Nuorisolle kertonut
Alfred Emil Ingman.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1916.
Sedän lipasto.
Vain suuresti empien olen ryhtynyt kertomaan niistä tapahtumista, joista
tässä kirjassa on puhe. Ei siksi, että niitä laatunsa tähden tarvitsisi
pitää salassa. Päinvastoin niistä kerrottiin siihen aikaan, kun ne
sattuivat, jokaisessa sanomalehdessä, ja oikeudenkäynti niitten johdosta
oli mahdollisimman julkinen. Mutta itse tapahtuma-ajasta ei ole vielä
kulunut neljääkymmentä vuotta. Muutamia niistä henkilöistä, joitten
nimet olivat sekaantuneet oikeudenkäyntiin, mutta jotka kuitenkin
pätevien todistusten puutteessa vapautettiin kaikesta vastuusta, saattaa
vielä olla elossa.
Tämä on saattanut minut kahden vaiheille, sopiiko näitten tapahtumien
yksityiskohtia kertoa, vai olisiko ne iäksi haudattava.
Mutta »setä», joka näissä seikkailuissa oli uskollinen kumppanini -- ja
jonka ansioksi on luettava, että nämä vaaralliset rikolliset saatiin
kiinni -- on minulta vaatinut nimenomaisen lupauksen, että kun hän on
viimeisen matkansa suorittanut, en pitäisi enää salassa, mitä tässä
asiassa on tähän asti salassa ollut. Kun viime kesänä kävin häntä tälle
matkalle saattamaan, viivyin paikkakunnalla, kunnes sain selkoa siitä,
että varsinaisten asianomaisten sukulaisista ei ole nyt enää elossa kuin
yksi ainoa. Hänkin on parantumaton heikkomielinen eikä tiedä tästä
maailmasta mitään. Asianomaiset itse ovat jo kaikki kuolleet; viimeinen
heistä kuitenkin aivan äsken.
Minua ei asiain näin ollen enää mikään estä kertomasta sitä, minkä tässä
asiassa yksin nyt tunnen. Olin sedän testamentin toimeenpanija. Hänen
papereissaan oli jäähyväiskirje minulle, jossa hän muistuttaa minua
lupauksestani, mutta samalla lausuu toivomuksenaan, etten mainitsisi
hänen nimeänsä. »Ne vanhat ystäväni», hän kirjoittaa, »jotka vielä
elävät, tuntevat kyllä muutenkin minut itse tapahtumista, ja muille
pysyn mieluummin tuntemattomana.» Kun siis seuraavassa kertomuksessa en
ole maininnut henkilöitä ja paikkoja niiden oikealla nimellä, en ole
näin menetellyt syystä, että pelkäisin jotakin, vaan kunnioittaakseni
sedän toivomusta ja ollakseni loukkaamatta niitä henkilöitä, jotka
muuten saattaisivat pahastua.
Sedän kirjeen luettuani yritin terästää muistiani ja huomasin
ihmeekseni, että paljon noista yhdessä eletyistä seikkailuistamme oli jo
muististani haihtunut. Tämänkin mahdollisuuden oli setä ottanut huomioon
ja kirjeeseensä lisännyt jälkikirjoituksen: »Etsi lipastostani se
salalaatikko, jota en ole sinulle ennen näyttänyt. Sieltä löydät
kultakelloni, jonka kuoreen olen kaiveruttanut sinun nimesi, sillä se on
nyt sinun omasi. Löydät myös kertomuksen yhteisistä seikkailuistamme
kesällä... --»
Sedän iso kultakello oli ollut ihailuni esineenä siitä asti, kun se
houkutteli minua astumaan ensi kertaa omin jaloin poikki lattian. Se oli
vanhanaikainen lyövä taskukello, vain kerran kuukaudessa vedettävä.
Parikymmentä vuotta sitten se itse oli saanut lyönnin -- puukoniskun --,
joka oli täydelleen läväissyt sen pyöreän ruumiin. Samassa tilaisuudessa
se heitti henkensä omistajansa hengen edestä. Sedän vanhalta
palvelijattarelta sain nyt tietää, että setä vuosi sitten oli lähettänyt
kellon Englantiin, jossa koko sisusta oli tehty uudestaan ja kuoret
korjattu. Itse oli eukko nähnyt minun nimeni ulkokuoressa, kun »vanha
kamreeri» aina kuukauden ensimmäisenä päivänä veti kelloa. Kello oli
eukon allakkana. Mutta kaksi viikkoa sitten, kun kamreeri joutui vuoteen
omaksi, oli kello eräänä aamuna poissa, eikä sitä ollut sen jälkeen
nähty. Eukko oli tästä kovin huolissaan, sillä hän tiesi, että yksin
kellon korjaus oli maksanut »paksun pakan seteleitä». Lohdutin nyt
eukkoa sillä, että kultakello oli kamreerin omilla teillä ja kyllä
löydettävissä.
Olen kertonut sedän kellosta siitä syystä, että tämä kirja olisi ilman
sitä arvatenkin jäänyt kirjoittamatta: kellotta en olisi ehkä sedän
kertomustakaan käsiini saanut.
Sedän papereita selaillessani olin koko ajan kuullut kellon napsetta,
mutta luulin sen kaikuvan viereisestä huoneesta. Nyt rupesin
kuuntelemaan tarkemmin ja huomasin napseen tulevankin sedän isosta
lipastosta. Hänen kellonsa oli siis vedettynä, ja napseen johdolla
luulin heti löytäväni kyseisen salalaatikon. Setä, joka oli erinomainen
puuseppä, oli itse tehnyt lipaston ja, paljon joutoaikaa kun hänellä
oli, varustanut siihen suuren määrän salalaatikoita ja -kaappeja.
Suurimmasta kaapista ilmestyi, jos sattui tulemaan vieraita, pari
salaperäistä nelikulmaista pulloa, jotka sedän tiedonannon mukaan
sisälsivät linnunmaitoa eli voimantasoitustippoja, erästä apteekin
lääkettä, joka tekee heikon väkeväksi ja väkevän heikoksi.
Luulin tuntevani sedän lipaston kaikki salaisuudet. Oudoksuin siis sitä,
että kultakello oli laatikossa, joka oli muka minulle tuntematon, ja
päätin heti ottaa asiasta selon.
Poistin ensin kaikki vetolaatikot ja irroitin laskulevyn. Sen saranat
oli näet tehty siten, että levy oli irroitettavissa, jolloin suurimman
salalaatikon kansi saatiin poistetuksi. Sitten poistin laatikko laatikon
jälkeen koko sisustuksen ja aukaisin kaikki minulle ennestään tutut
salalaatikot. Muuta en löytänyt kuin huolellisesti suljetun, osoitteella
varustetun kirjekimpun. Lyijykynällä oli setä vapisevin käsin
kirjoittanut: »Jos vastaanottaja ei elä enää, kun nämä kirjeet
löydetään, on kirjeet lukematta poltettava.» Vastaanottajan tunsin
hyvin, hän oli kuollut samana päivänä, jona lähdin sedän hautajaisiin.
Kirjeet oli siis hävitettävä. -- Koulupoikana ollessani olin monta
kertaa sedältä pyytänyt jotakin noista vanhoista postimerkeistä, mutta
aina turhaan. Kirjekuoret olivat kaikki frankeerattuja, siis sellaisia,
joitten postimaksumerkintä on itse kuoreen leimattu. Kun kuorten
joukossa oli yli kolmekymmentä 20:n kopeekan merkkiä, punaisia ja
mustia, kaikki erinomaisessa kunnossa, en katsonut olevani oikeutettu
niitä hävittämään, vaan laitoin uuniin tulen, poltin kaikki kirjeet ja
lähetin kuoret luotettavan postimerkkikauppiaan välityksellä myytäviksi.
Sedän jäljellejäänyt omaisuus, joka melkein kokonaan oli testamentattu
hyväntekeväisyyslaitoksille, tuli täten melkoisesti nousemaan.
Nyt kai kohta löytäisin sen salalaatikon, mistä napse kuului. Tässä
luulossani erehdyin suuresti. Sillä mihin paikkaan lipastoa hyvänsä
painoin korvani, kaikkialle kuului napse samanlaiselta. Hetken perästä
luulin kuitenkin huomanneeni napseen lähtevän itse päällislevyn
vasemmalta syrjältä. Tarkasti tutkin jokaista pienintäkin saumaa
epäilemäni paikan kohdalta. Kaikki turhaan. Ei pienintäkään nappulaa tai
ponninta. Aloitin kuuntelemiseni uudestaan. Tunnin perästä olin täysin
varma siitä, että kellon naksutus kuului ihan yhtä selvästi oikean
kyljen alareunasta kuin päällislaudan vasemmalta syrjältä. Tuo
hermostuttava napse oli saattanut minut ihan pökerryksiin. Ja samassa
muistin, että juuri tänään oli kuukauden ensimmäinen päivä. Huomenna ei
naksutusta ehkä kuuluisikaan enää. Tunsin, että jos tätä turhaa etsintää
jatkan, olen huomenna työhön kykenemätön. Ja huomenna on minun pidettävä
huutokauppa, missä sedän irtaimisto hajoitetaan kaikkiin ilmansuuntiin.
Kello kävi kahtatoista. Riisuin vaatteeni, heittäydyin sänkyyn ja --
samassa silmänräpäyksessä nukuin.
Kun sanon »nukuin», en tarkoita, että olisin todellista unta nukkunut,
enpä edes »koiran untakaan». Sillä kauheat unennäöt rupesivat minua heti
vaivaamaan. Olin kellotehtaassa, ja joka kulmalta raksuttivat kellot
niin, että korviani vihlaisi. Äkkiä mahdottoman suuri könniläinen astui
paikaltaan seinän vierustalta ja rupesi vakavin askelin lähestymään
minua. Osoittimet näyttivät 12, ja alkavasta hyrinästä ymmärsin, että se
rupeaa lyömään. Samassa tuli siitä Könnin kuuluisa konekuokkija.
Raksahdukset paukkuivat kuin pyssynlaukaukset, ja joka raksahduksella
astui hirviö askeleen minua kohti ja kohotti kaamean kuokkansa korkealle
ilmaan. En päässyt paikalta liikahtamaan. Kuokkija irvisteli minulle
kamalasti ja kohotti viimeisen kerran raskaan aseensa. Mutta ennenkuin
tämä ehti päälakeni murskaksi ruhjaista, sain ylenmääräisellä
voimanponnistuksella pielukseni heitetyksi miehen kasvoihin. Kuului aika
jyrinä, ja koneisto pysähtyi. Seisoin keskellä lattiaa, ja pieluksen
olin heittänyt sedän lipastolle. Olin niin valveilla ja pirteä kuin
ihminen ikinä voi olla. Rupesin nauramaan itselleni täyttä kurkkua enkä
voinut nauruani pidättää, vaikka muistin, että setä muutama päivä sitten
oli maannut ruumiina tässä samassa huoneessa. Niin hullunkuriselta
tuntui minusta tilani ja unennäköni. Kello oli 12. Olin nukkunut puolen
tunnin verran.
Nauruni kuitenkin taukosi yhtä äkisti, kuin se oli alkanut, ja kyyneleet
nousivat silmiini. Tunsin äkisti elävästi, ettei ollut päiviä kulunut
siitä, kun setä oli ollut tässä huoneessa, vaan että hän oli käynyt
huoneessa juuri nyt, ettei ollut kahta minuuttia kulunut siitä, kun hän
oli huoneesta poistunut.
Mitenkään en tuntenut voivani nyt nukkua. Puin päälleni uudestaan ja
istuuduin sedän nojatuoliin.
Mutta mitä nyt?
Nukkumaan mennessäni olin jättänyt lipaston kaikki laatikot huiskin
haiskin lattialle, tuoleille ja pöydille. Ainoastaan laskulevyn olin
nostanut takaisin paikalleen, pannut saranoilleen ja lukinnut. Nyt
olivat kaikki sekä isot alaosaston laatikot että yläosaston
pikkulaatikot laskulevyn takana tarkoin paikoillaan lipastossa. Yksi
ainoa pieni salalaatikko, juuri se, joka oli erikoisen vaikeasti
löydettävissä, oli osaksi vedetty auki. Laskulevy oli laskettu alas.
_Sen päällä oli sedän kultakello. Se oli pysähtynyt lyönnilleen klo 12._
Sedän kultakello oli siis onnellisesti käsissäni. Mutta käsikirjoitus?
--
Panin heti uudelleen maata ja nukuin levollisesti aamuun asti.
Seuraavan päivän huutokauppa oli tapahtuva siten, että kaikki huudot oli
maksettava heti käteisellä. Olin varustanut muutamia satoja mukaani
ostaakseni yhtä ja toista setävainajan tavaroista. Lipastoa en
kuitenkaan ollut uskaltanut ajatella, kun hyvin tiesin sen tulevan
kalliiksi, koska se oli kauttaaltaan kallisarvoisista puulajeista tehty
ja taiteellisilla leikkauksilla koristeltu. Päätin kuitenkin, etten
laske sitä menemään toisille, jos varani suinkin myöntävät. Järjestin
siten, että lipasto oli ensimmäisiä kapineita, jotka myytiin. Eräs
talonpoikapohatta huusi heti sata markkaa, ajatellen siten saattaneensa
kaikki kilpailijat vaikenemaan. Mutta kun naapuripitäjän nimismies heti
jatkoi: kaksi vertaa! poistui pohatta pelistä. Viisin ja kymmenin
markoin kasvoivat huudot puoliväliin neljättä sataa, jolloin nuija
napsahti ja sedän lipasto oli minun.
Eräs vanha, taitava puuseppä, joka oli koko ajan seisonut vieressäni,
onnitteli minua sanoen, että nykyajan hintojen mukaan ei kannattaisi
tuommoista tehdä tuhannellakaan markalla, ja lisäsi, että semmoista
ruusupuuta, jota sisusta on, ei saa enää rahallakaan. Moni muu esine,
jota olin ajatellut ostaa, oli minun nyt pakko jättää. En katunut
kuitenkaan kauppaani, sillä minun täytyi saada selville, missä kello oli
ollut ja käsikirjoitus arvatenkin vielä oli kätkettynä. Ennen ei mieleni
saanut rauhaa.
Saatuani lipastoni kotiin ryhdyin heti uudestaan sen salaisuuksia
tutkistelemaan. Joka ilta, päivätyön loputtua, etsin tuota salaperäistä
kätköpaikkaa, yhä vain löytämättä. Eräältä tuttavalta sain lainata
isonpuoleisen puuseppäkirjan, jossa kuvattiin ja selitettiin
kaikenlaisia salalaatikoita ja niitten koneistoja. Ei mikään näistä
selityksistä sopinut minun lipastooni. Eräs puuseppä ehdotti selkälaudan
irroittamista kyljistä. Tähän en kuitenkaan tahtonut ryhtyä. Osaksi
pelkäsin siten ehkä turmelevani koneistoa, jos oli semmoinen olemassa,
osaksi niitä leikkauksia, joilla sekin osa tästä huonekalusta oli
varustettu. Lipasto oli näet tarkoitettu seisomaan vasen kylki ikkunan
vieressä, jolloin alas laskettua laskulevyä voi käyttää
kirjoituspöytänä. -- Kuukauden perästä olin perin kyllästynyt
kaikenlaisiin huonekalujen salaisuuksiin. Olinpa melkein hieman
harmissani setävainajaan, ikäänkuin hänelle ei olisi pitänyt lukea
ansioksi sitä, etten kyennyt hänen salaisuuksiaan ilmi saamaan.
Poikani oli useat kerrat väittänyt salaisuuden olevan rautanaulassa,
joka oli lyöty alhaalta päin toiseen takajalkaan. Sillä oli
silminnähtävästi kiinnitetty jokin tukipuu jalkaan tätä huonekalua
tehtäessä, ja kun naulaa ei saatu vedetyksi ulos, oli se katkaistu ja
viilattu puun tasalle, ettei se riipaisisi lattiaa. Viilanjäljetkin
olivat vielä näkyvissä sekä naulassa että jalassa. Mahdotonta oli, että
se olisi missään yhteydessä salaisuuden kanssa.
En saanut pojalta kuitenkaan rauhaa, ennenkuin olin nostanut lipaston
kylkeä niin paljon, että hän pistämällä muutamia paksuja kirjoja kyljen
alle pääsi vielä kerran naulaansa tarkastamaan. Viereisestä huoneesta
näin, kuinka hän monta kertaa veti ulos ennen mainittua pientä
salalaatikko milloin enemmän milloin vähemmän ja joka kerta meni --
salaperäisesti kuten kissa, joka kyttää hiirtä -- naulanpäätä
tarkastamaan. Tulipa minultakin kysymään, paljonko laatikko oli ollut
silloin auki, kun kultakello oli laskulevylle ilmestynyt. Sitä en
kuitenkaan voinut muistaa.
Kun muutaman minuutin perästä palasin huoneeseen, makasi lipaston koko
sisustus laatikkoineen kaikkineen keskellä lattiaa, ja poikani seisoi
tyhjennetyn lipaston edessä uteliain katsein kopeloiden sen monia
pienempiä ja suurempia salakomeroita, joista nyt kuitenkin ehkä puolet
olivat tyhjinä. Sedän kertomus oli löydetty.
Nyt ymmärsin, miksi kellon napse oli kuulunut yhtä äänekkäältä, mihin
paikkaan hyvänsä painoin korvani. Sekä kyljet että selkä- ja päällislevy
olivat näet kaksinkertaiset, noin kahdeksan millimetrin paksuisista
laudoista tehdyt. Sisä- ja ulkoseinät oli poikkipienain avulla toisiinsa
kiinnitetty, muodostaen siten suuren määrän pienempiä ja suurempia
komeroita.
Poikani oli ollut oikeassa. Kun hän ei saanut tietoa, paljonko pieni
salalaatikko oli ollut auki, kun kello ilmaantui, oli hän koetteeksi
vetänyt sen melkein kokonaan auki ja sitten laskulevyllä lykännyt
kiinni, kunnes tämä meni lukkoon. Hän oli osunut oikeaan. Rautanaulan
pää oli hävinnyt ja pieni reikä ilmestynyt sen sijalle. Kun hän nyt
laski laskulevyn takaisin alas, työntyi koko sisustus hyvällä voimalla
kappaleen eteenpäin ja oli käsin vedettävissä paikaltaan, joten kaikki
salakomerot paljastuivat.
Kellon ilmaantumista laskulevylle en voi muulla tavalla selittää, kuin
että sedän palvelijatar, joka oli täysin luotettava ja uskollinen, mutta
utelias, oli onnistunut näkemään, miten setä nuo salakomerot avasi. Kun
hän illalla huomasi minun turhaan yrittävän päästä niihin käsiksi, oli
hän nukkumaan mentyäni käynyt huoneessa ja ottanut mainitun esineen
kätköstään. Hän ei kehdannut minulle ilmoittaa tuntevansa lipaston
salaisuuden, kun hän hyvin ymmärsi minunkin tietävän, ettei setä olisi
sitä hänelle näyttänyt, mutta ei myös tahtonut totuutta vastaan sanoa,
että setä ennen kuolemaansa olisi hänen kauttansa tahtonut minulle asian
ilmoittaa. -- Täten selittyy sekin seikka, miten sain tuon kuvitelman,
että joku oli juuri huoneesta poistunut, ja sekin, että kaikki lipaston
laatikot olivat silloin paikallaan, vaikka olin ne illalla lattialle ja
tuoleille jättänyt. Jos ainoakaan laatikko ei ollut kiinni työnnettynä
paikallaan, paitsi sitä, jonka piti olla auki, pysyi näet koneisto
suljettuna eikä tehnyt tehtäväänsä.
* * * * *
Sedän kertomus oli kuten kaikki, mitä hän teki, erinomaisen
huolellisesti tehty. En ole kuitenkaan uskaltanut sitä tähän sanasta
sanaan jäljentää. Sillä koska setä oli elämänsä ajan ollut nimismies,
oli hän niin perin tottunut pöytäkirjatyyliin, että yksin hänen
yksityiskirjeensäkin olivat mallikelpoisia pöytäkirjoja. Hän puhui kuin
jokainen muu ihminen, olipa usein leikkisäkin seurakumppani. Mutta niin
pian kuin hän sai kynän käteensä, heräsi hänessä heti
pöytäkirjurinvaisto, ja pykälät seurasivat toisiaan samalla
säännöllisyydellä kuin rikosasiain tutkimuksessa. En muista myöskään
nähneeni ainoatakaan sedän kirjoittamaa riviä, mikä ei olisi kirjoitettu
puoliarkin kokoiselle paperille. Setä tosin itse väitti, ettei hän
koskaan käytä muistikirjaa siitä syystä, että hän ilmankin muisti
kaikki; mutta minulla oli aina vähäinen epäilys, ettei hän näitä kirjoja
hyväksynyt siitä syystä, että niiden koko oli hänelle vastenmielinen.
Kun siis lukiessani sedän kertomusta huomasin, että ensimmäisen §:n
ensimmäinen lause päättyi vasta neljännen sivun keskipaikoilla, en ole
rohjennut sedän käsikirjoitusta sanasta sanaan käyttää. Mutta jos
olenkin uskaltanut sitä jossain määrin toisenmuotoiseksi muodostella,
olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että seuraavan kertomuksen sisältö on
täysin yhtäpitävä löydetyn käsikirjoituksen kanssa. Mitä tapahtumista
itse muistan, olen myös kertomukseen liittänyt.