halvattu mrs. Ilam kohottautunut istumaan vuoteessaan, hänen vapiseva
pergamenttikätensä oli tarttunut revolveriin, jonka Rosie oli laskenut
lattialle, ja hän koetti nyt suunnata sitä Jetsamia kohti juuri hänen
hartioittensa väliin. Tuo vanha olento oli nähtävästi ylivoimaisen
voimakkaan vaiston vallassa, vaiston, jonka vain kuolema voi tukehuttaa.
Ilamin seistessä kauhistuneena paikoillaan säilytti Carpentaria
täydellisesti mielenmalttinsa. Nopealla liikkeellä hän tempasi
aseen vanhuksen kädestä, ja tämä vaipui takaisin avuttomana ja
liikkumattomana kuten ennenkin. Koko tapahtuma kesti vain muutaman
sekunnin.
"Ja nyt", sanoi Carpentaria, "tahdomme kuulla tarinanne, mr. Jetsam.
Mutta ensin meidän on nostettava vanhus ylös vuoteeseen jälleen."
"No niin", sanoi Jetsam, joka sielunlujuudestaan huolimatta vapisi, "te
saatte kuulla koko tarinani."
Soitto lakkasi.
XXIX LUKU.
JETSAMIN TARINA.
"Meidän on kai parasta mennä alas", sanoi Carpentaria, kun jonkunlainen
järjestys oli jälleen saatu aikaan huoneessa, "siellä olemme paremmin
rauhassa."
"Ei", huudahti Jetsam intohimoisesti. "Tuon vanhuksen täytyy kuulla
kertomukseni. Joko kerron sen hänen kuullensa, tai en kerro sitä
lainkaan."
Carpentaria katsoi mrs. Ilamin silmiin, jotka eivät liikahtaneet.
Hänet oli nyt nostettu takaisin vuoteeseen, ja silmät olivat jälleen
kiintyneet kattoon. Tuon lyhyen ja julman voimanponnistuksen jälkeen
näytti halvaantunut ruumis jälleen vaipuneen avuttomuuden tilaan, joka
oli ehkä edellistäkin täydellisempi. Silmät hehkuivat, mutta ei niin
polttavina kuin ennen.
"No niin, kuten tahdotte", myöntyi Carpentaria.
Ilam oli istuutunut, näennäisesti puolittain huumaantuneena. Molemmat
muut ottivat kumpikin tuolin, ja juuri silloin ovelle koputettiin
hiljaa, mutta varmasti.
"Mitä se on?" kysyi Carpentaria Jetsamin puoleen kääntyen. "Sen kai te
tiedätte parhaiten, joka olette ollut talon isäntänä muutamia tunteja."
"Se on luullakseni neiti Rosie", vastasi mr. Jetsam. "Musiikkinne on
peloittanut häntä."
Carpentaria meni nopeasti ovelle, kiersi lukkoa ja avasi sen. Rosie
aivan oikein seisoi sen takana.
"Vai tekö se olette, rakas nuori neiti", sanoi hän iloisesti antamatta
Rosielle aikaa ilmaista hämmästystään. "Tahtoisin kernaasti, että
menisitte sisarenne luo, joka on minun huvilassani. Mutta pelkään,
että ette saa auki ovia. Eiköhän teidän olisi parasta vetäytyä omaan
huoneeseenne lepäämään kaikista rasituksista? Kaikki on hyvin täällä,
ja jos vanha sukulaisenne tarvitsisi apuanne, kutsumme teitä. Sillä
aikaa pidämme me, serkkunne, teidän ystävänne mr. Jetsam ja minä pienen
neuvottelun liikeasioista."
Hän kumarsi ja peitti oviaukon niin hyvin kuin voi, jotta Rosie ei
näkisi sisään huoneeseen. Rosie seisoi epäröivänä paikoillaan.
"Pyydän teitä hartaasti", sanoi Carpentaria, "menemään levolle. Älkää
enää hommatko veneiden kanssa tänä yönä, voisitte hukkua. Ja uskokaa
minua, ei mitään tehdä salassa. Heti päästyäni neuvottelusta menen
avaamaan ovet."
Rosie meni vastahakoisesti alas käytävää myöten. Hän ei ollut sanonut
sanaakaan. Carpentaria sulki oven hänen jälkeensä ja istuutui jälleen
tuolilleen.
"Nyt olen erinomaisen tarkkaavainen", sanoi hän merkitsevästi
Jetsamille.
"No niin", sanoi Jetsam mietittyään hetkisen, "Tämä kertomus menee
kauas ajassa taapäin. Se alkaa ennenkuin te olitte syntynytkään — se
alkaa Torqauyssa. Mikäli minulle on kerrottu, ei tämä paikka silloin
ollut läheskään sitä mitä nyt, mutta se oli joka tapauksessa paikka
minne voi asettua. Siksi ehkä eräs soodavesitehtailija matkusti sinne
vuodeksi lepäämään. Hän oli hyvin rikas mies, ja hän vuokrasi siellä
huvilan. Tuo huvila on siellä vielä tänä päivänäkin. Hän oli noin
puolen miljoonan arvoinen, ja kaikki kilpailivat hänen tuttavuudestaan,
ja tuttavien joukossa oli myöskin eräs noin kolmikymmenvuotias leski
nimeltä mrs. Kilmarnock. Eikö hänen nimensä ollut Kilmarnock?" kysyi
hän äkkiä julmasti hymyillen halvatulta.
Mrs. Ilam ei antanut mitään merkkiä, ja mr. Jetsam jatkoi.
"Hän oli kaunis nainen, hänellä oli ihmeen kauniit mustat silmät.
Hänen miehensä oli kuollut muutamia vuosia sitten, eikä hänellä enää
ollut surupukua. No niin, hänen pukunsa ei kuulu asiaan, varsinkaan
kun soodavesitehtailija — olenko maininnut, että hänen nimensä oli
Ilam? — varsinkaan kun mr. Ilam ei nähnyt hyvin. Hän oli alkanut saada
harmaan kaihin, molemmat silmät olivat kipeät, ja sairaus edistyi
nopeasti. Muistakaa, etteivät lääkärit siihen aikaan tienneet niin
paljon harmaasta kaihista kuin nykyään. Mr. Ilam oli myös leskimies —
ja hänellä oli kolmen vuoden vanha lapsi. Hän oli ollut kaksi vuotta
leskenä tavatessaan mrs. Kilmarnockin. Hän piti mrs. Kilmamockista.
Hän näytti sopivan hoitajattareksi, ja sellaista mr. Ilam juuri
tarvitsi. Hänhän oli niin surullisessa asemassa. Hän tarvitsi myös
äitiä lapselleen, ja mrs. Kilmarnock osoitti harvinaisen suurta
rakkautta lastaan kohtaan. Mr. Ilam oli mies, joka puhui suoraan suunsa
puhtaaksi, eikä hän salannut sitä tosiasiaa, että vaikka hän mielellään
meni naimisiin lesken kanssa, ei hän koskaan olisi mennyt naimisiin
lesken kanssa, jolla itsellään oli lapsia. Ja eräänä päivänä hän sanoi
mrs. Kilmarnockille, että koska hän ei koskaan ollut kuullut tämän
puhuvan lapsistaan, otaksui hän ettei hänellä niitä ollut.
"Mrs. Kilmarnock vastasi, että hänen otaksumansa oli oikea, ja että hän
aina suri sitä ettei hänellä ollut lapsia, kun hän niin piti lapsista
ja kaipasi sellaista, mikä olisi antanut hänelle oikeaa elämänhalua
ja intoa. Kuukautta myöhemmin kysyi mr. Ilam häneltä, tahtoiko hän
mennä naimisiin hänen kanssaan, ja hän myöntyi ilolla. Kolme kuukautta
myöhemmin he olivat naimisissa. Kaikki olivat hyvin herttaisia, sillä
teidän tulee muistaa, ettei mrs. Kilmarnock ollut vailla rahoja. Hän
eli hienosti ja komeasti, ja koko Torqauy kiitti hänen päivällisiään.
Hänen miehensä oli ollut korkeimman oikeuden asianajaja Skotlannissa,
niin hän sanoi. Vietettiin siis loistavat häät, joista kerrottiin
kolmenneljäsosa palstan verran sanomalehdissä."
Tässä Carpentaria keskeytti kertojan.
"Te näytte olevan hämmästyttävän selvillä asioista, jotka tapahtuivat
teidän ollessanne sen ikäinen, että ette juuri voinut käsittää niitä.
Siihen aikaan, kuin nämä häät vietettiin, ei teidän tapanne kai ollut
lukea sanomalehtiä?"
"Ei ollutkaan", vastasi Jetsam kuivasti, "Minä olin silloin saavuttanut
kolmen vuoden iän. Olen niin tarkoin selvillä kaikesta, koska olen
ottanut kaikesta selvän. En ole säästänyt vaivojani viimeisten kahden
vuoden aikana hankkiakseni kaikki tarvitsemani tiedot."
"Sen käsitän", sanoi Carpentaria, "mutta minkä vuoksi tämä juuri
_Teitä_ niin huvitti?"
"Sen kyllä pian ymmärrätte", sanoi Jetsam. "Tuo mrs. Ilam oli sekä
ennen että jälkeen toisen avioliittonsa tehnyt salaisia retkiä
Tiegnmouthin kylän läheisyydessä. Hän ilmoitti silloin miehelleen
menevänsä Exeteriin ostoksille, ja hän oli aina hyvin yksinkertaisesti
puettu näillä retkillään. Teignmouthin asemalta hän meni tavallisesti
suoraan kylän läpi, otti lautan joen rannalla ja meni pieneen majaan,
joka sijaitsi yksinään nummella. Siellä hän tapasi vanhan miehen,
hänen vaimonsa ja pienen pojan. Vanha mies ei, ihmeellistä kyllä,
puhunut englantia, vaan ranskaa. Hän oli Bretagnesta ja oli tullut
tänne sipulilastia tuomaan, rakastunut talonpoikaistyttöön ja asettunut
tänne. Mrs. Ilam puhui ranskaa miehen kanssa, englantia vaimon kanssa
ja lastenkieltä pojan kanssa.
"Mutta jos hän todellakin oli leski ja tämä todellakin hänen poikansa,
niin miksi hän teki tällä tavoin? Hän suuteli ja hyväili lasta ja kävi
hänen luonaan tällä tavoin ainakin kerran viikossa."
"Ja hän oli hänen poikansa?" keskeytti Carpentaria.
"Niin, sen olette, arvannut oikein", sanoi Jetsam. "Hän oli hänen
poikansa."
"Hän oli leski ja lapsi oli todella hänen poikansa", sanoi Jetsam,
"mutta poika ei ehkä sopinut hänen suunnitelmiinsa Torqauyssa, mutta
hän rakasti pikku poikaansa, voipa sanoa, että tuo poika oli hänen
elämänsä suuri intohimo. Eikö niin?" sanoi hän äkkiä kääntyen mrs.
Ilamin puoleen.
Vanhan naisen silmät täyttyivät kyynelillä.
"Luulen olevan parasta jättää mrs. Ilam pois keskustelusta", sanoi
Carpentaria.
"Se on mahdotonta", sanoi Jetsam, "koska kertomukseni koskee miltei
yksinomaan häntä. Mutta en välitä hänestä muuta kuin todistaakseni
kertomukseni. No niin, nämä mr. Ilamin käynnit majassa kestivät noin
vuoden, ja silloin tapahtui jotain hyvin kummallista. Mutta ensin
minun on kerrottava, että mr. Ilamin harmaa kaihi kävi yhä pahemmaksi
hänen mentyään naimisiin. Kuuden kuukauden kuluttua hän ei nähnyt
mitään selvästi. Hän ei voinut lukea mitään muuta kuin puotien
suuria kylttejä. Hänellä oli mrs. Ilamissa ihailtava hoitajatar ja
toveri. Hän ei koskaan jättänyt häntä paitsi noilla ostoretkillään
käydessään. Hän oli ihanteellinen vaimo, ja koko Torqauy oli siitä
yhtä mieltä. Vaikka mr. Ilamin sairaus sai hänet hermostuneeksi,
vieläpä sietämättömäksikin, oli hän yhtä herttainen ja kärsivällinen,
eikä mr. Ilam sietänyt ketään muuta lähellään. Hän alkoi tuntea
vastenmielisyyttä lastaankin, ainoaa poikaansa kohtaan, ja lapsi
annettiin opettajien ja hoitajien hoitoon."
"Eräänä päivänä kertoi sitten vanha bretagnelainen mr. Ilamille,
että hän oli perinyt hiukan ja että hän senvuoksi aikoi matkustaa
takaisin Bretagneen päättääkseen elämänsä siellä. Mrs. Ilam kauhistui
tästä uutisesta, sillä hän ei tiennyt mitä tehdä poikansa suhteen.
Hän kysyi ranskalaiselta milloin hän aikoi lähteä, ja tämä vastasi,
että hän lähtisi noin kolmen viikon kuluttua. Hän lähti silloin hänen
luotaan sanoen tulevansa takaisin muutaman päivän päästä. Tässä on tuo
merkillinen kohta tarinassa. Viikon kuluessa sai koko Torqauy tietää,
että mr. Ilam matkustaisi Pariisiin kysymään neuvoa eräältä suurelta
erikoislääkäriltä."
"Nyt käsitän", sanoi Carpentaria.
Ilamin kasvoille alkoi nyt myöskin nousta huvitettu ilme.
"Epäilen suuresti, ymmärrättekö", sanoi Jetsam, "He matkustivat
Torqauysta heti sen jälkeen, ja huomiota herätti, että mrs.
Ilam eroitti kaikki palvelijansa, jok'ikisen, niin että heillä
matkustaessaan pojan kanssa Torqauysta ei ollut ketään muuta apunaan
kuin hotellin poika, sillä teidän tulee muistaa, että mr. Ilam nyt oli
oikeastaan jo sokea. Heidän täytyi vaihtaa junaa Exeterissa päästäkseen
Plymouthin pikajunaan, ja Exeterin asemalla seisoi vanha ranskalainen
odottamassa, ja kädestä hän piteli mrs. Ilamin pikku poikaa. He
puhelivat pitkän aikaa kahdenkesken, ja sitten tuli pikajuna, johon
Ilamien piti nousta, ja kun se lähti Lontooseen, seisoi vanha
ranskalainen jälleen asemalla pienen pojan kanssa. Ymmärrättekö?"
"En!" sanoi Carpentaria suoraan.
"No niin", sanoi Jetsam, "se ei ollut sama poika, jota ranskalainen
piti kädestä. Mrs. Ilman oli ottanut oman lapsensa mukaansa ja jättänyt
lapsipuolensa tilalle."
"Hyvä Jumala!" huudahti Carpentaria.
"Niin, sen voitte sanoa, mutta hyvä Jumala ei tehnyt silloin mitään.
Petos oli mainiosti järjestetty, ei kukaan voinut häntä epäillä.
Molemmat pojat olivat samoin puettuja, samanikäisiä, ja mr. Ilam oli
egoisti, joka välitti vain omista tunteistaan eikä pojasta. Uusi lapsi
pidettiin aivan erillään mr. Ilamista, ja pian hän oppi uuden nimensä
ja unohti menneisyytensä. Kesti seitsemän vuotta ennenkuin mr. Ilam sai
näkönsä jälleen, ja vasta silloin hän näki pojan selvästi. Miten hän
silloin enää olisi voinut epäillä petosta? Mrs. Ilam oli voittanut, hän
oli laittanut mr. Ilamin laillisen perillisen pois tieltä ja asettanut
oman poikansa hänen sijaansa valtaistuimelle."
"Mutta miten toisen pojan kävi?" kysyi Carpentaria.
Jetsam ei vastannut heti, ja hänen katseensa oli maahan luotu.
"Tunnetteko te Bretagnen talonpoikia?" kysyi hän.
"Ei, en lainkaan", vastasi Carpentaria.
"No niin, se on samantekevä. Kun kuulette tämän tarinan jatkon,
ymmärrätte mitä bretagnelaistalonpoika voi tehdä. Exeterin asemalla oli
mrs. Ilam siis puhunut tuon bretagnelaisen kanssa. Hän sanoi antavansa
hänelle toisen pojan hoidettavaksi ja tahtovansa edellisen itse.
Sovittiin siitä, että uusi poika seuraisi talonpoikaa Bretagneen ja
asuisi hänen luonaan hänen kasvattinaan. Maksusta sovittiin epäilemättä
talonpojan suureksi tyydytykseksi. Ja sitten mrs. Ilam uskalsi lyödä
pöytään parhaan valttinsa. Hän sanoi ranskalaiselle, että uusi
lapsi, jonka hän oli saanut hoitoonsa, oli hyvin heikko olento, joka
luultavasti ei eläisi kauan. Sivumennen sanoen oli se silkkaa valhetta.
'Jos lapsi kuolisi', sanoi hän talonpojalle, 'niin menetätte tietysti
maksun hänen elättämisestään, mutta tämän tappion korvaamiseksi lupaan
maksaa teille viisisataa puntaa, jos hän kuolee.' Viisisataa puntaa
on kaksitoistatuhatta frangia, ja kahdestatoistatuhannesta frangista
tekisi bretagnelais-talonpoika mitä tahansa, vaikkapa astuisi helvetin
tuleen."
"Ja sitten kai mrs. Ilam sai kuulla lapsipuolensa kuolleen jonkun ajan
kuluttua?"
"Aivan oikein", sanoi Jetsam. "Se kesti koko kauan — kuusi vuotta —
mutta tietoa seurasi virallinen ilmoitus, ja silloin oli mrs. Ilamilla
todellakin iloinen päivä, varsinkin kun hänen oma poikansa kasvoi
suureksi ja vahvaksi ja mr. Ilam alkoi pitää hänestä. Siten olivat
kaikki rikoksen jäljet haihtuneet, sillä ranskalainen talonpoika kuoli,
ja hänen englantilainen vaimonsa oli kuollut jo aikoja sitten."
"Otaksun joka sanan kertomuksessanne olevan totta", sanoi Carpentaria.
"Mutta minkävuoksi nämä asiat teitä liikuttivat, ja miten pääsitte
asian jäljille?"
"Sen sanon teille", sanoi Jetsam. "Poika ei ollut kuollut."
"Ei kuollut?"
"Ei, hän oli karannut. Hänellä oli ollut sangen vaikea elämä talonpojan
vaimon kuoltua. Se kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän sai kärsiä
nälkää ja lyöntejä. Mutta ei siinä kaikki. Ulkona kalastusvenheissä hän
sai joka päivä kestää niin paljon, että oli todellakin ihme, että hän
jäi henkiin. Siksi hän karkasi. Hän oli silloin yhdeksän vuotias ja
hänellä oli varmat tiedot kahdessa kielessä."
"Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Kasvatusisä oli hyvä ystävä
koulumestarin kanssa, ja, kuten tiedätte, on koulumestari aina
sihteerinä ranskalaisessa kylässä. Hän kirjoittaa kaikki sellaiset
todistukset ja tekee kaikki muutokset asukasluetteloon. Kasvatusisä
ilmoitti koulumestarille, että tämä saisi tuhat frangia sellaisesta
ilmoituksesta, ja sitä ei hän voinut vastustaa. Ei kukaan muu kuin
nuo kaksi miestä tiennyt tästä todistuksesta, eikä ollut luultavaa,
että se nainen, jota varten se kirjoitettiin, koskaan tulisi käymään
ranskalaisessa kalastajakylässä."
"Ja miten kävi pojan?"
"Tärkeintä siitä on, että hän istuu tässä kertomassa tätä tarinaa",
sanoi Jetsam tyynesti.
"Sen arvasin", sanoi Carpentaria, "heti sanottuanne, että poika ei
ollut kuollut."
Josephus Ilam vaikeni kuin muuri.
"Kuljeskelin ympäri yhdeksän tai kymmenen vuotta", jatkoi Jetsam, "sekä
Englannissa että Ranskassa. Sitten tulin yhtäkkiä hienoksi mieheksi,
sillä sain paikan vuokratoimistossa Cannesissa, pääasiallisesti siksi,
että osasin sekä englantia että ranskaa. Se kesti vain talvikauden.
Mutta päällikölläni oli samantapainen toimisto Ostendessa kesällä.
Ja Ostendessa minä sitten astuin 'suureen maailmaan'. Menin erääseen
kiertävään teatteriseurueeseen. Matkustelin sangen paljon ja tein
ylipäätään kaiken minkä voin ansaitakseni rahaa. Kymmenen vuoden
kuluttua ryhdyin jälleen vuokra-alalle. Siitä työstä pidin koko lailla,
paljon enemmän kuin esim. revolveriampujana esiintymisestä varieteessa.
Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olen ollut konttoristina monessa 'Ilojen
Kaupungissa' ympäri Euroopan. Ajatelkaahan, kaksikymmentä vuotta! Ja
joka vuosi kävin yhä happamemmaksi ja surullisemmaksi siinä työssä. En
koskaan säästänyt mitään, koska kuitenkin jäin naimattomaksi. Sitten
olin eräänä päivänä St. Malossa, ja silloin pisti päähäni matkustaa
siihen kalastajakylään, josta olin kolmekymmentä vuotta sitten
karannut. Ihana kasvatusisäni oli tietysti kuollut ja koulumestari
myös, mutta pari ihmistä muisti vielä minut, ja eräs heistä oli
vanha vaimo, joka oli kaunis nuori tyttö minun karatessani. Vanha
kasvatusisäni oli rakastunut häneen ja vanhempainsa tahdosta oli
hän mennyt vanhuksen kanssa naimisiin rahan vuoksi. Tämä oli kerran
kertonut hänelle salaisuuden — vaihdoksesta Exeterin asemalla, koska
hän luuli olevansa kuolemaisillaan. Ja nyt vaimo kertoi sen minulle.
Hän oli aina pitänyt minusta."
Mr. Jetsam nauroi katkerasti.
"Sillä tavoin siis pääsitte jäljille?" sanoi Carpentaria.
"Niin. Sitten jatkoin tutkimuksiani Torqauyssa. Siellä tapasin vanhan
hoitajattareni. Hän kertoi, että mr. Ilamin oikealla lapsella oli suuri
punainen syntymämerkki vasemmassa sääressä. Minulla oli se merkki. Hän
kertoi myös, että oli olemassa valokuva — vanha daguerrotypia — minusta
äitipuoleni käsivarrella ja isäni meidän vieressämme, ja syntymämerkki
oli hyvin selvä tässä kuvassa. Ja se oli ainoa varma tieto, minkä voin
saada — lukuunottamatta, että kuvaa tavallisesti säilytettiin mustassa,
kiiltävässä lippaassa. Minulla oli se tunne, että valokuva oli
säilytetty — aina tähän yöhön asti! Voin hämärästi muistaa Torqauyn ja
Exeterin aseman, mutta mitä kertomukseni hyödyttäisi ilman todisteita
— selviä todisteita? Ja kun ajattelin hukkaanmennyttä ja kurjaa
elämääni ja mitä se olisi voinut olla, ellei tuo nainen olisi asettunut
tielleni, silloin sydämeni oli täynnä surua ja vihaa siinä määrin, että
ette voi sitä kuvitella."
Mr. Jetsam huokasi syvään, ja Carpentaria nousi ylös ja tarttui hänen
käteensä.
"Ei ole vielä liian myöhäistä saada oikeutta", sanoi Carpentaria.
"Tuo nainen on aina vihannut minua", sanoi Jetsam. "Vielä tänä yönä on
hänen vihansa minua kohtaan ollut niin hehkuva, että hän on koettanut
surmata minut. Myöntäisikö hän totuuden, vaikka voisi puhuakin? Eikä
hän voi puhua."
"Luulen voivani saattaa hänet yhteyteen kanssamme", sanoi Carpentaria.
"Hetkisen kuluttua saatte nähdä."
XXX LUKU.
MITÄ MRS. ILAM SANOI.
Carpentaria kumartui vanhan naisen yli kuin etsiäkseen hiukan
ystävällisyyttä hänen silmistään.
Ja hänestä näytti todella kuin olisi noiden silmien katse hiukan
muuttunut, siitä huolimatta, että noissa loistavissa silmissä, jotka
olivat kuuluisat kauneudestaan Torqauyssa viisikymmentä vuotta sitten,
ei näkynyt mitään kyynelten jälkiä.
Carpentariakin oli liikutettu. Olisi ollut mahdotonta kenenkään,
kaikkein vähinten hänen tapaisensa taiteilijan, olla tulematta
liikutetuksi Jetsamin tarinasta. Ja nyt, kun tarina oli lopussa,
istui Jetsam vaieten ja syvissä mietteissään. Hän oli murhenäytelmän,
toivottoman taistelun ja tappion perikuva.
Ja siinä istui myös Josephus Ilam raskaana ja kömpelönä, yhtä
liikuttavana tavallaan. Rakkaudesta tähän kolossiin, joka kerran oli
ollut pieni poika Exeterin asemalla, oli vuoteessa makaava halvattu
tehnyt rikoksen, joka oli murhaakin pahempi ja nyt hän makasi tuossa
avuttomana, mutta hänen synneissään oli ollut suurenmoisuutta.
Carpentaria katsoi molempia miehiä, ja sitten jälleen vanhaa naista.
"Olen käsittänyt, mrs. Ilam", sanoi hän äänellä, joka kuului
ihmeellisen lempeältä ja kehoittavalta, "että te voitte sanoa joko
kyllä tai ei. Onko asian laita niin? Pyydän teitä vastaamaan."
Äkkiä nousi Josephus Ilam tuoliltaan ja syöksyi vuoteen luo.
"Vastaa hänelle, äiti!" huudahti hän.
Äiti ja poika vaihtoivat pitkän katseen, ja sitten vanhuksen silmät
räpyttivät. Hän vastasi myöntävästi!
"Kiitos", sanoi Carpentaria. "Nyt minusta tuntuu, ettette ole liian
väsynyt, että voimme saada aikaan keskustelun tällä tavoin. Se käy
hitaasti, mutta siitä huolimatta varmasti. Valitsemalla kirjaimia
aakkosista voitte te muodostaa sanoja ja lauseita. Te voitte valita
siten, että minä hitaasti ja selvällä äänellä luettelen kirjaimet,
ja kun tulen siihen kirjaimeen, jonka valitsette, niin te räpäytätte
silmiänne. Ymmärrättekö suunnitelmani?"
Hän räpäytti silmiään.
"Suostutteko sitä koettamaan?"
Vanhus mietti kauan, mutta vastasi lopuksi myöntävästi.
"Hyvä on", sanoi Carpentaria. "Nyt otaksun, että haluatte alkaa sanalla
'minä', eikö niin?"
Silmät räpäyttivät.
"Erinomaista. Ensimmäinen sana on siis 'minä'. Ryhtykäämme sitten
seuraavaan sanaan."
"A B C D E."
Silmät räpäyttivät.
Äärettömällä kärsivällisyydellä Carpentaria auttoi häntä siten
puhumaan. Ensimmäiset sanat, jotka hän siten sai selville, olivat:
MINÄ EN KADU.
Oli jotain kamalaa, jotain majesteetillista tässä taipumattomassa
lauseessa. Se antoi selvän kuvan tuon vanhan olennon tunnottomuudesta,
hengestä, mitä mikään ei voinut lannistaa. Josephus Ilam kulki
epävarmasti edestakaisin vuoteen ja yöpöydän välillä. Jetsam asettui
hänen paikalleen tuoliin. Ei hänkään voinut olla päästämättä ihailevaa
huudahdusta.
"Sinä olet suurenmoinen!", huudahti hän. "Voisinpa miltei pitää
sinusta!"
Carpentaria viittasi häntä vaikenemaan.
"Onko mr. Jetsam kertonut meille totuuden?", kysyi hän vanhukselta.
Ja silmät räpäyttivät. Niissä oli jotain vahingoniloista.
"Myönnyttekö siihen, että hyvitystä annetaan siinä määrin kuin se on
mahdollista?", kysyi Carpentaria.
Silmäluomet eivät liikahtaneet.
"Te vastustatte siis nytkin hyvitystä?"
Vanhus ei vieläkään liikauttanut silmäluomiaan. Voitiin kuulla Josephus
Ilamin askeleet lattialla.
"Haluatteko puhua? A B C D E F G H I J K L M..."
Nyt hän räpäytti silmiään. Hänen uusi viestinsä alkoi. Sanat kuuluivat:
MIKSI NIMENÄ JETSAM?
Vanhan naisen mieli näytti nyt mieluummin liikkuvan kamalan
murhenäytelmän sivuseikoissa, ilman että hän tunsi omaa
vastuunalaisuuttaan.
"Oh, se oli nimi, jonka annoin itselleni saatuani selville, kuka olin",
sanoi Jetsam katkerasti. "Jotain, joka on heitetty yli laidan ja
heitetty sikseen, ymmärrättekö." [Jetsam = ylijäämä, hylkytavara]
Heikko hymy näkyi halvatun kasvoilla.
"Suostutteko hyvitykseen?" kysyi Carpentaria kärsivällisesti.
Halvatun silmät eivät antaneet mitään merkkiä ennenkuin Carpentaria
jälleen koetti aakkosia. Silloin tuli tämä viesti sana sanalta:
JOS POIKANI SEN HALUAA.
"Äiti", sanoi Ilam hiljaa, "tietysti sitä haluan. Minä miltei surmasin
hänet eräänä päivänä. Sinä luulit minun nähneen unta, kunnes näit hänet
itse, ja silloin..."
Hän ei voinut sanoa enemmän, vaan vaipui kokoon.
Ja Carpentarian avulla tavasi mrs. Ilam:
POIKANI TULEE KERTOA MINULLE SIITÄ.
"Ei", sanoi Jetsam lujasti, "minä kerron sen. Ilam tai oikeammin
Kilmarnock, ei voi pitää puheita. Kun ensiksi tulin tälle paikalle
taistellakseni sen puolesta, mikä on minun, ei minulla ollut mitään
suunnitelmia. Oli niin vaikeaa alkaa. Teistä voi näyttää sangen
yksinkertaiselta, mr. Carpentaria, mennä miehen luo ja sanoa:
Kuulkaahan, te olette minun kengissäni, äitinne on tehnyt kauhean
rikoksen, mutta se ei ole niin helppoa käytännössä. Ja minä tapasin
vastustajani ennenkuin olin siihen valmistautunut. Hän tuli nimittäin
kätköpaikkaani aivan kuten tekin, mr. Carpentaria. Ja kaappasi minut
luvattomalta alueelta. Hän puhui minulle hyvin tuimasti, sai minut
suutuksiini...
"Mistä minä voin tietää, että se olitte te?" sanoi Ilam.
"Niinhän se olikin. Sitä te ette voinut tietää. Mutta vaikutus minuun
oli sama. Asettukaa minun tilalleni, mr. Kilmarnock. Minut oli potkittu
ulos ovesta ja te olitte laillinen omistaja, ja silloin te tulette ja
puhutte minulle kuin olisin koira. Minähän sanoin kuka olin (Jetsam
kääntyi nyt mrs. Ilamin puoleen), ja voin nähdä hänestä, että hän tunsi
koko tarinan alusta alkaen."
"Niin, tunsin sen", myönsi Ilam. "Äitini oli kerran kertonut sen
minulle. Huomasin kerran tässä piilevän jonkun salaisuuden, ja silloin
hän kertoi sen."