vaivannut?"
"Teidän tulee muistaa, että meillä oli virallinen kuolintodistus. Mitä
minä voin tehdä? Enhän voinut hyvittää kuollutta millään tavoin, vaikka
äitini olisi siihen suostunutkin."
"Mutta kun sanoin teille kuka olin", sanoi Jetsam, "uskoitte minua,
ellen erehdy."
"Niin, uskoin kyllä", myönsi Ilam. "Sitäpaitsi muistutatte hyvin paljon
isäpuoltani niissä kuvissa, joita hänestä on teidän ikäisenänne."
"Te uskoitte minua, ja vastauksenne oli yrittää murhata minut", sähähti
Jetsam.
Nuo kaksi miestä, poika ja poikapuoli, seisoivat nyt molemmin
puolin vuodetta Carpentarian seistessä jalkopäässä ja kuunnellessa
innostuneena.
"En koettanut murhata teitä", sanoi Ilam.
"Miltei teitte sen kuitenkin", sanoi Jetsam.
"Luulin surmanneeni teidät", sanoi Ilam juhlallisesti. "Mutta minä
en aikonut mitään sellaista. Te sanoitte jotain hyvin loukkaavaa
äidistäni..."
"En sanonut mitään epäoikeutettua."
"_Te_ loukkasitte äitiäni. Minä raivostuin. Vihasin teitä. Ihminen
vihaa aina sitä, jolle hän on tehnyt vääryyttä. Löin teitä. Te
kaaduitte ja löitte kai päänne kynnykseen, sillä olitte kuin kuollut
Siksi tahdoin haudata teidät heti ja miettiä sitten mihin ryhtyä.
Äitini ei uskonut sitä todeksi ennenkuin..."
"Niin, minut nähdessään hän uskoi... liian äkkiä", sanoi Jetsam. "Olisi
ollut kaikille parempi, jos olisin valmistanut häntä vähitellen."
Jetsam vaikeni hetkisen. Sitten hän jatkoi kuin ajatuksiinsa vaipuneena.
"Miten hän mahtaakaan vihata minua. Tänä yönäkin hän olisi surmannut
minut, ellei toinen olisi astunut väliin..."
"Haluatteko puhua jälleen?" kysyi Carpentaria vanhukselta.
Jälleen hän alkoi luetella aakkosia, ja tuloksena oli tällä kertaa:
EN VIHAA HÄNTÄ, RAKASTAN POKAANI. LUULIN JOSIN OLEVAN VAARASSA. SIKSI
REVOLVERI. AINA TOIMINUT POIKANI VUOKSI. RAKASTAN HÄNTÄ.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin nämä lauseet olivat valmiit Mrs. Ilam
näytti uupuneelta. Mutta hetkistä myöhemmin hän jatkoi:
MISSÄ ON ROSIE? HÄN AUTTOI HÄNTÄ. TAHDON TIETÄÄ MIKSI.
Molemmat miehet vaihtoivat katseita.
"Miksi hän auttoi teitä?" kysyi Carpentaria Jetsamilta.
"Parasta kysyä häneltä itseltään", vastasi Jetsam lyhyeen.
Carpentaria ei odottanut hetkeäkään. Hän meni ulos käytävään ja huusi
Rosieta. Hän oli itkenyt, sen voi nähdä hänen tullessaan.
"Mrs. Ilam haluaa tietää, miksi olette auttanut mr. Jetsamia?" selitti
Carpentaria.
"Auttanut häntä missä?" kysyi Rosie hiljaa.
"Hänen suunnitelmissaan."
"Minua vastaan", lisäsi Ilam.
"Autoin häntä vain hänen taistelussaan oikeuden puolesta", sanoi Rosie.
"Mutta miksi?"
"Siksi, että säälin häntä. Siksi että... mutta eikö hän ole
kertonut?... Ettekö kaikki sitten sääli häntä?"
Hän purskahti itkuun.
Jetsam meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Rosie antoi sen
kernaasti ja hän piteli sitä omassaan.
"Miten hyvä te olette!" sanoi hän. "Miltei häpeän sitä, että olen
herättänyt teidän myötätuntonne."
Äkkiä kuului soittoa. Orkesteri, jonka kaikki olivat unohtaneet, oli
alkanut soittaa nähtävästi omasta alotteestaan. Ja heidän valitsemansa
sävel oli nyt voittolaulu.
Carpentaria syöksyi ikkunaan. Vetäessään uutimet syrjään huomasi hän
ensi kerran, että päivä jo sarasti.
"Mitä hiton melua te pidätte?" huusi hän vihaisesti parvekkeelta.
Soitto lakkasi heti.
"Me tervehdimme auringonnousua, sir", kuului vastaus. "On aamu.
Luulimme teidän unohtaneen että me olimme olemassa."
"Niin olinkin", sanoi Carpentaria. "Voitte mennä."
"Mr. Carpentaria", huusi toinen ääni, naisen varma ja käskevä ääni,
"olkaa hyvä ja avatkaa heti ulko-ovi!"
Se oli Pauline.
"Luonnollisesti, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria. "Olkaa hyvä ja
leikatkaa poikki nuora, joka on sidottu kädensijaan. Minä lähetän
sudanilaisen päästämään teidät sinne."
Hetkistä myöhemmin tulivat sekä Pauline että Juliette sisään.
"Rosie!" huudahti Pauline ja riensi hänen kaulaansa.
"Anna minulle anteeksi, rakas sisko", pyysi Rosie, ja he suutelivat
toisiaan.
"Mutta miksi sinä..." alkoi Pauline, joka ei käsittänyt mitään.
"Neiti Dartmouth", keskeytti Carpentaria, "minä pelkään, että teidän
täytyy odottaa, kunnes saatte kuulla koko tarinan, ennenkuin voitte
ymmärtää mitään tästä."
"Mutta palvelijat?" kysyi Pauline.
"Annoin heille määräyksen mennä nukkumaan virkailijain makuusaliin.
Sanoin sinun niin käskeneen", vastasi Rosie hymyillen.
"Mutta miksi?"
"Mr. Jetsam voi selittää kaiken. Minä koetin auttaa häntä ja luulen nyt
onnistuneeni."
Juliette oli mennyt suoraan Ilamin luo heti sisään tultuaan ja
tutkinut, että hän oli vahingoittumaton. Samassa antoi mrs. Ilam
silmillään merkin, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa.
Carpentaria ryhtyi jälleen toimeensa auttajana.
KOSKA RAKASTIN HÄNTÄ KOETIN SURMATA TEIDÄT KAKSI KERTAA.
Carpentaria pyyhki kauhistuneen punaista tukkaansa.
"Miksi?" kysyi hän.
TE OLITTE JOSEPHUKSEN TIELLÄ. HÄN TAHTOI PÄÄSTÄ TEISTÄ IRTI.
Josephus irroittautui Juliettesta.
"Mutta äiti!" sopersi hän. "Sinä olet järjiltäsi!"
Mutta Carpentarian avulla sanoi mrs. Ilam:
EN OLE JÄRJILTÄNI MUTTA RAKKAUTENI AINA LIIAN VOIMAKAS.
"Tiesittekö tästä?", kysyi Carpentaria liiketoveriltaan kauhistuneena.
"Ei, en tietenkään", vastasi tämä, "ennenkuin oli liian myöhäistä."
"Miksi varoititte minua ylhäällä pyörässä?"
"Koska epäilin äitiparkaani. Pelkäsin... en voi sanoa enempää."
Carpentaria, joka oli nyt hyvin järkytetty, meni ulos huoneesta, ja
Pauline seurasi häntä.
Mrs. Ilamin silmät olivat nyt suljetut.
XXXI LUKU.
SOPUSOINTUA.
Tämä kesä oli hämmästyttävän lämmin ja kaunis, milteipä troopillinen.
Aina syyskuun loppuun asti kesti tätä mainiota ilmaa, ja Ilojen
Kaupungilla oli siitä luonnollisesti mitä suurinta hyötyä. Suurten
elokuunjuhlien jälkeen luulivat monet syyskuun käyvän huonoksi, mutta
se ei pitänyt paikkaansa. Kuukauden ensi viikkona maksoi yli miljoona
ihmistä viisikymmentätuhatta puntaa kassalaatikoihin nauttiakseen
Ilojen Kaupungin huvituksista, ja koko Lontoossa vallitseva vesipula
ei täällä haitannut, sillä Ilam ja Carpentaria olivat antaneet kaivaa
omat, syvät kaivot. Kentät ja puutarhat pysyivat siten raikkaina ja
vihreinä koko kuivan kesän.
Kaikenlaisten juomien menekki puistoissa olevissa kahviloissa oli yli
odotusten. Laskettiin, että yhden Carpentarian konsertin aikana juotiin
kaksitoistatuhatta tuoppia olutta orkesterilavan näkyvillä.
"Tämä", sanoi Carpentaria, "vasta on menestystä. Ei kukaan johtaja
ennemmin ole voinut kertoa, että hänen konserttinsa aikana juotiin 100
tuoppia olutta minuutissa."
Ja hän oli oikeassa. Menestys vallitsi Ilojen Kaupungissa. Menestys oli
painanut leimansa jokaiseen Ilojen Kaupungin jäseneen, ja varsinkin
Carpentariaan, vaikka hän koetti olla kuin ei se olisi merkinnyt
hänelle mitään. Mutta tietysti se merkitsi hänelle paljon. Hän oli
Lontoon suosikki ja hän tiesi sen itse. Kaikki hänen aikaisemmat
voittonsa eivät olleet mitään tähän verrattuna, tämä oli menestys sekä
hänelle itselleen että hänen aatteilleen.
Eräänä iltana syyskuun lopulla, erään harvinaisen hyvin onnistuneen
konsertin jälestä laski Carpentaria tahtipuikkonsa nuottitelineelle
hiukan hajamielisen näköisenä kumartaen yhä uudelleen vastaukseksi
hurjiin suosionosoituksiin.
"Mikä vanhusta vaivaa?" kysyi torvensoittaja kuiskaten
vierusmieheltään. He kutsuivat johtajaansa vanhukseksi arvatenkin
siksi, että hän oli nuorempi kuin useimmat heistä.
"Herra tiesi", vastasi toinen. "Ehkäpä mies on rakastunut."
"Niin, sitähän hän on", sanoi ensimmäinen. "Sen kaikki tietävät."
Carpentaria meni alas lavalta kadotakseen kansanjoukkoon, mutta pian
kuuli hän äänen takanaan.
"Mr. Carpentaria!"
Hän ikääntyi nopeasti. Se oli naisen ääni, ja vielä enemmän, se oli
Paulinen ääni. Oliko Pauline tullut häntä tapaamaan? Mahdotonta. Se
olisi ollut liian ihanaa. Mutta hän päätti päästä selville asiasta ja
kysyi tavalliseen suoraan tapaansa:
"Tuletteko erikoisesti minua tapaamaan?" kysyi hän.
"Kyllä", kuiskasi tyttö.
"Se oli hyvin ystävällistä teiltä", sanoi Carpentaria vavisten ilosta.
"Ei", sanoi Pauline, "minulla on jotain teille kertomista... ja..."
Hän keskeytti epävarmana.
"Menkäämme hiukan kävelemään", ehdotti Carpentaria.
"Niin, se olisi hauskaa", sanoi Pauline aivan luonnollisesti.
He menivät puutarhojen läpi pengermää kohti. Heidän ympärillään oli
valoisaa ja kuului naurua. Silloin tällöin kaikui soittoa jostain
pienestä kahvilasta, ja joskus kuulivat he myös ammuntaa ampumaradoilta
tai jonkun eläintarhan leijonan ulvontaa.
"Tahdotteko mennä pengermälle?" kysyi Pauline.
"Ei, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria, "minä ehdotan, että menemme
virranuomaan. On luode — me saamme olla yksinämme, ja saamme nähdä sekä
ilotulituksen että ihmisjoukot. Siellä ei kukaan voi meitä häiritä."
Avaimellaan hän avasi ristikkoportin, joka sulki virranuomaan johtavan
tunnelin. He menivät sen läpi ja hän sulki portin jälleen. Juuri heidän
tullessaan uomaan levisi ensimmäinen rakettijoukko taivaalle. Näky oli
suurenmoinen, ja kaikuvat hurraahuudot heidän ympärillään ja yllään
tekivät sen vielä juhlallisemmaksi.
"Teillä on siis jotain kertomista minulle", sanoi Carpentaria ja
potkaisi hajamielisesti kiveä. "Minulla on myöskin jotain teille
kertomista."
"Todellako?" kysyi Pauline.
Carpentaria katsoi tutkivasti hänen kasvojaan ja koko olentoaan.
Hän oli surupuvussa, sillä mrs. Ilam oli kuollut kaksi päivää
niiden tapahtumain jälkeen, joista on kerrottu edellisessä luvussa.
Carpentarian mielestä ei ketään naista voinut surupuku pukea niin hyvin
kuin Paulinea.
"Ja mitä tahdotte kertoa minulle?" kysyi hän.
"Se koskee serkku Ilamia", sanoi hän. "Ette kai ole tavannut häntä
tänään?"
"Ei, olen ollut hyvin yksin tänään. Juliette on ollut poissa koko
päivän — hän valmistelee häitään — on vain muutama päivä enää aikaa."
"Niin, siitähän juuri tahdoin puhua", sanoi Pauline. "Ilam-serkku pyysi
minua sanomaan teille, etteivät he kuitenkaan mene naimisiin ensi
viikolla."
"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Miksi ei?"
"Siksi, että he menivät tänä aamuna naimisiin. He ovat jo häämatkalla."
"Ja Juliette on petkuttanut minua siten", sanoi Carpentaria katkerana.
"Joka tapauksessahan sen piti tapahtua hiljaisuudessa", sanoi Pauline.
"En luule serkku Ilamin olleen erikoisen ihastunut siihen ajatukseen,
että teidän orkesterinne soittaisi kirkossa. Tiedättehän miten
hermostunut hän on."
"Teidän niin saneessanne", sanoi Carpentaria, "muistan, miten
kiihkeästi Juliette tänä aamuna suuteli minua. Ihmettelin miksi hän
niin teki. Mutta tämäpä on sangen merkillistä, sillä minullakin on
viesti teille. Oletteko nähnyt neiti Rosieta aamun jälkeen?"
"Ei", sanoi Pauline, "hän matkusti Julietten kanssa."
"Niin, hän matkusti Julietten kanssa. Ja hän on tehnyt samoin kuin
Juliette. Mr. Jetsam, Ilam pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän
on mennyt sisarenne kanssa naimisiin jo tällä viikolla ensi viikon
sijasta. Hän oli pahoillaan, mutta hän vihaa julkisuutta. He menivät
siviili-avioliittoon."
"Miten hävytöntä!" huudahti Pauline.
"No niin", sanoi Carpentaria, "teillä ei ollut mitään sitä vastaan,
että nuo kaksi muuta petkuttivat minua, mutta kun on teidän vuoronne
tulla petetyksi, tulee toinen ääni kelloon. Nuo kaksi paria ovat kai
tehneet salaliiton meitä vastaan. Ja he ovat onnistuneet sangen hyvin.
Eikö teistäkin?"
"Minusta he ovat käyttäytyneet inhoittavasti", sanoi Pauline.
"Ja me kaksi olemme yksinämme koko viikon, te omassa talossanne ja minä
omassani", sanoi Carpentaria.
Hetkisen oli hiljaista, ja sitten Carpentaria kuuli nyyhkytyksen.
"Mutta hyvä ihme, ette kai itke?" kysyi hän.
Pauline ei vastannut.
Hän oli paljastanut itsensä itkullaan, hän oli ilmaissut salaisuutensa.
Hän oli nyt saanut aikaan tapahtuman, jota missään tapauksessa ei
olisi voitu siirtää enää tuonnemmaksi. Sanalla sanoen: Carpentaria
koetti lohduttaa häntä. Voitte arvata miten hän sen teki. Voitte arvata
vastustiko Pauline. Voitte arvata onnistuiko hän pyrkimyksissään.
Neljännestuntia myöhemmin kertoi Pauline hänelle, että molemmat
sisarukset aina olivat ihailleet häntä, Rosie vielä kiihkeämmin kuin
hän, mutta että tuo ihailu ei ollut mitään niiden tunteiden rinnalla,
joita hän nyt tunsi häntä kohtaan... ja niin edespäin.
Ja ilotulitus ja suuren ihmisjoukon kättentaputus muodosti kohtaukselle
juuri sellaisen näyttämön kuin Carpentaria halusi.