Se tehtävä, johon setä hallituksen kehoituksesta nyt oli ryhtynyt, ei
ollut mitenkään helppo. Rosvojoukkoon, jonka toiminta oli lopetettava,
kuului kuusi miestä, kaikki pelottomia täysverisiä roistoja. Väitettiin,
ettei mukaan otettu ketään, joka ei ollut ainakin yhtä ryöstömurhaa
tehnyt. Ja johtaja oli, sellainen kävi kansassa puhe, seitsemän miehen
surma.
Tämä johtaja, jonka nimi oli kirkonkirjoissa Jaakob Hahne, oli koko
joukosta ainoa, joka oli Riitalammilta kotoisin. Hän oli yleisesti
tunnettu nimellä Kyttyrä-Jaska, mutta rikostoverit kutsuivat häntä
»mestariksi». Hän oli jo kuudenkymmenen ikäinen ja, kuten hänen
lisänimensä osoitti, kyttyräselkä. Ruumiinviastaan huolimatta hän oli
voimakas mies, kaikkiin rikoksiin ja paheisiin harjaantunut.
Rikostoveritkin pelkäsivät häntä hänen tavattoman julmuutensa ja
nurjamielisyytensä tähden. Omin käsin hän oli surmannut kaksi entistä
toveriaan, kun nämä eivät olleet empimättä totelleet hänen käskyään.
Tämän miehen rikostovereista oli yksi, Iso-Iivana, venäläinen, muut
kaikki suomalaisia. He olivat oleskelleet näillä seuduin jo pitkät ajat
ja tunsivat olot Venäjän puolella yhtä hyvin kuin rajan tälläkin
puolella. Venäjän puolelle he eivät ulottaneet ryöstöretkiään, vaan
kulkivat siellä yksinomaan myymässä saalistaan, joilla matkoilla välistä
olivat kuukausia paikkakunnalta poissa. Mutta juuri kun ihmiset alkoivat
toivoa, että joukkue oli jo ainaiseksi poistunut, osoitti jokin uusi
ilkityö, että miehet olivat palanneet takaisin ryöväyksiänsä jatkamaan.
Kolmatta vuotta jo oli Kyttyrä-Jaskan joukko pitänyt riitalampilaiset ja
naapuripitäjien asukkaat raskaan hirmuvaltikkansa alaisina. Setä oli
monta kertaa ollut heidän jäljillään, mutta nopea pakeneminen rajan yli
oli joka kerta pelastanut heidän nahkansa. Ilkitöittensä mitan he olivat
edellisenä talvena täyttäneet kukkuralleen viedessään Riitalammin
naapuripitäjän rikkaimmasta talosta erään lumimyrskyn aikana kaikki
arvotavarat ja talon omilla hevosilla kuljettaneet ne mukanansa. Aamulla
löydettiin talon väki kukin eri paikalta lujasti köytettynä. Ketään ei
ollut tapettu, mutta talon ainoa tytär ja eräs nuori palvelustyttö
olivat kadoksissa. Palvelustytön laskivat roistot seuraavana syksynä
puolikuolleena irti, mutta talon tytär oli jo kesällä heidän
rääkkäyksistään kuollut. Kolmen pitäjän nimismiehet olivat ryöstön
jälkeen olleet ajamassa Jaskaa ja hänen miehiänsä takaa, mutta jatkuva
lumituisku teki kaikki järjestysvallan yritykset turhiksi. Setä ei ollut
kuitenkaan palannut toisten kanssa, vaan jäi yksin jatkamaan takaa-ajoa
rajan toiselle puolelle. Täällä hän oli lopulta tavannut Jaskan ja
Ison-Iivanan, jotka olivat palanneet kuultuaan, että vain yksi ainoa
mies oli heidän jäljillään. Setä tuli vuorostaan takaa-ajetuksi, ja
eräässä talossa, jossa asui rosvojen ystäviä, tapahtui yhteentörmäys.
Setä pelastui revolverin avulla, roistoilla kun ei ollut tässä
tilaisuudessa ampuma-aseita. Sekä Jaska että Iivana olivat tulleet
»merkityiksi», ja elleivät olisi olleet ystävien luona, olisivat
varmasti joutuneet kiinni.
Syksyllä palannut tyttö kertoi, että kun Jaska ja Iivana taas yhtyivät
toveriensa joukkoon, oli Jaskan oikeasta kädestä puuttunut kaksi sormea.
Hän oli tovereille sanonut hankkivansa sellaisen pistoolin, joka
laukaistaan peukalolla. Ja kun tyttö laskettiin irti, oli Jaska käskenyt
hänen viedä sellaiset terveiset, että hänellä on nimismieheltä vähäisen
kipurahoja vaadittavana ja ensi kerralla, kun he tapaavat toisensa, on
nimismies matkustava paikalta pois jalat edellä, maaten selällään
kärryjen pohjalla.
Eräällä kulkurimiehellä, jota yleisesti pidettiin Jaskan urkkijana,
lähetti setä vastatervehdyksensä, ettei hänen ovensa ollut vielä ikinä
ollut siten lukittuna, ettei ollut avainta suulla. Mutta jos Jaska ei
aikonut kuolla kuin yhden kerran, sopisi hänen vielä hioa ymmärrystään,
ennenkuin kävisi nimismiestä tervehtimässä. Hänellä oli itsellään
nimismiehen vieraskäynti odotettavana.