täällä."
"Kyllä, sir."
Hän meni ulos Keskuskadulle, joka oli miltei tyhjä. Viimeiset vieraat
olivat lähteneet ja ainoana elonmerkkinä suurella liikennetiellä oli
lyhdynsytyttäjä, joka kulki sammuttamassa kaasulyhtyjä, jotka paloivat
siltä varalta, että sähkövalaistus menisi epäkuntoon ja kadunlakaisija,
joka ajoi monimutkaista lakaisukonetta, jonka edessä oli kaksi hevosta.
Näyttelypalatsin kello osoitti puoli tuntia yli sulkemisajan. Kuu
kurkisti itäisten kattojen yli.
Carpentaria meni autovajaan ja pääsi sisään, tosin vaivalla, sillä se
oli lukittu. Hän halusi tutkia lähemmin autoa, joka oli näytellyt niin
suurta osaa kaappauksessa. Hän sai sen vedetyksi keskelle vajaa, missä
oli voimakas sähkölamppu.
"Ottakaa tikkaat ja katsokaa, onko auton katolla mitään", sanoi
Carpentaria eräälle uniselle vartialle.
"Vain tämä, sir.", sanoi mies ja ojensi alas takin ja lakin — molemmat
Ilojen Kaupungin univormun näköisiä.
"Onko vartia mennyt maata?" kysyi Carpentaria, joka sai päähänpiston.
"Kyllä, sir."
"Herättäkää hänet ja sanokaa, että haluan puhua hänen kanssaan."
"Hänen odottaessaan ovenvartiaa tutki Carpenteria tarkoin auton pyöriä,
jotka jo ensi kerralla olivat johtaneet hänen ajatuksensa erääseen
määrättyyn suuntaan. Sitten tuli vartia, ei niin nopeana ja valmiina
kuin vartian tulee olla.
"Ei kukaan voi kai tulla tähän vajaan teidän näkemättä häntä?" kysyi
Carpentaria häneltä.
"Ei kukaan", vastasi vartia varmasti.
"Mutta niistä, jotka menevät ulos, te ette pidä niin tarkkaa lukua?"
"En tietenkään, sir. Ei voi tulla ulos, ellei ole ollut sisälle, ja jos
ne ovat päässeet sisään, niin on kaikki paikoillaan."
"Aivan niin. Koettakaahan nyt muistella. Eikö heti tämän auton
sisääntultua mennyt ulos mies, jota ette tuntenut?"
"Sitä en voi muistaa. Ymmärrättehän, sir..."
"Kyllä ymmärrän. En moiti teitä mistään. On luonnollista, että
ajattelette niinkuin ajattelette, vaikkei se olisi oikeinkaan. Mutta
muistatteko nyt esimerkiksi nähneenne sinipukuisen, harmaatukkaisen
miehen tulleen ulos?"
"Kyllä, totisesti luulen niin, sir."
"Oletteko varma siitä?"
"Oh ei, en ole varma..."
"Katsokaa näitä pyöriä", keskeytti Carpentaria, "nämä ovat
savimöhkäleitä, eikö niin?"
"Niin, sir."
"Missä auto on voinut ajaa saadakseen sellaista pyöriinsä?"
"Sen on täytynyt ajaa sitä tietä, joka vie joelle, pengermän alle, sir."
"Te olette nero, vartia. Olen myöskin ajatellut sitä paikkaa. Mutta
miksi auto olisi ajanut sinne?"
"Ei, nyt te pistätte minut pussiin, sir."
"Sitten te ette kuitenkaan taida olla nero", sanoi Carpentaria.
Ja tutkittuaan autoa hyvin tarkoin, mutta tuloksetta, meni hän takaisin
Kaupungin Sydämeen.
Sudanilainen odotti ulkopuolella, ja selviä merkkejä oli huomattavissa
siitä, että Wiggins koetti riidellä hänen kanssaan. Wiggins ei ollut
unohtanut tuota värillistä miestä, joka oli antanut hänelle väärennetyn
kirjeen.
"No niin", sanoi Carpentaria. "Missä veljenne on?"
Mies pudisti alakuloisena päätään.
"Onko hän mennyt tiehensä?"
"On, sah!"
"Eikö kukaan koko sudanilaiskylässä tiedä, missä hän on?"
"Ei, sah!"
"Hm", sanoi Carpentaria. "Koska täällä ei ole mitään vartioitavaa, niin
voitte mennä, Wiggins, ja te myös, neekeri."
Kahta minuuttia myöhemmin hän meni itämaisten puutarhojen poikki
Thamesia kohti. Ja kuljettuaan parisataa metriä kuuli hän askeleita,
nopeita, epäsäännöllisiä ja keveitä askeleita, jotka tuntuivat
seuraavan häntä.
Hän kääntyi nopeasti, käsi pidellen revolveria taskussa, katsoakseen
takaa-ajajaansa kasvoista kasvoihin. Mutta tämä olikin Pauline
Dartmouth eikä kukaan muu. Hän antoi siis revolverin olla.
XXIII LUKU.
KESKUSTELU PUUTARHASSA.
Pauline oli ensin niin hengästynyt, että näytti siltä kuin hän ei
olisi saanut mitään sanotuksi. Carpentaria voi kuulla hänen kiireisen
hengityksensä, joka kuului miltei nyyhkytykseltä, ja kuunvalossa
hän voi nähdä sangen selvästi hänen punastuvat kasvonsa. Mutta hän
ei voinut eroittaa hänen silmäinsä ilmettä. Siitä huolimatta hänen
mieleensä tuli hänen niitä katsellessaan ajatus: hän on minulle
vihainen.
"Mr. Carpentaria, tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne", sanoi Pauline
vihdoin jäykästi.
"Parahin neiti Dartmouth", vastasi Carpentaria kohteliaalla ja
hienostuneella tavallaan, "siitä olen iloinen. Mitä voin tehdä
hyväksenne? Valitan suuresti, että teidän on tällä tavoin täytynyt
juosta jälestäni."
"Olen seurannut teitä pitkän aikaa", sanoi Pauline ystävällisemmällä
äänellä. "Ensin menin konttoriinne, sieltä kassaholviin, sieltä
autotalliin, sieltä jälleen kassaholviin, ja nyt olen tässä. Näin
teidän menevän puutarhojen läpi. Näyttää siltä ettei kukaan tahdo antaa
teistä tietoja."
"Niinkö?" sanoi Carpentaria kysyvästi. "Sanokaa minulle nyt, mitä voin
tehdä palvelukseksenne?"
Tyttö katsoi häneen tutkivasti. He olivat yksin yhdessä keskellä
noita suunnattomia itämaisia puutarhoja. Noin sadan metrin päässä
oli orkesterilava, Carpentarian suurimpien voittojen näyttämö. Ja
kuitenkin tuntuivat hänestä tällä hetkellä hänen voittonsa mitättömiltä
ja merkityksettömiltä. Paulinen persoonallisuus teki häneen syvän
vaikutuksen. Hän mietti itsekseen, ettei koskaan nainen ollut katsonut
häneen siten kuin tämä. Hänen katseessaan ei ollut ihailua, ei mitään
ennakkoluuloja, ei mitään paitsi avointa ja järkevää tutkistelua.
"Toivon suoriutuvani hyvin tästä tulikokeesta", ajatteli hän. Ja
hänessä heräsi halu saada tuo nuori tyttö ajattelemaan hänestä hyvää,
ihailemaan häntä, jumaloimaan häntä. Hän tunsi, että rakkauden ilme
noissa tyynissä, rohkeissa, varmoissa silmissä olisi palkka kaikesta,
mitä hän oli kärsinyt nelikymmenvuotisen elämänsä aikana. Sanalla
sanoen: hän oli ihastunut häneen. Hän ei tiennyt, että Pauline tähän
iltaan asti oli ihaillut häntä kaukaa niinkuin naisten on tapana
ihailla sankareita.
"Ei kai kukaan ole sairaana, toivoakseni", sanoi hän.
Pauline ei ollut kuulevinaan sitä, vaan sanoi:
"Mr. Carpentaria, mitä olette tehnyt Ilam-serkulle?"
"Mitä?" huudahti Carpentaria sekä kysymyksen että tytön tyyneyden
hämmästyttämänä.
"Arvelen teidän kuulleen mitä sanoin", vastasi Pauline. "Mitä olette
tehnyt Ilam-serkulle? Missä hän on?"
"Neiti Dartmouth, kuvitteletteko hetkistäkään, että minä tietäisin
missä Ilam on? Tahtoisin itse mielelläni tietää missä hän on. Minä
etsin juuri häntä. En tiennyt jo olevan tunnettua, että hän on
kadonnut. Aioin suoraan sanoen pitää sen salassa niin kauan kuin
mahdollista..."
"Ei! Ei!" keskeytti tyttö hänet. "Toivoisin teidän olevan vilpittömän.
Luulin teillä olevan rehelliset kasvot, mr. Carpentaria, ja siksi olen
tullut luoksenne — tällä tavoin. Tulen suoraan sisarparkanne luota. Hän
on epätoivoinen. Hän on kertonut minulle kaiken."
Carpentaria ei vastannut heti. Sitten hän jatkoi:
"Kertonut teille kaiken? Minkä sitten? Oletteko te ja Juliette tulleet
niin pian ystäviksi?"
"Se on mahdollista", sanoi Pauline kuivasti. "Olen tavannut sisarenne
kolme kertaa, mutta hädän hetkellä meidän naisten täytyy pitää yhtä.
Neiti d'Avray ja minä asumme aivan vieretysten. Mikä on luonnollisempaa
kuin että menin häntä tervehtimään tänä iltana? Ja koska tapasin hänet
epätoivoisena, niin mikä oli luonnollisempaa kuin että kysyin häneltä,
mikä häntä vaivasi, ja mikä oli luonnollisempaa kuin että hän luotti
minuun, koska hänellä ei ole täällä ystävättäriä, vaikka hän on luonne,
joka kaipaa myötätuntoa?"
"Vakuutan teille, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria, "etten lainkaan
tiennyt sisareni epätoivosta — kuten te sitä kutsutte. Mitä hän on
teille kertonut?"
"No, tietysti kihlauksestaan Ilam-serkun kanssa ja teidän
vastustelustanne."
"Anteeksi, eivät he ole kihloissa", sanoi Carpentaria.
"Anteeksi", sanoi Pauline, "he ovat kihloissa. Tietääkö sitä kukaan muu
paremmin kuin he itse?"
"No, niin", sanoi Carpentaria, "otaksukaamme, että he ovat kihloissa."
"He aikoivat mennä huomenna naimisiin", sanoi Pauline tyynesti.
"Huomenna!" huudahti Carpentaria hämmästyneenä. "Salaisesti?"
"Miksi yritätte olla hämmästynyt? Mitä salaisuuteen tulee, olette
te pakoittanut heidät siihen, että sen täytyy tapahtua salaa, koska
sisarenne pelkää teitä."
"Ja nyt, koska serkkunne on kadonnut, eivät he voi mennä naimisiin",
sanoi Carpentaria, "siitä tämä surkeus."
"Miksi olette ryhtynyt sellaisiin äärimmäisiin toimenpiteihin,
sellaisiin julmiin ja häijyihin toimenpiteihin?" kysyi Pauline täynnä
suuttumusta. "Voin sangen hyvin ymmärtää, että te, suuri taiteilija,
ette voi olla kuin muut ihmiset, voin ymmärtää, että te voitte tehdä
hullutuksia ja merkillisiä tekoja. Voin käsittää, että uhmaatte lakia
ja uhmaatte mitä vaikeinta vaaraa. Mutta en voi käsittää, että olette
niin julma sisarellenne ja niin suunniltanne, että annatte viedä mr.
Ilamin väkivalloin pois."
Hänen poskensa hehkuivat.
"Väkivalloin?" mutisi Carpentaria.
Sitten hän nauroi ääneen, kovasti, äänekkäästi, kuten hänen tapansa
oli. Hänen naurunsa kaikui läpi autioiden puutarhain.
"Luuleeko Juliette, että olen väkivalloin antanut viedä hänen
sulhasensa pois?" kysyi hän.
"Tietysti!" sanoi Pauline. "Siitä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä huhuja.
Väitetään teidän joutuneen riitaan hänen kanssaan ja surmanneen hänet."
"Lorua!" sanoi Carpentaria, ja yskähdettyään jatkoi hän: "Neiti
Dartmouth, tahdotteko katsoa minua silmiin. Sanon teille, ettei minulla
ole mitään tekemistä serkkunne katoamisen suhteen, ja etten tiennyt
mitään hänen aikeistaan mennä huomenna naimisiin Julietten kanssa."
Pauline katsoi häneen epäillen.
"Kunniasanallanne ?"
"Ei", sanoi Carpentaria ylpeästi, "ei kunniasanalla. Kun puhun
henkilölle siten kuin nyt puhun teille, ja sanon jonkun asian olevan
niin tai näin, niin se pitää paikkansa. En tahdo tukea väitteitäni
kunniasanoilla."
"Uskon teitä", sanoi Pauline hiljaa, ja hän loi katseensa alas.
"Kiitos!" sanoi Carpentaria. "Annatteko minulle kätenne?"
Ja Pauline ojensi hänelle varmasti kätensä. Ja Carpentaria ajatteli,
että se oli hyvin hieno ja hyvä käsi puristaa.
"Tiedättekö", sanoi hän, "teiltä oli hyvin rumasti tehty kuvitella
minua sellaiseksi hirviöksi."
"No niin", sanoi Pauline, "ehken oikeastaan uskonutkaan sitä.
Mutta olin teille vihainen, koska asetuitte avioliittoa vastaan.
Toivottavasti ette kiellä olleenne sitä vastaan."
"Ei", sanoi Carpentaria, "sitä en kiellä."
"Entä syy siihen?"
"En voi sanoa sitä teille", sanoi hän, "koska olette Ilamin serkku.
Ehkä olen syyttänyt häntä väärin, niinkuin te syytitte minua väärin.
Mutta voin vakuuttaa teille, että minulla on parempi syy siihen.
Oi, neiti Dartmouth", lisäsi hän, "voipa sattua, että tulette vielä
äärettömästi katumaan sitä, että tulitte Ilojen Kaupunkiin."
"En koskaan", sanoi Pauline.
"Se on hyvin kohteliasta", huomautti Carpentaria.
"Me joudumme syrjään asiasta", sanoi Pauline toisella äänensävyllä.
"Jätin sisarenne hyvin surulliseen tilaan. Ellei teillä ole mitään
tekoa Ilam-serkun häviämisen suhteen, niin kuka sen on tehnyt?"
"Ehkä hän on itse mennyt", sanoi Carpentaria. "Mahdotonta!" vastasi
Pauline.
"Niin minustakin", myönsi Carpentaria. "Ensin ajattelin, että hän
oli näytellyt suurenmoisen ilveilyn katoamalla mitä vaikuttavimmalla
tavalla. Mutta tämä ilveily kestää todella liian kauan ollakseen
ilveily. Se voi jo ehkä olla murhenäytelmä."
"Ja ketä te epäilette?" kysyi Pauline kärsimättömästi.
"Jos minä olisin teidän sijassanne", oli Carpentarian omituinen
vastaus, "niin kysyisin sisareltanne, neiti Rosielta."
"Rosielta!"
"Niin, Rosielta."
"Mr Carpentaria, mitä ihmettä te tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että sisarenne ehkä tietää, jotain, asiasta. Missä hän on
tällä hetkellä?"
"Hän valvoo mrs. Ilamin luona hoitajattaren sijasta."
"Sitä todellakin epäilen", sanoi Carpentaria varmasti.
"Mutta olen nähnyt hänet siellä."
"Se kuuluu vakuuttavalta", sanoi Carpentaria, "mutta epäilen sittenkin."
"Minun täytyy kai ajatella, että itse asiassa olette järjiltänne",
huomautti Pauline tyynesti.
"Me olemme kaikki jossain määrin järjiltämme. Muuten ei sisarenne
pitäisi niin pitkiä neuvotteluja parvekkeelta epäilyttävien miesten
kanssa joka ikinen yö."
"En oikein käsitä —" alkoi Pauline aavistaen pahaa.
"Ette kai tarkoita, että ette tiedä erään salaperäisen henkilön
käynneistä Ilamin huvilassa?"
"En ole niistä aivan tietämätön", sanoi Pauline suoraan. "Olen myös
tuntenut uteliaisuutta tuota miestä kohtaan. Näin hänet itse eräänä
yönä. Puhuin hänen kanssaan. Samoin sisareni. Mutta en ole sen jälkeen
nähnyt enkä kuullut hänestä. Eikä Rosiekaan."
"Sitten minun täytyy ilmoittaa teille asianlaita", sanoi Carpentaria
lujasti. "Minä olen myös utelias tuon omituisen olennon suhteen, ja
tätä uteliaisuutta tyydyttääkseni olen valvonut sangen monta yötä.
Ja minä voin nyt ilmoittaa, ettei vain tuona ensimmäisenä yönä tänne
saavuttuanne, vaan jokaisena yönä on sisaranne puhunut tuon henkilön
kanssa huoneensa ikkunassa."
"Kuka hän on? Mitä hän tahtoo?" kysyi Pauline hermostuneesti.
"Sen kysymyksen aioin tehdä teille", sanoi Carpentaria vastaukseksi.
"Minä en ainakaan tiedä mitään."
"Kun puhuitte hänen kanssaan, kuten myönnätte tehneenne, eikö hän
pyytänyt teiltä jotain?"
"Kyllä, ja minä kieltäydyin sitä tekemästä."
"Mutta sisarenne? Mitä hän teki?"
"Oh, mr. Carpentaria", mutisi Pauline, "voinko luottaa teihin?"
"Tiedättehän voivanne."
Pauline kertoi hänelle kokonaan mustan laatikon tarinan.
"Ja sen jälkeen", huomautti Carpentaria, "on sisarellanne kohtauksia
tuon miehen kanssa."
"Minä luulen sittenkin teidän erehtyneen. Rosie ei koskaan salaisi
sellaista minulta."
"On hyvin helppoa saada selvä asiasta," sanoi Carpentaria. "Menkäämme
teidän huvilaanne ja katsokaamme, onko neiti Rosie mrs. Ilamin
huoneessa niinkuin te luulette. Voin sanoa teille aivan suoraan
arvelevani, että neiti Rosie tietää jotain mr. Ilamin häviämisestä.
Olen varma siitä, niin, jopa tiedänkin, että juuri tuo omituinen vieras
on vienyt hänet pois, ja koska tämä omituinen vieras puhuu neiti Rosien
kanssa joka yö — no niin, tehkää itse johtopäätös."
Pauline hätkähti.
"Niin", sanoi hän matalalla äänellä, "menkäämme katsomaan."
Ja he menivät kävellen rinnakkain puutarhojen läpi.
"Minä odotan täällä", sanoi Carpentaria heidän päästyään Ilamin
huvilan sivuovelle. "Te voitte mennä katsomaan, onko mitään erikoista
tapahtunut talossa, ja erikoisesti, onko sisarenne vielä paikoillaan,
ja sitten tulette ilmoittamaan minulle. Minä odotan täällä."
Pauline meni vastaamatta taloon. Parin minuutin kuluttua hän palasi.
Hänen silmissään oli kyyneleitä.
"No niin?" kysyi Carpentaria.
"Rosie ei ole talossa", vastasi hän. "Mrs. Ilam on yksin. Onneksi hän
nukkuu. Kaikki on rauhallista. Mutta Rosie —"
Hän päästi nyyhkytyksen.
III OSA.
JETSAM.
XXIV LUKU.
VENE.
Carpentaria ja Pauline jäivät seisomaan liikahtamatta, molemmat
epäröivinä ja miettien tilannetta, johon nyt olivat joutuneet. Yö oli
edelleenkin kirkas ja valoisa.
"Koko asema on muuttunut", sanoi Carpentaria vihdoin. "Uusi tekijä on
tullut lisäksi."
"Mitä tekijää tarkoitatte?", kysyi Pauline.
"Tietysti teidän sisartanne!", vastasi hän hymyllä, joka ilmaisi
Carpentariassa piilevän suuren veitikan. "Ajatelkaahan vain, miten
mutkikkaaksi se tekee asian. Jos minun olisi tekeminen vain tuon
salaperäisen miehen kanssa, jolla oli harmaa tukka ja sininen puku —
ehkä tiedätte hänen kutsuvan itseään Jetsamiksi — niin voisin toimia
oikein miehen tavoin, eikä kukaan siitä kärsisi. Mutta nyt, kun on
nainen mukana pelissä..."
"Mistä sen niin varmasti tiedätte?", keskeytti Pauline.
"Voitteko epäillä sitä?"
"En voi ymmärtää, että hän voisi käyttäytyä siten."
"Ehkä hän tunsi tuon miehen ennestään?" sanoi Carpentaria.
"Oi, ei, ei varmastikaan", sanoi Pauline. "Ei ikinä."
"Silloin hänellä on joka tapauksessa merkillinen vaikutusvoima
sisareenne."
"Ette suinkaan tarkoita hypnotismia tai jotain senkaltaista?"
"Mutta Rosie on tuskin puoleksikaan hänen ikäisensä."
"Eihän ikä vaikuta mitään sellaisissa asioissa", sanoi Carpentaria.
"Ei, se riippuu katseista, epämääräisestä myötätunnosta ja
sivuseikoista, jotka ovat vielä niitäkin mitättömämpiä. Sitäpaitsi
sisarenne kyllä on vanhempi kuin puolet tuon miehen iästä."
"Voi", sanoi Pauline rukoilevalla äänellä, "nyt minun täytyy saada
luottaa siihen, että te autatte minua. Rosie voi olla vaarassa, hän
voi tehdä jotain hyvin tyhmää, sekaantua johonkin sellaiseen kuin tuo
Ilam-serkun poisvieminen. Mitä meidän on tehtävä?"
"Niin, hän tekee todellakin tyhmyyksiä", sanoi Carpentaria, "jos
asiaa katsotaan aivan käytännölliseltä, arkipäiväiseltä kannalta.
Mutta en luule hänen olevan vaarassa. En luule hänen enemmän kuin
teidenkään olevan sellaisia naisia, jotka joutuvat vaaraan, ellei
siihen ole sangen suurta syytä. Ja mitäkö meidän on tehtävä? Minulla on
päähänpisto. Mrs. Ilam kai voi hyvin?"
"Kyllä, ainakin muutamaan tuntiin hän ei tarvitse mitään?"
"Tuletteko sitten kanssani virralle? Tahdon tehdä tutkimuksia siellä."
"Kyllä!" sanoi Pauline.
Heidän kulkiessaan toistamiseen itämaisten puutarhani läpi kertoi
Carpentaria Paulinelle mitä hän tiesi, auton väärinkäytöstä.
Suunnaton pengermä, joka rajoitti puutarhoja Thamesiin päin, oli
peitetty marmorikatoksella, joka kohosi korkealle vedenpinnan
yläpuolella. Pengermä kulki yhtenäisenä rantaa myöten, mutta muutamin
paikoin sitä katkaisivat tunnelit, jotka veivät alas rannalle. Erästä
näistä teistä, joka oli erittäin savinen, epäili Carpentaria auton
käyttäneen.
"Ainoa syy, mikä autolla voi olla ajaakseen sitä alas", sanoi
Carpentaria heidän puhuessaan asiasta, "täytyy olla, että he ovat
lastanneet jotain veneeseen alhaalla virran luona. Ettekö tekin luule
niin?"
"Kyllä", myönsi Pauline, "ellei ehkä heittäkseen jotain virtaan."
"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Ruumiinko?"
"Ei", vastasi Pauline rauhallisesti, "ei ruumista. Minä ajattelin niitä
kahtatuhattaviittäsataa puntaa, jotka kerroitte varastetuiksi."
Carpentaria mietti asiaa.
"Se on todellakin hyvin viisaasti ajateltu", sanoi hän. "Mutta miksi he
olisivat heittäneet ne virtaan?"
"On vuoksi", sanoi hän, "tai oikeammin oli vuoksi puoli tuntia tai
tunti sitten. He ovat ehkä upottaneet rahat onkiakseen ne ylös jälleen
tilaisuuden sattuessa."
"Minä toistan", sanoi Carpentaria, "että se on hyvin viisaasti
ajateltu."
He olivat jo matkalla alaspäin leveintä noista kolmesta tiestä, jotka
johtivat puutarhoista alas joelle, ja millä he selvästi näkivät
autonjäljet, kun Carpentaria äkkiä pysähtyi.
"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Ettekö kuule aironloisketta?"
He kuuntelivat.
"Kuulen", sanoi Pauline. "Ja eikö tuo ole vene, joka raapii hiekkaa?"
Tie katosi salaperäiseen hämärään heidän edessään, he eivät voineet
nähdä sen päätekohtaa, mutta ääni kuului varsin selvästi pienen
tunnelin läpi.
"Menkäämme takaisin", sanoi Carpentaria, "ja kiivetkäämme pengermälle.
Sieltä voimme nähdä kaiken. Mutta olkaa hiljaa."
Hetkistä myöhemmin he hiipivät pengermälle. He kumartuivat yhtaikaa
rinnakkain, ja tirkistivät pienten pilarien välistä. Pauline päästi
puoliksi tukahutetun huudahduksen, mutta Carpentaria sai hänet
kädenliikkeellä vaikenemaan.
Rosie — Rosie eikä kukaan muu — souti venettä vähän matkaa rannasta. He
voivat selvästi nähdä hänen kasvonsa, hänen vaatteensa, hänen hattunsa
kuutamossa. Hän nousi nyt seisomaan veneessä ja veti sen rannalle
iskemällä venekoukun pitkänomaiseen kiveen rannalle. Sitten hän hyppäsi
maihin. Mutta omituisinta oli, että hän meni tuon suuren, pitkänomaisen
kiven luokse ja nosti sen ylös suurella ponnistuksella, minkä jälkeen
hän horjuvin askelin sai sen kannetuksi veneeseen. Carpentaria
käsitti nyt, ettei se ollut kivi, vaan yksi noista arkuista, joissa
tavallisesti lähetettiin kultaa Ilojen Kaupungista. Hän näki myös,
että arkkuun oli kiinnitetty kahdentoista jalan mittainen nuora, jonka
päässä oli korkkia. Rosie meni nyt veneeseen, työnsi sen rannasta,
ja tultuaan muutaman metrin päähän heitti hän raha-arkun jokeen. Kun
se oli tehty, laski hän veneen maihin, kiinnitti veneen muurissa
olevaan rautarenkaaseen ja meni. Hän oli suorittanut koko jutun sangen
taitavasti.
Heti hänen kadottuaan pengermän alle hypähti Pauline ylös.
"Minun täytyy mennä hänen luokseen — minun täytyy kysyä häneltä mitä
hän tällaisilla teoilla tarkoittaa."
"Anteeksi", sanoi Carpentaria, "mutta sitä ette saa tehdä. Jos nyt
puututte asiaan, tuhoatte koko työmme."
"En oikein ymmärrä", sanoi Pauline.
"Neiti Dartmouth", sanoi hän vakavasti ja pyytävästi, "ei ole
epäilystäkään siitä, että sisarenne on osallisena tässä salaliitossa
tai mikä se nyt lieneekin. Olen aivan varma siitä, että hän toimii
hyvistä, hyväntahtoisista ja rehellisistä vaikuttimista. Mutta hän
on jokatapauksessa siinä osallisena. Siksi meidän täytyy, mikäli
mahdollista, kohdella häntä salaliittolaisena..."
"Mutta tahdotteko..."
"Olen tietysti valmis suurimpaan hienotunteisuuteen hänen suhteensa",
sanoi Carpentaria. "Mutta jos tuo veneessäolija olisi ollut joku muu
kuin sisarenne, olisimmeko silloin paljastaneet itsemme? Tuskinpa
vain! Olisimme seuranneet asian kehitystä se etu puolellamme, että me
nyt tiesimme jotain sellaista salaliittolaisista, jota he luulivat
salaisuudekseen. Se asia, että veneessäolija oli sisarenne, ei saa
muuttaa toimintatapaamme. Ja sallikaa minun lisätä, neiti Dartmouth,
että te ensin tulitte luokseni _minun_ sisareni vuoksi. Olemme
hänellekin jotain velkaa, eikö niin?"
"Niin", vastasi Pauline. "Mitä siis nyt teemme?"
"Minä ehdotan, että menemme takaisin teidän huvilaanne katsomaan onko
sisarenne tullut takaisin. Oliko hän luvannut valvoa mrs. Ilamin luona
viimeksi hänen kanssaan puhuessanne?"
Pauline päästi huokauksen, joka merkitsi "kyllä."
"Hän ei tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan, että hän menisi ulos?"
"Ei. Ja..."
"Ja mitä?"
"Voinko kertoa sen teille?" huokasi Pauline. "Niin, kai minun täytyy
se tehdä. Olen varma siitä, että Rosie tarkoitti vain hyvää, mutta ei
ollut hänen vuoronsa tänä yönä valvoa mrs. Ilamin luona."
"Kenen vuoro sitten?"
"Sairaanhoitajattaren."
"Ja teidän sisarenne sai vuorojärjestyksen muutetuksi?"
"Niin, hän sanoi hoitajattaren tarvitsevan vapaapäivää, ja käski hänen
mennä lomalle vuorokauden ajaksi."
"Milloin tämä tapahtui?"
"Noin kello kuudelta iltapäivällä, luullakseni."
"Ja missä sairaanhoitajatar on?"
"Hän meni konserttia kuulemaan Queens Halliin ja jää yöksi joidenkin
tuttaviensa luokse."
"Ja sisarenne luulee hänen olevan nukkumassa?"
"Niin luulen", sanoi Pauline.
He palasivat hitaasti takaisin huviloille. Carpentaria tahtoi kernaasti
kiiruhtaa, mutta Paulinea tuntui jokin salaperäinen voima pidättävän.
Hän vapisi ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi palata
huvilaan. Mutta vihdoin he seisoivat Ilamin sivuoven edessä.
"Mitä minun on tehtävä?"
"Emme nähneet sisartanne puutarhoissa", sanoi Carpentaria, "niin että
hän luultavasti on palannut takaisin. Ei hän voisi olla mrs. Ilamin
luota poissa niin kauan, vai mitä? Menkää katsomaan, onko hän tullut
takaisin ja onko hän mrs. Ilamin huoneessa. Jos hän on siellä, niin
urkkikaa häneltä."
"Mutta miten? Mitä kysyn? Kysynkö onko hän ollut ulkona?"
"Ei millään ehdolla!" huudahti Carpentaria. "Olkaa kuin ette tietäisi
mitään. Teidän täytyy olla hyvin varovainen. Joko hän kertoo teille
totuuden, tai hän..."