työnantajaansa saadakseen määräyksiä, mutta johtaja näytti välttävän
alaistensa katseita. Mr. Gloucester sanoi sitten jotain matalalla
äänellä konttoristille, ja konttoristi vastasi, ja muutamia
kultasäkkejä pantiin erääseen lippaaseen, ja lipas suljettiin lukolla,
ja konttoristi kääntyi kunnioittavasti mr. Ilamin puoleen.
"Tässä on kaikki, sir. Otanko sen mukaani ja lähden?"
"Kyllä", sanoi Ilam.
"Tahdotteko olla hyvä ja auttaa minua?" kysyi konttoristi mr.
Gloucesterilta.
"Kyllä", sanoi mr. Gloucester.
Ja mr. Gloucester ja konttoristi nostivat ylös osan arkuista.
"Hyvää yötä, sir", sanoi konttoristi.
"Hyvää yötä", sanoi Ilam.
"Seis siellä!" huudahti Jetsam ja käänsi hitaasti päätään seuratakseen
heidän liikkeitään.
"Mitä haluatte, sir?" sanoi konttoristi kysyvästi.
"Olenhan, sanonut teille, että teidän tulee pysytellä toisessa päässä
huonetta", jyristi Jetsam.
"Mutta mr. Ilam..."
"Menkää huoneen toiseen päähän, tuohon nurkkaan", käski Jetsam
vakavasti. "Muuten puhallan typerät aivonne ulos päästä. Kuuletteko?"
Konttoristi oli rakastunut tyttöön, joka asui äitinsä luona pienessä
sievässä talossa Weybridgessa. Hän ajatteli häntä, ajatteli niitä
iltoja, jotka hän hänen kanssaan oli viettänyt, hän kuuli kaikki
eri vivahdukset hänen äänessään — kaikki tämä tapahtui murto-osassa
sekunttia. Sitten hän laski varovasti arkut maahan ja vetäytyi mr.
Jetsamin osoittamaan nurkkaan ajatellessaan itsekseen, että pankin
konttoristina oleminen ei ollut niin suloista hommaa.
"Te myöskin!", komensi mr. Jetsam ja osoitti mr. Gloucesteria.
Mr. Gloucester ei ollut rakastunut herttaiseen tyttöön Weybridgessa.
Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään paitsi itseensä
ja verikoira-terrieriinsa, mutta hän pelasi mielellään shakkia
iltaisin Simpsonin kahvilassa, ja hän näki äkkiä edessään kahvilan
ja shakkipöydät, kuohuvan oluttuopin ja koiran pöydän alla. Elämä ja
Simpsonin kahvila oli hänelle yhtäkkiä niin kallis tällä hetkellä. Ja
hänkin laski arkut maahan ja seurasi konttoristia nurkkaan.
"Minun täytyy todellakin..." alkoi hän vastustella.
"Vaietkaa!" komensi mr. Jetsam, ja sitten oli kaikki hiljaa.
Jetsam vilkutti silmäänsä Ilamille, yksinkertaisesti vilkutti silmäänsä.
"Yksinkertaista kuin aapinen, eikö olekin?" kysyi hän luontevasti.
"Mikä sitten?" kysyi Ilam.
"Se, mitä nyt teen. Valloittaa rahaholvi ja sen virkailijat
revolverilla.
"Te saatte kärsiä tästä", sanoi Ilam.
"Sen saamme nähdä", oli vastaus. "Epäilen sitä suuresti. Nuo herrat
tuolla nurkassa ovat täydellisesti vallassani, ja minä istun vilkuttaen
silmääni sinulle, Jos. Onko kielletty vilkuttamasta? Muutamaa päivää
sitten sinä teit minulle hiukan enemmän, sinä olit vähällä tappaa
minut."
"Te tahdotte kai rahaa, vai mitä", kysyi Ilam raivoissaan.
"En ainakaan tahdo hävyttömyyksiä!" vastasi Jetsam. "Ole hyvä ja pyydä
anteeksi, ystäväni."
"Mitä sitten sanoin?"
"Sanasi eivät olleet hävyttömiä, vaan tapa, jolla ne sanoit. Tahdot kai
pyytää anteeksi, että olet loukannut tunteitani? Älä liikahda, mutta
lausu pahoittelusi."
"Olen pahoillani", mutisi Ilam.
"Siinä näette!", huusi Jetsam kahdelle nurkassa olijalle. "Olkoon tämä
teille opetukseksi. Ja muistakaa, että vain suurilla miehillä kuten mr.
Ilamilla on kylliksi siveellistä voimaa tunnustaakseen tehneensä jotain
hullusti. Hyvä, Jos, otan vastaan anteeksipyyntösi samassa herttaisessa
ja hyväntahtoisessa mielessä kuin se esitettiinkin, enkä kiellä
tahtovani rahoja. Tulin osaksi sen vuoksi."
"Miten paljon tahdotte?" kysyi Ilam.
"Hyvä", sanoi mr. Jetsam, "miten paljon sinulla on käteistä?"
Mr. Ilam ilmoitti, että hänellä oli pieni summa kultaa.
"Tuhat puntaa kullassa?" kysyi mr. Jetsam.
Ilam nyökkäsi.
"Luultavasti siis enemmän", sanoi Jetsam. "Mutta tuhat puntaa riittää
minulle. Ja kun tarvitsen lisää rahaa, voin tulla jälleen luoksesi,
eikö totta? Ja sitäpaitsi, kaikki, mikä on sinun, se on minun, eikö
niin?"
Ilam vaikeni.
"Eikö totta?" kysyi Jetsam uhkaavasti.
"Kyllä, kyllä", murisi Ilam ja hänen katseensa kohtasi aivan sattumalta
konttoristin katseen.
Juuri tällä hetkellä hyökkäsi nuori pankkimies, täynnä sotahalua,
kunnianhimoa ja halua saada kertoa jännittävä juttu herttaiselle
tytölleen Weybridgessa, suoraan Jetsamin kimppuun.
"Seis!" sanoi Jetsam, liukui alas pöydältä ja ojensi revolverin
nuorukaista kohti.
Nuori mies mietti viidennen osan sekuntia.
— "Ei!" sanoi hän ja jatkoi matkaansa.
Jetsam ampui laukauksen suoraan — urhean miehen kasvoihin, ja hän
vaipui taapäin lattialle. Suuressa huoneessa oli hyvin hiljaista,
tuntui vain ruudinhaju ja pieni savupilvi kohosi ilmaan. Nuorukainen
makasi hiljaa.
"Nouskaa ylös!" sanoi Jetsam raivostuneena. "Nouskaa ylös, muuten
potkin teidät ylös."
— Ja omituista: kyllä, nuori mies keräsi jäsenensä, kokoon ja nousi,
ylös, minkä jälkeen hän palasi nurkkaansa.
"Mainio esimerkki siitä, mitä mielikuvitus voi saada aikaan", sanoi
Jetsam. "Ensimmäinen lokero revolverissani oli ladattu tyhjällä
patruunalla. Arvasin tarvitsevani hiukan teatteritehoa alussa, ja
näette, etten erehtynyt. Sallikaa minun lisätä, että muut lokerot ovat
hyvin huolellisesti ladatut ja että kerran olen, ansainnut elatukseni
ampumalla pelikorttien kuvia tällä revolverilla. Miten paljon kultaa
on siis noissa arkuissa?" kysyi hän vihdoin kääntyen mr. Gloucesterin
puoleen.
"Kaksituhatta viisisataa!" vastasi mr. Gloucester kohteliaasti.
"Ja ne painavat?"
"Sitä ei kannata jakaa", sanoi Jetsam. "Minä otan kaikki. Lopullisessa
tilinteossamme se otetaan mukaan laskuun." Hänen katseensa kiintyi
jälleen mr. Gloucesteriin. "Kiitoksia paljon ystävällisesti
antamastamme tiedosta."
"Ehkäpä olette nyt tyytyväinen?" kysyi Ilam. "Miksette mene tiehenne?
Te kuvittelette, ettei teitä vangita, mutta niin teille juuri tulee
käymään!"
"Mutta et kai aio ilmiantaa minua, Jos!" huudahti Jetsam. "Olen varma
siitä, ettet sitä tee, sillä ymmärräthän, että jos sen teet, niin
minäkin kantelen sinun niskoillesi, ja ajattelehan miten kamalaa se
olisi!"
"Lopeta nyt!" sanoi Ilam.
"Ja siksi", jatkoi Jetsam häiriintymättä, "luotan siihen, että nuo
herrat tuolla nurkassa pitävät suunsa kiinni. Luotan sinuun sen
suhteen. Te käsitätte, hyvät herrat, mr. Ilam ei halua teidän puhuvan
tästä, ei edes kotonanne."
"Menetkö jo?" kysyi Ilam lujasti.
"Kyllä minä menen, ja sinä menet myös!"
"Minä?"
"Niin, sinä. Tämä rahajuttu on enemmän sattumankauppaa. Minä tulin
sinun korkeasti kunnioitetun persoonasi tähden."
"Minä en tule kanssanne. Minulla ei ole vähääkään halua tulla
kanssanne."
"Ei, sen kyllä ymmärrän, mutta nyt sinun täytyy", sanoi ankara mr.
Jetsam. "Kuka sitäpaitsi kantaisi nämä arkut ulos? Minä en voi samalla
kertaa kantaa arkkuja ja pitää revolveria vainuina. Kohtalo on
nähtävästi valinnut sinut tätä arkkua kantamaan. Tule nyt."
"En minä!" toisti Ilam.
"Tule!" sanoi Jetsam. "Minulla on ajoneuvot ulkona, ja ken elää, hän
näkee!"
"Ei!" sanoi Ilam.
Mr. Jetsam meni kaksi askelta lähemmä.
"Kuulehan", sanoi hän raivostuneena, mutta kuitenkin tyynenä. "Ellet
tule, niin ammun sinut siihen paikkaan. Sinun pitäisi voida käsittää,
että tarkoitan, mitä sanon."
Ilamin vastaus oli mykkä alistuminen. Hän loi silmänsä alas, ja
seuraavassa hetkessä näkivät molemmat virkailijat sen omituisen näyn,
että paksu mr. Ilam nosti kuudenkymmenen naulan painoisen arkun maasta
ja laahusti ovea kohden sitä kantaen, revolverin ja mr. Jetsamin
seuraamana.
"Pysähdy siihen oveen hetkiseksi", komensi Jetsam. "Kuulkaahan, herrat
siellä nurkassa, jos minä olisin teidän sijassanne, niin en lähtisi
tästä huoneesta liian aikaisin. Voisitte kylmettyä."
Ja sitten he näkivät Ilamin katoavan arkku käsissään ja mr. Jetsamin
seuraavan häntä. Jetsam lukitsi oven. Konttoristit olivat yksin.
"Enpä ole milloinkaan..." alkoi nuorukainen.
"Milloinkahan voimme turvassa lähteä täältä?", sanoi mr. Gloucester.
XXI LUKU.
KONSERTTI KESKEYTYY.
Sinä iltana pidettiin suuri konsertti Näyttelypalatsin suunnattomassa
peitetyssä hallissa, osaksi siksi, että ilma oli uhkaavan näköinen ja
osaksi siksi, että Y.M.C.A., nuorten miesten kristillinen yhdistys,
jolla oli juhla täällä, niin halusi. Heidän juhlansa osanottajat
täyttivät Ilojen Kaupungin riemusta loistavilla joukoillaan, joiden
lukumäärä oli yli viisikymmentätuhatta. He olivat miltei kaikki
nuoria miehiä, ja kaikki olivat innostuneita. He olivat vallanneet
miltei kaikki pöydät parvekkeilla konserttipaikan ympärillä, ja
suuri osa heistä istui paljaalla lattiallakin ympärillä. He pitivät
Carpentariasta, pitivät hänen musiikistaan, he pitivät hänen
johtamistavastaan. He ihailivat häntä yhtä paljon, kun hän hyväili
heidän korviaan äänillä, jotka olivat hiljaisempia kuin kuiskaus. He
huusivat hurjasti hurraata hänen marsseilleen ja yhtä innokkaasti he
hurrasivat hänen serenaadeilleen ja kehtolauluilleen.
Seurauksena oli, että Carpentaria oli tyytyväinen. Hän oli enemmän
kuin tyytyväinen — hän hehkui ilosta. Hän oli tämän suunnattoman,
valaistun ja ihanasti rakennetun salin keskuksena. Kaikki katseet
olivat kohdistuneet häneen. Hän ei hallinnut vain orkesteriaan, vaan
koko kuulijajoukkoa tahtipuikkonsa pienimmilläkin liikkeillä, tuon
taikasauvan, jota hän piteli kädessään. Hän sanoi itsekseen, ettei
hänellä ollut koskaan ollut parempaa, kiitollisempaa, ymmärtäväisempää
ja innostuneempaa yleisöä koko kunniakkaan uransa aikana. Seuraus
oli, että hän johti mitä vaihtelevimmin ja loistavimmin. Hän teki
taikapuikollaan sellaista, mitä kukaan johtaja häntä ennen ei ollut
tehnyt. Hän voitti oman itsensä.
Hän alkoi juuri voittaa itsensä kuuluisassa lontoolaisessa
serenaadissaan, kun hän huomasi sivulle katsahtaessaan erään
keski-ikäisen miehen pyrkivän yli lattian, keinolla millä tahansa, ylös
konserttilavaa kohti.
Kun seitsemäntuhatta ihmistä istuu yhteenpuristettuina tuoleilla
samalla lattialla, ei kaikkein hiljaisin mies voi yrittää tunkeutua
heidän lävitseen. Ja tuo keski-ikäinen herra ei tehnytkään sitä
hiljaisesti. Hän piti totta puhuen enemmän melua kuin koko lontoolainen
serenaadi ja herätti yhtä paljon huomiota.
Joukko musiikkiaharrastavia herroja suurella parvekkeella nojautui
nojapuun yli ja pyysi sangen raivostuneella tavalla, että keski-ikäinen
herra asettuisi kuulemaan. (On ihmeellistä, miten hulluksi nuoret
miehet voivat tulla pelkästä limonaadista). Mutta keski-ikäinen
herra jatkoi kulkuaan, ja hän pääsi lavalle asti, virallisista ja
epävirallisista vastusteluista huolimatta, juuri kun serenaadi oli
lopussa.
Suosionmyrsky kaikui suuressa salissa, ja Carpentaria kumarteli yhä
edelleen, kumarteli lukemattomia kertoja, katsellen suuttuneen ja
tukahutetun uteliaasti keski-ikäistä herraa. Keski-ikäinen herra
oli kohottanut kätensä ja veti triangelinsoittajaa vyöstä, ja
triangelinsoittaja kumartui alas puhumaan hänen kanssaan.
"Mitä lorua se on?" kysyi Carpentaria joutuen aivan suunniltaan.
"Se on eräs herra, joka väittää, että hänen täytyy saada puhua
kanssanne, sir", vastasi triangelinsoittaja.
"Sitä hän ei voi saada", ärähti Carpentaria.
"Hän sanoo, että hänen täytyy", vastasi triangelinsoittaja.
"Minä..." alkoi Carpentaria kuin olisi hän aikonut julistaa — tuon
röyhkeän pannaan, mutta hillitsi itsensä.
Hän meni lavan reunalle ja kumartui alas.
"Teidän iässänne", sanoi hän katkerasti, "tulisi tietää paremmin miten
on käyttäydyttävä kun keskeyttää konserttini tällä tavoin. Kuka te
olette? Mitä haluatte?"
"Nimeni on Gloucester, sir", oli vastaus. "Sen epäilemättä muistatte."
"En suinkaan", sanoi Carpentaria.
"Minä olen johtajana...", (tässä mr. Gloucester nousi varpailleen ja
kuiskasi Carpentarian korvaan)... "kassaholvissa."
"Niin, niin", sanoi Carpentaria. "Entä sitten?"
"Se on ryöstetty, sir!"
"Hyvä jumala, mies!" huudahti Carpentaria, "tuletteko te todellakin
keskeyttämään konsertin siksi, että kassaholvi on ryöstetty?"
"Kaksituhattaviisisataa puntaa, sir."
"Minä en välitä vaikka niitä olisi ollut kaksikymmentä kertaa
kaksituhattaviisisataa puntaa. Menkää tiehenne. Menkää vaivaamaan mr.
Ilamia."
"Siinähän juuri pulma on, sir, Mr. Ilam on myöskin viety."
Nyt olivat kaikki katseet salissa kiintyneet Carpentariaan ja
rauhanhäiritsijään, ja kaikki sanoivat merkitsevästi toisilleen että se
mahtoi merkitä, että oli tapahtunut jotain hyvin merkillistä.
"Mitä sillä tarkoitatte, että mr. Ilam on viety?", kysyi Carpentaria.
"Hänet on viety pois — hän itse vei rahat mennessään — hänet
pakoitettiin siihen revolverilla, sir. Ettekö voi tulla, sir?"
"Tullako? Hyvä jumala! Ettekö te tiedä, mitä konsertti on, mies? En
tietenkään voi tulla!"
"Mr. Ilam voi olla surmattu, sir!"
"Meillä on hyvää aikaa haudata hänet konsertin jälkeen", sanoi
Carpentaria. "Menkää nyt. Menkää puhumaan poliisipäällikkö Lappingin
kanssa. Tai älkää tehkö sitä. Te häiritsette yleisöä mennessänne.
Istuutukaa, istuutukaa tähän älkääkä liikahtako. Me soitamme nyt
kunniahymnin variationeineen. Saattepa nähdä miten ihmiset innostuvat.
Saatte kuulla jotain jonka muistatte aina."
"Mutta..." rukoili mr. Gloucester.
"Istuutukaa... ja kuunnelkaa", vastasi Carpentaria vakavasti.
Hän kääntyi jälleen orkesteriinsa päin. Hän koputti taikasauvallaan
pulpettiaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen orkesterinsa,
ilosta säteillen alkanut uuden orkesterisovituksen "Kunnia-hymnistä."
Yleisö oli hurjana riemusta ääniaaltojen virratessa soittimista,
varsinkin variationien alkaessa. Siten konsertti jatkui, mr.
Gloucester-paran hillitessä kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi ja
ajatellessaan miten merkillisiä päähänpistoja johtajilla voi olla. Hän
oli ollut koko elämänsä ajan virkailija, hän ei koskaan ollut käskenyt,
ja se tulos, mihin hän nyt viidenkymmenen vuotiaana oli tullut, oli,
että johtajiin ei koskaan voinut luottaa ja ettei koskaan voi tietää
mitä he seuraavassa silmänräpäyksessä tekevät.
"Suokaa anteeksi, sir", sanoi hän kunnioittavasti konsertin loputtua.
Carpentaria näytti unohtaneen hänet kokonaan ja aikoi juuri lähteä
paikalta korvat kuuroina suosionosoituksista.
"No niin, se oli siis tuo varas", sanoi hän. "Kaksituhatta viisisataa
puntaa. Ja te sanotte, että mr. Ilam vietiin pois? Kertokaa nyt minulle
kaikki. Tulkaa tätä tietä ulos. Se on aina paras paikka, jos tahtoo
puhella häiriintymättä."
Ja Keskuskadulla, lähellä suihkukaivoa, jonka värillinen valo kuvastui
veteen, kertoi mr. Gloucester koko historian kaikkine yksityiskohtineen
Carpentarialle.
"Te sanotte sen olleen sinipukuisen ja harmaatukkaisen miehen?"
"Niin, sir."
"Ja teitä oli kolme miestä, mr. Ilam lukuunotettuna, ettekä voineet
riistää häneltä asetta?"
"Se olisi ollut kuolema ensimmäiselle, joka olisi yrittänyt, sir."
"No, vaikkapa vain", sanoi Carpentaria hajamielisesti.
"Te sanoitte, että menisin mr. Lappingin luo, sir, menenkö nyt?"
"Ei", sanoi Carpentaria. "Ei vielä. Tahdon ensin itse nähdä kaiken.
Ihmeellisintä tässä on ovenvartia. Mikä hänen nimensä on?"
"Wiggins, sir."
"Onko hän kadonnut?"
"Hän ei ollut siellä minun lähtiessäni, sir. Eikä hän voinut olla
paikallaan varkaan tullessa sisään."
"Miksi ei?"
"Siksi, ettei ihan olisi päästänyt häntä sisään. Hän oli saanut ankaran
määräyksen."
"Hm. Tulkaa tänne."
He kiiruhtivat Keskuskatua pitkin pohjoiseen päin. Sade oli lakannut,
ja ilotulitus, joka oli loistava, näytti herättävän hurjaa ihastusta
yleisössä, joka riensi edestakaisin niin kiihkeän innostuneina kuin
ihmiset ovat tietäessään, että kaikki on pian lopussa. Carpentaria ja
hänen seuralaisensa eivät senvuoksi päässeet varsin nopeasti eteenpäin.
"On nyt yli tunnin siitä", sanoi mr. Gloucester ja uskalsi puhua
tyytymättömällä äänellä.
"Mistä?" kysyi Carpentaria.
"Siitä kuin rikos tehtiin."
"Roisto on varmasti ottanut konserttini lukuun", vastasi Carpentaria.
"Hän tietää luultavasti, että kaikki kaupungissa juoksevat heti minun
luokseni, kun on vain vähäisinkään asia tapahtunut."
"Vähäisinkään asia!" mutisi mr. Gloucester ivallisesti itsekseen.
He tapasivat Wigginsin, suuren ovenvahdin, paikallaan.
"Te olette siis täällä!" huudahti Carpentaria.
"Niin, sir."
"Missä te olette ollut siitä asti, kun mr. Ilam tuli?"
"Tein vain niinkuin te pyysitte, sir", sanoi Wiggins.
"Ja mitä se oli?" kysyi Carpentaria hämmästyneenä.
"Mutta teidän kirjeenne, sir!"
"Mikä kirje?"
Wiggins veti esiin palan rypistynyttä paperia taskustaan. Hän ojensi
sen Carpentarialle, joka luki:
"Tulkaa heti konttoriini. Ellen ole siellä, niin odottakaa minua. Tämän
tuoja asettuu paikallenne niin kauaksi. C. Carpentaria."
"No niin!" sanoi Carpentaria. "Ja kuka oli tämän tuoja?"
"Sudanilainen, sir."
"Mikä sudanilainen?"
"En tiedä. Minusta he ovat kaikki samannäköisiä."
"Eikä teidän päähänne pistänyt, että tämä lappunen on väärennetty?"
"Ei, miksi se olisi pistänyt päähäni?"
"Teidän päähänne ei siis pistänyt", jatkoi Carpentaria, "että kun
johdin konserttiani, en voi millään muotoa olla konttorissa?"
"En minä tiennyt mistään konsertista. Minä olen oven vartia..."
"Ette tiennyt minun konsertistani!" huudahti Carpentaria. Mutta sitten
hän hillitsi itsensä. "Mr. Ilam tuli ennenkuin sudanilainen toi teille
tämän kirjeen?"
"Niin, sir. Vain pari sekunttia ennen. Hän oli juuri mennyt sisään kun
sudanilainen tuli. Puhelin juuri odottavan autonohjaajan kanssa."
"Vai niin! Täällä oli siis auto!"
"Niin, sir. Omia vaunujamme. Numero 26, sir. Rahoja noutamassa, sir."
"Hyvä, Kuka sitä ajoi? Tiedättekö hänen nimeään?"
"Luulen hänen nimensä olevan Pratt, sir."
"Sitten väsyin odottamaan ja palasin takaisin, sir."
"Hyvä", sanoi Carpentaria. "Mr Gloucester, kaupungin autotalli on nyt
matkamme määränä."
Kaupungin mahtava autotalli oli aivan pohjoisen portin lähellä. Sitäkin
vartioi ovenvartia, joka seisoi pienessä puumajassa ovella.
"Haluan tietää, onko numero 26 tullut sisään", sanoi Carpentaria.
"Kyllä, sir", kuului vastaus. "Se tuli kaksikymmentä minuuttia sitten."
"Näittekö sitä? Kuka ajoi sitä?"
"Sitä en huomannut, sir."
"Olkaa hyvä ja näyttäkää meille se auto."
He menivät sisään suureen vajaan, missä pari miestä parhaillaan pesi
vaunujaan. Numero 26 oli paikallaan. Se näytti poliisipatrullivaunulta,
mutta oli pienempi. Carpentaria pani merkille, että sen pyörät olivat
likaiset.
"Avatkaa se", sanoi hän.
Avain etsittiin, ja vaunua valaistiin käsilyhdyllä. Sisällä oli
jotakin, kasa vaatteita ja jäseniä lattialla.
"Menkää sisään", sanoi Carpentaria, "ja katsokaa mitä se on."
Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin autosta kaksi miestä sangen
avuttomassa tilassa. Toinen oli Ilamin sudanilainen vartia.
"Kuka tämä on?" kysyi Carpentaria osoittaen toista.
"Se näyttää, olevan Pratt, hän, joka tavallisesti ajaa tätä autoa."
vastasi ovenvartija.
Autotallin kaikki väki oli nyt kerääntynyt heidän ympärilleen.
XXII LUKU.
CARPENTARIA SALAPOLIISINA.
"Kertokaa minulle nyt niin tarkasti kuin voitte", sanoi Carpentaria
sangen tiukalla äänellä autonohjaaja Prattille, "mikä sai aikaan, että
ette enää hallinnut autoanne?"
Carpentaria oli vienyt Prattin ja sudanilaisen Sydämeen, missä eräs
apteekkari ja tri Rivers yhdessä olivat käsitelleet heitä niiden
narkoottisten aineiden jäleltä, joita he jollain tavoin olivat
joutuneet nauttimaan. Kun he olivat jälleen tulleet tajuihinsa, antoi
Carpentaria sekä lääkärin että apteekkarin mennä. Nuo kolme miestä,
kaksi valkoihoista ja yksi neekeri, olivat siis nyt yksin kassaholvissa.
"No niin, sir", sanoi Pratt, joka oli vaalea, puhelias mies ja jolla
juuri nyt oli selvä käsitys omasta merkityksestään tämän omituisen
näytelmän keskipisteenä. "Se tapahtui näin: Kun olin saanut ryypyn..."
"Minkä ryypyn?" kysyi Carpentaria tiukasti.
"Sen ryypyn, jonka toinen ajaja tarjosi minulle."
"Mikä toinen ajaja?"
"Niin, siinä oli toinenkin ajaja, sir."
"Kaupungin univormussa?"
"Niin, sir."
"Kuka hän oli? Mikä hänen nimensä oli?"
"En tiedä, sir. Minusta tuntui, että hänen kasvonsa olivat minulle
jollain tavoin tutut, mutta en voi muistaa hänen nimeään. Kysyin
häneltä hänen nimeään, ja hän vastasi: Älä koeta viisastella, Pratt,
sinä olet saanut hiukan liikaa hattuusi."
"Ja olitteko saanut liikaa?"
"En, sir. En tietenkään. Olin ollut kaksi kertaa pankissa täydessä
lastissa, ja tämän kuorman piti olla viimeinen, ja..."
"Ettekä ollut juonut mitään?"
"En mitään mainittavaa, sir. Lasin portteria Shortin kahvilassa
tullessani ensi kerran takaisin ja tuopillisen tai puolitoista olutta
Redcliffen kahvilassa tullessani toisen kerran takaisin."
"Ja siinä oli varmasti kaikki?"
"Niin, sir, paitsi pientä viskyntippaa, joka oli taskumatin pohjalla."
"Mutta miten tuo toinen ohjaaja voi tarjota teille ryyppyä? Oliko
hänellä väkijuomia mukanaan?"
"Ei, sir. Vain taskumatti. Se on kylmää työtä, sir. Ja kuten olette
huomannut, oli tänä iltana erikoisen ilkeä ilma."
"Mitä hän sanoi? Onko teillä tapana ottaa vastaan ryyppyjä ihmisiltä,
joiden nimeäkään ette muista?"
"Niin, hänhän oli virkaveli, sir, univormuinen, ja hän sanoi, että hän
oli saanut jotain sydämenvahvistusta suoraan Madeirasta, joka piti
lämpimänä keskellä talveakin ainakin kaksi tuntia."
"Mutta eihän nyt oltu keskellä talvea?"
"Ei, ei. Mutta koska hänellä kerran oli sydämenvahvistus kunnossa, oli
minusta parasta koettaa sitä."
"Ja koetettuanne sitä?"
"Se oli todellakin ihanaa, sir. En ollut koskaan elämässäni ollut
paremmalla tuulella, ja ajattelin itsekseni, että olisi parasta merkitä
muistiin tuon aineen nimi ennenkuin unohdin sen. Kysyin mieheltä mikä
sen nimi oli ja otin lyijykynän ja paperia taskustani, mutta silloin
voin hieman pahoin eikä kynä tahtonut pysyä kädessäni."
"Te istuitte ajajan istuimella?"
"Niin, sir."
"Ja siinä kaikki, minkä voitte muistaa?"
"Niin, sir. Lukuunottamatta, että minä jonkinlaisessa unessa luulin
joutuneeni vankilaan liian nopeasta ajosta, ja valo kopissa oli
sammunut ja tuli maanjäristys."
"Voitteko nähdä mitä toisella ajajalla oli yllään univormutakin alla?"
"En, sirl."
"Entä te?" Carpentaria kääntyi äkkiä sudanilaisen puoleen. "Joitteko te
myöskin?"
"Kyllä, sahl."
"Entä sitten?"
Sudanilainen värähti ja pudisti päätään.
"Ettekö muista mitään?"
"Kyllä, sah!"
"Te tarkoitatte kai ettette muista! Ja kun mr. Ilam tuli ulko-ovelle ja
meni sisään, pyysi hän teitä odottamaan ulkopuolella?"
"Niin, sah!"
"Voitte mennä molemmat", sanoi Carpentaria. "Tulkaa luokseni huomenna
kello kahdeksan, jos teitä tarvitsisin."
"Kyllä, sir", sanoi Pratt.
"Hetkinen", sanoi Carpentaria neekerille. "Antoiko mr. Ilam tai joku
toinen teille paperin, joka teidän piti antaa ovenvartialle?"
Sudanilainen pudisti kaunista neekeripäätään.
"Mitä ihmettä!" kysyi Pratt hämmästyneenä, "ettekö tullut luokseni
ja antanut lappua Wigginsille ja mennyt sitten tiehenne ja tullut
uudelleen hetkisen kuluttua?"
Sudanilainen pudisti uudelleen päätään.
"Heitä on ollut kaksi, sir", sanoi Pratt Carpentarialle. "Tämä mies on
uskollinen kuin kulta."
"Minulla olla veli", sanoi neekeri, "samanlainen minä."
"Missä veljenne on? Sudanilaiskylässä?"
"Niin, sah."
"Menkää noutamaan häntä", sanoi Carpentaria.
Kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä oli yksin Sydämessä, tunsi hän
kiusausta ilmoittaa asia yksinkertaisesti poliisille päästäkseen irti
siitä. Mutta halu päästä omin voimin arvoituksen perille voitti.
Hän avasi oven ja meni ulos. Wiggins oli paikallaan niin ylenmäärin
tarkkaavaisena kuin ihmisten tapa on silloin kuin heitä on syytetty
huolimattomuudesta.
"Onko jotain tapahtunut, Wiggins?"
"Ei, sir. Ei mitään."