V.

Oli huhtikuun 28. päivä, kun ohjasimme veneemme Sitkajoen laskupaikasta

Sitkajärven pohjoista rantaa kohti. Tuuli oli puolimyötäinen, jonka

tähden nostimme purjeen. Päivä oli erinomaisen ihana, ja olimme mitä

iloisimmalla tuulella. Setä sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut käynyt

tämmöisellä matkalla, joka oli enemmän huvi- kuin virkamatka. Se

muistutti hänen mieleensä nuoruuden aikoja, ja hän kertoi useita

hauskoja muistoja ylioppilasajoiltaan. Erittäin huvitti Villeä kertomus

eräästä ottelusta ylioppilaiden ja kaartilaisten välillä. Ja kun setä

kertoi käsikahakan kuumuudessa kepillään iskeneensä erästä kaartilaista

suuhun, niin että tämä oli niellyt pari etuhammasta, purskahti Ville

aika nauruun sanoen: »Se on helkkari vieköön valhe, ja aika valhe

onkin.» Samassa hän otti suustaan kaksi tekohammasta, näytti ne sedälle

ja sanoi: »Tässä näette, herra komisarius, että hampaat ovat vielä

nielemättä ja yhtä eheitä kuin ennenkin. Korjasin ne poskeeni. Kun tulin

kotiin kasarmille, sanoi välskäri, että minut luultavasti hylätään

sotapalvelukseen kelpaamattomana noitten hammasten tähden. Minun

onnistui kuitenkin saada asia salatuksi muutamia päiviä, ja eräs

kultaseppä, joka puoskaroi tekemällä tekohampaita -- hammaslääkäreitä

silloin ei vielä ollut -- teki hampaista tekohampaat. Ja hyvät tekikin,

koska ei kukaan muu kuin tuo välskäri ole vielä huomannut muuta, kuin

että ne ovat omani. Ja omanihan ne ovatkin, vaikka eivät enää suussa

kasva.»

Ville tuli erinomaisen hyvälle tuulelle, kun sai tietää, että hänellä

oli ollut kunnia tapella itse komisariuksen kanssa. Mutta minusta tuntui

ikäänkuin setä, jos hän olisi tiennyt kenenkä hampaat hän oli suusta

lyönyt, olisi jättänyt koko jutun kertomatta. Setä oli jossain määrin

jäykkä esimies ja katsoi ehkä jutun arvolleen sopimattomaksi.

Purjehdimme pitkin itäistä rantaa, välistä oikaisten jonkin lahdelman

poikki, välistä kulkien kapeita salmia saarien välitse. Tämä itäinen osa

järveä mahtoi olla erinomaisen ihana puitten ollessa lehtipuvussa.

Useimmilla saarilla kasvoi lehtipuita, ja melkein kaikkialla riippuivat

puitten oksat veden yli. Tehdessämme käännöksen muutaman niemen ohi

onnistuin ampumaan joutsenen, joka noustuaan veden pinnalta suuntasi

lentonsa suoraan veneen yli. En ole koskaan ennen tätä Suomen suurinta

lintua ampunut, ja onnistunut laukaus ilahdutti minua suuresti. Sen

nahka, selkäpuoli vaaleanvihertävästi vipevöitsevä, oli minusta kaunein

kaikista, mitä matkalta toin mukanani.

Lähestyessämme järven pohjoista päätä rupesi kuulumaan vesiputouksen

pauhinaa yhä selvemmin. Latvajoen laskupaikka Sitkajärveen oli siis

edessämme. Johonkin sopivaan paikkaan tämän Haarakosken läheisyydessä

oli setä ajatellut pystyttää telttamme pitkähköksi ajaksi. Löysimmekin

parisataa metriä kosken alapuolelta Suomen puolella hyvin sopivan paikan

pienen puron varrelta. Kämppä pystytettiin noin viisikymmentä metriä

järven rannasta aivan puron rannalle. Puro sai tässä alkunsa tavattoman

vesirikkaasta lähteestä. Meillä oli täten tärkein omaisuutemme, vene,

hyvin kätkettynä ja aivan silmäimme edessä. Maaperä oli hiekkaista ja

kuivaa, ja kun paikalla kasvoi korkea hongikko, ei nuotiostamme lähtevä

savu näkynyt järvelle. Puron rannoilla ja lähteen ympärillä kasvoi sen

verran koivupensaikkoa, että kämppä oli hyvin suojattuna kaikilta

tuulilta.

Illalla sovimme sedän kanssa, että seuraavana aamuna Ville ja minä

lähtisimme partioretkelle Sadanvirstankorpeen etsiäksemme Kyttyräisen

sakin jälkiä. Olimme jotenkin varmat siitä, ettei kukaan rosvoista

tuntenut minua eikä Villeä, kun sitä vastoin sekä Kyttyräinen itse että

useimmat hänen miehensä hyvin tunsivat sedän. Jos siis äkkiarvaamatta

osuisimme yhteen koko joukkueen kanssa, voisimme esiintyä tavallisina

eränkävijöinä, joten luultavasti emme herättäisi heissä epäilystä. Sitä

vastoin oli hyvin tärkeätä, että sedän läsnäolo niin kauan kuin

mahdollista salattiin. Tätä edisti myös eräs huhu, joka pitäjälle kuului

levinneen, että uusi nimismies oli muka tullut juuri rosvojen etsimistä

varten ja että setä renkeineen oli matkustanut pois nauttimaan

kesälomaa. Sitkalla oli setä ankarasti kieltänyt talonväkeä kellekään

ilmoittamasta, että olimme talossa käyneet, vaikka Ville tosin ei

uskonut tästä kiellosta olleen paljon hyötyä. -- Varustimme siis viikon

eväät, ja aamulla setä souti meidät itäiselle rannalle. Järvi oli tässä

paikassa tuskin kilometrin levyinen.

Partioretkemme tuli kuitenkin aivan lyhyeksi. Seuraavana aamuna ennen

auringon nousua heräsimme molemmat pyssynlaukaukseen. Kun täälläpäin ei

kukaan tavallisesti kulkenut, arveli Ville kohta laukauksen olleen

jonkun kyttyräisen laskema. Viskasimme nopeasti laukut hartioillemme,

jätimme raskaan evässäkin ja kiiruhdimme siihen suuntaan, mistä laukaus

kuului. Kauas ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tapasimme kaksi miestä

pyssyt olalla ja kummallakin laukkunsa täynnä metsälintuja. Heidän

pyssynsä olivat ihka uudet yksipiippuiset takaaladattavat haulikot.

Rupesimme puheluun miesten kanssa, ja Ville näytti heille, miten hänen

pyssynsä ladataan. Sanoi aina halunneensa takaa ladattavaa haulikkoa ja

rupesi toisen kanssa hieromaan vaihtokauppaa, johon tämä ei

näyttänytkään haluttomalta. En ymmärtänyt, miksi Ville näyttäessään

pyssynsä koneistoa otti pois patruunan ja sulkiessaan kiväärin jätti sen

lataamattomaksi. Pian olin sen ymmärtävä. Hän antoi kiväärinsä miehelle

ja rupesi miehen oman kiväärin koneistoa tarkastamaan. Mies ei

kuitenkaan laskenut pyssyä olaltaan, vaan pitäen sitä siinä antoi Villen

tarkastella sen lukkoa. Äkkiä, ikäänkuin Ville olisi menetellyt

kömpelösti, laukesi pyssy ilmaan ja samassa hetkessä hyppäsi Ville

semmoista vauhtia toisen miehen kimppuun, että tämä syöksyi suin päin

kumoon. Nyt huomattiin, ettei miehellä ollut ensi kertaa berdani

käsissään, sillä silmänräpäyksessä hän jännitti lukon ja ampui Villeä

selkään. Ampui -- mutta tyhjä kivääri sanoi vain naks! Samassa oli

myöskin minun viritetty kaksipiippuiseni suunnattuna miehen rintaa

kohti, ja huudostani »kädet ylös» nosti raukka heti kätensä. Monta

sekuntia ei kestänyt, ennenkuin maassa olevalla miehellä, joka teki

kovaa vastarintaa, oli käsiraudat ranteissaan.

Ville oli hyvin tyynen näköinen. Kuulin hänen vain sanovan miehelle:

»Sulla tuntuu olevan rautaiset kädet, minä varustan niihin sopivat

hansikkaat.» Hän otti nyt patruunan miehen kivääristä, pystytti kiväärin

puuta vasten ja varusti sitten toisenkin miehen »virkamerkeillään».

Miehet kirosivat kamalasti uhaten kostoa. Toiselle miehelle sanoi Ville,

kun käsiraudat tupsahtivat lukkoon: »Kauniisti kävi kuin kaavilaisten

tanssi.» Villellä oli aina tapanaan ilahduttaa vankejaan tuontapaisilla

kehoitussanoilla.

Koko tämä tapahtuma oli vienyt lyhyemmän ajan, kuin olen tarvinnut sen

kertomiseen. Ville otti nyt haltuunsa miesten puukot ja patruunat sekä

toisen laukusta pienen käsikirveen; muita aseita miehillä ei ollut.

Sitten hän sitoi lujalla nuoralla, jonka hän vielä kiersi

monenkertaiseksi, miehet käsistä yhteen, kuitenkin siten, että he

saattoivat käydä vapaasti. Sitten hän antoi ankaralla komentoäänellä

miehille käskyt, miten heidän tuli marssia, lisäten, että hänen pyssynsä

oli vaarallisen nopsa laukeamaan. Lähdimme marssimaan järveä kohti,

vangit edellä, minä ja Ville perässä. Miesten pyssyt olin sitonut yhteen

ja heitin ne toiselle olalle, kantaen omaani kädessä. Ville lupasi itse

yksin huolehtia vankien vartioimisesta, mikä minulle olikin mieluisinta,

erittäinkin kun olin hyvin epäröivällä kannalla, miten meidän kävisi,

jos sittemmin näyttäytyisi, että miehet ovat rauhallisia metsästäjiä.

Tiesin, ettei salametsästyksestä ole oikeus vangita. Kuiskaten ilmoitin

Villelle epäilykseni. Ville vastasi, ettei näin vähäisestä

virkavirheestä joudu muuta kuin muutamaksi kuukaudeksi »silakan niskoja

taittamaan». Niin paljon kai täytyykin uskaltaa, kun ollaan näin

vaarallisia rosvoja etsimässä. Hän oli vain siitä tyytyväinen, että oli

raudat mukana. Muuten häviäisivät pian miehemme kuin tina tuhkaan.

Lähestyimme sitä paikkaa, jossa olimme olleet yötä. Ville käski minun

jättäytyä vähän jäljelle ja ottaa evässäkistä neljä leipää, kaalirasia

ja kymmenkunta silakkaa päivälliseksi. Hän lupasi viheltää ja laulella,

että pysyisin oikeilla jäljillä.

Kun taasen yhdyin muihin, olivat miehet täysin tyyntyneet, mutta

mökisivät Villeä vastaan uhaten hänelle happamia seurauksia siitä, että

hän oli rauhallisia ihmisiä syyttömästi vanginnut. Puhelu oli äänekästä,

ja jo kaukaa kuulin Villen ankaran äänen vastaavan:

-- Mitä sinä siinä karjut kuin Karjalan härkä! Luuletko, että minä olen

ensi kertaa pappia kyydissä? Monelle miehelle minä olen ennenkin

laittanut kirjavat housut jalkaan ja niin laitan teillekin.

-- Laittanette itsellenne, kun me toimitamme valituskirjan laittomasta

vangitsemisesta.

-- Kyllä tuommoisia sala-ampujia aina saa vangita, ehkä palkitaankin

vielä vangitsemisesta.

Miehet näyttivät taas tyytyväisemmiltä, ehkä toivoivat tulleensa

vangituiksi vain sala-ampumisesta, missä tapauksessa heitä kai ei

vartioitaisi aivan tarkasti.

Kello yhdentoista aikana tulimme aukkopaikkaan metsässä ja Ville

komensi: »Seis, tässä ollaan murkinalla.» Miehet istuutuivat kivelle ja

me vastapäätä heitä kumoonkaatuneen puun rungolle. Ville taritsi

miehille leivänpuoliskon ja pari silakkaa kummallekin, mutta miehet

eivät sanoneet välittävänsä tuommoisesta moukanruoasta: he olivat yön

aikana paistaneet metson, eikä heidän ollut nyt nälkä. Ville ja minä

söimme hyvällä ruokahalulla, ja hapankaalikin maistui minusta oikein

hyvältä.

Toinen vangeista rupesi nyt kovin valittamaan, että Ville oli pannut

käsiraudat liian kireälle -- ne olivat semmoiset, joita voi muuttaa

väljemmiksi tai tiukemmiksi -- ja pyysi surkealla äänellä, että Ville

laskisi ne vähän väljemmälle. Mutta Ville, joka hyvin tunsi vankien

konstit, ei laskenut. Mies hetken perästä rupesi itkemään ja näytti

kuinka rauta painui ihoon ja kädet tulivat sinisenpunaisiksi. Minäkin jo

yhdyin hänen pyyntöönsä ja kehoitin laskemaan väljemmälle. Ville vain

vastasi: »Ei nyt auta äidin armot eikä muorin moimotukset.»

Ymmärsin, että Villellä oli syynsä, miksi ei myöntynyt pyyntöön, sillä

hän ei ollut mitenkään mikään kovasydäminen mies. Miehet istuivat ehkä

pari syltä meistä. Ja yht'äkkiä syöksyivät miehet kuin komennosta Villeä

kohti, nostivat kädet ja yrittivät raskailla käsiraudoillaan lyödä

Villeä päähän. Jos olisivat onnistuneet, olisi Villen pääkallo

auttamattomasti murskaantunut. Mutta Ville, jolla oli vielä puukko

vieressänsä, nosti sen salaman nopeudella lyöntiä vastaan, ja miehet

eivät ehtineet kyllin nopeasti ehkäistä raskasta lyöntiä, vaan toinen

heistä, se sama, joka oli yrittänyt Villeä ampua, telasi vähäisen

kättänsä.

Epäonnistuneen yrityksensä jälkeen istuutuivat miehet kiroillen takaisin

kivelleen.

Ville ei mitenkään kiihtynyt, mutta ei myöskään ollut ensin huomaavinaan

miehen kädestä juoksevaa verta. Sanoi vain: »Enkö minä jo sanonut

teille, etten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ja vielä yhtäaikaa

ryhtyvät, niinkuin pyhäjärveläiset pappiinsa.» -- Villellä näkyi olevan

sananlaskuja melkein joka pitäjästä.

Minun täytyi nyt uhrata nenäliinani ja sitoa miehen haava. Huomasin

silloin ihmeekseni, että toisen miehen käsiraudat, hänen, joka oli niin

pahasti ruikuttanut, olivat ihan löyhällä. Jos olisivat vähänkin

löyhemmällä olleet, olisi mies helposti vetänyt kätensä niistä irti.

Nauraen näytti mies minulle, miten hän kiristämällä kädet toisiansa

vasten sai käsiraudat näyttämään kovin kireiltä. Hänkin oli saanut

pienen naarmun toiseen käteensä, mutta niin mitättömän, ettei maksanut

vaivaa sitä sitoa.

Yhteinen etu oli tähän asti pitänyt vangit ystävinä. Mutta nyt, kun he

huomasivat, että heidän vartijansa valppaus teki kaiken karkaamistoivon

tyhjäksi, oli sopu hävinnyt. Se, jonka Ville oli sysännyt kumoon, rupesi

katkerin sanoin soimaamaan toista murhayrityksestä. Ja jos Villen

kivääri olisi ollut panostettuna, ei ole epäilemistäkään, että kuula

olisi mennyt molempien maassa makaavien miesten läpi. Toinen puolustihe

sillä, että hänenhän oli pakko ampua pelastaakseen toverinsa ja

kiireessä hän ei tullut ajatelleeksi, että olisi voinut sattua

häneenkin. »Valehtelet», tiuskaisi toinen, »luulit parhaiten pääseväsi

velastasi ampumalla minut; siten olet kerran ennenkin velkasi maksanut,

roisto.» -- Jos miehet olisivat olleet vapaat, olisi varmaan syntynyt

tappelu.

Minun täytyi yrittää saada miehet sopimaan, jolloin kävi selväksi, että

he olivat edellisenä yönä nuotiolla ollessaan pelanneet korttia. Toinen

oli menettänyt kaikki rahansa toiselle ja vielä jatkanut peliä, kunnes

oli toiselle sata ruplaa velkaa. Tämä häntä nyt sapetti, sitä enemmän

kun toveri lisäksi tuommoisen syytöksen teki.

Ville, joka jo ikävystyi vankiensa sanasotaan, komensi nyt »mars».

Toinen nousikin kohta, mutta se, joka kätensä oli telannut, oli kuin

vastarannan kiiski. Ei liikahtanut paikaltaan, ruikutteli haavaansa,

josta ei enää näkynyt tulevan vertakaan, ja väitti, ettei hän mitenkään

jaksa paikaltaan liikkua. Ilkkuvasta naamasta huomasin, ettei miestä

vaivannut mikään muu kuin halu kiusantekoon. Ville sanoi tuovansa kohta

voimanuudistustippoja, leikkasi aika paksun raipan, ja kun mies ei

sittenkään luvannut lähteä liikkeelle, sivalsi hän häntä aika tavalla

hartioille. Mies vain nauroi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja toveri

ilmoitti hänen olevan tottuneen tuommoisiin pikkuhyväilyihin, hän kun

oli jo kaksi kertaa vinkumatta vastaanottanut neljäkymmentä paria.

Siihen aikaan annettiin vielä raippoja.

Ville katseli hetkisen miestä ja mutisi itsekseen jotain

yhdeksänmiehenvoima-voiteesta. Äkisti mies sylkäisi Villeä kasvoihin.

Ville, joka ei koskaan pikastunut, meni lähellä olevalle vesilätäkölle

ja pesi hyvin verkalleen kasvonsa. Sitten hän palasi miehen luo ja

katseli häntä hetkisen. Kun mies nyt jyrkästi kieltäytyi käymästä, sanoi

Ville: »Ei lie selkä sen pahempi, jos halolla haudellahan», ja

sanoessaan viimeisen sanan löi uudestaan miestä hartioille. Mies kavahti

paikalla pystyyn, ei puhunut mitään, mutta kyyneleet rupesivat

tippumaan.

Miehet lähtivät nyt ilman erityistä käskyä liikkeelle saatuaan laukkunsa

uudestaan selkäänsä, ja niin jatkettiin matkaa järveä kohti. Minä

katselin useita kertoja kompassia, mutta Ville ei edes ottanut kompassia

esille; hän tiesi ilmankin oikean suunnan, vaikka taivas oli

tasapilvinen eikä tuulenhenkäystäkään liikkunut. Metsä on paras

kompassi, sanoi hän; puun pohjoispuoli on harva ja lyhytoksainen,

eteläpuoli on tuuhea. Muuta kompassia en käytä metsässä. Minulle Ville

myöhemmin valitteli olleensa pakotettu käyttämään noin ankaraa keinoa

saadakseen vangit mukaansa. »Mutta», lisäsi hän, »jos tuontapaiset

miehet huomaavat voittavansa jotakin juonittelemalla, silloin ollaan

pian itse helisemässä. Ei auta muu kuin kovuus.»

Matka ei sujunut nopeasti, kun oli aina pakko etsiä aukeimpia paikkoja

metsässä karkausyritysten estämiseksi, ja minusta rupesi kolme pyssyä jo

tuntumaan raskaanpuoleiselta taakalta. Tulin sentähden hyvin iloiseksi,

kun pari kertaa olin kuulevinani kaukaisen kosken ääntä. Kello oli puoli

kolme, miehet rupesivat näyttämään väsyneiltä ja valittelivat useasti

nälkää. Kysyin sentähden Villeltä, eikö olisi pian aika suostua heidän

pyyntöönsä ja antaa heidän levähtää hetkisen. Eiväthän nuo jaksaneet

enää kunnollisesti käydäkään, vaan heiluivat kuin hämäläiset heinikossa.

-- Ville katseli minua vähäisen ja sanoi: »Säkkiinsä päin se teinikin

saarnaa, taidat olla jo itsekin väsynyt. Kello kolme syödään

päivällinen.»

Kello kolme komensi Ville »seis», ja nyt oli miehistä silakka ja leipä

hyvää ruokaa. Ville laski toisen miehen oikean ja toisen vasemman käden

irti ja kehoitti heitä syömään tappelematta. Kun Ville ja minä nostimme

lakit viereemme syömään ruvetessamme, teki se mies, jolla oli rautaiset

kädet, samaten, mutta toinen, joka oli kätensä vahingoittanut, ei

näyttänyt aikovan seurata esimerkkiä. Menin sentähden hänen luokseen ja

nostin lakin hänen päästään.

Miehellä, joka oli vielä nuori, ei ollut hiuskarvaakaan päälaellaan.

-- No onpa hiisi hiukset vienyt, lempo liemetkin kerinyt, tuumi

ihmeissään Ville.

Mies ei puhunut mitään. Ville oli jo kauan ollut varma siitä, että

miehet kuuluivat rosvojoukkoon; nyt tulin minäkin täysin vakuuttuneeksi,

sillä olin kuullut puhuttavan siitä, että yksi kyttyräisistä oli aivan

kalju.

Päivällisen jälkeen rupesivat vangit kysymään, oliko vielä pitkältikin

tänään marssittavaa. Ville vastasi:

-- Ei Turku tuvan takana, Saksa saunan porstuassa.

-- Ei meitä Turkuun asti kuljeteta jalkaisin, vastasi toinen.

Riitalammin vanginkuljettajalta asti viedään meidät kruunun kyydillä,

jos nimismies hyväksyy vangitsemisen, jota hän kylläkään ei tee. Taitaa

passittaa teidät itsenne vapaata kyytiä nauttimaan.

-- Huomenaamulla hän passittaa teidät lähtemään. Mutta käydään nyt.

Meillä on vielä vihainen virsta marssittavana, sitten pääsette palasen

venekyydillä.

-- No käylään, käylään vain, sanoi Kurun äijä, kun kurruun vietiin.

-- Minusta olette tähän saakka paremmin noudattaneet keuruulaisen

esimerkkiä. Hän vastusti ankarasti poliiseja. Hänestä sai alkunsa sana:

sinne minä en mene enkä hevostanikaan pane, sanoi keuruulainen kurrua.

-- No ollaan tästä lähtien Kurun miehiä.

Vangit eivät kuitenkaan kauan lupaustaan pitäneet, ennenkuin taas

ryhtyivät kiusantekoon. Ellei Ville olisi kaikkea leikin kannalta

ottanut, olisi matkamme käynyt aivan sietämättömäksi. Vähää ennen

rantaan tuloamme oli näreikkö, jota ei voinut kiertää. Siinä rupesivat

vangit kulkemaan siten, että toinen kävi näreitten toista, toinen toista

puolta, muka erehdyksestä. Siten eteenpäin pääsy kävi varsin

vaivalloiseksi. Vihdoin miehet pysähtyivät ja kieltäytyivät menemästä

kauemmaksi.

-- Teillä on liian kapeat kadut. Ei ole laillista näin kapeita katuja

ketään kurruun viedä.

-- Jos vielä yhden ainoankaan kerran yritätte juonitella, tulette

huomaamaan, että kirveen varsi on hyvä kasvattaja. -- Raippansa oli

Ville heittänyt pois, mutta kirves heilui tupessaan hänen kupeellaan.

-- On minua ennenkin yritetty kovuudella kasvattaa, mutta en minä siitä

paremmaksi mieheksi tullut, vastasi rautakourainen mies.

Se mies, jota Villen oli ollut pakko aamupäivällä kurittaa, tahtoi nyt

mennä ja yritti vetää toista mukanaan, mutta rautakoura ei liikahtanut

paikaltaan. Ville työnsi samassa kiväärinperällä -- minun mielestäni

kylläkin kovakouraisesti -- juonikkoa selkään. Tämä auttoi. Mies rupesi

käymään, mutta katseli vihaisesti Villeä ja sanoi: »Tuokin tyrkkäys

pidetään aikanaan muistissa.»

Ville vain sanoi: »Hyvä on, siinä tapauksessa ei minun ole pakko sitä

uudistaa.»

Tunnin perästä seisoimme järven rannalla. Setä istui meidän puoleisella

rannalla onkimassa. Hän souti heti maihin, ja Ville antoi sotilaallisen

raportin:

-- Herra komisarius, minulla on mukanani vangittuina kaksi miestä, jotka

todennäköisesti kuuluvat rosvojoukkoon.

-- Tunnen ne molemmat. Poliisitutkinto on pidettävä heti, kun tulemme

toiselle rannalle, missä ovat tarvittavat kirjoitusvälineet.

Setä onnitteli Villeä, kun heti ensimmäinen etsintäretki oli onnistunut

näin hyvin. Palkinto, joka oli säädetty rosvosakin kiinniottamisesta,

oli verrattain suuri, ja Ville tuli yksin saamaan, mitä näitten

molempien kiinniottamisesta oli maksettava. Hän näytti myös itsekin nyt,

kun vastuu miesten säilyttämisestä ei ollut enää yksin hänen

hartioillaan, hyvin tyytyväiseltä. Villellä oli jo monta vuotta ollut

oman tuvan paikka katsottuna. Tämmöinen hyvä saalis lähensi tuntuvasti

sitä aikaa, jolloin hän tiesi pääsevänsä sen omistajaksi.

Saavuttuamme kämppään setä aloitti heti poliisitutkinnon, joka kesti

myöhäiseen iltaan asti. Vankien syntymävuodet, kotipaikka ym.

henkilökohtaiset tiedot oli sedällä paperille kirjoitettuna, ja kaikki

nämä tiedot he myönsivät oikeiksi. Mutta kun setä rupesi kyselemään

heidän suhdettansa Jaakob Hahneen, kielsivät molemmat jyrkästi koskaan

edes kuulleensa puhuttavan sen nimisestä henkilöstä. Ja kun setä sanoi

Hahnen olevan saman miehen, jota kansa sanoi Kyttyräiseksi eli

Kyttyrä-Jaskaksi, rikostoverit taas »mestariksi», kielsivät he uudestaan

jyrkästi tietävänsä semmoisesta miehestä mitään. Myös kielsivät he

jyrkästi tietävänsä mitään kaikista niistä rikoksista, joista heitä

syytettiin. He olivat muka rauhallisia eränkävijöitä, jotka olivat

matkalla Venäjän puolelle. Ja kun olivat erehtyneet metsään ja eväät

olivat loppuneet, olivat he olleet pakotetut henkensä ylläpitämiseksi

ampumaan metsälintuja. Jos laki heitä niin luonnollisesta työstä kykeni

rankaisemaan, tulisivat he rangaistuksen nurisematta kärsimään. Mutta

pahantekijöitä tai rosvoja he eivät olleet. Setä varoitti heitä, kuten

hänen virkansa vaati, ja kehoitti puhumaan totta, mutta turhaan. Silloin

hän päätti tutkimuksen ja julisti vangeille, että heidät passitetaan

vankilaan siellä säilytettäviksi, kunnes syytökset heitä vastaan

kihlakunnanoikeudessa tutkitaan. Miehet vielä kerran vastustivat

vangitsemista, mikä pantiin heidän pyynnöstään pöytäkirjaan. Minä

allekirjoitin sen läsnäolleena todistajana -- mikä kävi hyvin päinsä,

koska en ollut missään sukulaisuussuhteessa »setään» --, ja niin oli

tutkimus päättynyt.

Vankien vartioiminen uskottiin nyt hetkeksi minulle, ja setä meni Villen

kanssa telttaan tuumimaan asiaa. Setä katsoi erinomaisen edulliseksi,

jos vangit voitaisiin saada kuljetetuksi vankilaan niin, ettei heidän

vangitsemisensa tulisi paikkakunnalla tunnetuksi. Rosvojoukon muut

jäsenet joutuisivat silloin siihen uskoon, että miehiä oli

metsästysretkellä kohdannut jokin tapaturma, missä tapauksessa eivät

tietäisi olla erityisen varovaisia. Muuten oli hyvin luultavaa, että

jäljellä oleva osa koplasta karkaisi Venäjän puolelle ehkä koko kesäksi

ja vasta talvella taas palaisi ilkitöitään uudistamaan.

Sitkajoki oli veneellä kuljettavaa ainakin kahdeksan penikulmaa. Yksi

ainoa koski oli sellainen, että vene oli laskettava tyhjänä köydellä

alas. Ville arveli voivansa suorittaa tuon työn yksin, jos setä vie

vangit maitse kosken ohi. Siinä paikassa, johon setä aikoi viedä vangit

veneellä, meni maantie joen yli, ja kestikievari oli samassa paikassa.

Setä tunsi isännän luotettavaksi mieheksi. Jos he sovittaisivat matkan

siten, että tulisivat yön aikaan perille, oli hyvä mahdollisuus

olemassa, että kaikki kävisi päinsä ja setä saisi vankinsa määräpaikkaan

huomiota herättämättä. Mutta kun oli maantiematkaa parikymmentä

penikulmaa, oli luultavaa, että matka edestakaisin kestäisi pari

viikkoa. Setä ja Ville tulivat siihen päätökseen, että kaikissa

tapauksissa pitäisi ainakin yrittää valita tämä tie.

Ville tuli nyt minua »löysäämään», ja minä menin vuorostani telttaan,

missä setä esitti minulle tuumansa. Minulle hän antoi vapaan tilaisuuden

joko seurata mukana tai jäädä matkan ajaksi kämpän vahdiksi. Ymmärsin,

etten vanginkuljetusmatkalla voinut olla suureksikaan hyödyksi ja

valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jäin siis leirille.

Kun seuraavana aamuna oli hyvä myötäinen, lähtivät setä ja Ville

vankeineen. Hyvästi jättäessään sanoi Ville hymähtäen, että muutaman

viikon yksinäisyys metsässä kasvattaisi minusta oikean miehen.