siitä huolimatta ette saa lipasta, ette ainakaan minun kauttani. Se on
mrs. Ilamin oma ja hän pitää sitä nähtävästi hyvin suuressa arvossa.
Panin sen hänen tyynynsä alle tyydyttääkseni häntä. Mrs. Ilam on
avuton, ja minä olen vastuussa hänestä. Teidän täytyy mennä, toistan
sen, mennä heti. Olemme jo puhelleet liian paljon."
"Entäpä, jos nyt otan sen väkisin?" sanoi hän.
"Sitä ette ikimaailmassa uskalla", sanoi Pauline suuttuneena, ja
jälleen hän syöksyi kellon luo. "Jos yritätte ottaa sen, soitan kelloa,
ja minä pidätän teitä kunnes joku tulee, vaikkapa kuolisin sen takia!"
"Hullu tyttö!" huudahti mies kylmästi. "Voisin surmata teidät. Sen
arvoinen saalis miltei olisikin, mutta en tahdo sitä tehdä. Te pyydätte
minua menemään, ja minä menen, mutta keinoni eivät ole vielä lopussa.
Hyvää yötä. En voi mennä luotanne sanomatta, että teillä on sekä järkeä
että rohkeutta ja sangen paljon kumpaakin, mutta tällä kertaa olette
erehtynyt!"
Ja Paulinen seistessä soittokellon vieressä meni mr. Jetsam ulos
ikkunasta, ja uudin peitti hänet.
Se oli ihmeellisin seikkailu, mitä Pauline koskaan oli kokenut, mutta
hänpä ei ollutkaan kokenut paljon. Seistyään hetkisen miettiväisenä
paikoillaan meni hän ikkunan luo, veti rohkeasti uutimen syrjään ja
katsoi ulos yöhön.
Yöllisestä vieraasta ei näkynyt jälkeäkään, mutta tikkaat seisoivat
parveketta vastaan asetettuina ja todistivat, ettei koko kohtaus ollut
vain unta. Hän sulki ikkunan hyvin huolellisesti. Vanha halvattu nainen
näytti olevan nyt rauhallisemmalla mielellä ja tuijotti yhä kattoon.
Pauline katsoi hänen hetkisen, kohensi sitten tulta ja laskeutui
leposohvalle nukkumaan.
Hän puhuisi tästä Rosien kanssa huomenaamulla varhain. Se ajatus
lohdutti ja rauhoitti häntä.
Äkkiä hän hypähti ylös ja käsitti nukkuneensa kauan — ehkä pari tuntia,
ja jonkun huoneessaolijan herättäneen hänet. Ylös katsoessaan näki hän
oven, jonka hän oli sulkenut, olevan auki.
Hän hypähti ylös sohvalta ja meni käytävään, muttei voinut nähdä
eikä kuulla mitään merkillistä. Hänen silmäinsä tottuessa pimeään
eroitti hän kapean valojuovan, joka tuli avaimenreiästä; se oli Rosien
huoneesta. Hän hiipi eteenpäin, avasi oven ja meni sisään. Rosie istui
täysissä pukimissa tuolilla ikkunan vieressä, joka ei ollut kokonaan
suljettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.
"Rosie!" huudahti Pauline. "Mikä sinua vaivaa! Mikset ole vuoteessasi
nukkumassa?"
Ja Rosie vaipui sisaren syliin rajusti itkien.
"En ole lainkaan ollut vuoteessa", sanoi, hän vihdoin. "En ole
koskaan ennen hukkunut huoneessa, jossa on parveke, enkä voinut olla
menemättä ulos ja katselematta ihanaa yötä. Ja sitten näin miehen,
harmaatukkaisen miehen, joka seisoi ikkunani alla. Ja hän alkoi puhua
minulle."
"Ja mikset käskenyt häntä menemään tiehensä, siskokulta?"
"Hän näytti niin surulliselta, ja sitten hän kertoi niin merkillisiä
asioita. Pauline, tässä talossa on jotain hyvin, hyvin ihmeellistä —
joku arvoitus, sen hän kertoi minulle. Ei kukaan voisi olla uskomatta
mitä hän sanoi, ja hänellä oli niin ihana ääni."
"Mutta kuka hän oli?"
"Luulen hänen olevan jollain tavoin sukua meille", sanoi Rosie,
"vaikkei hän sitä sanonut. Mutta hän sanoi talossa olevan mustan
lippaan, jonka hän ehdottomasti tarvitsi. Oi, Pauline, olen varma
siitä, ettei hän ole varas. Hän on paljon kärsinyt mies, ja hän pyysi
minua tuomaan lippaan hänelle, ja hänen kasvonsa olivat niin surulliset
— ja... sitten tein niin! Hän sanoi missä se oli?"
"Sanoiko hän missä se oli?"
"Hän sanoi sen olevan mrs. Ilamin tyynyn alla, ja siellä se aivan
oikein olikin."
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Pauline kauhistuneena.
"Minä hiivin huoneeseen, missä sinä nukuit, nostin mrs. Ilamin päätä ja
otin lippaan. Sinä nukuit sikeästi. Hän pyysi minua katsomaan nukuitko,
ja jos nukuit, ei minun pitänyt herättää sinua."
"Ja sinä tottelit häntä?" kuiskasi Pauline kauhuissaan.
"En voinut muuta. Minun oli häntä niin sääli. Ja hänen äänensä..."
"Rosie", sanoi Pauline, "olethan sinä tavallisesti järkevä!"
"En voinut muuta!" nyyhkytti Rosie.
XVIII LUKU
AVIOLIITTOTARJOUS.
Juliette d'Avraylla oli oma pieni huoneensa Carpentarian huvilassa. Se
oli toisessa kerroksessa ja länteenpäin, kun Carpentarian oma työhuone
ja makuuhuone taas olivat pohjoispuolella. Kolme päivää viimeksi
kerrotun tapahtuman jälkeen riensi Carpentaria nopeasti ylös portaita
ja laski kätensä Julietten huoneen oven kädensijalle, mutta veti sitten
kätensä takaisin hermostuneena ja epävarmana. Hän oli nähtävästi hyvin
kiihdyksissään, ja hän kierteli viiksiään hermostuneesti nykien. Sitten
hän kolkutti ovea ja yskähti.
"Juliette!" huudahti hän heikolla äänellä.
Sisältä ei kuulunut vastausta.
"Juliette!" huusi hän jälleen, tällä kertaa kovemmin.
Hän oli tuskin ehtinyt saada sanaa huuliltaan, kun Juliette seisoi
hänen edessään avoimessa ovessa. He tuijottivat toisiinsa sekunnin ajan
kuin viholliset.
"Mikset tule sisään, Carlos?" kysyi Juliette hiljaa, "sen sijaan että
kolkutat ja pidät sellaista melua. Mitä on tapahtunut?"
"En tahdo tulla sisään", sanoi Carpentaria hilliten itseään
voimakkaasti.
"Mikset?" kysyi Juliette.
"Sen tiedät!"
"En tiedä lainkaan!" sanoi Juliette ja naurahti lyhyeen.
"Sinä lupasit, ettet tapaisi Ilamia johonkin aikaan", sanoi
Carpentaria. "Ja hän on tällä hetkellä huoneessasi!"
"Carlos", sanoi Juliette sieraintensa välähdellessä, "tiedätkö mitä
sanot? Mr. Ilam ei ole täällä! Olen pyytänyt sinua tulemaan sisään."
"Niin olet", sanoi Carpentaria, "mutta et ole antanut tilaa. Sinä
pysyttelet ovessa, Juliette!"
Juliette väistyi syrjään naisellisen arvokkaana ja loukkautuneena.
"Onko sinulla nyt kyllin tilaa tulla sisään?" kysyi hän Carpentarian
astuessa epävarmana ovimatolle. "Mutta odota hetkinen, ennenkuin tulet
sisään", jatkoi hän. "Toistan, ettei mr. Ilam ole täällä. En tiedä
mistä olet sen päähänpiston saanut, mutta pyydän sinua heittämään
sen heti mielestäsi. Jos tulet huoneeseeni nyt senjälkeen kuin olen
juhlallisesti vakuuttanut, ettei mr. Ilam ole täällä, niin on se samaa
kuin jos kutsuisit minua valehtelijaksi. Sitä en siedä. Ajattele mitä
teet. Tule sisään, jos epäilet minua."
"En tietenkään epäile sinua", sanoi Carpentaria ja meni hitaasti pois
käytävää myöten.
Juliette ei vastannut. Hän odotti kunnes velipuoli oli päässyt portaita
alas, sitten hän sulki rauhallisesti oven ja meni sohvan luo, joka
seisoi vähän matkaa ikkunan luota.
"Nyt voit tulla esiin jälleen", kuiskasi hän.
Ja sohvan takaa ilmestyi esiin Josephus Ilamin raskas ruumis.
"Hyvä jumala!" ähkyi hän ja veti esiin nenäliinansa.
Juliette istuutui tuolille ja purskahti itkuun. Vastakohta molempien
nenäliinojen — Ilamin suunnattoman kuin hän itse ja Julietten niin
pienen kuin voileivänpalanen — oli yksi noita sivuseikkoja, jotka
antavat koomillisen leiman elämän traagillisille tapahtumille.
"Ystävä parkani", sanoi Juliette koettaen tyyntyä, "miksi saatat minut
tällaisiin kauheihin tilanteihin, tulet keskellä päivää luokseni tällä
tavoin. Lienet lahjonut jonkun palvelijoista."
"Juuri sen teinkin, sanoi Ilam.
"Älä sano minulle, kuka se oli", keskeytti Juliette, nopeasti.
Ilam kumartui suutelemaan häntä. Niin, tuo raskas ja kömpelö
mies, joka oli nauranut rakkaudelle niin monen vuoden ajan,
hän kumartui suutelemaan kaunista naista, joka istui Ludvig
Viidennentoista-tyylisellä sohvalla, ja hän kietoi käsivartensakin
hänen ympärilleen. Luonnollisesti hän teki sen kömpelösti, mutta niin
ei Juliette ajatellut.
"Minun täytyi tavata sinua", sanoi hän. "En voinut elää ilman sinua.
Miksi olet niin kauan välttänyt minua. Olit niin kiltti sinä aamuna,
jolloin Carpentaria sinut yllätti — onko hän tyrannisoinut sinua?"
"Oi!" huudahti Juliette äkkiä, "en voi kertoa sinulle kaikkea, mitä
hän on sinusta sanonut. Tiedäthän, että pidän hänestä eniten kaikista
maailmassa — paitsi sinusta. Mutta hän on sanonut niin kauheita
asioita!"
"Mitä sitten?"
"Hän sanoi... ettei hänen elämänsä enää ollut turvassa... ettei
kenenkään elämä ollut varma Ilojen Kaupungissa... hän sanoi, että joku
ampui häntä — seistessään orkesterilavalla, ja tiedäthän, että tuo
maitojuttu oli kauhea. Omituista vain, ettei Carlos tahdo ilmoittaa
siitä poliisille."
"Mutta mitä tämä meihin, sinuun ja minuun kuuluu?" kysyi Ilam uljaasti.
"Rakkahin", sanoi Juliette... "Carlos parka luulee, niin, hän luulee
todellakin..."
"Että minä koetan ottaa hänet hengiltä?"
"Hän luulee sinun olevan jollain tavoin yhteydessä asian kanssa."
"Mutta miksi? Miksi minä tahtoisin surmata veljesi?"
"Niin, miksi?" huudahti Juliette. "Miksi hän luulee sinun yleensä
tahtovan surmata ketään!"
"Niin juuri", sanoi Ilam nopeasti, "surmata ketään!"
"Carlos sanoo ettei hän ole ainoa, jonka sinä olet koettanut surmata!"
"Oh! Ja ketä nuo muut ovat! Ilmoita minulle vain koko joukko!"
"En tiedä. Hän sanoo, että sinä olet haudannut erään juopuneen miehen,
ja että hän näki sen."
"Niin, se on totta", sanoi Ilam hien helmeillessä hänen otsalleen,
ja hän puhui nopeasti. "Luulin, että minua syytettäisiin murhasta,
ja siksi... niin, olin hullu. Luulin häntä kuolleeksi. Olin ihan
suunniltani. Aina eiliseen asti luulin hänen aaveensa seuraavan minua.
Mutta eilen näin hänet ihmisjoukossa Näyttelyhallissa. Näin hänet
selvästi, mutta hän ei nähnyt minua."
"Kuka hän sitten on?" kysyi Juliette rauhallisesti.
"Armaani", sanoi Ilam, joka käytti runollisia sanoja tunteiden
päästessä hänessä vallalle, "älä kysy, sitä en voi sanoa sinulle — en
ainakaan nyt. Kun olemme naimisissa, kun kaikki on hiukan järjestynyt,
silloin voin kertoa sinulle kaiken, mutta en nyt."
"Mikset nyt?" ahdisti Juliette.
"Kuulehan", sanoi Ilam, "jos välttämättä tahdot sen selville, teen
itsemurhan."
"Ystäväni", sanoi Juliette. "Sinä et rakasta minua niinkuin minä sinua.
Rakkaus voidaan mitata sen luottamuksen mukaan, mitä toisillemme
osoitamme, Ja sinä et täydellisesti luota minuun."
"Rakastan sinua omalla tavallani", sanoi Ilam varmasti, "mutta en
samalla tavoin kuin naiset."
"Niin, se on totta", myönsi Juliette miettiväisesti.
"Tahtoisin kertoa sinulle kaiken, jos vain voisin", sanoi hän.
"Rakkahin", sanoi Juliette, ja hänen äänensävynsä oli aivan toinen,
"sinä tiedät jotain noista uhkauksista Carlosin henkeä vastaan."
Hän puhui kuin olisi ollut aivan varma asiastaan.
"Minulla ei ole mitään niiden kanssa tekemistä", sanoi Ilam.
"Mutta sinä tiedät niistä?"
"Miksi niin luulet?"
"Niin, tiedän sen — siitä tavasta millä siihen suhtaudut", sanoi
Juliette riemuiten.
"En tiedä varmasti, en tyydyttävästi", sanoi hän, "en mitään minkä
voisin kertoa sinulle, en mitään mitä uskaltaisin kertoa sinulle."
"Rakkahin", sanoi Juliette, ja hänen äänensä oli kylmä, "minusta
tuntuu, että olet tullut tänne tänään vain, ollaksesi kertomatta
minulle mitään."
Ilam huomasi hänen muuttuneen äänensävynsä ja teki torjuvan
kädenliikkeen.
"Voin joka tapauksessa sanoa sinulle", sanoi hän, "ettei veljesi
henki-enää ole vaarassa. Siitä olen varma."
"Sinun pitää hyvittää se nyt jälleen", hymyili hän.
"Se on enemmän kuin voin itsestäni sanoa", jatkoi Ilam välittämättä
hymystä.
"Onko sinun henkesi vaarassa?" kysyi Juliette ja syöksyi hänen luokseen
kuin olisi hän tahtonut suojella häntä.
Sanaakaan sanomatta vei Ilam hänet ikkunan luo, mistä voi nähdä osan
katua. Siellä näkyi sudanilainen, joka käveli edestakaisin.
"Näetkö tuota miestä?" kysyi Ilam. "Hän on neekerikylästä, ja hän
on minuun hyvin kiintynyt, kun puhallan tähän pilliin, on hän heti
paikalla. Hän seuraa minua kaikkialle."
"Rakkahin", sanoi Juliette, "onko asia niin vakava? Kuka sinun henkeäsi
uhkaa?"
"Hän, jonka minä hautasin", sanoi Ilam tyynesti.
"Mutta mitä aiot tehdä?"
"Niin, olen nyt tullut puhumaan kanssasi siitä", sanoi hän. "Meidän
täytyy saada veljesi meidän puolellemme."
"Minä pahoitan hänet ymmärtämään sinua", huudahti Juliette.
"Ei, ehkei saa häntä ymmärtämään", sanoi Ilam, "asiain näin ollessa,
mutta jos olisit vaimoni, niin saisimme hänet varmasti puolellemme.
Carpentaria tekisi kaikkensa suojellakseen miestäsi, koska hän pitää
sinusta niin paljon. Hän suuttuisi kyllä ensin, mutta sitten hän tulisi
järkiinsä."
"Tahdotko minun menevän salaa kanssasi naimisiin, rakkahin?"
"Tahdon vain sinun tulevan kanssani notarius publicuksen luo Putneyhin."
"Sitä vartenko tulit?"
"Niin, sitä varten tulin."
"Rakas, armaani", sanoi Juliette.
Mutta hän käsitti kyllä, että tuo puhe suojeluksesta oli vain tekosyy,
ja se teki Ilamin vain rakkaammaksi hänelle.
"Voin kyllä saada kaikki välttämättömän valmiiksi", sanoi Ilam.
"Myönnytkö, rakkaani?"
Juliette nyökkäsi, ja liitto oli tehty.
Silloin he kuulivat melua talon käytävistä.
"Juliette! Juliette!"
Se oli Carpentarian ääni, ja epäselvinä kuului myös siihen sekaantuvia
toisia ääniä — palvelusväen ääniä.
"Niin!" huusi hän kovasti ja kuiskasi Ilamille: "Riennä ulos ikkunasta,
kutsu sudanilaista. Voit päästä edelleen ulkohuoneiden katolle. Hän
auttaa sinut alas."
Hän avasi äänettömästi ikkunan, ja Ilam, jota hänen mainio
kekseliäisyytensä hämmästytti, katosi ulos. Juliette kuuli hänen
pillinsä hiljaisen äänen, ja sitten hän juoksi ulos huoneesta käytävään.
"Talo palaa", sanoi Carpentaria hänet tavatessaan.
"Niinkö?" vastasi hän rauhallisesti. "Ovatko palosotilaat saapuneet?
Missä tuli on?" Hän haisteli ilmaa. "Niin, nyt tunnen hajun."
Hän oli hämmästyttävän rauhallinen. Ei kukaan nainen, jolla on mies
piiloitettuna huoneeseensa, voi olla niin rauhallinen kuullessaan
että talo palaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on saada mies pois.
Ja Carpentaria juoksi alas hurjan toimeliaisuuden vallassa. Hän oli
nolostunut, hämmästynyt, sillä hän oli itse sytyttänyt talon tuleen
ajaakseen Ilamin ulos talosta, missä hän varmasti tiesi hänen olevan.
Ja temppu oli epäonnistunut. Hän erehtyi kaikesta huolimatta. Hän oli
ollut varma siitä, että hänen sisarensa oli häntä pettänyt, ja kas! hän
ei ollut sittenkään häntä pettänyt. Carpentaria olisi voinut surmata
itsensä harmista.
Onneksi ei tulipalo ollut vaarallinen. Se sammutettiin ennenkuin se
ehti tehdä enemmän kuin viidensadan punnan vahingon ja peloittaa
useampia kuin viittätuhatta Ilojen Kaupungin kävijää.
XIX LUKU.
ILOJEN KAUPUNGIN SYDÄN.
Ilojen Kaupungin Sydämen asema oli yksi kaupungin salaisuuksia.
Se ei sijainnut siellä missä sen olisi odottanut sijaitsevan.
Hallitusrakennus, missä kaikki pääkonttorit olivat, sijaitsi
Keskuskadun lähellä, sen eteläpäässä. Se oli nelikerroksinen rakennus,
missä yli sata konttoristia teki työtä seitsemän tuntia joka päivä.
Yli suunnattoman tontin oli siroiteltu joukko pienempiä
virastorakennuksia, missä osastojohtajat, Ilamin ja Carpentarian
varakuninkaat, hallitsivat. Mutta Ilojen Kaupungin Sydän ei ollut
missään niistäkään.
Hyvin harvat henkilöt niidenkin joukossa, joiden nimi oli merkitty
kaupungin palkkalistoille, tiesivät missä Sydän sijaitsi, sillä siitä
ei koskaan puhuttu. Sellaisesta ei puhuta. Ja ne, jotka kävivät Ilojen
Kaupungissa, eivät, omituista kyllä, koskaan ajatelleet kaupungin
Sydäntä. Kaikkein mielenkiintoisinta oli, että Ilojen Kaupungin
salaisuudet eivät herättäneet yleisön uteliaisuutta. Niin ihmeellinen
on yleisö.
Sydän, jonka nyt paljastan, sijaitsi Juttujenkertomishallin alla,
Keskuskadun pohjoispäässä, vasemmalla puolen, jos tuli sisään
pohjoisista porteista. Kertomishalli oli Carpentarian keksintöä —
yksi hänen parhaitaan. Kahden ja neljän, viiden ja seitsemän ja
puoli kymmenen ja sulkemisajan välillä voi maksaa kuusi penceä
sisäänpääsymaksua ja mennä juttuhalliin kuuntelemaan amerikkalaisten
irlantilaisten ja englantilaisten kertojien esityksiä, joiden ainoana
velvollisuutena oli istua nojatuolissa pienellä näyttämöllä ja kertoa
hullunkurisia kaskuja. Koko huvitus oli siinä. Se oli yksinkertaisinta
mitä voi kuvitella, mutta kuitenkin yksi parhaita numeroita Ilojen
Kaupungissa. Se oli alusta alkaen ollut vetonumero. Pikku halli oli
aina täynnä väkeä, eniten miehiä. Täytyy myöntää, että naiset eivät
olleet siihen niin ihastuneita. Joko he nauroivat väärissä paikoissa
tai he kääntyivät miestensä, sulhastensa, setiensä, veljenpoikiensa
puoleen ja kysyivät, oliko tämä todella kertomuksen loppu, ja jos
niin oli, pyysivät he miehiään, sulhasiaan, setiään ja veljenpoikiaan
selittämään, mikä siinä oli niin hullunkurista.
No niin, Ilojen Kaupungin Sydän oli suoraan tämän iloisen ja naurun
täyttämän paikan alla. Juttujen kertojien esittäessä kaskujaan maan
pinnalla, tehtiin mitä vakavimpia töitä muutamia jalkoja alempana, maan
alla. Sallikaa minun selittää.
Kaikki käsittävät, että kun neljäsataatuhatta ihmistä maksaa kukin
shillingin sisäänpääsymaksua, kerääntyy sangen, sievoinen summa Ilojen
Kaupungin sulkemisajaksi, sillä silloin tulee lisäksi kaikki ne
rahat, mitä osa kävijöistä käyttää kaupungissa sisään... pääsymaksua
lukuunottamatta.
Kaikki nämä rahat joutuvat kaupungin Sydämeen, Ja siksi — sitä
kutsutaankin kaupungin sydämeksi.
Sydän oli pitkä, matala huone, joka oli valaistu sähkövalolla
ja sisältäpäin päällystetty betonilla. Keskellä oli suunnaton
kassakaappi, jonka yläreuna pii suunnilleen lattian tasalla, mutta joka
hydraulisella voimalla voitiin nostaa ylös, niin että yläreuna ulottui
miltei kattoon asti, ja sen ovet voitiin silloin avata. Sen ympärillä
oli pieniä, maalaamattomia puupöytiä, joilla oli pieniä ja suuria
kaavoja, kuparilapioita ja teräslaatikoita. Muutamat tuolit täydensivät
kalustoa.
Ne shillingit, jotka kävijät pistivät kassalaatikoihin, putosivat
suoraan maanalaiseen huoneeseen, johon päästiin vain maanalaista
käytävää myöten molemmista sisäänkäytävistä. Sillä tavoin ei niillä
virkailijoilla, jotka vartioivat kassalaatikoita, ollut aavistustakaan
niistä rahoista, jotka kerran oli pistetty laatikoihin. Rahat keräsi ja
laski aivan toinen virkailijajoukko, joka kävi maanalaisissa huoneissa
joka kolmas tunti ja toi saaliin lippaihin lukittuina erikoisesti sitä
varten valmistetuissa, vaatimattoman näköisissä vaunuissa Sydämen
ainoalle ovelle. Ja Sydämen ainoa ovi ei suinkaan ollut Keskuskadulle
päin, se oli kadun suuntaiselle käytävälle, joka oli juuri niin
leveä, että yhdet vaunut kerrallaan voivat siitä kulkea. Eräs Sydämen
virkailijoista vastaanotti ja kuittasi raha-arkut, ja vei ne sisään.
Mutta ei hän eikä rahojen kerääjä saanut tulla Sydämeen itseensä.
Samana iltana kuin salainen kohtaus Julietten ja Ilamin välillä oli
tapahtunut, ei tavallinen väki vartioinut Sydämen ainoaa ovea, vaan
pitkä sudanilainen, ja hänen vierellään oli automobiili ohjaajineen.
Automobiili kuului niihin moniin, jotka toivat rikkauksia Ilojen
Kaupungista pääkonttoreihin Lontoossa ja Länsipankissa King Williams
Streetin varrella. Autot kulkivat yöllä kaksi kertaa viikossa, ja
pankin konttorit pidettiin erikoisesti auki niiden vastaanottamista
varten. Automobiileihin, jotka kulettavat suuria rikkauksia,
kiinnitetään vähemmän huomiota, jos ne kulkevat yöllä.
Sydämen sisällä oli kolme henkilöä — Ilam itse, keski-ikäinen mies
nimeltä Gloucester, joka koko päivän punnitsi kultaa ja hopeaa ja joka
oli Sydämen johtaja ja kolmas oli pankin konttoristi.
Gloucester punnitsi parhaillaan kultarahoja, konttoristi laski
rahalippaita ja kasasi ne yhteen nurkkaan lähelle ovea, ja Ilam ei
tehnyt mitään paitsi että hän katseli suunnattoman rahakaapin ovea,
kaapin, joka nyt oli nostettu ylös ja seisoi avoinna ja tyhjänä. Tämän
päivän ja kahden edellisen kuluessa oli saatu sisään yli miljoona
shillinkiä porteilla, osaksi kiitos erään suunnattoman juhlan, jonka
Nuorten miesten kristillinen yhdistys pani toimeen, ja osaksi kiitos
ilman. Miljoona shillinkiä painaa noin seitsemän tonnia. Miltei koko
tämä rahamassa oli lähetetty Lontooseen ja Länsi-Pankin kuuluisaan
varmuusholviin, oli vain muutamia arkkuja jälellä. Mutta sitäpaitsi oli
noin kymmenentuhatta puntaa kultaa, joka painoi noin 100 kiloa, ja tätä
kultaa automobiili odotti.
"Seitsemän hopea-arkkua, mr. Gloucester", sanoi konttoristi, "ja kaksi
kultaa."
"Minä saan muut valmiiksi muutaman minuutin kuluttua", vastasi mr.
Gloucester.
"Minä panen siis tarkastuskaavat kuntoon", sanoi konttoristi.
"Niin, tehkää se", sanoi mr. Gloucester, joka oli tarkka vanhus,
silmälasit nenällään. Ja hän jatkoi kullan punnitsemista.
Juuri tällä mielenkiintoisella ja jännittävällä hetkellä kääntyi
paksu teräsovi saranoillaan, ja sisään tuli sinipukuinen mies,
jolla oli harmaa tukka pehmeän hatun alla. Mr. Gloucester, joka oli
hiukan huonokuuloinen ja likinäköinen, ei nähnyt eikä kuullut hänen
tuloaan. Eikä sitä tehnyt Ilamkaan, joka nyt oli kaapissa mittaamassa
sen hyllyjä. Mutta pankin konttoristi, joka seisoi oven vieressä,
näki miehen sangen selvästi. Ja hän hypähti pystyyn joko pelosta,
hämmästyksestä tai pelkästä hermostumisesta.
Mies sulki oven jälestään.
"Mitä..." alkoi konttoristi.
"Menkää huoneen toiseen päähän", sanoi mies käskevästi.
"Mr. Ilam!" huusi konttoristi kunnioittavasti, mutta peloissaan.
"Menkää huoneen toiseen päähän!" toisti mies. Nyt konttoristille
selvisi, että miehellä oli revolveri. Mr. Gloucester huomasi nyt myös
miehen revolvereineen, ja mr. Ilam tuli ulos panssarikaapista kuin
peikko rasiastaan.
XX LUKU.
MITÄ JETSAM HALUSI.
"Hei, Jos!" sanoi kutsumaton vieras keveällä, välinpitämättömällä ja
sangen tiukalla äänellä.
Oli sangen nerokasta, että hän kutsui mr. Ilamia nimellä Jos. Tämä
lyhyt ja tuttavallinen nimi, joka viskattiin Ilojen Kaupungin
kunnioitettavalle johtajalle vasten kasvoja, teki sellaisen vaikutuksen
mr. Gloucesteriin ja konttoristiin, että he eivät tulleet näytelleeksi
mitään osaa niissä tapauksissa, jotka nyt seurasivat. He olivat
sanattomia hämmästyksestä. He odottivat vain kauhistuneina, että salama
iskisi tuohon röyhkeään olentoon.
Eikä Ilam itse tiennyt mitä hänen olisi tehtävä. Hän aikoi juuri sanoa
tunkeilijalle, ettei hänellä ollut oikeutta puhua hänelle sillä tavoin,
kun hänelle selvisi, miten naurettavaa hänen oli antaa käskyjä ja miten
hyödytöntä se olisi. Ja sitäpaitsihan miehellä oli revolveri.
"Jetsam!" huudahti Ilam vain tuskallisesti hämmästyneenä.
"Aivan niin", sanoi Jetsam.
Ja tuo järkähtämätön, harmaatukkainen mies väsyneine silmineen ja
kuluneine pukuineen istuutui huolimattomasti erään laskupöydän reunalle
ja heilutteli jalkojaan kumartuen eteenpäin.
Molemmat virkailijat olivat tällä hetkellä varmat siitä, että tulokkaan
täytyi olla Persian shaahi taikka ehkä joku Ilamin vanha ja hyvä
tuttava, ehkäpä rikkaampi kuin Ilam itse. Pankin konttoristi tunsi
ulkonäöltä monta pankinjohtajaa, jotka kävivät noin huonosti puettuina
kuin tuo pöydällä istuja. Mutta heillä ei ollut revolvereja mukanaan.
Tuo revolveri teki sangen huolestuttavan vaikutuksen. Mutta he
jatkoivat työtään kuin olisi suojelusenkeli heitä turvannut.
Ilam sulki panssarikaapin oven.
"Päästikö ovenvartia teidät sisään?" kysyi hän.
"Ei, ei suinkaan.", sanoi Jetsam.
"Eikö hän ole paikoillaan?"
"Ei, ei juuri tällä hetkellä. Olen antanut viedä hänet pois hetkiseksi.
Hän tulee epäilemättä juuri minun lähdettyäni. Minusta oli mukavampaa
asettaa siihen oma vahtini."
"Mutta mitä sudanilainen sanoi?"
"Kuka sudanilainen?"
"Se sudanilainen, joka on oven ulkopuolella."
"Vai niin, hänkö. Hän ei sanonut mitään."
"On aivan sääntöjenvastaista, että olette täällä, tiedättekö", sanoi
Ilam, "Ja minä pyydän teitä menemään."
"En voi todellakaan mennä juuri nyt", sanoi Jetsam.
"Mitä täältä tahdotte?"
"En mitään", sanoi Jetsam, "paitsi pitää huolta tästä revolverista.
Minä teen pian jotain."