Aamupäivällä oli sedällä vielä tehtävien luovuttaminen sijaiselleen,
mutta heti päivällisen jälkeen hän vaati Villeltä ja minulta
matkatarpeitten luettelot. Villen luettelo oli saanut tämän muodon:
»Kuudet käsiraudat ja yhdet jalkaraudat.»
Setä nauroi nähdessään Villen luettelon.
-- Etkö aio ollenkaan ottaa tupakkaa ja tulitikkuja? Ja entä ruokaa
sitten?
-- Kyllä, herra komisarius, mutta muistanhan minä nuo kirjoittamattakin.
Mutta kun kiinniotettavia miehiä on kuuteen asti, olisi hullua, jos
virkani arvomerkit loppuisivat kesken.
-- Mitä eväitä olet ottanut?
-- Kuormaan olen pannut kaksi säkkiä ruisjauhoja, kaikki reikäleivät
mitä talossa oli, puolnelikon silakoita, voita, sianliikkiön,
suolapussin ja korvollisen hapanta kaalia. Kun kalastamalla eletään,
niin eiköhän tämä särpimeksi riitä?
Setä oli hyvin tyytyväinen Villen ruokalistaan, mutta minä en voinut
olla kysymättä, mitä hän kaalikorvolla tarkoitti.
-- Kaali se on kesällä hyvää, kun sitä osaa hyvin hoitaa.
Ville oli suuri kaalin ystävä ja osasi mieliruokaansa niin hoitaa, että
se oli hyvää läpi vuoden.
Setä vielä lisäsi useita höysteitä, joista Ville ei ollut välittänyt,
sekä ryynejä ja herneitä. Minunkin luettelostani lisättiin yhtä ja
toista, ja Villen vankkurit tulivat jotenkin raskaasti kuormatuiksi.
Seuraavana aamuna ani varhain lähdimme kahdella hevosella matkalle.
Maantiematkaa ei ollut kuin vähän kolmatta penikulmaa erääseen taloon
Sitkajoen rannalla. Sieltä aikoi setä kulkea Sitkajokea ylös kaksi
penikulmaa, jolloin tullaan Sitkajärvelle, joka on runsaasti kolmen
penikulman pituinen. Sitkajärven pohjoiseen päähän laskee Latvajoki niin
jyrkkänä koskena, ettei sitä voi laskea veneellä eikä sauvomalla nousta.
Sitkajoen, Sitkajärven ja Latvajoen itäinen ranta on ihan asumatonta
seutua. Sankat metsät, liejuiset rämeet ja jyrkät vuoret vaihtelevat.
Seutua sanotaan Sadanvirstan korveksi. Jossain paikassa tässä korvessa
arveltiin Kyttyräisen joukkokunnan piilopaikan olevan. Kun seutu oli
ammoisista ajoista ollut pahassa huudossa, ei kukaan sielläpäin
kulkenut, emmekä siis myöskään voineet saada juuri ollenkaan tietoa
seudusta. Se vain tunnettiin, että Latvajoki oli erinomaisen kalaisa, ja
samaten myöskin Sitkajärven pohjoinen pää, johon Latvajoki laskee. Tämä
tieto ilahdutti suuresti Villeä, joka tiesi, että muonavarain
hankkiminen suureksi osaksi tulisi riippumaan kalastamisesta.
* * * * *
Sitkajoen rannassa kellui jo sedän iso, melkein uusi kolmihankainen,
joka oli jo viime rekikelillä tänne tuotu, ja tunnin perästä olivat
kaikki matkakapineemme hyvässä järjestyksessä veneen pohjalla.
Talon väki arveli, ettemme moneen viikkoon saisi kuulla mitään
Kyttyräisen miehistä, sillä kuuleman mukaan oleskeli ainakin neljä
heistä tätä nykyä Venäjän puolella tavaroita kaupittelemassa.
Kyttyrä-Jaska itse oli luultavasti talonvartijana kotona. Hänellä näet
ei ollut tapana itse lähteä mukaan noille rajantakaisille matkoille,
mutta hän ei myöskään ikinä ollut yksin liikkeellä asutuilla seuduilla.
Mutta missä osassa Sadanvirstan korpea heillä oli asumuksensa, siitä
talonväellä ei ollut mitään tietoa ja jos heillä olisi ollutkin jokin
aavistus siitä, eivät luultavasti olisi uskaltaneet sitä meille
ilmoittaa. He olivat eläneet alituisessa pelossa, että joukko kävisi
heilläkin ryöstöretkellä, mikä olisi ollut helppo asia, kun heillä ei
ollut naapureita lähempänä kuin kahden penikulman päässä.
Mutta edellisenä kesänä oli Kyttyrä-Jaska itse, ja vastoin tapaansa
yksin, käynyt heidän talossaan ja tarjonnut heille »ikuisen rauhan»
ehdolla, että talo vuosittain maksaisi hänelle kaksi tynnyriä rukiita ja
että talonväki sitoutuisi olemaan urkkimatta, missä hän ja hänen
miehensä pitivät asuntoa. Isäntä oli suostunut tähän välipuheeseen,
jonka Jaska oli luvannut tehdä vaikka kirjallisestikin ja kahden
todistajan läsnä ollessa. Vielä hän oli luvannut, että isäntä saisi
viedä sen vaikka käräjiin tuomarin vahvistettavaksi. Ei suostunut
kuitenkaan tulemaan itse mukaan nimikirjoitustaan vahvistamaan. Sanoi
tuomarin kyllä muutenkin tuntevan nimikirjoituksen. Ainakin, oli Jaska
lisännyt, vanha laamanni tuntee, jos tulee itse käräjiä istumaan. Hän on
minulle ennenkin vahvistanut kahdentoista vuoden sepelinhakkuusopimuksen
Kakolan isännän kanssa. Ja oikein mahtoi kirjoittaa, koska sekä
hovioikeus että senaatti hyväksyivät. Jaska oli luvannut »kaplatsoonin»
loputtua tulla laamannille kirjoituspalkkaa maksamaan, mutta laamanni
oli vain nauranut ja sanonut saaneensa ennenkin monta samanlaista hyvää
lupausta ja kuitenkin aina jääneensä palkatta.
Isäntä kertoi kysyneensä, miksei Jaska ollut laamannin puheilla
myöhemmin käynyt. Jaska oli siihen vastannut aikoneensa joukkonsa kanssa
eräänä myrskyisenä syysyönä käydä, mutta Iso-Iivana oli kieltäytynyt
tulemasta mukaan. Hän oli kuullut, että tämä herra omisti semmoisen
pyssyn, jolla ampui kaksitoista laukausta peräkkäin välillä lataamatta.
-- Jaska oli kyllä myöhemmin sattumalta tavannut laamannin metsässä,
mutta laamanni oli hänet huomannut ennenkuin hän laamannin, ja hänellä
oli myös ollut se sama hirmupyssy kädessään. Hän oli kohta tähdännyt
Jaskaa ja käskenyt tämän juosta niin paljon kuin koivista lähti; muuten
tulisi siinä paikassa kuolemaan mies saappaat jalassa. Ja Jaska sanoi
juosseensa.
Jaska oli lisännyt, ettei hän oikeastaan ollutkaan laamanniin suuttunut.
Täytyihän tämän niin tuomita kuin virkansa vaati.
Setä nuhteli isäntää siitä, että hän oli ryhtynyt välipuheeseen roiston
kanssa, ja selitti, ettei tämmöinen välipuhe ole mitenkään laillinen.
-- En tiedä, sanoi isäntä, onko se niin laillinenkaan, mutta ainakin
tähän asti on Jaska sen pitänyt kuin mies.
-- Annoitko todella tuolle ryövärille kaksi tynnyriä rukiita?
-- Annoin kuin annoinkin. Ja kukkuramitalla mittasin aitasta. Jaskalla
oli itsellään säkit, ja vielä autoin veneeseen kantamaan.
Minä en oikeastaan voinut isäntää moittia. Kun yhteiskunta ei voinut
häntä suojata, hankki hän itse väellensä elämismahdollisuuden, kuten
parhaiten ymmärsi. Mutta Ville löi isäntää olalle ja sanoi:
-- Vai on Jaska pitänyt sanansa kuin mies. Luottakaa te vain
Kyttyrä-Jaskan lupauksiin!
Ville ei pitänyt tämän talon väestä.
Olimme käyneet talossa kahvia juomassa. Tämän tehtyämme rupesimme lähtöä
puuhaamaan. Venesatamalle mennessämme lyöttäytyi talon vanha ukko minun
seuraani. Hän huomasi kai esiintymisestäni, etten ollut ennen
tämmöisissä hommissa mukana ollut.
-- Ottakaa te, nuori herra, sanoi hän, tehtäväksenne tällä matkalla
ottaa selkoa Latvasaaren kuninkaan hovilinnasta.
Kysyvän katseeni johdosta hän kertoi seuraavaa:
»Latvajoella on ennen aikaan ollut oma kuningas. Ja hänen hovilinnansa
pitäisi olla eräällä saarella, jota on sanottu Latvasaareksi. Tämän
hovin tai linnan -- kumpi se sitten onkaan -- hän on itse poikansa
avustamana rakentanut, ja on, sanotaan, asunut ja elänyt siinä vielä
viime vuosisadan alussa. Hän oli kuninkaallista sukua, mutta jonkin
kapinallisen teon tähden hänet oli karkotettu omasta maastaan. Silloin
hän on ottanut mukaansa kaikki äärettömät sodissa kootut aarteensa ja
purjehtinut laivalla Suomeen. Viipurinlahdessa on astunut maihin ja
talven tultua ostanut kaksikymmentä hevosta ja rekeä ja lähtenyt
tavaroineen ja miehineen sinne päin, missä nyt käy raja Suomen ja
Venäjän välillä. Täältä hän on löytänyt mieluisan paikan eräällä
saarella, johon on vienyt omaisuutensa; miehensä hän on lähettänyt
takaisin. Miehet ovat seuraavana keväänä purjehtineet Viipurista pois ja
ryhtyneet merirosvoiksi vierailla vesillä. Mutta monet vuodet he ovat
joka kesä palanneet ja vieneet herralleen ryöstetyt aarteensa ja taas
poistuneet uusia kokoilemaan. Monen vuoden jälkeen heidän laivansa on
joutunut haaksirikkoon, ja sen ajan perästä Latvajoen kuningas ei ole
ollut missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Linnaansa lie kuollut
poikinensa, mutta missä linna on, sitä ei kukaan nykyajan ihminen
tiedä.»
Ukon kertomukseen en kiinnittänyt paljon huomiota. Tärkeämmät tehtävät
täyttivät nyt ajatukseni. Kohteliaisuudesta utelin kuitenkin ukolta,
eikö hän mitään enempää tuosta hovilinnasta tietänyt. Ukko selitti
silloin uskovansa, että linna oli jollakin saarella Sitkajärven
pohjoisessa osassa. Tuon salaperäisen herran todellisesta olemassa
olosta hän näytti olevan täysin vakuuttunut. Ja kun hän luuli minusta
saaneensa asiaa harrastavan kuulijan, hän kertoi vielä salaperäisesti
kuiskaten minulle seuraavaa:
»Olen itse kerran elämässäni ollut Latvajoen kuninkaan läheisyydessä. En
tosin saanut häntä nähdä, mutta niin lähellä olin, että sekä näin että
kuulin hänen jumalatonta menoaan. Kymmenvuotiaana otti isäni minut
mukaansa kalastusretkelle Sitkajärvelle. Eteläosassa järveä ei ole
kaloja, mutta pohjoinen ranta on kalaisa. Sinne aikoi isä soutaa. Hän ei
näet uskonut kansan kertomuksiin, ettei ole luvallista mennä järven
pohjoiseen osaan. Järvenpinta oli rasvatyyni. Kun olimme vielä noin
puolen penikulman päässä pohjoisesta rannasta, näin rannalla edessämme
pienen pilven, ja samassa lensi veneen viereen veteen jokin esine
semmoisella voimalla, että vesi purskui yli koko veneen, joka rupesi
ankarasti liikkumaan. Kastuin läpimäräksi, ja veneeseen oli tullut
ainakin pari korvollista vettä. Isäni, joka souti ja siis istui selin
pohjoisrantaan, käänsi veneen niin nopeasti, että minä, joka olin veneen
perässä noussut seisomaan, keikahdin kumoon ja syöksyin suin päin
järveen. Isäni sai minua tukasta kiinni, ja samassa, kun hän nosti minut
veneen laidan yli, kuului niin hirvittävä jyske, ettei paljon puuttunut,
ettei hän pudottanut minua toista kertaa järveen.
Isäni ei tiennyt mitä ajatella, kun samassa pilvi uudistui, suhahtava
ääni kuului ja vesi takanamme nousi korkealle ilmaan. Kun pamaus taasen
uudistui, nousi isäni seisomaan, pui nyrkkiään sinne päin, missä pilvi
näkyi ja kirkaisi kamalasti suuttuneella äänellä:
'Nuo laukaukset tulen sinulle vielä maksamaan!'
Mutta kun tuli vielä kolmas laukaus, joka särki veneen keulan, souti isä
voimiensa takaa rannalle päin, kunnes pääsi suojaan erään niemen taakse.
Kun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin korjatuksi,
kertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren kuninkaaksi, oli
meitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen kerran oli ajanut
hänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä kalastamasta taloon
kuuluvassa järvessä. Ja sen lisäksi, sanoi isä, on tuo pakana ruvennut
minulta lupaa kysymättä asumaan minun maallani ja kalastaa mitään
vuokraa maksamatta minun kalavesilläni. Isä lisäsi aikovansa itse pian
käydä laittomalta anastajalta vuokraa kantamassa.
Yöllä soudimme kotiin takaisin.
Isäni kävi jo seuraavana päivänä kirkonkylässä sekä nimismiehen että
itse tuomarin puheilla. Pari päivää hän sitten istui kotona
talonpapereita ja talonkarttoja tutkimassa, mutta mitään työtä ei
tehnyt. Sitten hän laittoi viikon eväät konttiinsa, latasi molemmat
pyssynsä, hyväili minua, mitä hän ei ollut ikinä ennen tehnyt ja sanoi
nyt lähtevänsä veronkantomatkalle. Sen lisäksi, sanoi isä, on minulla
itselläni myöskin vähäisen maksettavaa tuolle vieraalle herralle. Tällä
kertaa isä ei lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi
elänyt, olisi isä arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä
en uskaltanut mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi
isä ja lähti matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa.
Takaisin ei palannut.
Olin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi. Talo jäi autioksi, ja
minä lähdin kirkonkylään paimenpojaksi. Kuusitoistavuotiaana palasin
takaisin, ja kaikki oli tuvassa samassa kunnossa kuin lähtiessäni. Mutta
peltotilkkuset oli uudestaan kuokittava. Ja kuten herra itse näkee,
tullaan talossa nyt, Jumalan kiitos, taasen hyvin toimeen. Monta kertaa
on minulla ollut vahva halu lähteä isäni jälkiä etsimään, mutta en ole
koskaan voinut mieltäni siihen rohkaista, ja mitäpä jälkiä olisi
vuosikymmenien kuluttua enää löytynytkään. Pari ruostunutta
pyssynpiippua ehkä, mutta kukapa ne suuresta erämaasta löysi. En ole
myöskään ikinä kuullut, että kukaan olisi noitten tapahtumien jälkeen
Sitkajärvellä kulkenut. Siikajoella olen aina vapaasti kulkenut, mutta
järvensuusta olen joka kerta takaisin kääntynyt.»
Vasten tahtoani oli loppupuoli vanhuksen kertomuksesta minuun tehnyt
syvän vaikutuksen. Otaksuin, että poika oli kalastusretkellä veneeseen
nukkunut ja ampumiset uneksinut. Mutta isän kostoretki antoi
tapahtumille jonkinlaisen todellisuuden varjon ja pani mielikuvitukseni
oudosti liikkumaan. Olin kuitenkin muutaman päivän perästä unhottanut
koko jutun.
Ukon jutellessa olimme saapuneet venevalkamaan talonväen seuraamina.
Setä oli isännän kanssa sopinut hevosien viemisestä takaisin; vankkurit
ja sedän kiesit jäivät taloon. Veneeseen astuessamme sanoi isäntä
sydämestään toivovansa meille menestystä matkalle ja lisäsi, että meidän
menestyksemme tulee vähentämään talon verot puoleksi siitä, mitä nyt.
Ville astui viimeisenä veneeseen.
Kun hänellä oli jo toinen jalka veneessä, sanoi ukko hänen puoleensa
kääntyen:
-- Viiden kilometrin päästä tulette paikkaan, jossa Suomen puolella
kasvaa tavattoman sankkaa kuusimetsää. -- Joen läntistä rantaa sanottiin
Suomen puoleksi, itäistä Venäjän puoleksi, vaikka raja kulki toista
penikulmaa joesta itään päin. -- Siinä paikassa ei ole koskaan lunta
maassa, ja paikka on kuiva ja suojainen. Yöpykää siihen. Tarvitsette
hyvin suojatun nuotiopaikan, sillä ensi yöksi tulee sade. Viime yönä oli
laaja kehä kuun ympärillä, ja aamulla ei kukko laulanut ainoatakaan
kertaa.
Istuttiin airoille, minä kokkatuhdolle, Ville keskiteljolle ja setä
perään ohjaamaan.
Olimme juuri saaneet veneen hyvään vauhtiin, kun ukko notkeana kuin
nuorukainen hyppäsi talon veneeseen ja ripein aironvedoin rupesi
soutamaan perässämme. Setä luuli, että vanhuksella oli jotain
tähdellistä meille sanottavaa, jonka vuoksi hän käski Villen hetkiseksi
heittää soudun. Ville ei ollut kuulevinansa, vaan lisäsi vauhtia. Pian
hän kuitenkin huomasi, että ukko sittenkin tyhjällä veneellä soutaen
meidät saavuttaa, ja heitti soutamisen. Kuulin Villen itsekseen
mutisevan:
-- Menköön ukontollo Perhoon isäpuoleksi.
Kun ukko jo souti vieressämme, sanoi hän sedän puoleen kääntyen:
-- Tässä tulee kilometrin päästä kaksi koskista paikkaa, joita ette voi
nousta muuten kuin sauvomalla. Saatan teidät niistä ohitse ja näytän
parhaimman sauvomapaikan. Muuten ehkä ette pääse niistä ollenkaan
nousemaan. Niistä lähtien pääsee kyllä soutamalla järvelle asti, vaikka
virta on muutamin paikoin hyvin vuolas. Saa nähdä, onko jää jo järvestä
lähtenyt.
Ville, joka yhä vielä epäili ukkoa, kysyi häneltä odottamatta:
-- No mitenkä te, vaari, aiotte meille tien näyttää sauvomispaikoissa,
teillä kun ei ole sauvointakaan? -- Meillä oli kolme tukevaa neljänsylen
sauvointa veneessämme.
Ukko hymähti.
-- Lykkää sinä vain, poikaseni, voimiesi takaa. Kyllä minä tyhjin venein
puoleni pidän ilman sauvointakin. Luota sinä vanhan miehen sanaan.
Minulla oli jo pitkä parta, kun sinä vielä paitaressuna käydä lyllersit.
Ukko souti nyt edellä, ja me seurasimme hänen veneensä vanassa. Hän
näkyi tarkoin tuntevan kaikki akanvirtapaikat, mikä suuresti helpotti
soutua.
Ensimmäinen koskipaikka meni hyvin, vaikka meistä Ville oli ainoa, joka
oli tottunut sauvointa käyttämään. Liejupohjaisissa metsäjärvissä olen
kyllä tottunut porkkaamalla lauttaa työntämään, mutta vastavirran
voittaminen sauvoimella vaatii ihan toista taitoa. Kun tulimme toiselle
koskipaikalle, joka oli pitempi ja kivisempi, tahtoi Ville, että
nousisimme soutamalla, joka hänen mielestään kävisi hyvin päinsä. Ukko
varoitti sanoen, että alussa kyllä pääsemme, mutta vähää ennen
koskenniskaa tulemme paikalle, josta emme kevätveden aikana mitenkään
saa soutamalla lastissa olevaa venettä nousemaan. Setä ja minä emme
asiaan mitään puhuneet, ja Ville jatkoi soutamalla. Ukko yritti vielä
kerran taivuttaa häntä aikeestaan sanoen, että kun tuo paha paikka
tulee, on melkein mahdotonta vaihtaa airoja sauvoimiin; mutta kun hän
huomasi, ettei hänen sanoistaan ollut mitään apua, lähti hän uudestaan
soutamaan edellä.
Noin puolet koskea oli soudettu, kun uoma tuli kapeammaksi ja virran
valta kasvoi. Nyt setä kehoitti vaihtamaan airot sauvoimiin, mikä erään
ison kiven alapuolella olisi vielä hyvin käynyt päinsä. Mutta Ville,
joka ei tahtonut myöntää erehtyneensä, sanoi käyvän soutamallakin hyvin,
ja kun Ville oli tottunut venemies, arveli kai setä hänen ymmärtävän
asian paremmin, koska ei suoranaisella käskyllä pakottanut häntä
vaihtamaan. Vetämällä voimiemme takaa pääsimme myöskin ukon viittaamaan
pahimpaan kohtaan, joka näytti olevan noin kahdeksan tai kymmenen sylen
pituinen. Ukko souti edellä vetämällä hyvin tiheään ja pääsi
onnellisesti valtavuon läpi paikkaan, jossa virta oli vähemmän vuolas.
Tähän hän pysähtyi ja katseli meidän voimanponnistuksiamme. Ponnistaen
voimiamme äärimmilleen onnistuimme nousemaan ehkä puolet tuosta pahasta
paikasta, mutta silloin rupesi vene vastustamattomasti laskemaan
taaksepäin koskea alas. Villen toinen airo katkesi, ja ennenkuin
huomasimme, miten asia tapahtui, oli vene kääntynyt, toinen laita
koskea, toinen kiveä vasten. Iso hyökyaalto löi samassa laidan yli, ja
vene oli kaatua, koski kun painoi suurella voimalla.
Samassa kun Villen airo katkesi, oli ukko potkaissut ankkurikivensä
veteen ja pitäen ankkuriköyden käsissään laskenut veneensä koskea alas.
Sekunti sen jälkeen, kun veneemme törmäsi kiven kylkeen, seisoi ukko
samalla kivellä, hänen veneensä kelluessa koskessa monta syltä alempana.
Että hyppäys veneestä liukkaalle, melkein vedenalaiselle kivelle
nuorellekin miehelle oli hengenvaarallinen, ymmärsimme hyvin. Hyppäys
oli tehtävä ankkuriköysi kädessä, ja ellei oikeassa silmänräpäyksessä
heittänyt köydestä irti, joutui auttamatta kosken valtaan. Ukon onnistui
heti saada veneemme parempaan asentoon, niin ettei siihen tullut enää
vettä. Hän piti veneen tässä asennossa pitämällä molemmin käsin
veneenlaidasta kiinni, seisoen vedessä kainaloihin asti ja nojautuen
selin kiveen. Ellei hän olisi jaksanut pysyttää venettä tässä asennossa,
olisi hän itse joutunut kosken puristettavaksi veneen ja kiven väliin.
Heti tartuttuansa veneen laitaan otti ukko komennon. Äreällä äänellä
tiuskaisi hän komentosanansa Villelle, joka ääneti totteli. Kahdella
sauvoimella saatiin vene pönkitetyksi, ja ukko pääsi jääkylmästä
kylvystään. Ukko sitoi kaksi airoa yhteen varasauvoimeksi, ja kymmenen
minuuttia myöhemmin olimme onnellisesti suvannossa koskenniskan
yläpuolella.
Tähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi
koskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse,
tiuskaisi hän Villelle:
-- Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä
kosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja
nuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta
sarkatakkiani vanutettavaksi.
Ukko katseli murhemielin takkiansa, joka oli kai jo kuivanakin ollut
ahdas ja nyt veti hänen olkapäitään arveluttavasti selkäpuolelle päin.
Siitä ukko ei ollut tietävinään, että oli henkensä pannut alttiiksi ja
vanhat luunsa jääveteen likoamaan. -- En ole koskaan ennen enkä jälkeen
nähnyt Villeä niin häpeissään ja nolostuneena kuin tässä tilaisuudessa.
Seurasimme heti rannalle, ja minuutin perästä kaikui metsä Villen
kirveeniskuista. Tehtiin mahtava hirsituli, ja pian seisoi tulen
ympärillä neljä höyryävää miestä, kääntyen aina sen mukaan kuin
liiallinen lämpö pakotti. Ukko, joka seisoi paljoa lähempänä tulta kuin
me muut, oli vetänyt pieksusaappaansa jalasta ja pannut ne loitommaksi
tulesta kuivamaan; valitteli, ettei nahka kestä lämmintä, niin pian kuin
se on ruumiista nyletty irti. »Missä voi sulaa, siinä nahka palaa»,
arveli vanhus.
Setä ja minä emme voineet kyllin ihmetellä, miten ukon oli mahdollista
kestää niin lähellä tulta. Ukko silloin kertoi:
»Minä olen aina ollut hyvä löylyä ottamaan. Yhden ainoan kerran
eläissäni on ollut pakko astua lavalta alas, kun toinen jäi. Ja tuo oli
herrasmies. Olin nuorempana ollessani kerran Viipurissa ansiotyössä.
Siellä asui eräs herra, jonka sanottiin olevan semmoisen kossin löylyä
ottamaan, ettei ole kukaan vielä häntä voittanut. Olin monta kertaa
toivonut joutuvamme yhdessä saunaan, kun kerran satuinkin tapaamaan
hänet juuri saunan ovella. No olipa tuo ikävä, sanoin, että herra on jo
kylpenyt, olen kuullut herran olevan hyvän löylyä kestämään. Eihän
lämmin luita riko, vastasi hän, voinhan kylpeä samalla huomisillankin
edestä. Tehdenhän työstä pääsee, syöden leivänkannikoista. Riisuin
nopeasti ja menin lauteille. Herra tuli perässäni, hapuili käsillä
katonrajaa ja sanoi olevan kylmänpuoleista. Ei hän muka viitsi niin
vähän edestä riisua vaatteitaan. Istui sitten rahille. Nyt olin voitosta
varma ja rupesin löylyä lyömään. Kuta enemmän viskasin, sitä enemmän tuo
vain huokaili hyvinvoinnista. Huomasin hetken perästä, että ellen nyt
lähde, lähtee nahka; minun täytyi lauteilta pois. Tuo kovanahkainen vain
jäi rahilleen ja minun mennessäni pyysi antamaan vielä pari napollista
lisää. Kiusalla heitin koko kiulullisen. Silloin vasta tuli hänkin alas,
yski vähän ja sanoi tulevan sisälliselle ihmiselle jotenkin lämmintä.
Vielä tänään ihmettelen, miten ihminen voi noin lämmintä kestää. Ja
vielä iso turkki päällä», päätti vanhus pakinansa.
Nauroimme sedän kanssa makeasti ukon ihmettelylle. Emme hennoneet
hänelle sanoa, että herrasmies oli pitänyt häntä pilanaan. Äijä sai
jäädä luuloonsa, että Viipurin herra oli hänet rehellisessä
saunakilpailussa voittanut.
Vanhus oli ensimmäisenä kuiva, vaikka hän oli ainoa, joka oli ollut
likomärkä. Setä rupesi kysymään häneltä, kuinka hän oli uskaltanut tehdä
hyppäyksen veneestä liukkaalle kivelle.
-- Ettekö yhtään pelännyt?
-- Mitäpä vanhan kannattaa kuolemaa pelätä. Nuoren kuolema on kun
sattuu, mutta vanhan on pakosta. Minä olen ikäni jo täyteen elänyt eikä
minusta ole enää paljon hyötyä. Mutta teillä pitäisi olla monta vuotta
elettävänä. Ehkä te, nuori herra, ette ole vielä kolmeakaankymmentä?
Selitin olevani vasta pari vuotta kolmattakymmentä, suorittaneeni juuri
maisterintutkintoni ja aikovani koulunopettajaksi.
-- Näytätte olevan riski ukko.
-- Olenhan minä, Jumalan kiitos, ollut aina terve, mutta rupeavat ne
vuodet lähenemään, joista raamattu sanoo: ne eivät minua miellytä. Ei
pidä vanhaksi toivoa, vanhan on paha elää.
Setä puuttui puheeseen.
-- Kun isäntä kertoi maksaneensa Kyttyrä-Jaskalle lahjuksia, luulin
teidänkin kuuluvan rosvojen suosijoihin enkä paljon luottanut talosta
saamiini tietoihin. Nyt ymmärrän, että te ainakaan ette kuulu rosvojen
ystävien joukkoon.
-- Kyllä kaikki, mitä poikani kertoi, oli totta, valitettavasti
lahjuksista myöskin. Kyttyräisen kuullen kieltelin poikaani antamasta,
ja rosvo lupasi sopivassa tilaisuudessa pitää minut muistissaan; mutta
niinkuin äsken sanoin, olen vuoteni elänyt enkä minä Kyttyräisen
uhkauksista välitä.
-- Miten te olisitte isäntänä ollen menetellyt?
-- Jaskalle olisin sanonut, että talo on liian köyhä semmoista
ylimääräistä verotusta maksamaan. Sillä sitä se onkin. Ja Jaskan
lähdettyä olisin vienyt kirkonkylään vaikka viimeiset jyvät aitasta ja
ostanut tuommoisen kaksitoista laukausta ampuvan pyssyn, jommoinen on
tuomarillakin. Ne kuuluvat olevan muutenkin erinomaisia
metsästyspyssyjä. Isännällä on ennestään isoreikäinen haulikko,
molemmilla pojilla on luodikot, ja ovat jo koko hyviä ampumaan, vaikka
ovat puolikasvuisia vain. Oma pyssyni laukeaa myös nopeasti, ja silmät
on minulla vielä kuin kotkalla. Kyttyräisillä ei kuulu olevan tätä nykyä
kuin neljä pyssyä vain. Kyllä me heitä vastaan olisimme puoliamme
pitäneet.
-- Mutta jos Jaska olisi yön aikana talon polttanut väkineen kaikkineen?
-- Ei Halli laske yön aikaan ketään vierasta niin lähelle taloa. Eikä
Kyttyräinen ole niitä miehiä, joka saalista toivomatta menee tuommoista
tekemään. Myös luulen, että sakki pysyy nyt jonkin aikaa hiljaisempana,
sillä ainakin kahdentoista isännän kanssa on rosvolla nyt vuosisopimus.
Hän on viime aikoina huomannut tämän konstin vähemmän vaaralliseksi ja
kuuluu aikovan tehdä vielä paljon uusia sopimuksia. Suurimmista taloista
kuuluu saavan aina neljään tynnyriin asti. Kyllä se hänen polttimonsa
tarpeeksi riittää.
-- Mitä hullutuksia. Onko hän salapolttaja myöskin?
-- On. Ja parhaimpia keittomestareita kuuluu olevankin. Sanotaan saavan
kolme kannua enemmän tynnyristä kuin parhaimmat. Hyvän osan ryyppää itse
kaveriensa kanssa, niin että iltasilla ovat kaikki pahoin päihtyneet.
Mutta paljon myös myy sekä Suomen että Venäjän puolelle. -- Eikö
komisarius ole tätä tietänyt?
-- En ole tietänyt salapolttajaksi. Enkä ole voinut aavistaakaan, että
monet isäntämiehet ovat ryhtyneet tuommoisiin häpeällisiin kauppoihin
julkisen rosvon kanssa. Sehän on enemmän kuin häpeällistä. Tiedättekö
ketään noista raukoista? Poikannehan sanoi itse olevansa yksi.
-- Tiedänhän minä useitakin. Mutta kun ilmianto katsotaan ihmisten
kesken häpeälliseksi, en tahdo nimiä sanoa.
Setä ymmärsi ukkoa eikä vaatinut enempiä tietoja, vaan lupasi ottaa itse
myöhemmin asiasta selkoa. -- Vanhus rupesi nyt tekemään lähtöä, ja setä
kysyi, miten hän aikoi päästä veneeseensä. Ukko sanoi aikovansa kiertää
vitsaköyden ja sen päähän sitoa härkkimentapaisen puupalikan, jonka
avulla kyllä saisi veneen rantaan vedetyksi. Setä lahjoitti ukolle lujan
uistinsiiman, joten tämä pääsi vitsaköyden teosta. Kiittelimme kaikki
ukkoa henkemme pelastuksesta, ja setä lisäsi tietävänsä nyt varmuudella
omistavansa Sitkan talossa -- talon nimi oli Sitka -- ainakin yhden
ystävän, johon voi luottaa. Ville pyysi ukolta epäilyksiään anteeksi, ja
ripein askelin poistui äijä joenrantaa pitkin.
Seuraavana uudenvuodenpäivänä annettiin ukolle kirkossa
jumalanpalveluksen jälkeen hopeamitali »ihmishengen pelastamisesta»,
jonka setä oli hänelle hankkinut, ja kun vanhus päivällisen jälkeen
poistui nimismiehen talosta, kantoi hän olallaan sedän antamaa lahjaa,
kaksitoista laukausta ampuvaa pyssyä. Jos setä olisi tietänyt, että
»Sitkanvaari» oli ahkerimpia soitimelta-ampujia, luulen, että lahja
olisi vaihtunut johonkin hyödyllisempään esineeseen.