mutta jäi itse ulkopuolelle. Virkailija puhalsi pilliin, ja kiertopyörä
alkoi hiljaa kiertää. Pyörä oli rakennettu 60 henkilöä varten, ja kun
se oli täynnä, tuotti se satakahdeksankymmentä puntaa kerralla... ja
Carpentaria tunsi olevansa yksin siinä.
"Onko tämä jokin ansa?" ajatteli hän. Mutta hän ei nyt välittänyt,
siitä oliko se ansa vai eikö.
Sitä mukaa kuin pyörä nousi, oli hänellä ihana näköala yli
ilotulituksen, joka nyt komeili täydessä loistossaan kuin suunnaton,
kimalteleva ja säihkyvä matto, jonka vaihtelevat värit kuvastuivat
Thamesin tyyneen, kirkkaaseen pintaan. Ja korkealla ilotulituksen
yläpuolella oli ukonilma tulossa. Päivä oli ollut hyvin lämmin, jopa
helteinen, ja niille, jotka Ilojen Kaupungista ansaitsivat rahaa, oli
ollut mieluisa yllätys, ettei ollut tullut sadetta.
Vihdoin pyörä hidastui ja pysähtyi. Kori oli ylhäällä,
kolmesataaneljäkymmentä jalkaa maan yläpuolella. Hahmo näkyi korin
yläpuolella olevalla sillalla. Ovi avautui ja Ilam astui sisään.
"Mikä on tämän tarkoituksena?" kysyi Carpentaria nousten ylös ja
tunnustellessaan, että revolveri oli vakavasti hänen kädessään.
"Tarkoitus on, että tahdon puhua teidän kanssanne kahdenkesken",
vastasi Ilam, "emmekä voi olla turvassa missään tuolla alhaalla."
"Mitä te pelkäätte?"
"En voi sanoa teille, mitä pelkään", sanoi Ilam.
"Kaikki mitä voin sanoa, on, että kaupunki on käynyt sangen
merkilliseksi viime päivinä."
"Niin, se on varma se", sanoi Carpentaria painokkaasti.
"Ja koska te vaivauduitte viemään minut ylös tuolla", — hän osoitti
ilmapalloa, josta lähti voimakkaita valonheittäjäsäteitä pimeyteen —
"niin arvelin, että minä voin vaivautua tuomaan teidät tänne. Se on
varmempaa."
Carpentaria huomasi nyt miten kalpea hän oli, miten hänen ulkonäkönsä
oli muuttunut ja miten hermostuneelta hän vaikutti.
"Toivon niin", sanoi Carpentaria. "Mitä te tahdotte minulta?"
"Istuutukaamme", sanoi Ilam ja yskäsi heidän istuutuessaan kummallekin
puolelle koria. "Tahdon selittää teille mitä tahdon kolmella sanalla.
Miten paljon tahdotte, jos vetäydytte syrjään Ilojen Kaupungista? Sanon
sen suoraan. Miten paljon tahdotte?"
"Vetäytyäkseni pois Ilojen Kaupungista? En tee sitä, mistään
hinnasta", sanoi Carpentaria. "Kaikki Rockefellerien kulta ei voisi
sitä maksaa. Minulla on konserteissani suurin yleisö, mitä kellään
orkesterinjohtajalla on koskaan ollut, ja siitä minä pidän. Se on
enemmän arvoista minulle kuin raha."
"Onko se teille enemmän arvoista kuin henkenne?" kysyi johtaja synkästi.
"Ei, mutta luulen voivani säilyttää sekä henkeni että yleisöni", sanoi
Carpentaria. "Joka tapauksessa olette koettanut kaksi kertaa ottaa
minut hengiltä, ettekä ole onnistunut. Eikä se ole minua peloittanut.
Pelkään vähemmän kuin te tällä hetkellä."
"En ole koettanut murhata teitä", sanoi Ilam.
"Olette koettanut ampua minut ja myrkyttää minut. Miksi, sitä en voi
käsittää."
"Ei, sitä en ole tehnyt", sanoi Ilam.
Carpentariaan ei voinut olla vaikuttamatta se vakuuttava sävy, joka oli
Ilamin äänessä.
"Kuka se sitten oli?"
"En tiedä", sanoi Ilam heikosti. "En tiedä mitä, te tarkoitatte ja
mihin pyritte. Mutta minä annan teille viisikymmentätuhatta vuodessa,
jos menette — katoatte."
"Ei", sanoi Carpentaria. "Minä olen täällä, ja tänne jään."
"No hyvä, silloin saatte vastata seurauksista."
"Minä vastaan aina tekojeni seurauksista. Mutta mitkä ovat seuraukset?"
"No niin", murisi Ilam. "Tehän sanotte, että teitä on yritetty murhata.
Jospa nyt nuo yritykset jatkuvat? Mitä sitten? Tahtoisin kernaasti
pelastaa teidät, ja on mahdollista, että voisin pelastaa teidät vain
saamalla teidät katoamaan."
"Kovin ystävällistä teiltä", sanoi Carpentaria pilkallisesti. "Mutta
vakuutan teille, että nuo juonet henkeäni vastaan herättävät suuresti
mielenkiintoani. En tahdo olla niitä vailla omaisuudestakaan. Alan
pitää niistä. Tottuu nopeaan rikosten täyttämään ilmaan. Ei, herra
johtaja, minä en mene tieheni, mutta Juliette menee, minä lähetän hänet
huomenna pois."
Ilam puraisi huultaan.
"Saammehan nähdä mitä hän tekee", sanoi hän. "Hän pitää minusta. Minä
olen oleva hänelle hyvä mies. Miksi ette tahdo minua hänen miehekseen?"
"Miksi salaa liehittelette häntä? Miksi pakoititte hänet salaamaan
minulta asioita?"
"Se ei kuulu tähän", sanoi Ilam. "Olisin hänelle hyvä mies."
"Mutta millaisen anopin hän saisi, jos menisi teidän kanssanne
naimisiin?" kysyi Carpentaria.
Ilam ei vastannut.
"Enkä minä liioin luule", jatkoi Carpentaria, "että on hyvä olla
naimisissa ihmisen kanssa, joka aina näkee aaveita."
"Näkee aaveita?"
"Ettekö te muka näe aaveita?" kysyi Carpentaria pilkallisesti.
"En... en."
"Tulkaa mukaani, niin näytän teille yhden", sanoi Carpentaria.
Hän oli saanut päähänpiston, että Ilamin ja mr. Jetsamin piti saada
nähdä toisensa.
Ilmapallon valonheittäjän säteet lankesivat häikäisevästi koriin,
ja hetkisen hän näki sudanilaisen mustat kasvot. Sitten ne jälleen
katosivat.
Hän hyökkäsi ovelle, veti sen auki ja tuijotti hämähäkinverkon
kaltaiseen koneistoon, joka hohti himmeän valkeassa valossa.
Kiertoportaat veivät maahan suunnattoman pyörän navasta, ja niitä
myöten laskeutui salamannopeasti alas tumma hahmo. Sitten valo katosi
ja kaikki oli läpitunkemattoman pimeyden vallassa.
XIII LUKU.
MR. JETSAMIN TOIMET.
Carpentaria syöksyi takaisin koriin värähtäen, sillä hänen mieleensä
oli äkkiä johtunut, että Ilam olisi, jos hän olisi niin tahtonut,
voinut työntää hänet alas kolmensadanneljänkymmenen jalan korkeudesta.
Mutta Ilam ei ollut liikahtanut.
"Riittäköön tämä", sanoi Carpentaria, "menkäämme alas. Soittakaa!"
"Ei", sanoi Ilam, "minä tahdon..."
"Me menemme alas", sanoi Carpentaria tiukasti.
"Se koskee Juliettea", rukoili Ilam.
"Me menemme alas", sanoi Carpentaria, "soittakaa!"
Häh istuutui, veti revolverin taskustaan ja pani sen polvelleen.
Ilam huokasi ja painoi valkoista nappia, joka antoi merkin
konehuoneeseen, ja hetkistä myöhemmin tuntui pyörässä vavahdus ja se
alkoi jälleen kiertää. Kori tuli alas sillä puolella, joka oli jokeen
päin, ja ne kaksi, jotka siinä istuivat, näkivät, mitä kauneimman
näyn ilotulituksen juuri loppuessa. Muun muassa näkyi siinä kaksi
muotokuvaa, jotka oli muodostettu raketeista ja joiden alla oli nimet:
Ilam ja Carpentaria. He kuulivat suuren ihmisjoukon huutavan eläköötä.
Sitten kuului toinen ääni, mutta se tuli ylhäältä eikä alhaalta päin.
Ilam hätkähti kuin olisi hän pelästynyt.
"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi Carpentaria, "ei se ole
tuomiopasuuna, se on vain ukonilman alku. Se tulee juuri sopivaan
aikaan kastellakseen kaikki läpimäriksi kotimatkalla."
Sade piiskasi hurjasti ruutuja vastaan.
Heidän päästessään maahan kohtasi omituinen näky heidän katseitaan —
lukemattomia mustia sateenvarjoja, jotka kaikilta puolilta aaltoilivat
Keskuskadulle päin etsien suojaa sen katosten alla. Ja siellä ne
laskettiin alas, niin että niitä kantavat ihmiset näkyivät. Ilojen
Kaupungin porteilla alkoivat sateenvarjot jälleen elää ja kätkivät
jälleen kantajansa. Ukonilma oli jo kohonnut huippuunsa.
"Tulkaa mukaan", sanoi Carpentaria, kun Ilam koetti paeta heidän
lähtiessään Huvittelupuistosta.
"Ei", sanoi Ilam heikosti.
He seisoivat rinnakkain vapaan taivaan alla välittämättä valuvasta
sateesta, ja Keskuskadun katokset olivat heistä vain parin metrin
päässä. Ilmapallon valonheittäjän säteet valaisivat yhä edelleenkin
seutua, mutta ilotulitus oli loppunut.
"Teidän pitää tulla mukaan katsomaan aavetta", sanoi Carpentaria
itsepäisesti ja äänekkäästi, "muuten nostan sellaisen melun tässä
Ilojen Kaupungissa, että se on hukassa. Minä tiedän paljon enemmän kuin
luulettekaan. Minä voin esimerkiksi kysyä teiltä, Ilam, kävelettekö te
öisin omituisia taakkoja kanniskellen?"
Joukko vieraita kiiruhti heidän ohitseen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Ilam. "Olenko — oletteko te järjiltänne?"
"Olen epäilemättä hullu, eikö totta? Tulkaa nyt siis hullun miehen
kanssa!"
Ilam huokasi syvään. He menivät suoraan Keskuskadun poikki ja
tunkeutuivat ulostulevien läpi. Ei kukaan heitä tuntenut.
"Toivoisin, että voisimme ymmärtää toisiamme", sanoi Ilam.
"Olkaa varma siitä, että tulemme toisiamme ymmärtämään", vastasi
Carpentaria. "Muutaman minuutin kuluttua ymmärrämme kyllä toisiamme,
ellen erehdy. Ja voipa tapahtua, että teidän täytyy jättää kaupunki
vähemmälläkin kuin viidelläkymmenellä tuhannella vuodessa, ystäväni."
Hän kuvaili mielessään sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi Ilamin
vastakkain sen miehen kanssa, jonka ruumista tämä oli kantanut
selässään, hän näki tämän omituisen tilanteen, näki itsensä Ilojen
Kaupungin valtiaana ja hän tunsi, että hänellä oli sellainen mahti
Ilamin yli, että hän voi saada tämän noudattamaan hänen pienintäkin
käskyään.
"Tuletteko mukaani huvilaani?", kysyi hän.
"Kuka siellä sitten on?" kysyi Ilam väsyneenä.
"Tohtori Rivers ja aave!"
"Mitä tuo loru aaveesta hyödyttää?"
"Teidän pitää ensin nähdä hänet, ja kun olette nähnyt hänet — ja
ennenkuin hän on nähnyt teidät — saatte sanoa minulle haluatteko
keskustella hänen kanssaan vai eikö. Se on aave, joka on saanut
puhelahjan!"
Ilam ei sanonut sanaakaan. Hän oli nähtävästi aivan suunniltaan.
He pääsivät Carpentarian avaimella sisään huvilaan ja menivät toiseen
kerrokseen ja sisään työhuoneeseen. Carpentaria vei Ilamin parvekkeelle
työhuoneen ikkunasta, mistä ei edes Ilaminkaan ollut vaikeaa päästä.
"Nyt voitte katsoa makuuhuoneeseeni", sanoi Carpentaria.
Ja hän katsoi itse ensin. Ja kylläpä hän kauhistui.
Huone oli valaistu. Mr. Jetsamista ei näkynyt mitään, mutta kaksi
tuolia oli kaadettu kumoon, ja nuori Rivers makasi lattialla silmät
suljettuina ja suuri, vertavuotava haava otsassa.
Carpentaria juoksi huoneeseen ja, omituista kyllä, seurasi Ilam häntä.
Asia oli niin, että Ilam tällä hetkellä luuli Carpentariaa hulluksi ja
makuuhuonetta hullun miehen rikosten näyttämöksi.
Juuri silloin Rivers tuli tajuihinsa.
"Tekö se olette, Carpentaria?", mutisi hän ja hieroi silmiään.
"Olen. Mitä on tapahtunut? Missä on tuo Jetsam, kuten hän itseään
kutsui? Ette kai ole vaarallisesti haavoittunut?"
Kun Ilam sai kuulla Jetsamin nimen, veti hän pelästyneenä henkeä ja
nojautui sängynjalkaan.
"Jetsam?" toisti hän.
"Te näytte tuntevan aaveeni nimeltä?" sanoi Carpentaria, "vaikkei hän
olekaan täällä."
"Hän löi minua päähän tuolilla", sanoi lääkäri nousten istuvaan
asentoon ja painaen nenäliinaa otsaansa vasten, "ja silloin minä kai...
Ei siitä voi olla kuin minuutti tai pari..."
"Mutta mitä hän teki... minne hän joutui?", kysyi Carpentaria
kärsimättömästi.
"Hän tuli hyvin pian tajuihinsa", sanoi Rivers. "Annoin hänelle
rauhoittavaa juotavaa, ja hän kysyi mrs. Ilamia, ja minä sanoin
hänen asuvan yhdessä mr. Ilamin kanssa täällä, ja hän kävi kovin
kiihtyneeksi ja sanoi, että hänen täytyi heti päästä hänen luokseen.
Minä sanoin, ettei se käynyt laatuun, että te ette sallisi sitä, ja hän
oli myöntyvinään, mutta se oli vain ilveilyä, sillä yhtäkkiä, meidän
puhuessamme muusta, otti hän tuolin ja hyökkäsi minun kimppuuni, ja
sitten en muista muuta."
Sanaakaan sanomatta juoksi Carpentaria tielle. Ilamin huvilan päätie
oli selkoselällään ja hän meni sisään huoneeseen. Huoneessa ei ollut
muuta valaistusta kuin tulitikusta tuleva, ja tulitikkua piteli
mr. Jetsam. Hän seisoi tuijottaen mrs. Ilamiin, ja mrs. Ilam istui
liikkumatonna tuolissaan, silminnähtävästi voimatta sanoa sanaakaan
siitä mitä hän olisi tahtonut sanoa. Kamala pelko ilmeni hänen
silmissään. Ei kuulunut hiiskaustakaan paitsi sateen rapinaa ikkunaa
vasten.
Mr. Jetsam kääntyi, ja samassa silmänräpäyksessä hän päästi tulitikun.
Huone oli pimeä. Sitten seurasi lasin kilinää ja sitten raskas
kaatuminen huoneessa. Hiukan etsittyään löysi Carpentaria sähkönappulan
ja sytytti valon. Mrs. Ilamin huulet vapisivat yhä hänen koettaessaan
puhua. Hänen poikansa makasi ähkyen ja suorana lattialla, Mr. Jetsam
oli kadonnut. Ikkuna oli rikki.
Mr. Rivers tuli sisään. Hän oli nyt sitonut päänsä.
"Hän on halvattu", sanoi lääkäri tutkittuaan mrs. Ilamia. "Hän ei
koskaan enää voi liikuttaa jäseniään eikä puhe-elimiään. Hän voi vain
kuulla ja nähdä, siinä kaikki."
II OSA.
KAKSOISET.
XIV LUKU.
KAKSOISET ASTUVAT NÄYTTÄMÖLLE.
Oli omituista, mutta siitä huolimatta totta, että tapauksiin tässä
kerrotun näytelmän toisessa näytöksessä hyvin suuresti vaikutti se,
että Luke Shooter, nuorempi osakas Shooterin muotiliikkeessä, meni
naimisiin. Luke Shooter ei sitä tiennyt. Luke Shooter ei ollut missään
yhteydessä näytelmän kanssa; on päinvastoin hyvin luultavaa, ettei
hän koskaan ole siitä kuullut, jos jätetään sanomalehdissä julkaistut
pikku-uutiset lukuunottamatta. Mutta siitä huolimatta vaikutti
hänen naimisiinmenonsa huomattavasti koko tapahtumakulkuun Ilojen
Kaupungissa. Sillä hän oli mies, jolla oli hyväntahtoisuutta ja joka
tahtoi, että ihmiset pitivät hänestä, ja siksi sai koko Shooterin suuri
henkilökunta vapaata hänen hääpäivänään, joka sattumalta oli tiistaina
4 p. toukokuuta.
Sen verran Luke Shooterista.
Monet konttoriapulaisista viettivät suurimman osan päivää Ilojen
Kaupungissa, joka nyt oli muuttunut Lontoon muotihuvitteluksi, ja
heidän joukossaan olivat kaksoissisarukset Pauline ja Rosie Dartmouth.
Pauline ja Rosie olivat konekirjoittajattaria Shooterin liikkeessä.
He olivat kahdenkymmenenkuuden vuotiaita, pitkiä ja sangen solakoita,
vaikka nuorempi, Rosie, ei ollut aivan niin solakka kuin Pauline.
Pauline oli tumma, kun taas Rosie oli vaalea. Heidän liitossaan edusti
Pauline tervettä järkeä, Rosie taas hyvää tuulta, ja molemmat yhdessä
edustivat sangen suurta kauneutta ja suloa ja kolmenkymmenenviiden
shillingin suuruisia viikkotuloja. Onhan selvää, että kaksi nuorta
tyttöä, jotka yhdessä ansaitsevat satakahdeksankymmentä puntaa vuodessa
ja elävät säästäväisesti pienessä asunnossa elämänhaluisina ja hyvillä
mahdollisuuksilla suorittaa osan ostoksistaan, voivat pitää sangen
hauskaa ja näytellä huomattavaa osaa maailmassa. Ja juuri niin Pauline
ja Rosie tekivät.
He olivat orpoja ja olivat olleet sitä jo kauan.
He tulivat Ilojen Kaupunkiin maanalaisella raitiovaunulla asunnostaan
Shepherds Bushissa, ja Pauline pani floriinin sisäänkäytävän vierellä
olevaan laatikkoon heidän molempain puolesta, aivan kuin olisivat he
olleet kaksi tavallista vierasta, mitä he sillä hetkellä olivatkin.
Vain jotkut harvat kiinnittivät heihin huomiota, mutta aivan
sattumalta, ja siksi, että he olivat sievästi puetut — ja olivat aivan
toistensa näköisiä.
Ilojen Kaupunki sai Paulinen ja Rosien täyden suosion. Heti tultuaan
Keskuskadulle he alkoivat innostua. Aurinko paistoi, liput liehuivat,
raitiovaunut kiitivät eteenpäin, ja tuhannet kävijät antoivat
kaupungille hauskan leiman. He eivät olleet vielä koskaan nähneet
mitään Keskuskadun kaltaista pilareineen ja puoteineen, kirjavine
ihmistulvineen ja valkoisine rakennuksineen.
"Tämä on aivan yhtä hienoa kuin ulkomailla, eikö niin?" sanoi Rosie.
"Parempaakin", sanoi Pauline.
Mutta niinpä ei kumpikaan heistä ollutkaan ollut Boulognea kauempana.
He pysähtyivät puodinikkunoihin, yhtä paljon koristeita ja korutavaraa
katselemaan kuin katsomaan, oliko tukka tai vaatteet juuri sellaisessa
kunnossa kuin päivänpaiste vaati. Tässä voidaan mainita, että heillä
oli tummansiniset kävelypuvut, suuret valkoiset musliinihuivit kaulassa
ja suuret, sinisen- ja mustankirjavat hatut. Se oli yksinkertaista,
mutta moitteetonta. Tietoisuus tästä moitteettomuudesta sai aikaan,
että he silmää räpäyttämättä kestivät muiden naisten tarkastavan
katseen ja lukemattomien nuorukaisten silmänluonnit. Itse asiassa he
olivat sataa aivan hurjia ilosta ja mieltymyksestä Ilojen Kaupungin
elämään ja tunteesta, että olivat vapaita, mutta sitä he eivät
tienneet. Ei. Sitä he eivät tienneet. He olivat varsin hienoja, ja se
puki heitä.
"Tahtoisin mennä johonkin noista hauskoista vaunuista", sanoi Rosie.
"Niin, menkäämme", myönsi Pauline.
"Eivätkö ne ole ihania?" sanoi Rosie.
Ja vain se tyttömäinen hypähtelevä, keinuva tapa, jolla he sirosti
astuivat vaunuihin, ilmaisi hehkuvan elämänhalun heidän suonissaan,
aavistuksen, joka katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Rosien
silittäessä hamettaan ja Paulinen avatessa kukkaroaan hansikoidulla
kädellään antaakseen maksun kulettajalle, oli heillä molemmilla
herttuattaren välinpitämätön ilme kasvoillaan.
Vaunu oli avoin ja istuimet siinä poikkipuolin, ja sen kiitäessä
nopeasti alas Keskuskatua pitkin ja alituisesti kulkiessa toisten,
vastakkaiseen suuntaan kulkevien vaunujen ohi, ohi suihkukaivojen,
kukkapenkkien, norsujen, kameelien ja koko Ilojen Kaupungin omituisen
maailman, kävi ilo hiukan liian hurjaksi Rosien helposti liikutetulle
sydämelle. Hän istuutui lähemmä sisartaan, tarttui hänen käteensä ja
puristi sitä.
"Entäpä jos kohtaamme hänet?" kuiskasi hän.
"Tässä ihmisvilinässä? Ei ikinä! Sitäpaitsi hän luultavasti ei nyt ole
ulkona", sanoi Pauline.
Hän oli vain muutamaa minuuttia vanhempi kuin Rosie, mutta ei olisi
voinut paremmin näytellä vanhemman sisaren osaa, vaikka hän olisi ollut
kymmenen vuotta vanhempi.
"Mutta voihan olla, että tapaamme hänen äitinsä!" sanoi Rosie hiljaa.
"Mitä tyhjää, Rosie. Et kai kuvittele hänen olevan täällä, vai mitä?"
"En tiedä", sanoi Rosie ja nosti leukaansa. "Mutta jos tapaisimme
heidät?"
"No, sitten tapaamme heidät", sanoi Pauline viisastellen.
"Puhutko sinä heille?" kysyi Rosie. "Minä en tahdo."
"Sen saamme nähdä, jos tapaamme heidät", sanoi Pauline.
"Ei, mutta katsohan", huudahti Rosie ihastuneena Keskiaukeasta, jolle
he nyt olivat tulleet. Mutta pian hän päästi jälleen ihastuneen
huudahduksen, ja tällä kertaa se ei koskenut Keskiaukean rakennuksia,
vaan pitkää miestä, jolla oli suuri, punainen tukka ja jotain omituista
liikkeissään, joka juuri meni suoraan kadun poikki vaunujen edestä, ja
jatkoi matkaansa itämaisiin puutarhoja kohti.
"Tuolla!" huudahti Rosie", etkö näe häntä?"
"Kuka? Tuo punatukkainenko?"
"Niin, se on Carpentaria, eikö niin?"
"Niin todellakin, se on hän!" myönsi Pauline yhtä innostuneena kuin
sisar.
"Oi", huokasi Rosie, kun vaunu vei heidät kauemmaksi yleisön
suosikista. "Eikö hän ollut suurenmoinen! Aivan kuten kuvissa, vain
vielä kauniimpi, eikö sinustakin?"
"En voinut nähdä häntä niin tarkoin", sanoi hienotunteinen Pauline.
"Voit kyllä", sanoi Rosie terävästi, "kyllä sinä ihailet häntä. Mutta
sinä olet aina niin jäykkä."
Pauline hymyili rauhallisesti.
"Jospa vain voisimme tavata häntä, tulla esitetyiksi hänelle,
tarkoitan", sanoi Rosie.
"Hyvä ystävä!" torui Pauline. "Älä nyt ole tyhmä. Hän on hirveän rikas."
"Tiedän sen", sanoi Rosie surullisena. "Mutta hän ei ole naimisissa.
Miten sievä hän on!"
Siten nämä kaksi nuorta tyttöä istuivat kuten nuoret tytöt tavallisesti
ja myönsivät suoraan olevansa ihastuneita mieheen, johon he koskaan
eivät olleet tutustuneet, mutta kuten muut tytöt olivat he myös hyvin
kainoja, kun se, jota he ihailivat, voi kuulla heidän sanansa.
Vaunu vei heidät hyvää vauhtia kaupungin toiseen päähän ja he
alkoivat järjestelmällisesti 'läpikäydä' sitä, aina ilmapallosta (he
eivät nousseet siinä ilmaan, mutta katselivat sitä) sudanilaiseen
neekerikylään asti, sirkuksesta naisten näyttelyyn, krikettikentältä
pantomiiniteatteriin, taidenäyttelystä, naisten iltapäiväteehen asti.
Sinne he vihdoin joutuivat ja maksoivat juuri teestä, seitsemästä
leivoksesta ja lisäkermasta, kun kello löi viisi. Silloin he muistivat,
että juuri silloin aikoi sotilasorkesteri soittaa itämaisissa
puutarhoissa, ja he päättivät mennä sitä kuulemaan, vaikka Carpentaria
valitettavasti ei koskaan itse johtanut ennen iltaa.
He menivät Keskuskadun yli ja alas puutarhoihin johtavaa tietä myöten,
kun Pauline äkkiä pysähtyi.
"Enpä olisi milloinkaan..." sopersi hän.
Ilamin huvilan portaita alas tuli suuri Ilam itse omassa korkeassa
persoonassaan, ja häntä Pauline osoitti.
"Mitä me teemme?" kuiskasi Rosie. "Hän on paljon vanhempi kuin me, eikö
totta? Ja sinä kun sanoit, ettemme tapaisi häntä!"
He menivät edelleen epävarmoina ja punastuen tuijottaen suoraan eteensä.
"Hei! Nuoret neitoset!" huusi Ilam.
Nyt oli tie täynnä väkeä, mutta Pauline ja Rosie olivat sattumalta
ainoat nuoret naiset ulottuvilla, ja jos he olisivat olleet kuin eivät
olisi kuulleet niin äänekästä ja selvää suuren Ilamin kutsua, olisi
yleisö kiinnittänyt heihin enemmän huomiota kuin he halusivat. Siksi he
pysähtyivät, edelleen punastuen, mikä puki heitä, ja hymyillen tavalla,
joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi heidän hyvän sydämensä.
Rosie sanoi ensiksi jotain. Hän oli nainen, ja oli sanonut
juhlallisesti, ettei hän sellaisessa tapauksessa puhuisi Ilamille. Siis
hän puhui ensin.
"Hyvää päivää, serkku", sanoi hän.
Siinä tavassa, jolla hän sanoi 'serkku' oli kokonainen perhetarina,
joka on pian kerrottu. Mrs. Dartmouth, kaksoisten äiti, oli syntyään
Ilam. Hän oli Josephuksen kuolleen sedän tytär ja siis Josephuksen
isän veljentytär. Ja ennenkuin hän meni naimisiin, viittoiltiin
siihen suuntaan, että tuolla mahtavalla soodavesikauppiaalla
oli 'suunnitelmia' hänen suhteensa. Mutta siitä huolimatta hän
meni naimisiin asianajokonttorin konttoristin kanssa. Rikkaan
soodatehtailijan veljentyttären ei tule mennä naimisiin konttoristin
kanssa. Tuloksena oli täydellinen ero. Mrs. Dartmouth antoi kaikkien
Ilamien ymmärtää, että hän ja hänen miehensä tulivat mainiosti toimeen
ilman heidän rahojaan — he välittivät viisi Ilamin miljoonista. Mrs.
Dartmouth tapasi Josephuksen hänen isänsä hautajaisissa. Kymmenen
vuotta myöhemmin tapasivat Rosie ja Pauline Josephuksen mrs.
Dartmouthin hautajaisissa. He puristivat virallisesti toistensa kättä
ja antoivat Josephuksen ymmärtää, että he eivät tahtoneet alentua
vastaanottamaan rahoja siltä, joka oli halveksinut heidän äitiään,
vaikka hän olisikin sitä heille tarjonnut.
Tämä oli tapahtunut seitsemän vuotta sitten, ja Pauline ja Rosie olivat
nyt aivan yksin maailmassa, ja sitäpaitsi olivat vuodet opettaneet
heille kärsivällisyyttä, ja heidän uteliaisuutensa oli herännyt heidän
kuultuaan, että serkku oli ryhtynyt maailmankuulun Carpentarian
liiketoveriksi, ja heidän perustaneen yhdessä Ilojen Kaupungin. He
olivat siitä huolimatta, mitä he äsken olivat toisilleen sanoneet,
sangen tyytyväisiä tavatessaan kuuluisan serkkunsa, joka kuitenkin oli
miljonääri ja joka todellakin nyt näytti vähemmän ylpeältä ja jäykältä
kuin hautajaisissa.
"Te taisitte koettaa päästä karkuun?" kysyi Ilam hymyillen.
"Ei, Josephus serkku", sanoi Pauline. "Miten voit? Et ole oikein
terveen näköinen."
"En sitä olekaan", sanoi Ilam.
He tarttuivat toistensa käteen puutarhan aidan yli.
"Entä mrs. Ilam, hän voi kai hyvin toivoakseni?", sai Rosie sanottua
kohteliaasti.
"Ei, ei lainkaan. Hän... kuulkaa, ettekö tahdo tulla sisään?"
Ja hän avasi portin.
"Asutko sinä täällä!" huudahti Rosie. "Ajattelehan, asua keskellä
Ilojen Kaupunkia! Miten hauskaa, Ja miten kaunis huvila! Ajattelehan,
miten hauskaa asua täällä näyttelyssä!"
Ja sitten he menivät huvilaan.
Perheviileys näytti lämpenevän kunnolliseksi tuttavuussuhteeksi.
XV LUKU.
JOSEPHUS TEKEE EHDOTUKSEN.