemmassa. Haulit, jotka olivat pienen pyssynkuulan kokoisia, olivat

menneet käsivarren läpi luuta vahingoittamatta ja näkyivät nahan alta.

Ville leikkasi ne heti esille. Käsivarsi oli viikon ajan hyvin arka,

mutta mitään tartunta-ainetta haulit eivät vieneet mukana haavoihin,

koska nämä pian paranivat.

Ville nosti kepin avulla lakkinsa kiven takaa näkyviin, ja heti paukahti

uudestaan laukaus. Tiesimme siis, mitä meillä oli odotettavana, jos

näyttäydymme rannalla. -- Kyttyräinen miehineen oli palannut Iivanan

kalastuspaikalle, ja pahaa aavistaen olivat miehet ruvenneet kulkemaan

pitkin järven rantaa, kunnes huomasivat meidät. Jos he olisivat

uskaltaneet ryömiä järvenrantaa lyhyemmälle ampumavälille, olisi heidän

julma murhayrityksensä voinut onnistua, sillä onkiessamme ei kukaan

meistä tullut tarkanneeksi vastaista rantaa. Nyt oli ampumaväli liian

pitkä. Kiitimme Jumalaa henkemme pelastuksesta.

Niin kauan kuin vihollisemme meitä vahtivat, oli meidän melkein mahdoton

päästä saaresta pois, ennenkuin yöt pimenivät. Mutta siihen oli vielä

pitkä odotusaika. Ville ei sanonut jaksavansa niin kauan odottaa. Hän

uhkasi, että ainakin Kyttyrä-Jaskalta itseltään pian »korvat karsitaan

tahi kaula katkotaan».

Jo seuraavana aamuna täytyi kuitenkin Villen kokea, ettei hän ollut

tietäjän sukua eikä lapsi lappalainen. Hänen rannalle saapuessaan oli

satama tyhjä. Molemmat veneemme oli vedetty maalle vastaiselle rannalle,

ja omalla veneellään soutivat Kyttyräinen ja hänen miehensä uistinta

järvellä lähestymättä kuitenkaan järkevästi kyllä ammuttaville.

Tällä kertaa olisi käynyt hyvin, jos olisi seurattu minun neuvoani ja

pidetty vahtia rannalla. Kyttyräinen, joka oli erinomainen uimari, oli

jollain tavalla onnistunut pääsemään saarelle ja korjannut kaikki veneet

haltuunsa. Hänen sitä tehdessään olisi ollut helppo asia ottaa hänet

kiinni. Mutta Ville väitti, ettei Kyttyräinen ikinä yrittäisikään päästä

saarelle, niin kauan kuin hän tiesi siellä olevan aseistettuja miehiä.

Ja kun setä kallistui samaan käsitykseen, ei pidetty vahtia. -- Saimme

myöhemmin tietää, että kun Kyttyräinen myöhään illalla oli nähnyt savua

nousevan saaren keskipaikalta, oli hän aivan oikein arvannut, että

olimme kaikki lähteneet sinne, ja silloin hän oli uimalla lähtenyt

satamaamme. Hänen oli onnistunut heittää uistinsiimaan sidottu kivi

rantapensaisiin siten, että saattoi siiman avulla vetää itsensä maalle.

Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut eikä ollut enää korjattavissa. Kun

setä ja minä tulimme rannalle, oli Ville jo kelopuusta tehnyt lautan,

mutta kömpelö oli tämä alus, jos nopeista liikkeistä tuli kysymys.

Rannalle tultuamme rupesin heti riisumaan vaatteita päältäni aikoen uida

toiselle rannalle ottamaan veneitä takaisin. Setä ei kuitenkaan laskenut

minua lähtemään. Kyttyräisellä oli helpposoutuinen vene. Hän oli nyt

noin puolen kilometrin matkan päässä saaren rannasta. Mutta kun minun

täytyi virran tähden uida lähes sata metriä saarelta, ennenkuin pääsisin

rannalle, oli selvää, että Kyttyräinen tulisi saavuttamaan minut ennen

takaisin ehtimistäni ja voisi ampua minua luodikolla pysytellen itse

niin loitolla, ettei hänen veneensä olisi saarelta päin ammuttavissa.

Veneet airoineen, jotka vastaisella rannalla viekoittelivat, olivat

selvästi ainoastaan meitä varten ilkeästi viritetty loukku.

Kun vihollisemme huomasivat, ettei heidän loukkunsa saanut meitä

houkutelluksi, he soutivat maalle. Hetken päästä höyrysi jo heidän

patansa tulella, joka oli sytytetty noin kolmensadan metrin päähän

saareltamme.

Ville, joka vanhana kaartilaisena oli hyvä ampuja pitkiltä matkoilta,

pyysi nyt sedältä lupaa saada särkeä heidän patansa palkaksi

veneenvarkaudesta. Mutta setä luuli parhaaksi, että miehet pysyivät

tietämättöminä aseittemme kantavuudesta. Ei hän myöntynyt Villen

pyyntöön silloinkaan, kun yksi miehistä tervehti meitä ampumalla

kahdentoista kaliiberin pyörökuulan meitä kohti. Kuula litistyi kiveä

vasten tuskin kahta metriä sedästä.

Ampuja oli Kyttyräinen.

Huomasin sedän punastuvan suuttumuksesta. Jos nyt olisimme tahtoneet

maksaa samalla rahalla ja kaikki kolme tähdäten Kyttyräistä ampuneet

samalla kertaa, on luultavaa, että rosvon henki olisi siihen paikkaan

sammunut. Ville oli kaartissa saanut ampumamitalin siitä, että hän

neljänsadan askeleen päästä oli kymmenen kertaa peräkkäin osunut

tavalliseen kokovartalotauluun.

Peräydyimme pensaihin.

Syötyään lähtivät miehet uudestaan järvelle. He näyttivät olevan hyvällä

tuulella, koska rupesivat veneestä ilkkumaan meille, viitaten

veneisiimme, jotka olivat nyt heidän hallussaan. Setää he eivät saaneet

täten ärsytetyksi, mutta näin, miten Villen sormia kutkutti. Hän pyysi

saada lähettää edes pari kuulaa vinkumaan miesten pään yli. Sitten

saisin minä uida veneitä noutamaan, jolla aikaa Ville lupasi vastata

siitä, etteivät miehet yrittäisi minua häiritä. Tietysti hänen ei

tarvitsisi enää ampua ilmaan, jos joku miehistä yrittäisi ruveta

soutamaan.

Minä olin sillä välin kypsyttänyt toisen tuuman, joka tosin ei tuottaisi

veneitämme heti haltuumme, mutta sen sijaan, jos hyvin kävisi, saattaisi

vihollisemme käsiimme.

Kanuuna hovilinnan katolla oli rihlattu, ja tähtäyslaite näytti olevan

tarkasti tehty. Se oli siis arvatenkin tarkkakäyntinen ampuma-ase.

Myöskin siihen kuuluvan ruutimitan olin jo löytänyt. Kysyin sentähden

sedältä, enkö saisi yrittää kanuunanlaukauksella ruhjoa venettä. Jos

osaisin juuri vesirajaan, olisi vuoto niin suuri, etteivät miehet

jaksaisi pitää venettä tyhjällään.

Setä antoi heti myöntymyksensä. Määräsi ehdoksi vain, että yrittäisin

olla osumatta miehiin. Myöskin Ville mielistyi ehdotukseen ja arveli

tämän olevan ensimmäisen kerran, jolloin roistoja vastaan täytyi

turvautua tykistöön. Ainakin Suomessa. Hyvin mielellään olisi hän tullut

minun mukaani, mutta setä arveli, että hän rannalla ehkä voisi olla

suuremmaksi hyödyksi. -- Kiiruhdin siis hovilinnaan, ja kymmenen

minuuttia myöhemmin oli kanuuna panostettu ja sytytysruutia sankissa.

Miehet olivat tulleet vielä lähemmäksi rantaa. Arvioin ampumavälin

olevan 450:n metrin paikoille. Haavojani käsivarressa kirveli ilkeästi,

ja minua ilahdutti jo edeltäkäsin miesten nolostuminen, jos osuisin

heidän alukseensa.

En voinut heti laukaista asettani, sillä tuuhea koivu oli minun ja

veneen välillä. Ampumaviivan ollessa taas hetken perästä esteetön oli

vene suunnattu suoraan minua kohti. Miesten pyssyt olivat veneen

kokassa, ja miehet olivat nousseet seisomaan tuhdoille. He arvatenkin

lauloivat jotain herjauslaulua meistä, sillä he huitoivat käsillään ja

polkivat tahtia.

Nyt oli minun hetkeni tullut. Tähtäsin ihan vesirajaan ja vein

sytyttimen sankkiin.

Onni minulle, että sytytin sivulta päin. Edellisellä laukauksella, joka

oli paljaalla ruudilla ammuttu, kanuuna ei ollut paikaltaan siirtynyt.

Mutta nyt, kun oli noin kolme vertaa enemmän ruutia kanuunassa kuin

silloin ja raskas suippoluoti panoksen edessä, kimposi aseeni enemmän

kuin metrin taaksepäin. Jos olisin seisonut siinä, jossa tähdätessäni

olin, olisi ase surmannut laukaisijansa. Savun poistuttua rupesin

laukaukseni tulosta tarkastamaan.

Sellaista tulosta en ollut laukauksestani ymmärtänyt odottaa. Vene oli

parrasta myöten vedessä. Yksi mies ui hyvää vauhtia rannalle päin, ja

kaksi pysytteli veneen partaassa kiinni. Tykinkuula oli sattunut ihan

tarkoitettuun paikkaan, oli lyönyt keulan poikki ja siinä olevat pyssyt

pirstaleiksi, halkaissut emäpuun keulasta perään ja jälkimmäiseen

paikkaan tehnyt reiän, josta olisi miehen pää hyvin mahtunut lävitse.

Kuula oli tehnyt hävitystoimensa niin perinpohjaisesti, ettei esineestä

ikinä enää sopinut venettä tehdä.

Kiirehdin alas rantaan. Setä ja Ville ajoivat lautallaan kaikin voimin

uivaa miestä -- itse Kyttyräistä -- takaa. Huomasin jo selvästi, että

uimari oli tässä kilpailussa voittava, ja pian näin takaa-ajajain

heittävän yrityksensä ja kääntyvän upoksiin menevään veneeseen päin.

Hetken perästä olivat he jo hinaamassa venettä miehineen saartamme

kohti. Hitaasti kävi matka. Heidän lähestyessään rantaa olin jo

pidentänyt rannassa olevaa vetoköyttä parikymmentä syltä. Muuten olisi

rantaan pääsy heille ollut mahdoton.

Miehet, jotka eivät osanneet ainoatakaan uimaliikettä, olivat jo niin

kangistuneet, etteivät omin voimin päässeet rannalle, vaan heitä oli

autettava. Uupuneesta tilastaan huolimatta he yrittivät ryhtyä

vastarintaan, kun heidät oli käsirautoihin pantava. Ja Iivanan

huonetovereiksi saimme heidät ainoastaan väkivaltaa käyttämällä.

Seuraavana päivänä olivat he kuitenkin sen verran talttuneet, että setä

voi pitää heidän kanssaan poliisikuulustelun. Häpeämättömällä

julkeudella he kielsivät kaiken osallisuutensa Kyttyräisen koplan

rikoksiin. He olivat muka paluumatkalla Suomeen Venäjän Karjalasta, ja

eräs kyttyräselkäinen kalastaja oli tarjoutunut maksua vastaan

veneellään kuljettamaan heidät poikki järven.

Nyt oli siis Kyttyräinen itse ainoa koko koplasta, joka oli vielä

vapaana.

Sillä aikaa kuin kävimme viemässä vankimme »vankilaan», oli Kyttyräinen

potkaissut molemmat veneemme vesille, arvatenkin itse jalkaisin

poistuen. Tuuli oli kiihtymään päin, ja huomasimme mahdottomaksi

lautalla niitä nyt enää saavuttaa. Kun minä haavojeni tähden en

kelvannut soutamaan, tarjoutui Ville yksin tuomaan ne takaisin, johon

tehtävään meni kaksi päivää. Veneet ajautuivat näet tuulen mukana aina

järven pohjoiseen päähän asti. Vasta Sitkajoen suulta sai Ville ne

käsiinsä. Takaisin tullessaan hänen tunteensa Kyttyräistä kohtaan eivät

olleet oikein lempeitä.

Vedettyänsä veneet maalle kysyi Ville minulta, joko olin huomispäivän

päiväkäskyn kuullut.

-- En ole. Tokko huomiseksi mitään päiväkäskyä annetaankaan? Muutaman

päivän lepo on nyt minun mielestäni hyvin paikallaan.

-- Olen jotenkin varma siitä, että minun on huomenna lähdettävä

komisariuksen kanssa ajamaan Kyttyräistä takaa. Sinut jätetään taas

kotimieheksi.

-- Ohoh!

-- ...sanoi hämäläinen, kun hämmästyi. Mutta tässä ei kelpaa

hämmästyminen. Ellei Kyttyräistä heti ajeta takaa, hän luo itselleen

uuden koplan. Tarjokkaita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaikk'ei

hän tähän asti vielä ole tahtonut ottaa väkeä lisää. On luottanut

paremmin tottuneisiin miehiinsä.

-- Kyllä pitää olla sillä miehellä, joka Kyttyräisen rengiksi ryhtyy,

sydän kivestä ja sekin tervattu.

-- On niitä ryhtyjiä. Eiväthän ne pikku varkaat ymmärrä ryövärinammatin

vaaroja edeltäkäsin arvata. Laiskoittelijat luulevat sitä

huvittelemiseksi vain.

-- Ehkei Kyttyräinen perustakaan enää uutta koplaa, kun nyt on näin

huonosti käynyt. Ryhtyy kukaties kunnolliseen elämään.

-- Kyttyräinenkö moukaksi? Ei ikinä. Kyttyräinen ei ole niitä miehiä,

jotka rahanpuutteesta aikovat köyhtyä. Joko kultaa kukkarossa tai santaa

sieraimissa, se on hänen elämänsääntönsä.

-- Jos pysyykin roistona, niin eihän tähän matkaan sittenkään niin

rajaton kiire ole.

-- Kyttyrä-Jaskaa ei voi liian varhain linnaan lähettää.

Seuraavana aamuna sain sedältä vahvistuksen Villen sanoihin. Samalla

kertaa sain virallisen määräyksen vartioida parhaimman kykyni mukaan

vankeja sedän ja Villen poissaolon aikana. Tämä tehtävä oli minulle

vastenmielinen, ja koetin sedälle ehdottaa Villeä vartijaksi ja itseäni

sedän seurakumppaniksi. Mutta setä luuli itsellään olevan Villestä

enemmän hyötyä Kyttyräisen kiinniottamisessa kuin minusta. Kuten hänellä

tietysti olikin. Minun oli siis nurkumatta antautuminen ikävään

toimeeni.

Sekä sedältä että Villeltä sain lukuisat neuvot, miten parhaiten voisin

suoriutua tehtävästäni, joka ei ollut aivan vaaraton, vaikkakaan ei

tosin paljon aikaa vienyt. Enin aika meni koukkujen asettamiseen ja

hoitamiseen. Oli näet pakko elättää vangit melkein yksinomaan kalalla.

Joka toinen päivä he saivat kalan lisäksi puoliskon leipää miestä kohti

ja joka toinen päivä yhdeksi ateriaksi jauhopuuroa, sitäkin määrän

mukaan. Kalaa saivat mielin määrin.

Iltapäivällä valmistuivat matkamiehet ja illalla he lähtivät hyvällä

myötäisellä matkallensa. Ville lupasi tulla »ennen talvea takaisin, jos

siksi saisivat Kyttyräisen kiinni».

Lähtöpäivä oli 10. heinäkuuta.