Myöntäkää vain, että kehoitatte minua toimimaan petoksellisesti häntä
kohtaan, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta maailmassa."
"Jos tässä tarvitaan teeskentelyä", sanoi Carpentaria, "niin ettehän te
ainakaan ole sitä alkanut. Olemme varmat sisarenne hyvistä aikeista.
Mikä muu voi tulla kysymykseen? Muutaman päivän kuluttua, ehkä jo
huomenna, on kaikki selvillä. Menkää nyt heti. Minä odotan teitä."
Pauline pudisti surullisesti päätään, avasi eteisen oven avaimellaan ja
aikoi mennä sisään, kun Carpentaria pysähdytti hänet.
"Hetkinen", sanoi hän. "Sanoitte hänen luulevan, että te olette
vuoteessa?"
"Niin, sanoin 'luultavasti'."
"On tärkeää ettei hän saa selville, että olette ollut ulkona. Voitte
helposti teeskennellä, että teidät on joku melu herättänyt. Eikö niin?"
Hän hymyili Carpentaria-hymyään.
Pauline koetti hymyillä takaisin ja katosi ovesta. Sisään päästyään
hän hiipi ylös rappuja omaan huoneeseensa. Hän tunsi olevansa kuin
varas. Ulos tullessaan oli hänellä yllään aamupuku, ja hänen tukkansa
oli epäkunnossa. Hän meni mrs. Ilamin huoneen ovelle ja kuunteli
jännittyneesti. Ei ääntäkään kuulunut. Jos hän totteli Carpentariaa,
täytyi hänen nyt mennä sisään, ja hänen täytyi kantaa väärää naamiota
sisarensa nähden, jota hän rakasti niin paljon kuin hän voi ketään
rakastaa. Ei, hän ei voinut mennä sisään! Hänen jalkansa eivät
tahtoneet kannattaa. Oli parasta huutaa häntä.
"Rosie!"
Hänen äänensä oli niin heikko, että hän tuskin itsekään kuuli sitä.
Sisältä ei kuulunut vastausta. Ja hän huusi vielä kerran, tällä kertaa
kovemmin.
"Rosie, kuule!"
Sitten hän avasi oven parin tuuman verran. Kuului hameiden kahinaa, ja
Rosie tuli. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.
"Mitä on tapahtunut? Oletko sairas?" kysyi Rosie.
"Heräsin johonkin meluun", sanoi Pauline, ja hänestä tuntui siltä kuin
olisi Carpentaria kuiskannut hänen korvaansa mitä hänen piti sanoa. "Ja
luulin että täällä oli ehkä jotain hullusti."
"Ei", sanoi Rosie, "Mutta sinä olet omituisen näköinen. Sinulla on kai
ollut painajainen! Peloitit minua niin kovin."
Pauline ei heti vastannut.
"Et ole riisuutunut. Et ole ollut nukkumassa", sanoi hän vihdoin.
"Luulin sinun nukkuvan leposohvalla."
"Niin, sen aion tehdäkin", sanoi Rosie. "Olen istunut lukemassa. Ja
sitäpaitsi tuo Ilam-serkun katoaminen on niin kamala. Missähän hän
mahtaa olla?"
"Hänkö", vastasi Pauline kuivasti, "hän tulee varmasti takaisin
huomenna. Hän on kai mennyt kaupunkiin."
Rosie haukotteli.
"Ehkäpä", myönsi hän.
"Niin, hyvää yötä sitten, Rosie", sanoi Pauline ja tarttui sisarensa
käteen.
"Hyvää yötä."
"Miten kylmä kätesi on", sanoi Pauline. "Oletko ollut ulkona?"
"Ulkona? Mitä tarkoitat?"
"Ulkona parvekkeella?"
"Ei, en ole tuolilta liikahtanut. Hyvää yötä vain!"
He katsoivat hetkisen toisiinsa. Molemmat teeskennellen, mutta molemmat
sittenkin hellästi. Ja äkkiä he suutelivat toisiaan intohimoisesti.
He olivat naisia.
XXV LUKU.
PALVELIJAT.
Kun Pauline oli tullut takaisin makuuhuoneeseensa ja riisunut yltään
petollisen aamupuvun, hiipi hän jälleen hiljaa alas ja ulos ovesta.
Carpentaria ei ollut näkyvissä, ja hän aikoi juuri rientää ylös
uskoakseen hänelle kaikki ja saadakseen vastapalvelukseksi kuulla
häneltä kaiken. Silmänräpäyksen ajan hän epäili Carpentariaa, epäili,
ettei tämä toiminut vilpittömästi häntä kohtaan, mutta juuri silloin
tämä saapui — hän oli nähtävästi seissyt häntä odottamassa toisella
puolen taloa.
"Te olitte oikeassa", sanoi Pauline, ennenkuin Carpentaria ehti kysyä
mitään.
"Sisarenne kieltää olleensa ulkona?"
Pauline nyökkäsi.
"Auttaako tämä nyt sitten meitä?" kysyi hän katkerasti. "Ovatko asiamme
paremmalla kannalla senvuoksi, että olen valehdellut Rosielle ja
pahoittanut hänet valehtelemaan minulle?"
"Kyllä, luulen niiden olevan paremmalla kannalla", sanoi Carpentaria.
"Minä en sitä luule", sanoi Pauline. "Ja viimeiset viisi minuuttia ovat
olleet kamalimmat, mitä koskaan olen kokenut."
Hän näytti olevan lohduttomasti suruissaan.
"Olen siitä kovin pahoillani", sanoi Carpentaria hiljaa.
"Ei, ei", sanoi Pauline nopeasti, "Te olette oikeassa. Me olemme
keskellä jotain selittämätöntä arvoitusta, eikä meillä ole mitään syytä
muuttua tunteellisiksi. Luottamukseni Rosieta kohtaan on yhtä suuri
kuin se on aina ollutkin. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja minä
olen valmis kaikkeen mitä minulta pyydätte."
"No niin", sanoi Carpentaria. "Sisarellannehan on täytynyt olla jokin
syy siihen, miksi hän välttämättömästi on tahtonut asettua mrs. Ilamin
vartiaksi tänä yönä. Ja se syy ei voi olla missään yhteydessä tuon
venejutun kanssa. Jos hän olisi tahtonut päästä vain huomaamatta veneen
luo, niin hän olisi voinut mennä maata kuten tavallista sanomatta
mitään, eikö niin?"
Pauline nyökkäsi.
"Siksi on päivänselvää, että tulee tapahtumaan jotakin ja luultavasti
tapahtumaan mrs. Ilamin makuuhuoneessa. Sillä ellei se tapahtuisi
siellä, niin mitä syytä sisarellanne olisi tahtoa hoitajaksi tänä yönä?"
"Mutta mitä ihmettä mrs. Ilamin makuuhuoneessa voisi tapahtua?" kysyi
Pauline hätkähtäen.
"Miten voisin sen tietää?" sanoi Carpentaria. "Minä vain viittaan
asioihin, jotka näyttävät osoittavan määrättyyn suuntaan. Tahdotteko
olla hyvä ja asettua vartiaksi, neiti Dartmouth?"
"Mihin minun pitää mennä vartiaksi?"
"Pitäkää silmällä huvilanne portaita. Voitteko nähdä ne huoneestanne."
"Kyllä."
"Vartioikaa niitä siis huoneestanne. Mutta älkää pitäkö valoa."
"Entä jos tapahtuisi jotain merkillistä?"
"Menkää silloin ulos parvekkeellenne ja sitokaa valkoinen nenäliina
kaidepuuhun."
"Entä te?" kysyi Pauline.
Tällä hetkellä avattiin ikkuna Carpentarian huvilassa tien toisella
puolen, ja he kuulivat Julietten surullisen äänen.
"Carlos, sinäkö se olet?"
"Niin, minä", vastasi Carpentaria niin hiljaa kuin oli mahdollista.
"Menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä", sanoi Pauline.
"Minä tulen luoksesi", sanoi Carpentaria katsoen ylös ikkunaan.
"Tyttö parka!" sanoi Pauline.
"Sitten", lisäsi Carpentaria nopeasti, "tulen jälleen ulos ja pidän
vahtia teidän huvilanne ulkopuolella. Kun te olette sisällä ja minä
ulkona, on hyvin vähän luultavaa, että voi tapahtua mitään merkillistä
meidän huomaamattamme."
Hän meni pois ihastuneena Paulinen terveeseen järkeen ja hänen
itsehillintäänsä, ja ennen kaikkea hänen naisellisuuteensa.
Hänen oman huvilansa halli oli pimeä, ja kaikki ensi kerroksen huoneet
olivat tyhjiä. Hän meni ylös. Juliette, joka kuuli hänen askeleensa,
tuli työhuoneen ovelle, jonka ikkunasta hän oli huutanut ja tuijotti
häntä kiinteällä ja miltei lasimaisella katseella hänen lähestyessään.
Hänen hahmonsa erottui selvänä työhuoneesta tulevaa valoa vastaan.
"Sammuta valo heti paikalla", sanoi Carpentaria tahtomattaan tiukasti.
Juliette ei liikahtanut, ja Carpentaria, joka ajatteli vain miten
tärkeätä oli, että talo teki sen vaikutuksen, että kaikki olivat
menneet levolle, kiiruhti hänen ohitseen ja sammutti valon.
"Oi, Carlos", huokasi hän, "miten häijy sinä olet!"
Carpentaria näki hänet nyt epäselvästi huoneen pimeässä, ja hänen
hahmonsa teki häneen syvän vaikutuksen, ja vielä enemmän hänen
surullinen äänensä. Hän meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Juliette", kuiskasi hän, "luuletko todella minusta sellaista?"
"Onko neiti Dartmouth puhunut kanssasi?" kysyi hän toivehikkaalla
äänellä.
"On", sanoi Carpentaria. "Voitko uskoa, että olisin tehnyt... tehnyt
jotain pahaa Ilamille?"
"Etkö ole sitä tehnyt?" kysyi Juliette innokkaasti.
Carpentaria kertoi hänelle mitä hän äsken oli kertonut Paulinelle.
Juliette kiitti häntä hellällä suudelmalla.
"Carlos", sanoi hän vaivalloisesti, "olen valehdellut sinulle.
Teeskentelin sinulle. Hän oli aamulla koko ajan huoneessani. Voitko
antaa minulle anteeksi?"
"Olin varma siitä", vastasi Carpentaria. "Ja minä annan sinulle
anteeksi."
"Sinä et tiedä mitä rakkaus on", sanoi Juliette. "Sinä et ole koskaan
välittänyt kenestäkään sillä tavoin... Enkä minäkään... ennenkuin
tapasin..."
"Kuka voi sanoa, etten minä tiedä mitä rakkaus on?" keskeytti
Carpentaria. "Ehkäpä nyt juuri opin sen. Mutta sanohan, milloin näit
Ilamin viimeksi? Oletko nähnyt häntä aamupäivän jälkeen?"
"Olen", sanoi Juliette.
"Missä?"
"Hänen konttorissaan iltapäivällä."
"Hän ei viitannut siihen suuntaan, että hän oli vaarassa?"
"Ei missään uhkaavassa vaarassa. Oi, Carlos, hän ei ole sellainen
kuin sinä luulet. Hän on rehellinen mies, minä säälin häntä, ja minä
rakastan häntä. Missä hän on? Mitä hänelle on tapahtunut?"
"En voi sanoa sitä vielä", oli Carpentarian vastaus, "mutta ennenkuin
huomispäivä koittaa, tiedän luullakseni enemmän."
"Hän kärsii toisten rikoksista", sanoi Juliette.
"Onko hän sanonut sen sinulle?"
"Ei, mutta luulen niin. Tunnen kaikki hänen vikansa. Kaikki."
"Sinun olisi tullut luottaa minuun enemmän, Juliette", sanoi
Carpentaria.
"En tahtonut mitään sen kernaammin, mutta hän pelkää sinua. En voinut
olla häntä tottelematta. Olet joskus sanonut jotain, mikä on häntä
peloittanut, ja vaikka hän on niin suuri ja vahva, pelkää hän, hänellä
on niin pelokkaat silmät. Nuo silmät ensin herättivät minussa rakkauden
häntä kohtaan. Carlos, mitä aiot tehdä?"
"Aion vartioida", vastasi hän.
"Eräs mies oli vähän aikaa sitten takaovella ja kysyi, olitko kotona."
"Kuka se oli?" kysyi Carpentaria jokainen hermo jännitettynä. "Mitä
sinä vastasit?"
"Ensin luulin sen olevan jonkun yövartioista, mutta sitten hänen
kasvonsa saivat minut epäilemään. Ajattelin, että se ehkä oli varas —
tiedäthän, miten hermostunut olen, Carles — ja sanoin, että sinä juuri
olit mennyt maata, ja suljin oven hänen nenänsä edestä. En tahtonut
hänen luulevan talossa olevan vain naisia. Mutta tietenkään se ei ollut
varas kuitenkaan."
"Se on viisainta, mitä olet koko päivänä tehnyt", sanoi Carpentaria ja
alkoi kysellä häneltä miehen ulkonäköä.
Äkkiä he molemmat hätkähtivät kuullessaan omituisen äänen ikkunasta.
"Onko se sadetta?" kysyi Juliette.
"Ei", sanoi Carpentaria, "se on hiekkaa."
Hän meni parvekkeelle. Tiellä sen alapuolella näki hän vaalean hahmon.
"Tekö se olette, neiti Dartmouth?" kuiskasi hän.
"Minä", kuului vastaus, "minä..."
"Hiljaa!" varoitti Carpentaria. "Minä tulen alas luoksenne hetkisen
kuluttua."
Selitettyään asian lyhyesti Juliettelle kiiruhti hän alas ja avasi
oven, Pauline seisoi oven vieressä häntä odottamassa.
"Onko tapahtunut jotain?" kysyi hän.
"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Pauline, "mutta jotakin, hyvin
merkillistä on kuitenkin tänä iltana tapahtumassa. On sangen
ihmeellistä, että sisäkkö, joka muuten ei koskaan unohda mitään, juuri
tänä iltana on unohtanut panna hiukan maitoa huoneeseeni — vaikka
olin sitä erikoisesti pyytänyt. Soitin siis häntä. Johto vie suoraan
hänen huoneeseensa, se vei ennen mrs. Ilamin huoneesta, mutta nyt se
on muutettu, mutta en saanut vastausta. Soitin uudelleen — ei mitään
kuulunut. Minä en ole sellainen, joka sietää tuollaista palvelijoilta,
ja siksi menin suoraan hänen huoneeseensa. Hän ei ollut siellä. Siinä
huoneessa on kaksi vuodetta, toisessa nukkuu keittäjätär. Molemmat
vuoteet olivat tyhjät, kumpaakaan ei oltu käytetty. Menin toisiin
palvelijahuoneisiin, ne olivat kaikki tyhjinä. Rosie, mrs. Ilam ja minä
olemme yksin huvilassa."
Carpentaria seisoi miettien.
"Kerroittako sen sisarellenne?"
"En, tulin suoraan tänne teidän luoksenne."
"Se oli hyvin viisaasti tehty", sanoi Carpentaria.
"Minä alan pelätä", lisäsi Pauline. "Mitä se merkitsee? Kaikki
palvelijat poissa..."
XXVI LUKU.
TYHJÄ MAKUUHUONE.
Ilamin huvilassa oli vain kaksi ihmistä, joilla oli oikeus olla siellä,
ja ne kaksi olivat mrs. Ilam ja Rosie Dartmouth. Mutta nämä kaksi
naista eivät suinkaan olleet yksin talossa. Se oli suuri talo, jota
voi kutsua huvilaksi enemmän sen rakennustavan ja parvekkeitten vuoksi
kuin sen suuruuden ja muodon perusteella. Useimmat huvilat ovat pitkiä
ja matalia, tämä oli pitkä, muttei matala. Ensimmäisessä kerroksessa
oli vastaanottohuoneita ja keittiöpuoli, toisessa kerroksessa
oli makuuhuoneet, ja sen yläpuolella olevassa puolikerroksessa
palvelijoiden huoneet Mutta siihenkään ei rakennus vielä päättynyt,
sillä sen yläpuolella muodosti terävä katto vielä suuren ullakon, jota
käytettiin varastohuoneena. Sinne päästiin pieniä portaita myöten, ja
sitä valaisi kaksi pientä ullakkoikkunaa.
Ensimmäinen kerros ja puolikerros olivat nyt pimeinä ja tyhjinä.
Toisessa kerroksessa oli mrs. Ilamin huone ainoa, missä oli ihmisiä, ja
siellä seisoi Rosie uunin ääressä levottomana odottaen. Sitä valaisi
vain ruusunpunainen suuri lamppu, joka loi valokehän halvaantuneen
yöpöydälle valkoisine liinoineen; kaikki muu, Rosiekin, oli
puolipimeässä.
Rosie seisoi nähtävästi kuunnellen jotakin — ovi oli raollaan — ja
muutamia hetkiä mietittyään hän meni ovesta ulos ja sitten ylös
portaita. Siinä missä ne päättyivät, näki hän suuren ullakonoven
aukenevan, ja salalyhtyä kantavan miehen tulevan siitä ulos. Hän
sulki oven huolellisesti jäljestään ja tuli sangen huolettomasti alas
portaita, ja sitten varovaisemmin palvelijoiden kerroksen läpi toiseen
kerrokseen.
Se oli Jetsam — yhä yllään ikuinen sininen pukunsa.
Portaat ja käytävä olivat pimeät lukuunottamatta sitä heikkoa valoa,
joka säteili mrs. Ilamin makuuhuoneesta. Mr. Jetsam liikkui aivan
äänettömästi, sillä hänellä oli paksut huopapohjat kengissään. Hän ei
heti huomannut Rosieta käytävässä, ja kun hänen lyhtynsä valo sattui
häneen, hätkähti hän. Rosie ei liikahtanut.
"En odottanut teidän olevan täällä", sanoi hän, Rosie loi häneen
rauhallisen katseen ja meni sanaakaan sanomatta alas portaita.
"Tahtoisitteko puhua kanssani?" kysyi Jetsam.
Hänen äänellään oli se merkillinen ominaisuus, että se oli miltei
kuulumaton, mutta sittenkin aivan selvä.
Rosie nyökkäsi.
Jetsam osoitti mrs. Ilamin makuuhuoneen avointa ovea, mutta Rosie
pudisti päätään.
"Miksei?" kysyi hän.
Rosie pudisti uudelleen päätään ja meni alas ruokailuhuoneesen.
Äärettömän varovasti avasi Jetsam sen oven ja sulki sen heidän sisään
tultuaan.
"Meidän olisi parempi olla ylhäällä", sanoi Jetsam lempeästi nuhdellen.
"Pieninkin liikahdus on vaarallinen. Asian näin ollessa voi pieninkin
risahdus turmella kaiken."
"En voi puhua siellä", sanoi Rosie.
"Mutta mitä se merkitsee, kun mrs. Ilam ei voi lainkaan liikkua eikä
päästää äännähdystäkään?", kysyi Jetsam.
"Vain se seikka, että hän voi kuulla, saa minut suunniltani", sanoi
Rosie. "Minä olen kerta kaikkiaan sellainen. Tiedän sen olevan
naurettavaa, mutta en voi sille mitään. Minun täytyy kertoa teille,
että minulla on ollut kamala kohtaus Paulinen kanssa."
"Kohtaus? Ette kai ole riidelleet?" kysyi Jetsam levottomana.
"Ei, mutta minä valehtelin hänelle mitä pahimmin, ja mikä on pahempi,
en luule hänen uskoneen minua."
"Hän epäilee teitä jostakin?"
"En tiedä, toivon, ettei hän epäile. Mitä hän muuten voisi epäillä? Hän
on koko ajan ollut vuoteessa."
"Se on totta", sanoi Jetsam miettivästi. "Se on totta! Te olette
ollut suurenmoinen. En voi koskaan, koskaan kiittää teitä kylliksi.
En luullut olevan olemassa teidän kaltaistanne naista. Te olette
osoittanut minulle suurinta myötätuntoa, mitä koskaan olen saanut
osakseni. Ilman teitä en olisi voinut saada mitään aikaan, mutta kiitos
teidän käy kaikki nyt hyvin. Vääryys tulee jälleen sovitetuksi. Ellen
saa sitä tehdyksi, niin surmaan itseni."
"Älkää sanoko niin", pyysi Rosie.
Jetsam hymyili. Sitten hän kohotti salalyhtynsä ja valaisi Rosien
kasvoja. Tämä ei edes räpäyttänyt silmääkään.
"Te olette hyvin kalpea", sanoi hän.
"Mitä muuta voisin olla?" sanoi Rosie. "Te olette mennyt paljon
pitemmälle — paljon pitemmälle kuin koskaan olisin kuvitellut. Te
olette ohjannut minua."
"Ei", sanoi Jetsam. "Sen on teidän oma hyvyytenne tehnyt. Teidän
myötätuntonne onnettomia kohtaan on sen tehnyt. Vakuutan teille, etten
koskaan ollut niin rohkea... ennenkuin lapasin teidät parvekkeella.
Kadutteko sitä nyt? Jos te pyydätte minua luopumaan suunnitelmistani ja
menemään tieheni, niin menen."
Rosie hymyili surumielisesti.
"En pyydä sitä", sanoi hän. "Mutta vapisen ajatellessani, mitä olette
tehnyt."
"Älkää sitä pelätkö", sanoi Jetsam. "Ellen ole turvassa täällä, missä
sitten olisin turvassa? Eikö tämä ole viimeinen paikka, missä kukaan
voi luulla minun olevan... saaliini keralla?"
"Mutta palvelijoiden poislähettäminen", sanoi Rosie.
"Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa", sanoi Jetsam.
"En vieläkään ymmärrä, miten voin sen tehdä", sanoi Rosie vielä
muistellen mitä hän oli tehnyt. "Ja miten voin selittää sen Paulinelle
huomenna, sitä en lainkaan käsitä."
"Huomenna", sanoi Jetsam, "on kaikki kunnossa jollain tavoin. Silloin
te voitte jälleen puhua totta. Ja suorititteko kaikki minkä pyysin
veneen suhteen?"
"Kyllä."
"Ettekö tavannut ketään?"
"En ketään."
"Ja te avasitte veneen tapin ja päästitte sen ajelehtimaan?"
"Ei!" huudahti Rosie hämmästyneenä. "Pyysittekö minua tekemään niin?"
"Anteeksi", sanoi Jetsam, "mutta se oli tärkein kohta koko jutusta. On
mitä tärkeintä, ettei kukaan tiedä veneestä."
"Sitä en käsittänyt", änkytti Rosie. "Olen niin pahoillani. En
ymmärtänyt..."
"Valitan, etten puhunut kyllin selvästi", sanoi Jetsam. "Ymmärrättehän,
että pengermää tarkastellaan määrättyjen väliaikojen kuluttua, ja jos
he nyt saavat nähdä veneen, mitä sitten?"
"En todellakaan muista teidän pyytäneen sitä", väitti tyttö.
"Joka tapauksessa", sanoi Jetsam, "ansaitsette mitä suurinta kiitosta.
Mutta..."
"Te varmaan haluaisitte, että menisin nyt ja upottaisin veneen? Eikö
niin?"
"Minä en voi pyytää sitä. Se on todella liikaa..."
"Ei, ei", sanoi Rosie intohimoisesti. "Minä menen tekemään sen. Mutta
jos kohtaan vartian?"
"Te olette pääjohtajan serkku. Teillä on oikeus huvitella veneellä
yöllä ja päivällä."
"Niin, siinä olette oikeassa.", myönsi Rosie. "Nyt menen. Tulen
takaisin hetkisen kuluttua. Oletteko valmis siihen mennessä kuin tulen
takaisin?"
"Kyllä", sanoi Jetsam.
"Kaikki on hyvin?" kysyi hän, ja hänen äänessään oli levottomuutta.
"Aivan hyvin", vastasi Jetsam. "Sallikaa minun kiittää teitä vielä
kerran."
Äkkinäisellä liikkeellä hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Rosie punastui ja vavahti. Sitten Jetsam avasi oven ja he menivät
halliin.
"Minun täytyy noutaa hattuni", sanoi Rosie.
He menivät ylös.
"Minä menen nyt luotanne", sanoi Jetsam. "Voitteko suoriutua yksin?"
Rosie nyökkäsi. Jetsam asetti lyhdyn käytävän hyllylle ja meni ylös
portaita. Rosie meni huoneeseensa. Tullessaan ulos hattu päässään,
huomasi hän ensi kerran, että Paulinen huoneen ovi oli raollaan. Hän
työnsi sen varovasti auki ja kurkisti sisään. Kuutamo loisti heikosti
sisään, ja hän näki, ettei vuoteessa ollut ketään ja ettei sitä oltu
lainkaan käytetty. Levottomat aavistukset täyttivät hänen mielensä.
Oliko Pauline valehdellut hänelle aivan niinkuin hän oli valehdellut
Paulinelle? Oliko hänen osansa Jetsamin salaliitossa paljastettu? Ei,
mahdotonta! Ja kuitenkin... hän muisti kuulleensa tai luuli kuulleensa
soittokellon soivan hiukan ennen kuin mr. Jetsam tuli. Hän oli
unohtanut puhua siitä mr. Jetsamille. Ja mr. Jetsam ei ollut voinut
kuulla sitä, muuten hän olisi kysynyt sitä häneltä. Entäpä jos joku
piti heitä silmällä kuitenkin. Ja missä Pauline oli? Pauline sanoi
menevänsä maata, ja kas! Vuode oli koskematon! Levottomana hän sulki
oven.
Hän muisti Jetsamin uhkauksen surmata itsensä, jos suunnitelma
epäonnistuisi, ja hän epäröi lähteä tehtäväänsä suorittamaan.
XXVII LUKU.
VALOKUVA.
Kun mr. Jetsam oli kuullut oven sulkeutuvan alhaalla, tuli hän jälleen
esiin salaperäisestä ullakkohuoneesta ja meni alas portaita. Hän oli
ryhtynyt kaikkiin varovaisuustoimenpiteihin. Jokaisen oven, jonka ohi
hän kulki, sulki hän huolellisesti, ei vain palvelijoiden huoneiden,
vaan myös toisessa kerroksessa olevien. Sieltä hän meni alas ja sulki
sekä kaikki ovet että myös ikkunat. Vihdoin hän tuli pääovelle.
"On sääli sulkea häneltä ovea", mutisi hän itsekseen, "mutta mitä voi
tehdä? Olisi hullutusta antaa hänen auttaa siinä, mikä nyt seuraa. Hän
luulee saavansa sen tehdä, mutta sen suhteen minun täytyy kyllä pettää
häntä."
Ja äänettömästi hän salpasi katuoven.
Asia oli se, että mr. Jetsamin suunnitelmat olivat hiukan muuttuneet.
Hän oli toivonut ehtivänsä toteuttaa suuren kohtauksen — sen, mihin
kaikki hänen pyrkimyksensä olivat kohdistuneet — Rosien ollessa ensi
kertaa joen rannalla. Hän luotti Rosieen, hän oli hämmästynyt hänen
hyväsydämisyydestään ja toimintatarmostaan, hän oli vielä enemmän
hämmästynyt siitä vallasta, mikä hänellä oli hänen ylitseen, ja hän
kertoi hänelle senvuoksi sangen paljon. Mutta kaikkea hän ei kertonut.
Hän ei tahtonut peloittaa häntä. Siksi hän oli keksinyt tuon — lähettää
hänet alas veneen luo upottamaan arkun kauemmas ulos vuoksiveden
laskeutuessa. Mutta tyttö oli suorittanut tehtävän niin odottamattoman
nopeasti ja reippaasti, että hän näki hänen palaavan paljon aikaisemmin
kuin oli luullut.
Senvuoksi oli hänen täytynyt keksiä hänelle uusi tehtävä, ja hän oli
tyytyväinen itseensä sen keksittyään ja lähetettyään tytön matkaan
niin hyvin — ja hän mietti, että hänellä oli syytäkin olla tyytyväinen
itseensä. Hän oli pahoillaan iällä tavoin pettäessään Rosieta, mutta
hän ei nähnyt muuta neuvoa.
Kun hän oli kaikin tavoin varustautunut, meni hän jälleen ylös. Tällä
kertaa hän ei ollut niin varovainen. Nyt oli juttu täydessä käynnissä,
eikä kukaan voinut häntä keskeyttää. Jos Pauline heräisi suljetussa
makuuhuoneessaan ja kuulisi jotain, niin sen pahempi hänelle, ajatteli
hän. Hän ei pääsisi ulos parvekkeelle, sillä hän oli jo aikoja sitten
sitonut hänen ikkunansa ulkoapäin. Siksi Pauline voi huutaa niin paljon
kuin häntä huvitti.
Hän meni mrs. Ilamin huoneeseen ja sulki oven jälestään. Uunissa paloi
valkea. Hän loi yhden ainoan katseen vuoteeseen ja mykkään avuttomaan
potilaaseen, ja asetettuaan salalyhdyn uuninreunalle alkoi hän tutkia
huonetta. Hän meni ikkunan luo ja katsoi yli itämaisten puutarhain.
Kuutamossa hän voi nähdä naishahmon, joka liikkui virralle päin.
"Hän se on", kuiskasi hän itsekseen. "Ihmeteltävä olento. Olisinpa
tavannut sellaisen naisen ollessani nuori."
Hän sulki ikkunan ja veti raskaat uutimet eteen niin, ettei jäänyt
pienintäkään rakoa, mistä valo voisi tunkeutua ulos. Sitten hän sytytti
kaikki valot huoneessa. Siellä oli kattokruunu ja kaksi lamppua
peilipöydän yläpuolella paitsi pöytälamppuja ja hänen omaa lyhtyään.
Huone tuli loistavan, miltei häikäisevän valoisaksi.
Hän meni vuoteen luo ja tuijotti vanhan halvaantuneen naisen silmiin.
Mrs. Ilamin hehkuvat silmät räpyttivät, mutta muuten ei hän antanut
mitään elonmerkkiä. Jetsam asettui siten, että hänen silmänsä tulivat
hänen näköpiiriinsä, niin että heidän oli pakko vaihtaa katseita.
Mutta vanhus ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Vain miltei huomaamaton
värähdys kävi läpi hänen toisen käsivartensa, joka lepäsi velttona
hänen sivullaan.
"No niin", sanoi Jetsam, "tässä olen siis vihdoin, kuten näet. Tunnetko
minut? Olen muuttunut, eikö totta, vanha noita? Mutta et sittenkään voi
minusta erehtyä!"
Koko elämän katkeruus kaikui hänen äänessään. Mutta vanha nainen ei
millään tavoin osoittanut, että hänen kamala menneisyytensä nyt oli
saapunut kauheimmassa muodossaan hänen luokseen.