heidän jälleen tultuaan alas, "ja lääkärit —ᵣ meillä on ollut kaksi —
sanovat, että hänen iässään on parantuminen mahdotonta. Hänen täytyy
syödä juoksevaa ruokaa, ja hän voi liikuttaa silmiään niin paljon kuin
näitte, mutta muuten hän ei voi liikkua eikä tietenkään puhua."
Hän oli vienyt nuoret sukulaisensa yläkertaan, ja tuon vanhan rouvan
näkeminen, joka makasi siinä kuin ruumis vuoteessa sairaanhoitajatar
vuoteensa ääressä yhtä liikkumattomana, oli tehnyt Paulineen ja Rosieen
syvän vaikutuksen. Totta puhuen teki koko talo heihin masentavan
vaikutuksen. Se oli suuri ja ylellinen, mutta ei läheskään niin
suurenmoinen kuin rikkaan Ilamin asunnolta olisi voinut odottaa. Ilam
ei ollut rikkaan miehen näköinen, hän ei puhunutkaan kuin rikas mies,
ja molemmat nuoret tytöt alkoivat vähitellen käsittää, miten hyödytän
rikkaus on sille, jolla ei ole kylliksi mielikuvitusta voidakseen tehdä
sillä jotain. Lyhyesti sanoen, heidän oli sääli Ilamia.
"Meidän on sääli sinua", sanoi Rosie hiljaa.
"Ja täällä minä olen yksinäni", jatkoi Ilam. "Mitä minä teen? Mitä voi
yksinäinen mies ylimalkaan tehdä. Minulla on sairaanhoitajatar. Voin
saada viisikymmentä sairaanhoitajatarta, jos tarvitsen. Ja voin saada
palvelijoita. Mutta mitä ovat sairaanhoitajattaret ja palvelijat? Te
ymmärrätte asemani, eikö totta?"
"Niin, täydellisesti", sanoi Pauline.
He joivat uudelleen iltapäiväteetä Ilamin salissa, Ilam joi teensä
suurina kulauksina.
"Tunnen olevani aivan poissa suunniltani", sanoi hän.
"Niin, se on luonnollista", sanoi Rosie ystävällisesti.
"Kuten voitte käsittää, on tässä kylässä kovin paljon tekemistä. Mutta
miten voin siitä selvitä, kun äiti-raukkani on niin sairas. Teillä ei
ole aavistustakaan siitä, mitä hän oli minulle. Uskoin hänelle kaiken —
kaiken."
Ilamin pienissä silmissä näkyi kyyneleitä. Nämä kyyneleet suuren,
voimakkaan miehen silmissä saivat Rosien katsomaan ulos ikkunasta.
"Toivoisin, että voisimme sinua auttaa", sanoi Pauline hetken kuluttua.
"Tekisimme mitä tahansa", sanoi Rosie.
Ilam katsahti ylös.
"Te voitte tehdä kaiken minun hyväkseni", sanoi hän. "En uskaltanut
pyytää teitä, mutta koska itse sanotte... Ja minä pidän huolen siitä,
että se maksaa vaivan. Luvatkaa siihen."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Pauline pelästyneenä Rosien pannessa
takaisin pöydälle palan kaakkua, jonka hän oli ottanut.
"Tulkaa tänne asumaani", sanoi Ilam suoraan.
"Mekö molemmat?"
"Niin, molemmat."
"Sitä emme todellakaan voi tehdä", sanoi Pauline.
"Ei, ei tietenkään. Mutta eikö se olisi suurenmoista", sanoi Rosie.
"Miksi ei?" kysyi Ilam. "Te olette omat herranne, eikö totta? Mikä
teitä voi estää?"
"No, ymmärräthän", sanoi Pauline vakavasti, "että meillä on elatuksemme
huolehdittavana, ja meillä on asuntomme, ja..."
"En tiedä, miten paljon te kaksi ansaitsette", sanoi Ilam, "mutta minä
maksan teille mielelläni kolme kertaa niin paljon, mitä se lieneekin."
"Siitä tulee viisisataaneljäkymmentäkuusi puntaa vuodessa sitten",
sanoi Rosie, joka oli nopea laskemaan.
"Sanokaamme kuusisataa." Ilam pyöristi summan kädenliikkeellä.
Nuorista tytöistä hän tuntui nyt enemmän miljonääriltä kuin alussa.
"Suostukaa nyt", sanoi Ilam. "Sanokaa kyllä. Se oli äkkinäinen
päähänpisto, mutta se on yhä parempi, mitä enemmän sitä ajattelen."
"Mutta emmehän voi sanoutua irti paikastamme", vastusti Pauline.
"Miksette?" kysyi Ilam.
"En tiedä", änkytti Pauline, "Se kuuluu niin ihmeelliseltä. Se tulee
niin äkkiä. Mitkä velvollisuudet meillä täällä olisi?"
"Velvollisuus olla emäntänä täällä huvilassa ja hoitaa äiti-raukkaani.
Luonnollisesti pidän sitäpaitsi sairaanhoitajattaren. En tiedä miten
monta palvelijaa täällä on — viisi tai kuusi?"
"Ja meidän tulisi hoitaa kaikkea?" kysyi Pauline.
"Kaikkea mikä taloon kuuluu. Myöntykää nyt."
"Mutta entäpä", sanoi Rosie, "ellet ole meihin tyytyväinen?"
(Hän tarkoitti: ellemme me ole sinuun tyytyväisiä.)
"Tulkaa kuukaudeksi koetteelle", sanoi Ilam. "Jos tahdotte sen jälkeen
mennä, niin takaan teille paikan, joka on vähintäin yhtä hyvä kuin se
minkä nyt jätätte. Enhän voi olla sen myötämielisempi, vai mitä? Ja
ajatelkaa, miten vaikea minun asemani on."
"Mitä sinä sanot, Rosie?" kysyi Pauline.
"Niin, kun Josephus-serkku on sellaisessa pulassa ja mrs. Ilam-raukka
niin huonona — niin ehkä..."
"Mainiota", keskeytti Ilam. "Te myönnytte. Olen teille hyvin
kiitollinen. Te olette herttaisia nuoria tyttöjä, ja voin todella
vakuuttaa teille, että teille tulee vapaata ja hyvä elämä täällä."
"Sinä viet myöntymyksen meiltä", sanoi Pauline punastuen ja hymyillen
Ilamin kiittäville sanoille.
"Voimme-aloittaa heti, eikö totta?" sanoi Ilam, "Tänä iltana?"
"Oi, se ei ole mahdollista", sanoi Rosie. "Meillä on molemminpuolin
kuukauden irtisanomisaika Shooterilla."
"Siitä ei tarvitse välittää", sanoi Ilam. "Minä lähetän hänelle shekin
kuukauden palkasta, niin ei hänellä ole mitään valittamista."
Siten asiat järjestyivät niin, että Pauline ja Rosie ottivat auton
Ilojen Kaupungista noutaakseen tavaransa, ja Ilam järjesti kaiken tuota
pikaa. Auto tilattiin puhelimella ja seisoi pian huvilan ulkopuolella.
"Sinä esittelet meidät mr. Carpentarialle, eikö totta?" sanoi Rosie
hymyillen istuessaan autossa.
Ilam rypisti otsaansa, mutta koetti olla ystävällisen näköinen.
"Onko teillä halua tutustua häneen?" kysyi hän.
"Kyllä, tietysti!"
"Niin, niin, sen kai kyllä saatte", myönsi Ilam.
"Sanohan, eikö tämä ole hirveän hauskaa?" kuiskasi Rosie Paulinelle
heidän ajaessa pois. "Voimme mennä minne tahdomme Ilojen Kaupungissa.
Voimme säästää ainakin viisisataa puntaa vuodessa, ja ehkä saamme periä
hänet."
"Hiljaa!" rauhoitti Pauline häntä.
Ja kolmen tunnin kuluttua olivat nuo käytännölliset kaksoiset Ilamin
huvilassa kuin olisivat he eläneet siellä koko ikänsä. He juttelivat
Ilamin kanssa salongissa, ja Ilam itse oli ehdottomasti terveemmän
näköinen.
"Älkää ruvetko rasittamaan itseänne", sanoi Ilam, "mutta
luonnollisesti..."
Ovikelloa soitettiin rajusti ja palvelija astui sisään.
"Se on mr. Carpentaria", sanoi palvelija.
Ilam kalpeni.
"Tuokaa hänet sisään", sanoi Rosie rauhallisesti palvelijalle.
"Kyllä, neiti Rosie", vastasi palvelija, joka useimpien palvelijoiden
tavoin oli heti selvillä uusien tulokkaiden nimestä, asemasta ja
arvosta.
"Sinä lupasit esitellä meidät hänelle, kuulehan", kuiskasi Rosie
Ilamille, "ja me olemme kai nyt emäntinä, vai mitä?"
Carpentaria tuli sisään nähtävästi vielä kiihtyneenä konsertista.
"Sen minä sanon, Ilam..." alkoi hän.
Silloin vasta hän näki kaksoiset, ja Ilam esitteli heidät kömpelöllä
tavallaan. Nuoria naisia ihastutti sekä univormu että Carpentaria itse.
Hän puhui niin vähän ja oli hiukan kalpea, mutta hän oli niin hieno, ja
kaikki hänen liikkeensä olivat niin hillittyjä ja juhlallisia.
"Me näimme teidät iltapäivällä", uskalsi Rosie sanoa.
"Minä en nähnyt teitä, tappio oli siis minun puolellani", vastasi hän
kohteliaasti ja katsoi Paulineen.
Ilam oli vaipunut takaisin tuoliinsa, Carpentaria näki ilmeen hänen
kasvoillaan, ja syntyi kiusallinen vaitiolo.
"Tulin puhumaan liikeasioista kanssanne", sanoi Carpentaria Ilamille,
"mutta en nyt tahdo teitä vaivata, huomenna on kyllä aikaa. Hyvää yötä."
"Toivomme saavamme nähdä teidät kauemmin toisella kertaa", sanoi Rosie
käsittäessään, että Carpentaria todella aikoi mennä.
"Niin, varmasti", sanoi Pauline rauhallisesti, ja vieras kumarsi.
Ja sitten oli Carpentaria, tuo komea näky, kadonnut
"Josephus-serkun hermot ovat aivan pilalla", sanoi Rosie molempien
tyttöjen mennessä ylös, "tilapäinen vieraskin saa hänet hermostuneeksi.
Näitkö hänen kasvojaan kellon soidessa?"
"Kyllä, mies parka!"
"Mutta Carpentaria, sepä vasta mies!" sanoi Rosie innostuneena.
Hetkistä myöhemmin tuli Pauline aamupuvussaan mrs. Ilamin huoneeseen,
ja sairaanhoitajatar meni. Huone oli suuri, siinä oli mahonkihuonekalut
ja suuri ikkuna. Uunissa paloi tuli. Pauline kumartui vuoteen yli
ja hymyili vanhalle halpaantuneelle sukulaiselleen. Vanha nainen
makasi selällään yllään valkoinen yöpuku ja valkoinen myssy ja hänen
käsivartensa lepäsivät tyynyllä ruumista myöten ojennettuina. Hän oli
kuin kuollut, silmiä lukuunottamatta, jotka loistivat kirkkaasti ja
välkähtivät silloin tällöin.
"Onko teillä hyvä?" kysyi Pauline lohduttavasti.
Silmät räpäyttivät.
"Ilam-serkku sanoo, että te pidätte ääneen lukemisesta. Luenko hiukan
teille ennenkuin nukutte?"
Silmät välkähtivät.
"Hyvä, sitten luen."
Pauline otti kirjan yöpöydällä olevasta kirjakasasta. Se oli Frank R.
Stocktonin "Nainen vai tiikeri?" ja hän alkoi lukea siitä äänen.
Luettuaan hetkisen hän keskeytti. Silmät räpyttivät nyt nopeasti,
sitten ne räpyttivät hitaammin, ja sitten ne lakkasivat.
"Tahdotteko minun lukevan hitaammin? Kyllä."
Hän alkoi jälleen lukea, tällä kertaa paljon hitaammin.
Mutta silmät räpäyttivät nyt hurjasti.
"Mitä nyt? Mitä hän voi tarkoittaa?" kysyi Pauline itsekseen.
Suurissa, terävissä silmissä näkyi kyyneleitä, mutta kuitenkaan ei
niiden ilmeessä ollut niin paljon surua kuin suuttumusta. Äkkiä tunsi
Pauline koko sen salaperäisen ilmakehän, joka häntä täällä ympäröi.
"Pitääkö minun todella viettää koko yö täällä noiden silmien kanssa?"
kysyi hän itseltään. "Mitä ne tahtovat minulle kertoa?"
XIV LUKU.
MUSTA LIPAS.
Pauline oli pannut kirjan vuoteelle ja kumartui uunin yli kohentamaan
hiiliä hiilikoukulla. Hän teki sen enemmän hermojaan tyynnyttääkseen
kuin tulta parantaakseen. Sillä tuo käsittämätön arvoitus, joka ympäröi
sairaan naisen hahmoa, oli järkyttänyt häntä syvästi ja täyttänyt hänet
pelolla. Hän piteli hiilikoukkua ja kuunteli. Ei ääntäkään kuulunut
paitsi kellon tikutusta uuninreunalla, Koko nukkuvasta talosta ei
kuulunut mitään. Oli kuin hän olisi ollut yksin koko talossa tämän
elävän ruumiin kanssa, ja kuitenkin hän tiesi, että Rosie, Josephus
Ilam, sairaanhoitajatar ja puoli tusinaa palvelijoita oli eri huoneissa
ja nukkui tai koetti nukkua.
Siten hän istui pitkän aikaa. Vihdoin hän nousi ja katsoi jälleen
sitä ihmistä, jonka hoitajaksi hänet oli pantu. Hehkuvista, ankarista
silmistä valui edelleenkin kyyneliä, ja kyyneleet valuivat syviin
ryppyihin kasvojen molemmin puolin ja alas tyynylle. Varovaisesti
Pauline pyyhki ne pois, ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.
Murhenäytelmä tämän vanhan, vanhan ihmisen elämässä, joka tähän asti
oli ollut niin tuima ja vallanhimoinen ja joka nyt oli avuttomana ja
pelokkaana, kävi syvälle hänen sydämeensä.
"Mikähän häntä vaivaa?" ajatteli Pauline kiihkeästi.
Silloin hän tuli ajatelleeksi, että hän oli väärinkäsittänyt
silmänräpytyksen ja että mrs. Ilam tahtoi vain, että hän jatkaisi
lukemista. Hän alkoi siitä mihin hän viimeksi oli jäänyt ja luki hyvin
hitaasti ja sangen äänekkäästi. Ja heti alkoivat silmät räpyttää
levottomasti, ensin nopeasti, sitten hitaasti. Silmäterätkin liikkuivat
puolelta toiselle. Oli selvää, ettei potilas ollut tyytyväinen.
Pauline laski epätoivoisena kirjan jälleen kädestään.
Silmät liikkuivat hiukan edestakaisin.
"Hän tahtoo jotain täältä huoneesta. Mitä se voi olla?" sanoi Pauline
itsekseen. "Ehkä hänen on jano."
Hän meni yöpöydän luo ja kaatoi hiukan vettä halvaantuneen kuppiin
ja piteli sitä mrs Ilamin huulilla. Mutta silmät sulkeutuivat kuin
olisivat ne tahtoneet kieltäytyä, ja kasvoille, joilla voi olla vain
yksi ilme, surumielisyys, näytti leviävän mitä synkin alakuloisuus.
Silloin Pauline sai viisaan päähänpiston.
"Kuulkaa", sanoi hän ystävällisesti vanhalle naiselle. "Minä teen
teille kysymyksiä. Vastaukset ovat vain kyllä tai ei. Jos tarkoitatte
ei, niin koettakaa pitää silmäluomet hiljaa, mutta jos tarkoitatte
kyllä, niin räpyttäkää niin paljon kuin voitte. Ymmärrättekö?"
Silmäluomet räpyttivät, ja sitten ne alkoivat jälleen tuijottaa kauhean
liikkumattomalla katseella kattoon.
"Nyt aloitan", sanoi Pauline. "Onko teidän epämukava?"
Silmäluomet eivät liikkuneet.
"Onko teidän jano?"
Silmäluomissa näkyi pieni värähdys, jota potilas nähtävästi koetti
estää.
"Tahdotteko jotain?"
Nyt silmät räpyttivät.
"Jotakin henkilöä?"
Ei räpytystä.
"Jotain täällä huoneessa?"
Vilkas räpytys.
— "Onko se yöpöydällä?"
Silmät eivät liikahtaneet.
"Voinko nähdä sen tästä?"
Vilkas räpytys.
Kesti hämmästyttävän kauan ennenkuin Pauline löysi sen esineen, jonka
vanhus halusi, ja hän aikoi jo luopua yrityksistään, kun hän vihdoin
löysi mustan, kiillotetun lippaan, pienen laatikon.
"Tahdotteko tämän lippaan?"
Silmät liikahtivat vilkkaasti.
Hän toi lippaan vuoteen luo. Se oli noin kahdeksan tuuman levyinen
molempiin suuntiin ja kolmen tuuman syvyinen. Kanteen oli upotettu
helmiäistä, joka muodosti ruusukimpun. Siinä oli suuret messinkiset
koristeet ja avaimenreikä. Se oli lukossa.
"Haluatteko minun avaavan sen? Se on lukittu."
Silmät olivat hiljaa.
"Panenko sen muualle?"
Ne räpyttivät.
"Kaappiin?"
Ei vastausta.
"Yöpöydälle?"
Silmät olivat liikahtamatta.
"Teidän lähellenne?"
Silmät räpyttivät.
"Vuoteeseen?"
Ei vastausta.
"Vuoteen alle?"
Ei vastausta.
Pauline oli epätietoinen.
"Tyynynne alleko?" kysyi hän.
Silmäluomet liikkuivat ylös alas, ei erikoisen innostuneesti, mutta
kuitenkin tyytyväisinä.
Ja hyvin varovasti Pauline nosti tyynyä ja mrs. Ilamin päätä ja pani
lippaan sekä tyynyn että patjan alle.
"No noin! Onko se oikein?"
Surulliset silmät räpyttivät, ja heikko huokaus kuului kalpeiden,
kapeiden huulien välistä. Mutta vaikka se olikin heikko, tuli se
halvatun naisen sisimmästä sydämestä. Se oli kuin, huokaus, joka
ilmaisi, että hänen viimeinen tahtonsa oli täytetty.
"Minä menen nyt hiukan levolle", sanoi Pauline, ja sammutettuaan
sähkövalon paitsi pientä pöytälamppua paneutui hän leposohvalle mrs.
Ilamin jalkopäähän. Hän levitti huovan ylleen, sulki silmänsä ja koetti
nukkua. Mutta hän ei voinut nukkua. Hänen aivonsa työskentelivät kuin
kellonkoneisto, ja hänestä tuntui kuin, niissä olisi sytytetty ja
sammutettu sähkövaloa. Mihin ihmeen taloon hän ja Rosie olivatkaan
tulleet? Mikä oli tämän äkillisen halvauksen omituinen salaisuus ja
mitä merkitsi Josephuksen huolestunut ja väsynyt ilme, mikä oli syynä
siihen, että Carpentaria oli tullut ja sitten äkkiä mennyt jälleen? Ja
ennen kaikkea, mitä tuo vanha nainen tahtoi lippaasta? Mitä siinä oli
sisällä?
Älkää luulko Paulinen katuneen sitä, että hän oli tullut. Sitä hän ei
tehnyt. Lukuunottamatta yön pimeyden vaikutusta ja kauheaa sairasta
ei hän ollut arka. Eikä Rosiekaan. He eivät pelänneet salaperäisiä
asioita. He olivat hyvin käytännöllisiä nuoria naisia, joita ei
mikään käsittämätön voinut peloittaa tai säikyttää. Ja että Pauline
oli nainen, joka ei ollut altis hermostumiselle, sen hän sai tietää
seuraavina hetkinä. Leposohvaltaan hän voi nähdä suuren ranskalaisen
ikkunan. Hän kuvitteli että nuo raskaat, tummanpunaiset uutimet
vedettiin hiukan syrjään eräästä kohdin, noin neljä jalkaa lattiasta
ja hän kuvitteli, että hän tällä kohti voi nähdä sormen, joka piteli
uutimia. Hän sanoi itselleen, että tämä oli naurettavaa, että uutimen
takana ei voinut olla mitään sormea ja sulki silmänsä. Mutta kun hän
avasi ne jälleen, paloi tuli uunissa hiukan kirkkaammin, ja nyt hän
näki selvemmin kuin ennen jotakin, joka muistutti sormea.
Rohkeasti, mutta sykkivin sydämin hän nousi ylös ja lähestyi ikkunaa.
Uutimen reunassa oli sormen kaksi viimeistä niveltä — sormen, jonka
päässä oli pyöreä ja hyvin valkoinen kynsi! Ja sitäpaitsi koko uudin
heilui hiukan, niinkuin sen takana olisi ollut joku, joka ei millään
ehdolla tahtonut liikahtaa. Pauline muisti, että ikkuna tahallaan oli
jätetty auki, ja että se johti parvekkeelle, kuten useimmat huvilan
ikkunoista.
Hän lähestyi rohkeasti ikkunaa ja veti päättäväisesti uutimen syrjään.
XVII LUKU.
MIES PARVEKKEELLA.
Uutimen takana seisoi mies. Ranskalainen ikkuna oli ainakin kahdeksan
tuuman verran avattu, ja mies seisoi osittain aukossa, osittain
huoneessa. Hän ei peräytynyt. Hän ei näyttänyt edes pelästyvän, eipä
hämmästyvänkään. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli harmaa tukka
ja kärsineet, sangen surulliset kasvot, ja hänellä oli yllään sininen
puku, joka oli täynnä tahroja ja muita merkkejä siitä, että hän vietti
väkivaltaista ja jännittävää elämää. Hän oli juuri se mies, jonka Ilam
oli haudannut, ja joka oli Carpentarialle ilmoittanut nimekseen mr.
Jetsam.
"Mitä te teette täällä?" kysyi Pauline hiljaa, mutta rohkeasti. "Mitä
te tahdotte?"
Hän hillitsi pelkonsa, vaikka hänen sydämensä sykki hurjasti. Hän
päätti suoriutua tästä tilanteesta yhtä hyvin kuin edellisestä.
"Nyt, kun olette nähnyt minut, haluan puhua kanssanne", vastasi mies.
"Te kiipesitte parvekkeelle, eikö niin?" kysyi Pauline.
"Niin", vastasi mies. "Ei mikään ollut sen helpompaa. Löysin tikkaat."
"Teidän on parasta mennä, ja heti paikalla."
"Entä mitä muuten?"
"Muuten kutsun tietysti talon isännän. Sen teen joka tapauksessa."
"Ei", sanoi Jetsam, "taivaan tähden, älkää kutsuko Josia."
"Josia?" toisti Pauline hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta.
"Sanoin Josia", sanoi mies. "Minä te pidätte minua?"
"Pidän teitä tietysti murtovarkaana? Minä muuna?"
"Olenko minä murtovarkaan näköinen?" kysyi mr. Jetsam vakavasti.
"Katsokaa tarkemmin, olenko murtovarkaan näköinen."
"Mikä lienettekin", sanoi Pauline hyvin päättäväisellä äänellä, "en voi
jatkaa tätä keskustelua. Olen vastuussa tästä avuttomasta naisesta, ja
teidän täytyy mennä."
Mies katsoi häneen kiinteästi, ja Paulinesta hänen katseensa näytti
surulliselta, mutta samalla kertaa hyvin vilpittömältä. Se muistutti
mrs. Ilamin katsetta, ja nyt, kun hänen silmänsä kyyneltyivät,
muistutti se sitä vielä enemmän.
"Neiti Dartmouth", sanoi hän, "voin helposti todistaa, etten ole
murtovaras."
"Tunnetteko minut?"
"Tiedän teistä. Tiedän nimenne, tunnen teidät myös ulkonäöltä. Tiedän,
että te ja teidän sisarenne olette pelkästä hyväsydämisyydestä tulleet
tähän kohtalokkaaseen taloon."
"Älkää sanoko sellaista", sanoi Pauline, jolle kaikki imartelu, paitsi
hänen ulkonäköään koskeva, oli vaiva. Hän koetti olla puhumatta niin
kylmällä, ankaralla ja kovalla äänellä kuin hän olisi tahtonut.
Harmaatukkaisen miehen silmät näyttivät hypnotisoivan hänet, riistävän
häneltä alotekyvyn ja tahdonvoiman.
"Sanon sen aivan niinkuin tahdotte", sanoi mr. Jetsam, "jos vain
annatte minun tulla huoneeseen ja selittää mitä haluan."
"Mahdotonta!" huudahti tyttö.
"Miksi mahdotonta? Se on päinvastoin hyvin helppoa", sanoi mr. Jetsam.
"Minun on vain suljettava ikkuna" — hän sulki sen — "ja tultava sisään"
— hän tuli sisään — "ja pyydettävä teitä kuuntelemaan minua."
Hän laski hattunsa tuolille. Pauline syöksyi äkkiä uunin luo, jonka
vieressä oli soittokello. Samassa hetkessä syöksyi myös mies sinne ja
tarttui häntä ranteeseen juuri kun hän oli painamaisillaan nappia. He
seisoivat molemmat hetkisen jäykkinä kuin kuvapatsaat.
"Ymmärrän teidän tunteenne", sanoi mr. Jetsam kiihtyneellä äänellä.
"Ihailen teitä. Mutta ennenkuin soitatte tuota kelloa, niin sallikaa
minun vakuuttaa teille juhlallisesti, että jos soitatte, tuotatte
murhan tähän taloon. Te saatatte silloin häviön eräälle perheelle,
ellei kahdellekin. Uskokaa minua, ette voi olla uskomatta minua. Miehen
totuudenmukaisuus ilmenee hänen joka sanastaan, ja tehän ymmärrätte,
että puhun totta."
Pauline meni pois uunin luota, ja mies päästi hänen käsivartensa.
"No niin?" sanoi Pauline kysyvästi.
Hän ei itsekään tiennyt sitä, mutta hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti
nenän kautta, ja sieraimet olivat laajentuneet. Mutta hän huomasi
luultavasti ihailevan katseen mr. Jetsamin silmissä.
"Neiti Dartmouth", alkoi mies, mutta keskeytti.
He tulivat molemmat ajatelleeksi halvattua, joka makasi vuoteessa, ja
Pauline kumartui hänen ylitseen. Silmät vilkkuivat levottomasti ja
tuijottivat itsepäisesti samaan kohtaan katossa. Silmät olivat nyt
kuivat, mutta Pauline näki kyynelten jälkiä ryppyisillä poskilla, ja
hän kuivasi ne kuten hänen velvollisuutensa oli.
"Oi, kunpa voisitte neuvoa minulle, mitä minun on tekeminen", sanoi hän.
Sitten hän kääntyi jälleen mr. Jetsamin puoleen, mutta jäi seisomaan
vuoteen viereen. Pöytälamppu punaisine silkkivarjostimineen ja uunissa
oleva takkavalkea antoivat kylliksi valoa.
"Neiti Dartmouth", alkoi mr. Jetsam uudelleen, "kerran tehtiin Ilamin
perheessä kauhea rikos, pahimpia rikoksia, mitä ylimalkaan on olemassa.
Sitä ei koskaan voida hyvittää, mutta nyt, monen, monen vuoden
kuluttua, voidaan se osaksi sovittaa."
"Kuka teki tämän rikoksen, ja mikä se oli? Murha?" kysyi Pauline.
"En voi sanoa kuka sen teki", vastasi mies, "eikä se ollut murha. Se
oli pahempaa kuin murha."
"Mistä tiedätte sen olleen pahemman kuin murhan? Miten tämä voi teitä
liikuttaa?"
"Minä olin uhri", sanoi mies rauhallisesti. "Minä olin uhri, minä olen
uhri."
"Hiljaa", sanoi Pauline varoittavasti. "Ei niin kovasti!"
Mies kääntyi vuoteeseen päin omituinen ilme kasvoillaan.
"Miksei kovasti?" kysyi hän. "Hän kuulee kuiskauksenkin. Hän on kuullut
kaiken, mutta hän ei voi tehdä mitään."
Hänen äänessään oli katkeruutta, ja hän osoitti vanhaa naista. Mutta
tämän silmät olivat jäykästi kääntyneet kattoon päin.
"Te olette julma", sanoi Pauline. "Te kiusaatte häntä."
"Ei, kaukana siitä", sanoi mr. Jetsam. "Olen hyvä hänelle.
Oikeudenmukaisuus on aina hyvä, sillä se yksin voi antaa rauhaa, ja
ilman rauhaa ei ole onnea."
"Te ette puhuisi siten, jos koskaan olisitte ollut onnellinen", sanoi
Pauline.
"Ellen ole ollut onnellinen, niin se on siksi, ettei minulle ole
myönnetty oikeutta, ja te voitte auttaa minua sitä saamaan."
"Sanokaa millä tavoin", sanoi Pauline.
"Te tahdotte siis olla sokea välikappale", sanoi hän.
"Sanokaa miten", toisti tyttö.
"Olen kauan katsellut teitä ikkunasta", sanoi mies, "ja se, mitä näin,
todisti minulle, että te tiedätte enemmän tästä kuin tahdotte ilmaista."
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Pauline.
"No niin", sanoi mr. Jetsam, "asia on näin, mrs. Ilam ei voi puhua, ei
voi ilmaista mitään. Minä näin teidän ottavan mustan lippaan yökaapista
ja panevan sen halvatun tyynyn alle. No niin, te olette perheenjäsen
eikä kukaan voi kieltää teitä sitä tekemästä. Jos teidän serkkunne Ilam
olisi ollut täällä teidän sijastanne, niin olisin ottanut sen lupaa
kysymättä. Mutta koska te nyt olette täällä, niin pyydän hartaasti
teitä antamaan sen minulle."
Pauline tuijotti vanhusraukkaa vuoteessa.
"Tuleeko hänen saada tuo lipas? Tuleeko hänen saada tuo lipas, mrs
Ilam?"
Tuijottavat surumieliset silmät eivät liikahtaneet. Silmäluomissa ei
näkynyt pienintäkään värähdystä.
"Miksi teette hänelle kysymyksiä?" kysyi mr. Jetsam.
"Hän tarkoittaa, että teidän ei pidä saada lipasta", sanoi Pauline
ja kääntyi uudelleen mrs. Ilamin puoleen. "Tarkoitatteko, että tämän
miehen on mentävä ilman lipasta?"
Silmät räpyttivät nopeasti.
"Se tarkoittaa kyllä. Teidän täytyy mennä — nyt heti. Olen jo liian
kauan kuunnellut teitä", sanoi Pauline.
"Ei voi olla mahdollista, että kiellätte minulta tämän", sanoi mies.
"Mahdotonta! En usko tuon silmänräpytyksen merkitsevän mitään,
mutta vaikka se merkitsisikin, niin hän ei tietenkään tahdo minun
saavan lipasta. Mutta minun täytyy se saada. Neiti Dartmouth, kaikki
riippuu siitä, saanko lippaan. Sen sisältö on välttämätön, jotta
oikeus tapahtuisi. Pyydän teitä mitä hartaimmin ja niin juhlallisesti
kuin mahdollista antamaan sen minulle. Ette voi epäillä minun
vilpittömyyttäni."