IV.

Ukon poistuttua ryhdyimme mekin hankkiutumaan matkalle. Villellä näytti

olevan ikävä, jonka tähden kysyin häneltä hänen alakuloisuutensa syytä.

-- Eivätkö ole housusi vielä kuivaneet, kun olet noin apealla mielellä?

Niistä nenäs ja nosta housus ja ole niinkuin, muutkin miehet!

-- Jos olisi komisarius edes haukkunut aika tavalla, olisi minun jo

puolta parempi olla. Mutta nyt te molemmat vain hommaatte, niinkuin

kaikki olisi »juu» ja »jaa», ettekä puhu minun konnantyöstäni mitään?...

Kukapa olisi uskonut, että tuo ukon kanttura sen koskipaikan niin

tarkoin tunsi. Ja edellisessä koskessa oli sauvominen ihan turhaa työtä.

Minä luulin toisenkin kosken samanlaiseksi virtapaikaksi vain.

-- Se kosken tavat tietää, joka korvalla asuu. Mutta älä nyt enää

koskesta keskustele, vaan puhu jo muista asioista.

-- Kauan minä saan vielä tätä asiaa katua, ennenkuin se minulle anteeksi

annetaan.

Nyt puuttui setä puheeseen.

-- Ei sinun tarvitse tätä asiaa kauemmin katua, jos vastaisuudessa teet

niinkuin käsketään, kun ymmärrät, että käskijä tietää asian paremmin

kuin sinä. Nyt ei tätä onnettomuutta enää ajatella eikä siitä

keskustella, vaan se olkoon kaikin puolin anteeksi annettu ja unhotettu.

Tee sinä nyt niinkuin maisteri sanoi ja karkaise mielesi vastaisuuden

varalle.

Villen raskas mieli oli minun leikkipuheistani jo vähäisen helpottunut.

Mutta nyt vasta, kun setä näin suorin sanoin antoi hänelle anteeksi,

tuli hänestä jälleen entinen Ville, joka löi vastuksetkin leikiksi.

Olimme soutaneet hyvää vauhtia jokea ylös. Ilma, joka tähän asti oli

ollut aurinkoista, oli nyt muuttunut. Mahtavat mustat pilvet nousivat

edessämme taivaalle. Sanoin sentähden Villelle:

-- Taisi ukon kantturasi tuntea taivaankin merkit paremmin kuin sinä,

koska näkyy olleen oikeassa, kun ennusti sadetta.

Ville nousi seisaalle, tarkasteli taivasta edessämme, mutta sanoi vain:

»Peloittaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataa.» Istuutui takaisin

soututuhdolle ja kiskoi mitä käsivarsista lähti.

Rupesi jo vähäisen hämärtämään, kun saavuimme ukon osoittamaan

yöpymispaikkaan. Se oli todellakin semmoinen, että siinä taisi

sateellakin pysyä kuivana. Maa oli kuivaa, ja pilvenkorkuiset kuuset

muodostivat todellisia, sateenvarjoja. Teimme nuotiomme erään puun

juurelle, jossa maa oli hyvin tasaista ja jossa selvät merkit

osoittivat, että siinä oli monesti ennenkin oltu yötä. Huonommassakaan

yöpaikassa ei olisi tarvinnut sadetta pelätä, sillä sedällä oli

vedenpitävästä kankaasta tehty teltta, joka oli niin tehty, että kun

sitä käytettiin nuotiolla, nostettiin etupuoli katolle, joka täten tuli

kaksinkertaiseksi. Yksinkertaisenakin, kesäteltaksi käytettynä, se ei

rankkasateellakaan vuotanut.

Heti kun teltta oli pystytetty ja vuoteet tehty, sytytti Ville nuotion,

otti kahvipannun ja poistui. Tullessaan takaisin oli hän täyttänyt

pannun jokivedellä, joka oli nyt kevättulvasta sameata,

kellertävänruskeata. Minä en luvannut juoda sitä kahvia, joka tästä

vedestä oli keitettävä, vaan menin etsimään puhdasta lunta, jota vielä

oli paljon notkopaikoissa ja isompien kivien pohjoispuolella.

Palatessani kämppään oli Ville jo tuonut koko sangollisen lunta ja

nostanut puuropadan tulelle. Kun puuro oli valmistunut, käski Ville

meidät illalliselle. Ja Villen kehoitus ei tapahtunutkaan hukkaan,

päivällinen kun oli tänään mennyt aivan myttyyn.

Kun olimme saaneet kylliksemme, tuumi Ville, että ruoan jälkeen seuraa

siunaus ja siunauksen jälkeen tupakka. Tupakoidessaan kertoi Ville

kahden tupakannälkäisen savolaisukon keskustelun, kun he maantiellä

kohtasivat toisensa kauniina kesäpäivänä. Ukot istuutuivat maantien

syrjälle eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään. Näytti kuitenkin siltä,

kuin kummallakin olisi ollut jotain sydämellään, vaikk'ei kumpikaan

tahtonut panna alkuun. Vihdoin sanoi kuitenkin toinen:

-- Pannaank's tupakaks'?

-- No pannaan voan.

Hetken perästä kysyi taas edellinen:

-- Kummank's massikast pannaan?

-- Kumman voan.

Edellinen rupesi massiansa kopeloimaan, käänsi sen nurin ja sanoi:

-- Kah kun olikin minun massikkan' tyhjä.

Toinen teki samaten ja arveli:

-- Kah kun oli minunkin.

-- No poltetaan kun soahaan.

-- No poltetaan voan.

Sitten ukot hyvästelivät ja jatkoivat kumpikin matkaansa.

Olisin mielelläni istunut vielä hetkisen, mutta Ville joudutti

maatapanoa. Kun setäkin oli sitä mieltä, täytyi minunkin kallistua

vuoteelle. Maata pannessamme sain vielä mielihyväkseni kuitenkin

huomauttaa Villelle, että ukko oli sittenkin ollut oikeassa. Rupesi näet

satamaan. Mutta Ville ei ollut puhettani kuulevinansa, näytti vain kovin

uniselta. En saanut häneltä muuta vastausta kuin: »Satoihan ennen

Savossakin eikä kielletty.»

Nukuin makeasti kello kahteen asti, kun minut herätti jokin outo ääni

metsästä. Kuulosti ensin niinkuin joku ihminen tai eläin olisi ähkynyt

tai voihkinut metsässä. Sitten se äkkiä lakkasi. Hetken perästä se

taasen uudistui ja tällä kertaa äänekkäämmin. Ajattelin jo, pitäisikö

minun herättää Ville tai setä, kun äkisti kuului mitä hirvittävin

kiljunta, niin että luulin korvakalvojeni puutuvan. Setäkin heräsi ja

nousi istualle, mutta sanoi vain: »Mikä isoa kissaa vaivaa, kun näin

myöhään keväällä pitää naukujaisia?» Käänsihe toiselle kyljelle ja

nukkui taas.

Minä, joka en ollut ikinä ennen tähän aikaan vuodesta viettänyt yötä

metsässä, en voinut näin välinpitämättömästi asiaa käsitellä. Ääni, joka

nyt jatkui melkein yhtäjaksoisesti, oli erinomaisen korvia vihlaiseva.

Kuvittele kuulevasi sata kissaa, jotka yhdellä kertaa pitävät

kissannaukujaisia, vuorotellen kirkuen, vuorotellen tapellen. Silloin

voit saada heikon aavistuksen siitä konsertista, mikä minun korvieni

täytyi tänä huhtikuun yönä kärsiä. Ellen sedän sanoista olisi

ymmärtänyt, mikä tässä oli kysymyksessä, en olisi mitenkään voinut

käsittää, että jokin pienempi eläin kuin karhu voi saada noin

hirvittäviä, suoraan sanoen kamalia ääniä aikaan. Muutamia kertoja

hetkiseksi keskeytyen jatkui tuota peliä kello neljään. Silloin heräsi

Ville, nauroi vähäisen minulle, kun kerroin, etten ollut voinut nukkua,

ja sanoi, että hänelle itselleen oli käynyt ihan samaten, kun ilves oli

ensi kerran hänet laulajaisiin kutsunut. Mutta nyt hän oli sen

temppuihin jo niin tottunut, etteivät ne voineet hänen untaan häiritä.

Ville aikoi mennä ajamaan rauhanhäiritsijää pois, otti kirveen

kainaloonsa ja lähti metsään. Laulajaiset lakkasivat todella heti, ja

minä nukuin kello seitsemään, jolloin Ville käski kahville. Setä istui

jo kahvipöytämme ääressä, ja puolitekoinen airo oli nostettu puunkylkeä

vasten.

Aamiaisen syötyämme korjasimme kapineemme ja telttamme ja lähdimme

veneelle.

Vene oli poissa.

Katselimme avuttomina toisiamme.

Villen katseesta huomasin, ettei hän vieläkään oikein luottanut

Sitkavaariin, mutta minun luottamukseni ukkoon oli täydellinen. Ville

oli kiinnittänyt veneen ja sanoi kiertäneensä pestin kaksi kertaa

vieressä olevan puun ympäri ja vielä heittäneensä nenän oksan yli. Setä

sanoi, että kaksi puolimutkaa pidetään merellä laillisena puolustuksena,

ja sen tehtyään saa nenän kiinnittää miten sopii, mutta joka touvin

kiertää, tapahtuipa tuo sitten vaikka viisi kertaa maston ympäri, hänet

on raa'annokkaan hirtettävä. -- Vesi oli yön aikana noussut toista

jalkaa ja vienyt veneen mukanaan, sitä ei sopinut epäillä. Ville ei

uskonut, että tämä onnettomuus on ilman ihmisen apua tapahtunut, vaan

mutisi itsekseen jotain siitä, että sekin päivä voi tulla, jolloin kiusa

kiertyy omaan kuppiin. Sedän käskystä hän kuitenkin lähti paikalla

venettä etsimään.

Tunnin perästä hän jo palasi -- soutamalla. Hänellä oli ollut hyvä onni.

Vene oli tarttunut muutamaan puuhun, joka rannasta oli kaatunut jokeen.

Ville lupasi vastaisuudessa sitoa veneen yhtä lujasti kuin muutkin

karkurit.

Päivästä lupasi tulla kaunis ja lämmin. Ville heitti takin päältään ja

lupasi kiskoa kahden edestä, jos minä tahtoisin pitää silmällä

vesilintuja, joita tänä aamuna lensi paljon jokea ylös ja alas. Kun tämä

olikin minulle matkani päätehtävä, olin hänelle ehdotuksesta hyvin

kiitollinen, vaikka tosin epäilin, että hän enemmän ajatteli päivällistä

kuin minun tieteellisiä pyrintöjäni. Onnistuinkin jo aamupuolella

ampumaan hanhen, mikä oli Villelle erittäin mieleen, sillä hän sanoi

pitävänsä rasvaisista linnuista. Hän kehoitti minua erikoisesti pitämään

hanhia silmällä ja ampumaan niitä niin monta kuin mahdollista. Koetin

saada hänet ymmärtämään, että valtakirjani eivät minulle myöntäneet kuin

muutamia harvoja kappaleita kutakin eläinlajia, mikä oli kuitenkin hänen

mielestään joutavaa pikkumaisuutta.

Olimme toivoneet ehtivämme järvelle tämän päivän illaksi. Kevättulva oli

kuitenkin tehnyt virran niin vuolaaksi, että vasta seuraavana päivänä

päivällisaikana tulimme joen niskaan. Vastoin odotuksiamme oli järvi

vielä kauttaaltaan jäässä. Jää oli kuitenkin rannoista irti, ja ellei

yöpakkasia tullut, ei näyttänyt kestävän enää kovin monta päivää

avoveteen.

Kun aivan laskupaikassa oli Venäjän puolella sopiva poukama, päätimme

tässä paikassa odottaa jään lähtöä. Ville lähti jo varhain seuraavana

aamuna päivän eväillä varustettuna käymään pitkin järven rantaa

pohjoiseen päin. Hän sanoi tahtovansa nähdä, minkälaatuiset olivat maat

sielläpäin, ja samalla ottaa selkoa, oliko talvella tai tänä keväänä

näillä seuduin kulkenut ihmisiä. Kun hän illalla palasi kämppään, oli

hän käynyt pitkin rantaa järven keskipaikoille asti. Siinä oli ollut

hyvin korkea vuorenhuippu, josta oli erinomainen näköala yli koko

järven. Ville oli tuohipalaselle piirtänyt kartan, joita kaartissa

ollessaan oli oppinut tekemään. Kartta osoitti, että Venäjän puoleisessa

osassa järveä oli paljon saaria, erittäinkin pohjoisessa päässä, kun

Suomen puoleinen osa oli melkein yhtenä selkänä. Suuret alat Suomen

puoleista rantaa oli kanervakangasta, kun taas Venäjän puolella maa oli

sellaista, kuin oli sanottu: metsiä, vuoria, soita ja rämeitä. Siellä

täällä näkyi pienehköjä metsäjärviä, jotka kaikki kuitenkin vielä olivat

jäässä. Vuorenhuipun juurella laski järveen isohko puro, jonka rannat

näyttivät kasvavan nurmikkoa ja jonka kulkua voitiin vuorenhuipulta

seurata noin puolen penikulman matka. Myös oli Ville nähnyt järven

pohjoisessa päässä sen paikan, missä Latvajoki laskee järveen. Hän

arveli jäänlähdön alkavan siitä päästä, sillä joen suulla näkyi melko

paljon avovettä.

Minkäänlaisia merkkejä ihmisten läsnäolosta Ville ei ollut huomannut.

Savua ei mistään näkynyt. Yhden entisen nuotiopaikan hän oli rannalta

tavannut, mutta se oli Villen arvelun mukaan jo kahden vuoden vanha.

Polun tapaista ei missään näkynyt, ei hiiren hiiskahtamaa.

Villellä oli minulle tuliaisia, ja erinomaisen tervetulleita tuliaisia.

Hänen oli näet onnistunut saada kiinni siipiorava, valkomuunnos. Eläin

oli täysin lumivalkoinen. Jos hänen olisi täytynyt ampua se, ei siitä

olisi jäänyt kuin palasia vain. Villen kivääri oli näet tavallinen

Berdan-kivääri, jollainen sedälläkin oli. Minulla oli tavallinen

kaksipiippuinen uusi pyssy, jossa toinen piippu oli haulikko kal. 12 ja

toinen luodikko kal. 360. Sen lisäksi minulla oli pikkulintujen

ampumista varten salonkikivääri, haulikko kal. 9.

Mutta yhtä paljon kuin valkoinen siipiorava ilahdutti minua Villen

kertomus, että ainoastaan parin kilometrin päässä leiripaikastamme oli

metsonsoidin. Professori oli näet määrännyt, että minun oli ammuttava

mikäli mahdollista soitimelta neljä tai viisi metsoa, joitten nahat oli

käytettävä tieteellisiä tutkimuksia varten värimuutoksista soitimen

aikana. Pelkäsin, että soidin olisi jo aivan loppumaisillaan, mutta

Ville opetti minulle, ettei soidin pääty, ennenkuin pihlajan lehti on

yhtä suuri kuin metson jalka. Kun lainkuuliaisena miehenä en ollut

koskaan lintua soitimelta ampunut, tulin hyvin iloiseksi ja pyysin heti

Villeä opettamaan minulle, mitenkä tämä ampuminen tapahtuu.

Teoreettisesti tiesin tietysti, miten tulee menetellä. Ville kertoi

minulle silloin hyvin kuvaavasti, miten soidin tapahtuu.

Soidin alkaa tavallisesti jo huhtikuun alkupuolella, jolloin metsot ovat

jo pari viikkoa olleet soidinpaikalla, vaikka heidän varsinainen

kiima-aikansa ei ole vielä alkanut. Soidin jakautuu jotenkin selvästi

kolmeen eri kauteen. Ensimmäinen kestää pari viikkoa, jolloin yksin

vanhat miehet antavat kuulla äänensä. Pojat -- edellisen kesän pojat --

istuvat äänettöminä puissa ottamatta mitenkään osaa soitimeen. Ville

arveli, että ne kai ihmetellen kuuntelevat ukkomiesten outoja ääniä.

Koppeloa ei näy vielä ainoatakaan. Tämä soitimen ensimmäinen vaihe

kestää tavallisesti kaksi viikkoa. Silloin koppelot saapuvat soitimelle,

»koppeloviikot» alkavat, ja soidin on silloin kuumimmillaan. Metsot ovat

nyt kovin kiihtyneet, soivat innokkaasti, hyppäävät humauksessaan

korkealle ilmaan välistä tapellen keskenään, että höyhenet tupruavat.

»Koppeloviikot» kestävät ilmoista riippuen kymmenen päivää tai pari

viikkoa, sopimattomalla säällä enemmänkin. Silloin koppelot ja suurin

osa vanhoista metsoista poistuvat soitimelta, jota nuoret metsot vielä

jatkavat kymmenkunta päivää. Tämä kolmas kausi jatkuu, kunnes pihlajan

lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Silloin on tavallisesti soidin

päättynyt. Mutta jokunen yksityinen lintu välistä jatkaa soidinta aina

toukokuun loppupuolelle. Tuommoisia kuhnailijoita sanotaan

»lehtimetsoiksi».

Nyt olivat »koppeloviikot» juuri parhaillaan ja soidin siis myös

mielenkiintoisin. Ville, joka nuorena oli ampunut paljon metsoja

soitimelta, väitti, että ainoa, mikä voi vanhan soitimelta-ampujan

parantaa, on ryhtyminen nimismiehen rengiksi. Aamulla kun hän sattumalta

joutui soidinpaikalle ja kuuli kolmen metson yhtaikaa eri haaralta

soivan, oli hän ruvennut vapisemaan ja sanoi olleensa pakotettu ottamaan

pois patruunan pyssystään, muuten olisi voinut tehdä itsensä

onnettomaksi. Vasta tämän tehtyään hän oli uskaltanut ruveta tekemään

tavallisia hyppäyksiään metson sihistessä ja oli päässytkin aivan

lähelle soidinpuuta, josta hetken perästä poistui samalla tavalla kuin

oli tullutkin, peloittamatta lintua. Soidinpaikka oli vähäinen, noin

kolmensadan metrin pituinen ja ehkä parin sadan metrin levyinen selänne.

Siinä oli ollut ainakin kymmenen tai kaksitoista metsoa soitimella, mikä

oli Villen mielestä nykyaikana samalla soitimella tavattoman suuri

määrä. Semmoista soidinta, joista vanhat ukot puhuivat ja joissa olisi

pitänyt oiia neljäkymmentä, jopa viisikymmentäkin lintua, ei Ville

sanonut koskaan nähneensä. Teerensoitimella sitä vastoin hän oli kyllä

nähnyt niin paljon lintuja. Eräänä talvena hän oli helmikuun alussa

nähnyt metsoparven, jossa oli neljäkymmentäkaksi tai -kolme lintua. Ne

söivät havuja mäntyjen latvoista erään nevan reunalla. Hän oli tätä

joukkoa seurannut kaksi viikkoa ja luodikollaan siitä kaatanut

kolmekymmentä lintua. Mutta se olikin suurena lintuvuotena, ja sattui

niin hyvin, että oli koko ajan hyvin kylmä.

Villen kertomus oli minua niin innostuttanut, että ehdottomasti vaadin

häntä herättämään minut huomenaamulla kello viisi soitimelle. Ville

rupesi nauramaan ja selitti, että joka kello viisi lähtee

metsonsoitimelle, ei saa höyhentäkään laukkuunsa. Myöhempään kuin kello

puoli kolme ei hän ainakaan tule mukaan. Täytyy ehdottomasti olla

soitimella jo ennen kuin pyssyn jyvä rupeaa näkymään taivasta vasten. Ja

missä on pienet soitimet, täytyy jo edellisenä iltana mennä lintuja

»kuulustamaan». Linnut tulevat silloin ja istuutuvat rymisten yöoksalle,

jolla ne myös aamulla aloittelevat soidinta. Tottumattomallekin on

helppo kuulla, mihin paikkaan metsää kukin lintu istuutuu yöoksalle.

Varhainen nousu ensin vähän oudoksutti minua. Mutta olihan aikaa

päivällä nukkua, ja Ville ehdotti, että ellei aikaa riitä, niin haetaan

Laukaalta lisää. Sovittiin siis lähtö puoli kolmeksi.

Kulku pimeässä metsässä oli minulle, joka en ollut sentapaisiin retkiin

tottunut, varsin vaikeata. En ymmärrä, kuinka Ville, joka oli vain yhden

kerran tuon välin edestakaisin käynyt, osasi oikeaan. Mutta oikealla

paikalla olimme, ennenkuin vielä mitenkään olisin nähnyt edes haulikolla

ampua. Istuuduimme kivelle kuuntelemaan.

Hetken perästä pani Ville kämmenensä käsivarrelleni. Kuuloni on

oivallinen, mutta en huomannut mitään outoa. Ville kysyi kuiskaten, enkö

kuullut metson napsausta, osoittaen samalla, mistä päin ääni kuului.

Silloin kuulin todella jotain pientä napsetta, ensin pitkähköin

väliajoin, mutta lopulta melkein yhtäjaksoisena äänenä. Ville sanoi,

että lintu istui lähes parin sadan metrin päässä. Mutta se ei vielä

soinut muuta kuin alkusoittoansa. Samassa kuulin samanlaisen äänen

paljoa lähempää. Ville uudisti liikkeensä kämmenellään ja viittasi minua

olemaan ihan hiljaa. Ääni kuulosti siltä, kuin olisi lyönyt toisiansa

vasten kahta kuivaa tuumanpaksuista puupalikkaa, ensin pitkähköin

väliajoin, mutta lopulta hyvin tiheään. Napsaukset uudistuivat ehkä

kymmenkunta kertaa ja sitten lakkasivat pieneksi väliajaksi. Tätä jatkui

ainakin parikymmentä minuuttia, ja koko ajan täytyi minun istua aivan

ääneti. Silloin yht'äkkiä yksi napsaussarja päättyi kulauksella,

ikäänkuin lintu olisi vetänyt korkin pullosta, ja heti tuon jälkeen

seurasi soitimen kolmas sarja, sihistys. Linnun sihistessä Ville sanoi

ihan ääneen: »Jo se rupeaa viikatetta teroittamaan.» Minulla meni suu

nauruun, sillä niin sattuvasti Ville oli kuvannut äänen laadun.

Sihiseminen todella kuului ihan samalta kuin ääni, joka syntyy, kun

niittomies kovasimella teroittaa viikatettaan. Minun piti juuri samassa

vastata Villelle jotain, kun hän pui nyrkkiä minulle olemaan vaiti.

Tiesin aivan hyvin, että ainoastaan sihisemisen kestäessä lintu on

haltioissaan eikä välitä ulkomaailmasta mitään, mutta napsauksen ja

kulauksen aikana se on erinomaisen tarkkaavainen. Mutta olin itse niin

innostunut, että olin unohtaa koko asian.

Lintu lakkasi nyt soimasta ehkä viideksi minuutiksi. Mutta etäämpänä

istuva lintu soi sen sijaan ahkerasti. Napsaukset, kulaukset ja

sihisemiset seurasivat toisiaan täysin säännöllisesti. Kulaus oli se

ääni, joka näistä kuului parhaiten. Ihan tyvenellä voi tarkka korva

huomata kulauksen noin kolmensadan metrin päähän. Omituista, että näin

suurella linnulla ei ole sen vahvempi ääni, kun esim. teeren soidin

kuuluu monta vertaa etäämmälle. Mutta metson hiljainen kiimalaulu

soveltuu erinomaisesti metsän juhlalliseen hiljaisuuteen aamuhämärässä.

Ja ihmeellisesti se sähköistää metsästäjän sydäntä. Ymmärsin hyvin

Villen sanat, kuinka vaikeaa on soitimelta-ampujalle luopua

intohimostaan.

Lähempänä istuva metso rupesi nyt uudestaan soimaan, ja pian yhtyi

kolmaskin lintu takanamme soitimeen. Useampia ei kuulunut siihen

paikkaan, jossa istuimme, mutta mahtava korvanherkku oli minulle saada

samalla kertaa kuulla kolmen metson äänet. Useat kerrat nostin pyssyn

taivaanrantaa kohti, mutta silmä erotti ainoastaan hämärästi jyvän, ja

Ville pudisti päätään.

Hetken odotettuamme sekoittui lehtokurpan »ort-psp» viereiseltä

rantaniityltä soitimenääneen, ja samassa lensi salaperäisellä,

äänettömällä lennollaan tuo pitkänaamainen lintu ylitsemme. Melkein heti

sen jälkeen kaikuivat metsäkirvisen heleät liverrykset metsän läpi. Olin

pyssyllä seurannut lehtokurppaa, ja jyvä näkyi jo selvästi. Valo riitti

ampumiseen.

Ville viittasi nyt minulle, että oli aika ruveta hypähtämään. Joka

sihisemisellä teki Ville pari kolme loikahdusta lintua kohti, ia ennen

sihisemisen päättymistä hän seisoi jo jonkin puun takana liikkumattomana

kuin kuvapatsas. Minä jäljittelin Villeä parhaan ymmärrykseni mukaan.

Asia ei ollutkaan niin vaikea kuin edeltäkäsin olin ajatellut. Kerran

vain, kun lintu arvaamatta päätti kulaukseen eikä sihisemistä

seurannutkaan, oli käydä hullusti. Lintu kai huomasi jotain, koska se

hetkeksi lakkasi soimasta. Rauhoittui kuitenkin ja pani uudelle alulle.

Mutta ne pari kolme minuuttia, joina se oli vaiti, uhkasivat tehdä minut

matiksi. Asentoni oli näet jäänyt hirveän epämukavaksi, ja tiesin hyvin,

että jos koetan sitä korjata, on lintu samassa poissa.

Ville oli parikymmentä metriä edelläni, hyvin suojattuna tuuhean kuusen

takana, ja aavistin, että jos minäkin onnellisesti pääsen samaan

paikkaan, olen osuvissa. Tämä onnistuikin. En kuitenkaan malttanut heti

ampua, minun täytyi ensin saada ihailla tuota suurta lintua. Soimista

seurasivat omituiset kuvaavat elkeet. Aloittaessaan napsahdukset

heilutti lintu kaulaansa, sitten se kurotti sen aaltomaisesti eteenpäin,

laski siivet, levitti pyrstöä, nosti leukaparran ja pöyhisteli

höyheniään siten, että ruumis tuli melkein pallonmuotoiseksi. Tehdessään

kulauksen se nosti äkisti levitetyn pyrstön viuhkanmuotoisena ilmaan, ja

sihistessään tärisi koko lintu ankarasti. Ville kertoi minulle

sittemmin, että metso sihisemisen aikana tärisyttää ruumistaan niin

voimallisesti, että myöskin puu, jossa se istuu, rupeaa värisemään. Hän

oli kerran joutuessaan saman puun alle, jossa metso istui, panemalla

kämmenen puun rungolle tullut täydelleen vakuutetuksi, että tämä ei

ollut mikään metsästäjävalhe, kuten hän oli ennen uskonut.

Ihailtuani hetkisen komeaa lintua antoi Ville minulle merkin jo ampua,

ja sekunnin perästä makasi metso siivet hajallaan karhunsammalilla. En

voinut kyllikseni katsella sen sulkain väriloistetta.

Laukauksesta pelästyi toinen metso ja lensi rymisten pois. Mutta se

lintu, joka oli äsken takanamme soinut, ei poistunut. Emme ainakaan

kuulleet mitään. Ville sanoi, että jos laukaus kuului juuri linnun

sihistessä, oli melkein varmaa, ettei se lakkaisi soimasta. Sanoi aina

ampuneensa linnun sihistessä ja pari kertaa pitkältä ampumamatkalta

ampuneensa luodikolla sivu, ja lintu oli siitä huolimatta jatkanut

soimistaan. -- Palasimme siis kivellemme kuuntelemaan.

Mutta jo ennenkuin kivelle tulimmekaan, kuuli Villen tottunut korva

kulaukset, ja pian oli meidän pakko ryhtyä hypähtämään. Kymmenen

minuutin kuluttua makasi toinen metso edessämme maassa. Tämä oli hyvin

vanha lintu. Sen nokka oli kellertävän valkoinen ja kova kuin luu.

Ensimmäinen soitimelta ampumiseni oli onnistunut harvinaisen hyvin.

Seuraavina päivinä oli myrskyntapainen tuuli, jommoisella ilmalla ei

kannata soitimelle lähteä. Mutta ilman taasen tyynnyttyä onnistuin

ampumaan määräni täyteen, ja professori oli erittäin tyytyväinen.

Toista viikkoa täytyi meidän odottaa täällä, ennenkuin järvestä lähti

jää, jolloin pääsimme sen pohjoiseen päähän, mihin setä oli ajatellut

asettaa päämajamme, ainakin nyt kevätpuolella. Minusta tämä odotusaika

ei mitenkään mennyt hukkaan, sillä onnistuin ampumaan useita

vesilintuja, niistä muutamia harvinaisiakin. Toiset ammuin professorin

erityisestä määräyksestä, niitä kun ei ollut kevätpukuisina kokoelmissa.

Myöhemmin ammuin toistakymmentä suokulaista; professori oli kehoittanut

minua hankkimaan niin monta värivivahdusta kuin mahdollista. Nämä täytin

paikalla, ja ne muodostivat todellisen sotajoukon. Varsin hauskaa oli

muuten nähdä niiden omituisia sotaleikkejä.