neljänkymmenen vuoden ajan olet ollut varma siitä, että olin kuollut,
ja että sinun rikoksesi oli yksi noista monista tuhansista, jotka eivät
koskaan tule ilmi. Ja katsohan! Jos vielä epäilet, murhaaja, kuka minä
olen, niin katso!"
Hän kumartui, veti ylös vasemman housunlahkeensa ja työnsi sukan
alas, niin että pohje paljastui. Siinä voi selvästi eroittaa suuren
syntymämerkin. Sirkusmaisella notkeudella hän nosti säären ylös ja
piteli sitä useampia sekuntteja mrs. Ilamin silmien edessä. Sitten hän
laski sen alas.
"Kas niin!" huudahti hän. "Siitä sait nähdä, kenen kanssa olet
tekemisissä!"
Hänen äänensä oli julma, jääkylmä ja armoton. Hänellä ei ollut sääliä,
ei vähääkään armeliaisuutta tuota naista kohtaan, joka kuitenkin,
mitä rikoksia hän lieneekään tehnyt, voi vaatia kunnioitusta ikänsä
perusteella ja siksi, että hän oli aivan avuton ja kärsivä.
"Minulle on kerrottu, että sinä voit sanoa 'kyllä' tai 'ei'
silmilläsi", sanoi hän, "Kun räpäytät, merkitsee se 'kyllä' ja kun
pidät silmäluomet hiljaa, merkitsee se 'ei'. Olen tullut kysymään
sinulta jotain. Otitko valokuvan ulos rasiasta?"
Mrs. Ilam sulki silmänsä ja piti ne suljettuina.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jetsam vihaisena. "Silmät auki, murhaaja!"
Mutta mrs. Ilam ei avannut silmiään. Hän piti ne itsepintaisesti
kiinni. Ja hän olisi voinut näyttää nukkuvalta, ellei silloin tällöin
olisi vierähtänyt kyynel hänen silmäluomiensa alta.
"Minä saan sinut kyllä ne avaamaani", huusi Jetsam.
Hänen kätensä läheni vanhan naisen silmiä, mutta hänkään ei
suunnattomasta ja kostonhimoisesta katkeruudestaan huolimatta voinut
koskea tuohon halvattuun ja avuttomaan olentoon. Hän veti kätensä
takaisin. Onpa hyvä, ettei Rosie ole täällä, ajatteli hän.
"No niin", sanoi hän ääneen. "Kuten tahdot. Minä tahdon vain tietää
sinäkö vai joku muuko on ottanut valokuvan lippaasta ja minulla
on syytä luulla, että se on tässä huoneessa. Joka tapauksessa on
aikomukseni saada se selville hyvin lyhyessä ajassa."
Hän meni äkkiä ulos huoneesta, sulki oven ja meni vielä kerran
ullakolle.
"Jake!" huusi hän hiljaa.
Pitkä sudanilainen, Ilamin suojelijan veli, tuli tottelevaisesti hänen
luokseen.
"Minä olen valmis", sanoi Jetsam, "tule ja mene edeltä alas. Suljen
itse oven."
He menivät yhdessä mrs. Ilamin makuuhuoneeseen.
"Tiedäthän mitä sinun pitää hakea, Jake?" neuvoi Jetsam. "Koko tämä
huone on etsittävä, jotta löytäisimme valokuvan — valokuvan, tiedäthän
mikä se on — tuollainen kuin tuo."
Hän osoitti erästä valokuvaa Ilamista, joka seisoi uuninreunalla.
Sudanilainen nyökkäsi.
"Ala yökaapista", sanoi Jetsam.
Neljännestunnin kuluttua oli huone siinä kunnossa kuin siellä olisi
riehunut rajumyrsky. Jokainen laatikko oli vedetty ulos, tyhjennetty
ja tutkittu. Sudanilainen oli kiivennyt tuolillekin katsellakseen
vaatekaapin päälle ja oli tuonut sieltä joukon pahvilaatikoita.
Jokainen kirja oli revitty kappaleiksi. Kasoittain kirjeitä oli
siroteltu ympäri huonetta. Lattialla olivat mrs. Ilamin kaikki tavarat
suurina kasoina. Huone oli aivan sekaisin. Mutta valokuva, jota
Jetsam etsi, ei ollut löytynyt. Sudanilainen oli löytänyt koko joukon
valokuvia, mutta ei oikeaa.
Vain halvatun naisen vuode oli jätetty koskematta. Keskellä kaikkea
sekamelskaa seisoi tuo vuode valkeana ja koskemattomana ja vanhuksen
käsivarret lepäsivät yhä samassa asennossa. Hänen silmänsä olivat nyt
auki, ja hän tuijotti suoraan kattoon.
"Nyt tiedän!", huudahti Jetsam äkkiä. "Vuode! Vuode! Lipas oli kätketty
vuoteeseen, mutta minä sain sen käsiini. Valokuva on myöskin kätketty
vuoteeseen, mutta minä olen saava senkin käsiini!"
Mutta hän epäröi. Hänkään, joka oli valmis tekemään murhan päästäkseen
suunnitelmainsa perille, ei uskaltanut hakea valokuvaa sieltä.
Sitten hän äkkiä teki päätöksensä.
"Tartu kunnollisesti vuodevaatteihin", sanoi hän sudanilaiselle,
"ja minä tartun tältä puolen. Ole hyvin varovainen. Älä sekoita
vuodevaatteita. Me nostamme koko jutun pois vuoteesta alas lattialle.
Ole nyt varovainen — varovainen!"
Ja mitä huolellisimmin nuo kaksi miestä nostivat hänet vuoteesta
kaikkine vuodevaatteineen ja laskivat hänet varovasti lattialle, ja nyt
mrs. Ilamin katse suuntautui toiseen kohtaan katossa.
"Tämä on kuitenkin sinulle vaihtelua", sanoi Jetsam ikäänkuin
pahoitellen sitä, mitä teki. "Meidän täytyi se tehdä. Me panemme sinut
pian takaisin."
Hän etsi vuoteesta ja patjoista, mutta ei vieläkään valokuva löytynyt.
Hän keskeytti etsinnän ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sudanialainen seisoi
kunnia-asennossa vuoteen jalkopäässä. Jetsam katsahti häneen.
"Mene noutamaan hänet alas", sanoi hän tiukasti.
Ja Jake katosi.
"Jollain tavoin tästä täytyy tulla loppu", sanoi Jetsam katsoen vanhaa
naista, joka makasi lattialla rojun keskellä.
Hetkisen kuluttua ovi aukeni ja sudanilainen tuli sisään; kädestä hän
veti mukanaan Josephus Ilamia. Jetsam meni nopeasti heidän taakseen ja
lukitsi oven.
"No niin", sanoi hän. "Istu. Laita hänet istumaan, Jake!"
Ja Ilam istuutui tottelevaisesti tuolille lähellä yöpöytää. Hän ei
tehnyt mitään vastusta, hän tuskin katseli ympärilleen, hänen aistinsa
olivat veltostuneet, näytti siltä kuin olisi hänen mielensä koettanut
kiintyä johonkin varmaan paikkaan, mistä sitä ei voinut saada irti.
"Mitä te tahdotte?" kysyi Ilam. "Mihin te olette ryhtynyt?"
"Tahdon tehdä sinulle viimeisen vaatimuksen, Ilam. Annoin tämän vuoksi
ryöstää sinut, sen voin sanoa sinulle. Olin ajatellut, että asettaisin
äidin ja pojan vastakkain, jos se osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta
sinä turmelit miltei koko pelin nielemällä liikaa opiaattia. Sinä olet
kömpelö uhrinakin ollessasi."
"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyi Ilam, kuin olisi hänellä ollut
piintynyt päähänpisto. "Sinä olet saanut rahaa, mitä muuta haluat?"
"Tiedät vallan hyvin mitä haluan", sanoi Jetsam. "Minun asiani on nyt
varmasti perusteltu. Minulta puuttuu vain valokuva, ja olen saanut
kylliksi rahoja pysyäkseni hengissä kunnes sinä olet tullut järkiisi.
Mutta minulta puuttuu valokuva. On kai sangen kovaa, että sinun täytyy
antaa minulle esine, joka on saattava sinut vararikkoon, mutta sinun on
pakko. Sano minulle missä valokuva on."
"En tiedä mitä tarkoitatte", sanoi Ilam lujasti.
Jetsam kääntyi mrs. Ilamia kohti.
"Kuulehan, murhaajatar", sanoi hän, ja Ilam hätkähti tämän sanan
kuullessaan, "ellet vastaa kysymykseeni, surmaan poikasi sinun nähtesi.
Tietääkö Ilam missä valokuva on?"
Jälleen sulki vanha nainen itsepäisesti silmänsä ja kieltäytyi
antamasta tietoja.
Ilam, joka näytti nyt nopeasti tulleen jälleen tuntoihinsa, nousi ylös
ja meni uunin luo.
"Seiso paikoillasi!" sanoi Jetsam raivoissaan ja veti revolverin
taskustaan. "Tahdon tietää missä valokuva on, vaikkapa joutuisin
hirteen teidän murhastanne. Minä en kuole ensimmäisenä hyvän asian
vuoksi. No, missä on valokuva? Ottiko äitisi sen lippaasta?"
"Minä otin sen lippaasta", sanoi Ilam. "Minä! Minä! Äitini ei sitä
tehnyt."
"Ja missä se on?" kysyi Jetsam ja hymyili voitonvarmana.
"Tässä se on", huudahti Ilam ottaessaan vanhan vaalentuneen valokuvan
sisätaskustaan. "Ette hetkeksikään ajatellut minun tutkimustani. Aasi!"
"Anna se tänne", sanoi Jetsam tyynesti.
"Ei", sanoi Ilam, ja nopealla liikkeellä oli hän heittänyt sen tuleen.
Se paloi silmänräpäyksessä.
Jetsam juoksi hänen luokseen, mutta vaipui takaisin kuin salaman
lyömänä. Hän oli nyt kaikesta huolimatta voitettu. Kuin unissakävijä
hän meni huoneen toiseen päähän. Hän aikoi tehdä itsemurhan. Jälleen
hän kohotti revolverin, mutta kukaan huoneessa ei odottanut sitä
murhenäytelmää, jota hän nyt valmisti. Hänen sormensa koskettivat jo
liipasinta.
Juuri hänen takanaan oli varjostin, ja tämä varjostin liikahti nyt
omituisella tavalla. Hän kääntyi pidellen yhä revolveriaan ohimoonsa
tähdättynä, kun Rosie tuli esiin varjostimen takaa.
"Älkää tehkö sitä", sanoi hän tyynesti ottaen revolverin miehen
voimattomasta kädestä.
"Te teette minulle hyvin huonon palveluksen", huokasi Jetsam ja vaipui
tuolille.
"Olen pelastanut henkenne", sanoi Rosie.
"Niin"... sanoi Jetsam katkeralla äänellä. "Sitä juuri tarkoitan.
Te ette ole ensimmäinen, joka pelastaa henkeni. Ja jos ensimmäinen
pelastaja ei olisi sitä tehnyt, olisimme nyt kaikki onnellisempia."
"Älkää sanoko niin", kuiskasi Rosie, "minä..."
"Te ette olisi minua tavannut", sanoi hän.
"Olen iloinen siitä, että teidät tapasin", sanoi Rosie ja käänsi
vilpittömät kasvonsa häntä kohti.
"Oi", huokasi Jetsam, "ja kuitenkin te petätte minua. Te olette antanut
minulle lupauksia, jotka olette rikkonut."
"Ei, ei", sanoi Rosie. "Lupasin vain mennä veneen luo, ja olisin
mennytkin heti jälkeenpäin."
"Miksette mennyt heti?"
Rosie kertoi miten hän sattumalta oli nähnyt Paulinen tyhjän huoneen ja
miten se oli herättänyt hänen epäluulojaan.
"Pelkäsin suunnitelmanne epäonnistuvan", sanoi hän, "ja te olitte
uhannut siinä tapauksessa surmata itsenne. Pelkäsin, että jotain
kamalaa voisi tapahtua minun poissaollessani. Ja siksi piiloittauduin
tänne. Minun on teitä niin sääli!"
Hänellä oli kyyneleet silmissä.
"Muutamia minuutteja sitten olisin tullut hyvin, levottomaksi
kertomuksestanne", sanoi Jetsam, "Mutta nyt se ei merkitse mitään.
Vaikkapa sisarenne onkin meitä vastaan ja talo piiritetty, ei se
merkitse mitään. Ellei teitä olisi, olisin surmannut tuon miehen, mutta
te saisitte siitä niin paljon ikävyyksiä. Mutta olkaa hyvä ja pankaa
revolveri pois. Se on ladattu ja vedetty vireeseen."
"Ettekö te koske siihen?" kysyi Rosie.
"En koske siihen", sanoi hän.
Rosie pani sen vuoteen jalkopäähän, ja kumartui tutkivasti mrs. Ilamin
yli.
"Hän nukkuu", sanoi hän sitten hiljaa.
"Kaikesta tästä huolimatta?"
"Niin, luojan kiitos. Hän nukkuu välistä hyvin sikeästi. Tahdotteko
nostaa hänet jälleen paikoilleen. En tahtoisi nähdä hänen makaavan
lattialla. Hän on hyvin vanha ja avuton."
Tämän keskustelun aikana oli Ilam ollut kuin huumaantunut. Oli kuin
se voimanponnistus, minkä hän oli tehnyt polttaessaan valokuvan,
olisi vienyt häneltä kaikki voimat ja hän olisi jälleen joutunut sen
huumausaineen valtaan, jota hän oli nauttinut. Mutta nyt hän astui
eteenpäin aivan raivoissaan, ja kahdella pitkällä askeleella hän ehti
huoneen poikki ja seisoi Jetsamin ja Rosien välillä. Hän katsoi Rosieta
suoraan silmiin.
"Oletko sinä tuon roiston kanssarikollinen?", kysyi hän käheästi.
"Josephus-serkku", sanoi Rosie, "mr. Jetsam ei ole mikään roisto, enkä
minä ole kenenkään kanssarikollinen."
"Hän on miltei tappanut minut ja ryöstänyt minulta kaksi ja puoli
tuhatta puntaa", jatkoi Ilam. "Eikö se ole roisto, joka tekee
sellaista? Sano se minulle! Sinä olet hänen rikostoverinsa. Sinä tulit
tähän taloon häntä auttaaksesi."
"Ei, sitä en tehnyt", sanoi Rosie. "Tulin tänne yhdessä sisarenne
kanssa siksi, että pyysit meitä niin kovin."
"Niin, sitä kai aiot minulle uskotella!" murisi Ilam raivoissaan.
"Mutta nyt sen tiedän."
"En ole koskaan nähnyt mr. Jetsamia ennenkuin tulin tähän taloon",
sanoi Rosie.
"Silloin te olette tulleet hämmästyttävän pian keskinäiseen
yhteisymmärrykseen!"
"Niin olemmekin", sanoi nuori tyttö. "Mutta jos sinulla on jotain tätä
vastaan, niin onhan sinulla hyvin yksinkertainen keino, voit ilmoittaa
kaiken poliisille. Silloin koko juttu joutuu oikeuteen, serkku."
"Sitä en voi, en Paulinen tähden enkä liioin Ilojen Kaupungin tähden.
Ajattelehan, mikä skandaali siitä syntyisi!"
"Sinä et pelkää skandaalia etkä Ilojen Kaupungin kunniaa", sanoi
Rosie. "Sinä pelkäät vain itsesi tai äitisi puolesta. Jos on kysymys
äidistäsi, en sano mitään."
"Minä menen nyt tieheni", sanoi Jetsam.
Ei kukaan vastannut.
"Hyvästi sitten", sanoi hän jälleen.
"Minne te aiotte mennä?", kysyi Rosie.
"Pois teidän elämästänne", sanoi hän. "Laahustamaan luonnollista
loppuani kohti."
"Te olette julma", sanoi Rosie, "kun voitte jättää minut täten."
Tässä Ilam keskeytti.
"Mene alas, Rosie. Tahdon puhua kahdenkesken tämän miehen kanssa."
Hänen äänensä oli jääkylmä.
"Niin", myönsi Jetsam. "Menkää luotamme. Meidän täytyy saada puhua
keskenämme."
"Ette siis mene ilman että puhutte kanssani?", kysyi Rosie.
"Ei, sitä en tee", sanoi Jetsam.
Nuo kaksi miestä olivat nyt yksin huoneessa, nukkuvaa mrs. Ilamia
lukuunottamatta.
"Hän on rakastunut teihin", huusi Ilam raivostuneena suljettuaan oven.
"Te olette huomannut oman etunne siinä, että hänellä on niin vähän
kokemusta. Se on rahoittavaa. Ellette..."
"Tyhmeliini!" keskeytti Jetsam hänet. "Mitä sinä loruat? Ja mitä Rosie
sinuun kuuluu?"
"Sangen paljonkin", huudahti Ilam.
Ja äkkiä oli kuin viha ja raivo olisivat päässeet hänessä valtaan, ja
hän heittäytyi koko voimallaan valmistautumattoman Jetsamin kimppuun ja
kaatoi hänet hurjalla voimallaan.
"Nyt olen saanut teistä kyllikseni", huusi hän. "Jos tapan teidät, on
helppo todistaa, että se tapahtui itsepuolustuksessa."
Tuskin hän oli ennättänyt sanoa nämä sanat, kun hänen kätensä vaipuivat
voimattomina sivuille.
Aivan ikkunan ulkopuolella kuuluivat pasuunan kirkkaat, kaikuvat ja
mahtavat äänet. Kuului neljä pasuunan säveltä, ne neljä jotka alkavat
Beethovenin suurimman sinfonian. Niitä kutsutaan, kohtalonsäveliksi, ja
niiden vaikutus oli suurenmoinen. Sitten oli hiljaisuus, ja sen jälkeen
toisti pasuuna sävelensä.
Jälleen oli hiljaista. Ja nyt makasivat nuo kaksi miestä,
jotka silmänräpäys sitten olivat taistelleet hurjaa taistelua,
liikkumattomina lattialla.
Kolmatta kertaa kaikui pasuuna.
XXVIII LUKU.
KUOLINMARSSI.
Paulinen ehdotus hänen seistessään Carpentarian kanssa hänen huvilansa
ulkopuolella ja puhuessa palvelijoiden omituisesta katoamisesta oli,
että he menisivät ylös Rosien luo mrs. Ilamin huoneeseen.
"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Tahdotteko todella, että turmelemme sen
mikä nyt on tekeillä, mitä se sitten lieneekin? Ei, kun olemme päässeet
näin pitkälle, niin meidän on mentävä loppuun asti. Meidän täytyy saada
heidät kiinni itse työstä."
He menivät Ilamin huvilaa kohti, joka näytti kätkevän mitä
ihmeellisimpiä salaisuuksia ja joka lepäsi siinä kuutamossa.
Äkkiä Pauline tarttui häntä käsivarteen.
"Kuulen askeleita jostakin", sanoi hän.
He kuuntelivat molemmat. Yön hiljaisuudessa kuului raskaita,
säännöllisiä askeleita.
"Se on vartia pengermällä", sanoi Carpentaria. "Tuo ääni kuului
varmaankin pengermältä, eikö totta?"
"Kyllä", myönsi Pauline ja päästi hänen käsivartensa.
"Pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen", sanoi Carpentaria.
"Mikä se on?"
"Menkää vartian luo ja sanokaa minun lähettäneen teidät. Sanokaa,
että hän pysyttelisi veneen läheisyydessä, kunnes hän saa toisen
määräyksen. Sanokaa myös, että hän pysyttelisi niin hyvin piilossa kuin
mahdollista. Teettekö sen?"
"Menenkö yksin?"
"Menkää. Se ei ole vaarallista. Toisen meistä täytyy olla täällä, ja
yksi voi kätkeytyä helpommin kuin kaksi. Pelkään venettä käytettävän
jälleen. Vartia ei saa estää ketään käyttämästä venettä, mutta hänen
tulee pitää silmänsä auki. Ymmärrättekö?"
"Tahdotteko siis välttämättä, että menen?"
"Ei, pyydän teitä menemään."
Sanaakaan sanomatta Pauline meni. Hänet, eikä Rosieta oli mr. Jetsam
nähnyt puutarhassa katsoessaan ulos mr. Ilamin huoneesta.
Carpentaria meni talon ympäri ja mietti, mistä voi johtua, ettei
tapahtunut mitään. Ei kukaan ollut voinut mennä sisään tai ulos hänen
seistessään vartioimassa. Silloin hän sattumalta tuli katsoneeksi
ylös rakennuksen kattoa kohti. Hän ei voinut nähdä itse kattoa, sillä
hän oli liian lähellä, mutta hänestä tuntui, että katossa oli jotain
epätavallista. Hän meni kappaleen matkaa kauemmaksi ja näki, ettei hän
ollut erehtynyt. Ylhäällä näkyi valoa. Pieni ullakkoikkuna, joka oli
itse katossa, oli valaistu ja loi heikkoa valoa ulospäin.
...Hän käsitti heti virheensä salapoliisina. Hän oli otaksunut, aivan
ilman syytä, että salaliittolaiset eivät olleet talossa. Mutta siellä
he juuri nähtävästi olivat, ja olivat olleet jo kauan, koska kukaan ei
ollut tullut talosta niin pitkään aikaan.
Silloin hän sai hurjan päähänpiston, sellaisen päähänpiston, kuin vain
Carpentaria voi saada. Hän tahtoi vangita nuo ihmiset tuolla sisällä
omilla aseillaan. Hän tahtoi tehdä sen dramaattisesti ja vaikuttavasti.
Hän tahtoi tehdä kaappauksen, jonka kaltaista kukaan häntä ennen ei
ollut tehnyt. Hän ei tiennyt tarkoin, keitä oli sisällä, eikä hän
siitä välittänytkään. Kun hän oli saanut jonkun päähänpiston, ei hän
välittänyt mistään maailmassa, kun hän vain voin suorittaa sen. Hän
nauroi ilosta sitä ajatellessaan.
"Mille te nauratte?" kysyi ääni hänen takanaan.
Se oli Pauline, joka oli tullut takaisin. Hän oli antanut määräyksen
vartialle.
"Sain päähänpiston", sanoi Carpentaria, "äkkinäisen aatteen."
Hän käsitti, että nyt hänen ennenkaikkea oli päästävä irti Paulinesta.
"Sisareni on hyvin pelästynyt", jatkoi hän. "Tahdotteko tehdä minulle
sen suuren palveluksen, että menette hänen luokseen? Älkää kieltäytykö.
Minä saan jonkun toisen auttamaan tässä — erään pasuunanpuhaltajan
orkesterista, johon voin luottaa. Minusta ette voi todellakaan olla
ulkona tätä varten. Rasitus käy teille ylivoimaiseksi."
"Mutta Rosie", vastusteli Pauline.
"Oi, Rosieta ei mikään vaivaa", sanoi hän. "Vastaan Rosien hengestä
omallani, ja te voitte luottaa minuun."
"Teen mitä pyydätte", sanoi Pauline vihdoin.
"Sallikaa minun saattaa teidät talooni", sanoi Carpentaria iloisena.
Hän avasi katuoven ja kutsui matalalla äänellä Juliettea.
"Sinäkö se olet, Carlos?" kysyi ääni portaiden yläpäästä.
"Olen", sanoi Carpentaria. "Täällä on neiti Dartmouth, joka tahtoo
tulla sinulle seuraksi. Älä sytytä valoa ennenkuin on aivan
välttämätöntä, ei ainakaan ennenkuin kuulet musiikkia."
"Kuulen musiikkia? Mitä musiikkia?"
"Älä siitä piittaa! Jos kuulette musiikkia, niin on se merkki siitä,
että voitte sytyttää niin paljon valoa kuin vain haluatte. Neiti
Dartmouth voi kertoa sinulle, miksen halua valoa. Tässä ovat portaat,
neiti Dartmouth. Pidelkää kiinni kaidepuusta. Näkemiin!"
"Mutta...", änkytti Pauline.
"Näkemiin!" keskeytti Carpentaria.
Ennenkuin hän lähti talosta, meni hän ulos keittiöön mistä hän etsi
paksun nuoran ja pisti sen taskuunsa.
Hetkistä myöhemmin hän sitoi Ilamin ulko-oven kädensijan kiinni, niin
että oli mahdotonta saada sitä auki sisäpuolelta. Samalla tavoin hän
tukki sivuoven ja takapihan portin.
Kun hän oli saanut sen tehdyksi, juoksi hän nopeasti alas tietä myöten
Keskuskadulle päin. Tämän eteläpäässä oli suuri hieno rakennus aivan
vastapäätä hallitusrakennusta, joka tunnettiin nimellä orkesteritalo.
Täällä asui suurin osa Carpentarian maailmankuulusta joukosta.
Jotkut heistä, jotka olivat naimisissa, saivat asua Lontoossa ja
sen esikaupungeissa, mutta heitä oli verrattain vähän. Rakennus oli
hyvin suuri, ja sen täytyikin olla suuri. Erikoinen ihme oli sen
harjoitussali, joka oli rakennettu äänitiiviiksi.
Carpentaria soitti ovelle, ja sen avasi uninen mies, jonka
velvollisuutena oli päästää sisään soittajia, jotka tulivat myöhään
kotiin lomalta.
"Kuulkaahan", sanoi mies. "Tämä alkaa jo olla liikaa. Tiedättekö mitä
kello on?"
"Vaiti, tyhmeliini", sanoi Carpentaria. "Menkää heti noutamaan mr.
Bruno tänne. Se on hyvin tärkeätä. Sytyttäkää valoa."
"Anteeksi, sir", sanoi vartia kauhistuneena siitä, kenelle hän oli
puhunut. "Mr. Bruno nukkuu, sir. Hän otti kaksi viskya saadakseen unta
ja meni levolle jo ennen keskiyötä."
"Minä tiedän hänen nukkuvan. Luuletteko kuvittelevani hänen seisovan
päällään odottamassa päivän koita? Menkää herättämään hänet, ja
nopeasti! Laittautukaa jo matkaan! Minun täytyy kai tulla mukaan."
He menivät yhdessä ylös, ja mr. Bruno, orkesterin ensimmäinen
pasuunanpuhaltaja, hypähti istumaan vuoteessaan päällikön herättäessä
hänet.
"Bruno", sanoi Carpentaria, "antakaa minulle pasuunanne lainaksi."
"Pasuunani, sir?"
"Niin. Mendelssohn sanoi kerran, että pasuuna oli soittokone, jota ei
saa käyttää usein, siihen se on liian pyhä, mutta minä luulen tänä yönä
olevan syyn sen käyttämiseen."
"Se on tuolla nurkassa, sir", sanoi Bruno ihmetellen, minkä merkillisen
päähänpiston Carpentaria nyt oli saanut.
Carpentaria riensi soittimen luo, otti sen ulos kotelosta ja vei sen
huulilleen.
"Hm", sanoi hän, koetettuaan hiljaa puhaltaa siihen. "Kuulkaahan,
Bruno. Tämä syy ei ole ainoastaan suurenmoinen, se on ainutlaatuinen.
Teidän pitää herättää kaikki miehet. Ottakaa univormut yllenne. Sitten
menette ja asetutte kunnioitetun pääjohtajamme Josephus Ilamin huvilan
ympärille. Te ette saa päästää äännähdystäkään ennenkuin kuulette minun
soittavan erään sävelmän ensi tahdit. Silloin te yhdytte siihen."
"Missä te olette silloin, sir?"
"Sen kyllä näette. Kiiruhtakaa nyt pukeutumaan."
Ja niin sanoen riensi Carpentaria jälleen matkaan. Hän palasi
takaisin Ilamin huvilalle ja kiipesi parvekkeelle mrs. Ilamin huoneen
ulkopuolelle. Hän oli muistanut ottaa osan nuorasta mukaansa, ja siihen
hän sitoi pasuunan, niin että hän voi vetää sen ylös jälestään.
Ja silloin hän soitti Beethovenin juhlalliset alkutahdit, jotka saivat
Ilamin ja Jetsamin keskeyttämään taistelunsa.
Hän etsi ikkunan kädensijaa, mutta huomatessaan, että ikkuna oli
suljettu sisältäpäin, käytti hän sitä yksinkertaista tapaa, että hän
painautui ikkunan läpi. Katkaistujen puitteiden, särkyvän lasin ja
heiluvien uutimien läpi hän syöksyi huoneeseen toisessa kädessään
pasuuna, toisessa revolveri.
Näky, joka häntä kohtasi, olikin sangen hämmästyttävä, Keskellä huoneen
hurjaa sekasortoa näki hän kolme ihmishahmoa lattialla. Vanha nainen
oli näennäisesti aivan välinpitämätön kaikesta, mutta Jetsam ja Ilam
päästivät toisensa sen näköisinä kuin kaksi koulupoikaa, kun opettaja
saa heidät kiinni tappelusta.
"Pelästytin teitä toivoakseni?" kysyi Carpentaria päästyään jaloilleen.
"Niin, se oli tarkoituskin!"
"Hei, te punatukkainen", huusi Jetsam, "aiotteko nyt taas pelastaa
henkeni?"
"Älkää te välittäkö punaisesta tukastani", sanoi Carpentaria
harmistuneena. "En koeta pelastaa ketään. Minä olen tullut toimittamaan
tutkimuksia. Ei kukaan lähde tästä huoneesta ennenkuin hän on antanut
selityksen. Olen nähnyt nyt niin paljon salaperäistä kuin siedän Ilojen
Kaupungissa tällä viikolla. Nyt se riittää. Ilam, olkaa hyvä ja menkää
tuolille tuohon nurkkaan. Kiitos."
Hän laittoi soittimen valmiiksi Ilamin kiivetessä kömpelösti jaloilleen
ja totellessa.
"Mitä teihin tulee, mr. Jetsam", jatkoi Carpentaria, "niin tunnette
te, mikäli olen nähnyt, ladatun revolverin moraalisen vaikutuksen,
sellaisen revolverin kuin millä nyt tähtään. Menkää toiseen nurkkaan."
"Sitä en tee", sanoi Jetsam. "Voitte ampua, jos se teitä huvittaa,
mutta sitä ette uskalla."
"Te aiotte siis uhmailla minua ja lähteä huoneesta?"
"Kuulkaahan!" sanoi Carpentaria.
Hän otti pasuunan ja puhalsi siihen muutamia voimakkaita ääniä, joita
Ilam ja Jetsam eivät heti tunteneet. Mutta soittajat, jotka seisoivat
joka puolella huvilan ympärillä, tunsivat ne sitä paremmin. Ja heti
seurasivat tätä merkkiä voimakkaina 'Saulin' kuolinmarssin järkyttävät
säveleet. Talo näytti olevan synkän musiikin piirittämä.
Jetsam hätkähti.
"Olkaa hyvä ja jääkää sinne, missä olette", sanoi Carpentaria.
Ja Jetsam jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän selkä mrs. Ilamiin päin.
Soitto jatkui.
"Mitä narrinkujeita nämä ovat?" kysyi Ilam.
"Vain osa vielä suurempaan narrinkujeeseen, joka nyt tulee avuksenne,
Ilam", sanoi Carpentaria.
Hän meni suoraan huoneen poikki Ilamin luo, mutta palasi äkkiä
nähdessään jotakin uunin yläpuolella olevassa peilissä.