Istuin huoneessani kaksi täyteen ahdettua matkalaukkua vieressäni.
Viimeinen tutkinto oli suoritettu, ja kandidaattikirja oli matkalaukussa
hyvin suojeltuna. Täysihoito oli maksettu ja jäähyväiset sanottu. Vielä
oli kuitenkin tunnin aika junanlähtöön.
Silloin kuulin kirjeen putoavan kirjelaatikkoon. Se oli minulle, ja
pelkäsin jo pahoin saavani jonkin toimitettavan, mikä estäisi minua
tänään lähtemästä. Näin onnettomasti ei ollut kuitenkaan asia. Kirje,
joka oli sedältä, kuului näin:
Riitalammilla, 13 p. huhtikuuta.
Kunnon Veli!
1 §.
Niitten seikkain johdosta, joita täällä Riitalammilla kahtena
viimeksi kuluneena vuotena on tapahtunut ja joista minun ei
tarvitse sinulle seikkaperäisempiä tietoja antaa, koska ne ovat
sinulle jo entuudesta hyvin tutut, sekä jotka ovat Riitalammin
pitäjän kaikissa rauhallisissa ja lainkuuliaisissa asukkaissa
herättäneet pelkoa ja kauhua, minkä johdosta Riitalammin pitäjän
äänioikeutetut kuntalaiset ovat, sittenkuin laillisessa
kuntakokouksessa on asiasta keskusteltu ja lain voiman saanut
päätös tehty, hallitukselle valtuutetun asiamiehen kautta
jättäneet anomuksen, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin, jotka
turvaisivat pitäjäläisiä hengen, vapauden ja omaisuuden puolesta,
ja sittenkuin nimismiehenvirasto on hallituksen vaatimuksesta
antanut lausuntonsa kyseisen alamaisen anomuksen johdosta,
puoltaen täysinoikeutettuna kuntalaisten pyyntöä ja
nimismiehenviraston puolesta lisäten, että asian pikainen ratkaisu
on paikkakunnan rauhallisuudelle ja edistymiselle elinehto, ja
sittenkuin hallitus oli minulta kysynyt, suostuisinko minä ja
minkälaatuisilla ehdoilla ryhtymään yllämainittuihin paikkakunnan
rauhalliselle edistykselle tarpeellisiin toimenpiteisiin, vai
olisiko asialle edullisempaa, että hallitus tähän toimeen määräisi
jonkun nuoremman, jossain hallinnollisessa virastossa palvelevan
virkamiehen, johon hallituksen armolliseen kysymykseen alamaisesti
vastasin tuntevani luullakseni paikkakunnan oloja, hoidettuani yli
kolmekymmentä vuotta kruununnimismiehen virkaa tässä Riitalammin
nimismiehenpiirissä paremmin kuin joku nuori, kokematon
virastoissa palveleva ylimääräinen virkailija, -- on hallitus,
vapauttaen minut tämän kuun 15. p:stä toistaiseksi, ei kuitenkaan
pitemmäksi ajaksi kuin kuudeksi kuukaudeksi, Riitalammin
nimismiehenpiirin kruununnimismiehentoimen vakinaisista tehtävistä
määräten samalla kertaa apulaiskamreeri A. Stiernstrandin näitä
toimia hoitamaan, tämän ohessa antanut minulle määräyksen ryhtyä
niin pian kuin mahdollista toimenpiteisiin noitten
rauhanhäiritsijäin kiinniottamiseen ja lailliseen edesvastuuseen
saattamiseksi, myöntämällä minulle samalla määrärahan ja
valtuuttaen minut hankkimaan ja palkkaamaan tämmöiseen toimeen
sopivia apumiehiä harkintani mukaan.
2 §
Tämän armollisen hallituksen minulle antaman määräyksen mukaan
olen asiaa nyt juurta jaksain harkinnut ja sitä tunnollisesti ja
seikkaperäisesti punnittuani sekä sanomalehdistä huomattuani, että
olet juuri tutkintosi suorittanut ja että olet siis esteetön tähän
tehtävään ryhtymään, antanut seuraavan välipäätöksen:
Filosofian kandidaatti Karl Albinus Taninkalma ja renki,
vanginkuljettaja Vilhelm Janhunen määrätään täten apumiehinä
seuraamaan Riitalammin pitäjän nimismiestä ja uskollisesti häntä
auttamaan kaikissa niissä toimissa, jotka tarkoittavat niitten
rosvojen kiinniottamista, jotka parina viimeksi kuluneena vuonna
ovat mainitussa pitäjässä ilkitöitä harjoittaneet, josta
toimestaan saakoot palkkion sekä vapaan ylläpidon niin kauan, kuin
heidän toimensa kestää.
Joka tähän päätökseen ei tyydy, tehköön laillisen valituksen
asianomaiseen paikkaan ennen 30 päivän kulumista tästä tiedon
saatuansa. Riitalammin kruununnimismiehen viraston kansliassa, 11
p. huhtikuuta.
Hallituksen määräyksestä
K. P. T.
Kruununnimismies.
3 §
Ole nyt, Veli hyvä, niin kiltti, että niin pian kuin mahdollista
annat minun tietää, otatko määräyksen vastaan vai aiotko tehdä
valituksen; sillä kun toimeen olisi astuttava niin pian kuin
suinkin, tahtoisin heti ryhtyä valmistuksiin, ja harras toivoni
olisi saada juuri sinut apumiehekseni tässä paikkakunnallemme niin
perin tärkeässä asiassa.
_Uskollinen setäsi._
Kirje ei ollut aivan loppuun luettu, ennenkuin mieleeni johtuivat
ymmärtäväisen Pietarin sanat »Hirvenhiihtäjistä»:
»...juuri nyt aikees
luontuu, käy kuin juusto se kaavaan uurtoja myöten.»
Olin kehoituksesta ottanut kootakseni yliopiston kokoelmia varten
lintujen sekä muitten eläinten nahkoja ja olin tämän tähden ajatellut
kesäksi hankkia asunnon jostakin syrjäisestä metsäkylästä, josta päin
lähtisin pitemmille ja lyhyemmille metsästysretkille. Asianomainen
professori oli minulle hankkinut, paitsi ehdottomasti tarpeellista lupaa
ampua rauhoitetullakin ajalla riistaa, kaikki välttämättömät
säilyttämisainekset sekä muut toimeen tarvittavat kojeet. Jos siis setä
katsoisi käyvän päinsä yhdistää yliopiston määräämän tehtävän hänen
omaan määräykseensä, oli kaikki hyvin. Päinvastaisessa tapauksessa
tulisi hän varmaan muitta mutkitta vapauttamaan minut omasta
määräyksestään.
Kello 6 aamulla kolmantena päivänä tämän jälkeen koputin hiljaa sedän
oveen. »Sisään!» kuului ankara ääni. Setä ei koskaan ollessaan itse
kotona pitänyt kamarinsa enempää kuin porstuankaan ovea lukittuna.
Astuin siis muitta mutkitta huoneeseen, jossa setä paraikaa joi
aamukahviansa vuoteessa, kuten siihen aikaan oli tapana. Sanoin: »Hyvää
huomenta», johon setä vastasi: »Jumal' antakoon. Istu penkille.» Heti
minun jälkeeni tuli sedän renki, jo mainittu Vilhelm Janhunen, sanomaan
hyvää huomenta ja pyytämään »päiväkäskyänsä» saaden saman vastauksen ja
saman käskyn kuin minäkin.
Ville, hyvä ystäväni ja riitaveljeni, oli noita Pohjanmaalta Karjalaan
muuttaneita miehiä, jotka sydän-Karjalassakin puheessaan ja tavoissaan
pysyivät pohjalaisina. Hän oli palvellut Suomen kaartissa kymmenen
vuotta ja sedän renkinä kaksikymmentä vuotta, oli jo ikämies, mutta
vielä täysissä voimissa. Itse hän ei tahtonut puhua voimistaan, mutta
setä väitti, ettei ainakaan Riitalammilla ollut sitä miestä, joka olisi
Villen kumoon pannut -- eikä naapuripitäjissä myöskään. Puhui ja vastasi
isännälleen mieluimmin sotilaan tavalla. Riitalammin ja naapuripitäjien
metsiä, järviä, jokia ja vuoria ei tuntenut kukaan niinkuin hän, sillä
hän oli pienestä pojannalkista kahdenteenkymmenenteenviidenteen
ikävuoteensa elättänyt itsensä yksinomaan metsästämällä ja kalastamalla.
Riitalammin roistojoukon jäljillepääsyasiassa luotti setä täydellisesti
Villen metsästäjänvainuun. Ja tämä luottamus Villeen ei pettänyt.
Ville ja minä olimme sinutelleet toisiamme siitä asti, kun olin
ratsastanut hajareisin Villen jalkapöydällä. Tämä hyvä suhde jatkui, kun
Ville minulle opetti »nahkapoikain äksiisiä» ja myös ylioppilaaksi
tultuani, sillä Ville ei pitänyt piimälakkeja kovin korkeina herroina.
Nyt hän kuitenkin puoleksi arastellen kysyi minulta, oliko maisteri
kuinkakin korkea herra. Selitin hänelle, että Ruotsissa sinuttelee
talonpoikainen mies itse kuningastakin. Tämä ei ollut toki Villen
mielestä sopivaa, sillä, arveli hän, kunnia sille, jolle kunnia tulee,
ja kuningas on hänkin virkamies. Ville itse ei ollut mikään tavallinen
renki vain, vaan hän oli myös pitäjän nimismiehen apulainen, eivätkä
häntä isäntämiehetkään tavallisesti sinutelleet saatikka sitten
tavalliset moukat. Enempää ei asiasta puhuttu, -- Ville jo ymmärsi yskän
ja tiesi, että välit pysytetään entisellään.
Setä oli kahvinsa juonut ja puki paraikaa päällensä. Meillekin tuotiin
kahvia sedän huoneeseen, mikä Villen mielestä ennusti jotain
tähdellisempää.
Setä ei ollut vielä mitään virkkanut. Nyt hän kääntyi minuun ja sanoi
äänellä, jonka piti muka olla tyytymätön:
-- Ole tervetullut, vaikka olet minulta yhden virkakirjeen turmellut. Ja
tärkeän kirjeen. Mikä tuuli sinut toi noin nopeasti tänne?
-- Sedän käsky.
-- Älä hulluttele, et sinä ole minulta vielä mitään käskyä saanut.
Olisit odottanut Helsingissä vielä pari päivää, niin olisit saanut
minulta kirjeen.
-- Sainhan minä jo yhden, kolme §:ä sisältävän. Ja kun setä tahtoi, että
vastaus olisi annettava niin pian kuin mahdollista, lähdin tuntia sen
jälkeen kuin minulla oli kirje kädessäni, ja olen matkustanut yöt päivät
ja saan ilmoittaa olevani valmis lähtemään heti, kun olen tämän kahvin
vatsaani saanut.
-- Ei niin kiire, ettei lähtemään kerkeä. Ei tänään vielä lähdetä.
Suostut siis ehdotukseeni?
Selitin nyt sedälle asiani ja sanoin, että jos hän katsoo voivansa minua
käyttää, vaikka minulla on toinenkin tehtävä, tulen mielelläni. -- Vai
mitä sinä, Ville, siihen tuumit?
-- Elää koira yhden isännän, kahden kuolee.
-- Enpä minä aiokaan tällä matkalla koiran virkaan ryhtyä. Minulla on
kaksi virallista määräystä, toinen yliopistolta saatu, toinen
lailliselta nimismieheltä.
Setä samassa lopetti Villen ja minun sananvaihdon määräämällä, että me
kumpikin erikseen tekisimme luettelon eväistä ja kaikista niistä
esineistä, mitkä luulimme matkalla tarpeellisiksi edellyttäen, että
olimme pakotetut oleskelemaan useita kuukausia yhtä painoa erämaissa.