hymyili kuin olisi se häntä huvittanut.
Säveltäjä tunsi joutuvansa umpikujaan.
"Saanko puhua poikanne kanssa?" kysyi hän vihdoin.
"Poikani on vuoteessa eikä voi oikein hyvin", sanoi mrs. Ilam.
"Silloin minun täytyy saada puhua teidän kanssanne", sanoi Carpentaria.
Hän näytti siitä kovin ilostuvan.
"Niin, tulkaa tänne, tulkaa tänne, rakas sir. Tulkaa sisään!"
Ja hän vei hänet sisään huoneeseen, joka oli kalustettu hienoimpaan
Tottenham Court Road-tyyliin. He istuutuivat kummallekin puolen uunia,
missä paloi tuli. Carpentaria ei tiennyt, miten hän olisi aloittanut.
"No, mr. Carpentaria", kehoitti mrs. Ilam.
"On tapahtunut ihmeellisiä asioita, mrs. Ilam", sanoi hän.
Hän ajatteli, että oli parasta puhua heti suoraan. Sitten hän voi
palata Julietteen. Niin kauan kuin Juliette ei ollut talossa, oli hän
kai turvassa.
"Tapahtunut teille?" kysyi vanhus.
"Niin, minulle. Näin mitä merkillisimpiä asioita eilen illalla, ja
kahdentoista tunnin kuluessa on tehty kaksi murhayritystä minua
kohtaan."
Heikko puna kohosi mr. Ilamin ryppyisille kasvoille. Hän koetti sanoa
jotain, muttei voinut. Hänen sormensa liikkuivat kouristuksentapaisesti.
"Teitäkin", mutisi hän silminnähtävän vaivalloisesti.
"Miksi sanotte 'teitäkin'?" kysyi Carpentaria.
Hän vaikeni uudelleen.
"Maidossa?" näytti hän sopertavan.
"Niin, toinen murhayritys oli maidossa", myönsi Carpentaria.
Mrs. Ilam peitti kasvonsa käsiinsä.
"Sama yritys on tehty Josephusta kohtaan. Ja se säikytti hänet
sairaaksi. Siksi hän ei voi tänään hyvin."
"Mutta juoko mr. Ilam maitoa aamiaisin? Luulin hänen aina syövän munia
ja kinkkua?" —
"Ei koskaan!" sanoi mrs. Ilam, "Lämmintä maitoa ja leipää. Ei mitään
muuta."
"Ja miten hän huomasi maidon olevan myrkytetyn?" jatkoi Carpentaria
kysymyksiään.
"En... en tiedä", vastasi mrs. Ilam. "Mutta hän huomasi sen. Hän on
hyvin tarkka ruokansa suhteen. Ja hän epäili. Sitten hän antoi siitä
Neptunukselle, koirallemme. Ja Neptunus kuoli. Hän sanoo luulevansa sen
olevan sinihappoa. Oi, mr. Carpentaria! Onkohan meitä vastaan tehty
salaliitto? Mitä meidän on tehtävä?"
Carpentaria ei tiennyt mitä sanoa. Vanha rouva oli saanut hänen
ajatuksensa toisille tolille. Hän oli epäillyt Ilamia, mutta jos
tämänkin elämä oli ollut vaarassa, oli asianlaita toisin. Asia oli ehkä
vieläkin vaarallisempi. Mutta mrs. Ilam ei ollut koettanut kieltää yön
tapahtumia. Hän päätti olla varuillaan.
"Näin sattumalta valoa teillä sangen myöhään yöllä, tai oikeammin hyvin
varhain tänään", sanoi hän. "Pelkäsin teidän tai mr. Ilamin olevan
sairaan."
Carpentaria etsi hänen katsettaan ja hän kohtasi katseen avoimesti.
"Oi!" huudahti hän allapäin, "Josilla oli kamala yö. Hänellä on silloin
tällöin kauheita unia, tiedättekö. Monessa suhteessa hän on vielä
lapsi. On öitä, jolloin luulen unien olevan hänelle todellisempaa
elämää kuin oikean maailman. Ja nyt yöllä hän näki unta, että ulkona
tiellä oli ruumis paareilla, eikä mikään voinut häntä rauhoittaa,
ennenkuin menin ulos hänen kanssaan katsomaan, ajatelkaahan! Minun
iässäni! Mutta siellä ei tietenkään ollut mitään."
Carpentaria mietti itsekseen, että vanha rouva luultavasti ei tiennyt
mitään poikansa yöllisestä, retkestä, ja ettei hän voinut päästä hänen
suhteensa sen pitemmälle, Hän toivoi Pollyn kuitenkin erehtyneen ja
Julietten menneen vain kävelemään ja palanneen jälleen. Hän nousi
sanoakseen hyvästi mrs. Ilamille.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tämä.
"Ilmoitan kai poliisille", vastasi hän.
"Niin, se kai on parasta. Mutta ensin teidän täytyy puhua Josin kanssa.
Hän tulee luoksenne päivän kuluessa."
"Odotan häntä", sanoi Carpentaria.
"On hyvä, että on sunnuntai ja meillä on vapaata, eikö totta?"
Carpentaria oli päässyt miltei huoneen ovelle, kun ääni toisesta
kerroksesta kuului hänen korviinsa, "Mrs. Ilam! Mrs. Ilam! Hän on
syönyt kinkun ja munan. Mitä arvelette marmelaadista?"
Carpentaria syöksyi halliin ja ylös portaita ja näki Julietten pään
käsinojan takaa.
Takanaan hän kuuli mrs. Ilamin tukahutetun ähkynän.
IX LUKU.
KUOLLUT KOIRA.
Carpentaria juoksi portaita ylös. Ellei hänellä olisi ollut
tulipunaista tukkaa ja tulista mieltä, olisi hän luultavasti menetellyt
arvokkaammin: kutsunut Juliettea ja kysellyt häneltä kaikkea kahden
kesken. Mutta hän oli Carpentaria. Juliette tunsi hänen luonteensa
ja pakeni hänen edellään huoneeseen missä Ilam, yllään aamutakki
pyhäpukunsa päällä, istui nojaten mukavasti taapäin pienen pöydän
vieressä, jolla oli tyhjä lautanen, veitsi ja kahveli.
Juliette vaipui maahan.
"Oi, Carlos", änkytti hänen peloissaan.
"Mitä sinä teet tässä talossa, Juliette?"
Juliette ei vastannut.
"Kuulkaahan, Carpentaria", alkoi Ilam ja kohottautui tuoliltaan.
"Vaietkaa!" huusi Carpentaria suutuksissaan ja uhkaavasti.
Tämän melun kuullessaan tuli suuri koira, Neptunus, esiin Ilamin tuolin
takaa, missä se oli maannut ja murisi.
"Mrs. Ilam sanoi minulle, että Jos — että mr. Ilam oli sairas — siksi
tulin tänne katsomaan miten hän voi. Siinä kaikki", sanoi Juliette
vihdoin..
"Vai niin? Siinäkö kaikki!" sanoi Carpentaria ivallisesti. "Sinun
hyväntahtoisuutesi sairaita ja kärsiviä kohtaan on kunnioitettava,
tyttöseni. Mutta koska sairas näyttää voivan sangen hyvin, luulen sinun
olevan parasta tulla kanssani kotiin. Tahdon puhua kanssasi."
Juliette katsoi rukoilevasti Ilamiin.
"Minun täytyy kertoa se hänelle", kuiskasi hän. "Minun täytyy sanoa se
Carlokselle, Miksi tahdot salata sen häneltä? Carlos, mr. Ilam ja minä
olemme kihloissa. Me rakastamme toisiamme. Tahdoimme vain saada sinun
suostumuksesi, ja Jos pelkäsi, ettet ehkä antaisi sitä. Hän pelkäsi
sinua. Olemme olleet nyt kolme päivää kihloissa, eikö niin, Jos?"
"Minun suostumukseni!", huudahti Carpentaria katkerasti. "Minun
suostumukseni!"
Suuttumus oli vähällä saada hänet suunniltaan, mutta hän hallitsi
itseään.
"Otaksun", sanoi hän Juliettelle, "että rakkautesi tätä kunnioitettavaa
herraa kohtaan saa sinut menemään yöllä puutarhaan, ja te kai teette
ihania romanttisia kävelymatkoja yhdessä. Minun suostumukseni! Hyvä
jumala!"
Juliette rohkaistui ja tuli Ilamin tuolin luo, ja Ilam tarttui
suojelevasti hänen käteensä.
"Rakas-tyttö-raukkani, älä välitä siitä", kuiskasi hän lohduttavasti.
Äänessä oli aitoa kiintymystä, vaikka Ilam olikin niin paksu ja
naurettava. Oli selvästi rakkautta tuossa heidän tavassaan pitää
toisiaan kädestä. Ja Carpentariaa ei voinut olla kaikki näkemänsä
hämmästyttämättä. Se sai hänet hämilleen, hajoitti hänen ajatuksensa.
"Tule, Juliette", sanoi hän tyynemmällä ja ystävällisemmällä äänellä.
Hän kääntyi mennäkseen huoneesta, ja Juliette seurasi häntä
tottelevaisesti. Hän antoi hänen mennä edellä, pysähtyi hetkiseksi ja
loi katseen Ilamiin.
"Vai teidät on aiottu myrkyttää, Ilam!"
"Myrkyttää?", toisti Ilam käsittämättä-mitään.
"Niin", sanoi Carpentaria pilkallisesti. "Ettekä te koskaan syö munaa
aamiaiseksi. Siksi teidän lautasenne on keltainen. Te juotte aina
maitoa. Te syötte sen tietysti kahvelilla ja veitsellä. Ja te epäilitte
maitoa ja annoitte sitä Neptunukselle, ja se kuoli. Niinkö?"
"En ymmärrä mitä tarkoitatte", sanoi Ilam, "Kysykää äidiltänne!", sanoi
Carpentaria ja meni.
Hän ei tavannut mrs. Ilamia alhaalla, muuten hän olisi onnitellut häntä
näyttelijälahjoistaan.
Kun hän oli saanut Julietten työhuoneeseensa, alkoi tämä itkeä hiljaa.
Carpentarian oli mahdotonta olla hänelle enää vihoissaan.
"Juliette", sanoi hän, "miksi sinä salaat jotakin minulta?"
"Voi, Carlos, hän tahtoi pitää sen salassa. Hän sanoi, että hänellä oli
siihen syynsä, ja minä rakastan häntä. Ei kukaan ennemmin ole minua
rakastanut, ja minä olen kolmikymmenvuotias."
"Mutta minähän pidän sinusta", sanoi veli.
"Sehän on aivan toista!"
Sitten Carpentaria alkoi kysellä mrs. Ilamista.
"Minä olin keittiössä, ikkuna oli auki, kun mrs. Ilam tuli sen
ulkopuolelle ja sanoi, että Jos oli sairas, ja halusi puhua kanssani."
"Koskiko hän maitoon?"
"Ei, miksi hän olisi koskenut maitoon?"
"Oliko hänen mahdollista ulottua maitoon, jos hän olisi tahtonut?"
"Oli kyllä. Mutta miksi niin?"
"Voitko vannoa, ettei hän siihen koskenut?"
"En voi sitä vannoa, mutta olen miltei varma siitä, ettei hän sitä
tehnyt. Mitä sinä tarkoitat, Carlos?"
"Minä näytän sinulle mitä tarkoitan!", sanoi Carpentaria.
Hän avasi makuuhuoneen oven ja vei hänet parvekkeelle.
X LUKU.
HYPPYSELLINEN NUUSKAA.
Kolme tuntia myöhemmin, vastaanotti Carpentaria toisen kerran — sinä
päivänä nuoren Riversin, uuden lääkärin, joka oli virallisesti otettu
Ilojen Kaupungin palvelukseen. Leikkaussalia ja apteekkia oltiin
pidetty kaupungin toiminnalle välttämättöminä, ja se kaukonäköisyys,
joka oli niiden perustamisessa ilmennyt, oli osoittautunut oikeaksi
pienissä onnettomuustapauksissa ja pahoinvoimisissa, joita oli
avajaispäivänä sattunut, kun yli kolmesataa ihmistä oli hyötynyt
apteekista ja yli kaksikymmentä oli saanut nuoren lääkärin hoitoa.
Rivers voi kiittää Carpentarian vaikutusvaltaa siitä, että hän oli
saanut tämän paikan, ja hän oli kiitollinen, hyvin kiitollinen, ja
sitäpaitsi hän piti Carpentariasta, jota hän piti etevimpänä ihmisenä,
jonka oli tavannut.
"No niin", sanoi kaksikymmentäviisivuotias toivehikas nuorukainen, "nyt
olen tehnyt analyysin. Se oli aivan niinkuin olin odottanutkin."
"Sinihappoa?"
"Ei, ei aivan. Liukenevaa cyaniidia, kaliumi-cyaniidia. Onko täällä
ehkä valokuvaamoa jossain kaupungissa?"
"Tietysti", sanoi Carpentaria. "Ettekö sitä tiennyt? Aivan
esitelmäsalin vieressä."
"Silloin on kaliumi-cyaniidi todennäköisesti saatu sieltä. Valokuvaajat
käyttävät sitä. Tutkikaa asiaa."
"Sen teen", sanoi Carpentaria. "Ja te arvelette todellakin
kaliumi-cyaniidin olevan niin vaarallista?"
"Niin, se on aivan kamalaa myrkkyä. Pieninkin hitunen on kylliksi."
Carpentariaa puistatti.
"Täällä ollessanne", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, "on minulla
ruumis, jota kernaasti tahtoisin teille näyttää."
"Ruumis?"
"Olkaa vain rauhallinen, nuori ystäväni", tyynnytti Carpentaria häntä,
ja sitten hän-kertoi juopuneen miehen tarinan. "Tietysti tämä on hyvin
salaista", lopetti hän kertomuksensa.
"Niinpä luulisin," sanoi Rivers kauhistuneena. "Ettekö käsitä
joutuneenne kauheaan juttuun? Te olette osallinen rikokseen. Olette
tehnyt itsenne syypääksi karkeaan lainrikkomukseen. En tiedä miten
sellainen rangaistaan, sillä laki ei ole vahva puoleni, mutta se on
sangen vaikeaa. Ja teidät voidaan vangita murhasta."
"Tiedän tuon kaiken", vastasi Carpentaria. "Mutta olin kovin utelias
enkä tahtonut poliisin tähän sekaantuvan."
"Teidän täytyy noutaa heti poliisi."
"Ei millään ehdolla. Kun olette tehnyt tutkimuksenne, niin vien sen
sinne, mistä sen otinkin. Ei kukaan saa tietää mistään."
"Entä sitten?"
"Niin, saamme nähdä. Se riippuu siitä, mihin tulokseen tutkimuksenne
johtaa."
"Mutta, totta puhuen, Carpentaria, en voi..."
"Ettekö minun vuokseni?"
Hänen täytyi myöntyä Carpentarian hymyillessä, ja he menivät yhdessä
vajaan.
Tämä ei ollut suurempi kuin yksitoista jalkaa pitkä ja leveä, ja
työntökärry oli aseteltu keskelle sitä kulmittain, niin että kun
molemmat miehet olivat sisällä, oli se täynnä eikä ovea juuri voinut
sulkea, Valoa tuli pienestä ikkunasta.
Rivers veti varovasti mustan vaatteen syrjään.
"Samanlaista kangasta kuin valokuvaajat käyttävät", huomautti hän.
"Juuri niin", sanoi Carpentaria.
Ruumiin silmät olivat suljetut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla
nukkuva mies, tuo omituinen jäännös, josta sielu oli lähtenyt ja joka
pian oli muuttuva tomuksi, josta se oli luotukin.
"Mies-parka", ajatteli Carpentaria. "Kerran hän eli ja hänellä oli
harrastuksensa ja hyvin todennäköisesti myös intohimonsa, ja hän luuli,
että hänellä oli merkitystä maailmassa."
Näky teki masentavan vaikutuksen Carpentariaan, mutta nuori lääkäri oli
vain hyvin innostunut.
"Isku päähän, muun muassa", huomautti hän ja osoitti Carpentarialle
ruumiin takaraivoa, missä oli haava ja jähmettynyttä verta.
"Riittikö se?" kysyi Carpentaria.
"En tiedä. Ehkä. Mutta on merkillistä, miten voimakas rigori on."
"Rigori?"
"Niin, jäykkyys, joka seuraa kuolemaa, on tullut kovin varhain. Hyvä
Jumala!"
"Mikä nyt?"
Lääkäri ei vastannut, vaan koetti nostaa ruumiin käsivartta. Se oli
mahdotonta liikuttamatta koko ruumista.
"Tämä on hyvin mielenkiintoista", sanoi hän.
"Mikä sitten?"
Mutta Rivers ei nytkään vastannut, vaan pani äkkiä taskukellonsa
ruumiin korvalle.
Ruumis hätkähti, pää liikahti, silmäluomet kohosivat hiukan.
"Näittekö sen? Te olette pelastettu, ja hän myöskin!", huudahti
lääkäri. "Se on kaatuvatautia, siinä kaikki. Hyvin heikko ääni,
joka äkkiä viedään sairaan korvalle, saa usein elonmerkkejä aikaan
kaatuvatautisissa."
"Hän ei siis ole kuollut?", huudahti Carpentaria.
"Kuollut? Hän ei ole sen kuolleempi kuin te ja minä. Se on vain
kaatuvatautia, jonka tuo isku kai on saanut aikaan. Mutta hän
on ollut hyvin kiihottunut, ja epäilemättä hän on myös kärsinyt
alakuloisuudesta. Mr. Carpentaria, on vain yksi varma kuoleman
tuntomerkki, ja se on mätäneminen. Monet sairaudet muistuttavat
kuolemaa. Mutta ei moni voi saada aikaan sitä kuolonkylmyyttä kuin
kaatuvatauti. Koettakaa hänen kättään, se on kuin jäätä."
"Ja miten kauaksi hän jää tähän tilaan?", kysyi Carpentaria tuntien
iloa ja helpotusta.
"Siksi kuin hankitte hiukan nuuskaa. Se on parasta tällaisissa
tapauksissa."
"Ja paraneeko hän kokonaan?"
"Kyllä, parin päivän päästä."
"Muistaako hän, mitä on tapahtunut?"
"Tietysti! Menenkö minä hakemaan nuuskaa, vai menettekö te?"
"Minä juoksen!", sanoi Carpentaria.
Ja sitten hän lähti juoksemaan.
XI LUKU.
TAKAISIN ELÄMÄÄN.
Oli puoli kahdeksan maanantai-iltana.
Oli kulunut yli kolmekymmentä tuntia siitä kun nuori Rivers oli
ryhtynyt työhönsä kaatuvatautisen henkiin herättämiseksi. Se oli
osoittautunut hyvin vaikeaksi ja pitkäksi jutuksi.
Mutta vihdoin hän oli päässyt niin pitkälle, että potilas nyt istui
nojatuolissa Carpentarian makuuhuoneessa. Hän istui siinä elävänä
ja kyeten puhumaan, mutta oli kuitenkin kuin suuri arvoitus. Hänen
läsnäolonsa oli lääkärin ja Carpentarian välinen syvä salaisuus.
Ja nyt tahtoivat nuo kaksi, jotka olivat palauttaneet hänet takaisin
elämään, että hän puhuisi, selittäytyisi, toisi valoa tuohon
lauantai-illasta tähän asti kestäneeseen arvoitukseen. Ja Carpentaria
seisoi univormu yllään ja kello kädessä, sillä puolen tunnin kuluttua
piti hänen alkaa jokapäiväinen konserttinsa itämaisissa puutarhoissa.
Ei mikään voinut estää Carpentariaa astumasta oikeaan aikaan kovasti
valaistulle lavalle. Hän oli uhrannut kiintymyksensä sisarpuoleensa,
uteliaisuutensa Ilamin toimia kohtaan, tarkastusretkensä Ilojen
Kaupungissa, vieläpä orkesteriharjoituksensakin henkiin herätetyn
ruumiin vuoksi, mutta itse konserttia kolminetuhansine kuulijoineen ei
voitu uhrata.
"Te olette siis Carpentaria?" sanoi potilas heikolla äänellä
maistellessaan lämmintä maitoa.
Hän näytti nyt noin viisikymmenvuotiaalta. Hänellä oli harmaa tukka ja
lyhyeksi leikattu parta, joka oli paljon vaaleampi kuin tukka. Hänen
silmissään oli ilme, joka osoitti, ettei hän pitänyt elämää erikoisen
onnistuneena ilveilynä.
"Niin", sanoi Carpentaria. "Entä te?"
Se oli ensimmäinen suoranainen kysymys, jonka hän uskalsi tehdä
arvoitukselle, mutta arvoitus ei ollut sitä kuulevinaankaan.
"Te sanotte kaivaneenne minut ylös, kun olin haudattu?" kysyi hän
edelleen.
"Niin", sanoi Carpentaria innostuneena.
Ja hän kuvaili miten arvoituksen ruumis oli ilmaantuisit, kulkenut,
hävinnyt ja jälleen löydetty avajais-iltana.
"Ja te arvelette, että olisin todellakin kuollut, jos minut olisi
heitetty sikseen?" kysyi arvoitus kääntyen Riversin puoleen.
"Epäilemättä, epäilemättä", sanoi lääkäri.
Arvoitus kääntyi miltei raivostuneena Carpentarian puoleen.
"Mutta miksi — kaiken terveen järjen nimessä — ette sitten antanut
minun olla?" huusi hän.
"Ajattelin... ajattelin..." änkytti Carpentaria liian hämmästyneenä
voidakseen vastata.
"Te luulitte tekevänne jotain pirunmoisen viisasta?" kysyi arvoitus
kiivaasti.
"Minä vain..."
"Tai oikeammin sanoen ette lainkaan ajatellut."
Rivers ja Carpentaria vaihtoivat katseita, he tahtoivat sanoa
toisilleen, että hän oli heikko sairas, jolle ei saanut puhua kovaa.
"Todellakin, mr..." alkoi Carpentaria.
"Kutsukaa minua nimellä Jetsam", keskeytti potilas. "Se ei ole nimeni,
mutta se sopii."
"No niin, mr. Jetsam..."
"Ei, en tahdo kuulla sitä", sanoi mr. Jetsam ja nousi tuolilta. "Minä
olin kunnolla kuollut, sokea ja kuollut ikuisesti tämän maailman
typeryydelle, ilkeydelle, rikoksille ja ikävyydelle, ja sitten
te uskallatte herättää minut henkiin! Ja odotatte minun olevan
kiitollisen. Kiitollisen!"
"Se oli velvollisuuden vaatimus", uskalsi Carpentaria sanoa.
"Niin, tietysti. Odotin vain sitä sanaa. Miksi se oli teidän
'velvollisuutenne'? Millä oikeudella sanotte sitä velvollisuudeksenne?
Ei millään! Ainoa mahdollinen selitys käyttäytymiseenne on se, että
olette kirotun toimelias ihminen, joka ei voi jättää mitään rauhaan."
Nyt Carpentarian täytyi hymyillä. Hän huomasi jollain lailla alkavansa
pitää mr. Jetsamista.
"Minä pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän. "Se ei voi parantaa
tehtyä, mutta pyydän teitä kumminkin vastaanottamaan kunnioittavimmat
valitteluni. Ymmärrättehän, kun näin teidät viimeksi, olitte niin
kauhean juovuksissa..."
"En ollut lainkaan juovuksissa", sanoi mr. Jetsam. "Ja että te
hetkisenkään voitte kuvitella sitä, se osoittaa, että olette huono
salapoliisi, vaikka teillä onkin komea univormu ja osaatte johtaa
orkesterianne. Ei, sir. Minulla oli suunnitelmani, joihin te
nenäkkyydellä, joka näyttää olevan teille ominainen, sekaannuitte.
Jotta antaisitte minun — olla rauhassa, olin olevinani juovuksissa.
Minä en ole ollut juovuksissa kertaakaan elämässäni, ja sitä te
luonnollisesti ette voi sanoa itsestänne, sir... taikka te, sir."
Hän osoitti nuorta lääkäriä, joka sangen äskettäin oli ollut
lääketieteen ylioppilas.
"Ja mitä nuo suunnitelmat tarkoittivat, jos uskallan kysyä?" sanoi
Carpentaria hiljaa.
Mr. Jetsam peitti kasvonsa käsiinsä.
"Oi", huokasi hän nähtävästi itsekseen, "nyt minun täytyy alkaa taas.
Vaistoni ajavat minut jälleen alkamaan. Hyvät herrat", sanoi hän luoden
heihin kaukaisen ja lasimaisen katseen, "sen sijaan että olisitte
pelastanut elämäni, olette vain panneet liikkeelle tapahtumaketjun,
joka johtaa ihmishengen menetykseen. Murha ja mestauslava on
luultavasti ponnistustenne tuloksena."
Makuuhuoneen ovelle kolkutettiin.
"Viisi minuuttia vailla kahdeksan, sir", sanoi ääni.
"Hyvä", sanoi Carpentaria ja hypähti ylös. "Tapaan teidät konsertin
jälestä, eikö niin, mr. Jetsam?"
"Hyvin epäiltävää", sanoi mr. Jetsam.
"Miksi niin?"
"Siksi, että silloin olen mennyt. Tunnen itseni nyt sangen vahvaksi."
"Tahtoisin puhua kanssanne muutamista ihmisistä", sanoi Carpentaria.
"Kenestä?"
"No niin, Josephus Ilamista."
"Tiedän kaiken Josephus Ilamista."
"Ja hänen äidistään. Ehkä ette tiedä kaikkea hänestä?"
Mr. Jetsam hypähti hämmästyttävän voimakkaasti ylös.
"Mrs. Ilam! Hän on ollut kuollut vuosikausia!", sanoi hän juhlallisesti.
"Hän oli hyvin elävä aamupäivällä", sanoi Carpentaria.
"Ilam sanoi minulle hänen kuolleen", mutisi Jetsam.
"Hän valehteli. Hän on tuolla huvilassa."
"Oh!" ähkyi Jetsam ja näytti samalla vetävän viimeisen henkäyksensä.
Hän horjui ja kaatui takaisin tuoliin.
"Hän on pyörtynyt!" huudahti Rivers.
"Huolehtikaa hänestä", sanoi Carpentaria ja juoksi portaita alas
rakkaalle orkesterilavalleen.
XII LUKU.
PYÖRÄSSÄ.
Konsertti oli ohi. Sen suurenmoinen menestys johtui ehkä siitä, että
oli kertakaikkiaan määrätty, että sillä piti olla menestystä, ja että
Carpentarian orkesteri oli niin täynnä hänen henkeään, että se olisi
soittanut Carpentarian tyyliin, vaikkapa itse Beethoven olisi astunut
taivaasta sitä johtamaan.
Ja varmaa on, että Carpentarian tahtipuikon liikkeet sinä iltana
olivat vailla sitä vakavuutta ja sitä valtavaa kekseliäisyyttä, joka
tavallisesti oli niiden leimana, vaikkapa ne tänä iltana olivatkin
omaperäisiä, vieläpä omituisiakin.
Hänellä oli niin paljon ajateltavaa.
Kaikkein kernaimmin hän olisi tahtonut mennä kotiin mr. Jetsamin
luo ja saada häneltä selville ne salaisuudet, jotka hän tiesi, joko
väkivalloin, viekkaudella tai kehoittamalla. Mutta hän kumarsi hitaasti
ja juhlallisesti yhdeksännentoista kerran ja koko orkesteri hänen
takanaan kumarsi taputusukkosen jyristessä ja hän ajatteli:
"On mainiota, etten ole vielä lisäksi rakastunut! Se vain puuttuisi
kaikesta tästä, jotta tulisin aivan hulluksi."
Totta puhuen ei hän koskaan ollut ollut rakastunut. Taide, varsinkin
metallisoittimien musiikki, oli hänen rakastettunsa.
Hän kääntyi mennäkseen alas portaita lavalta, kun hän näki pitkän
sudanilaisneekerin kotimaansa puvussa ja kasvot kiiltävän ruskeina
seisovan kunnia-asennossa portaiden luona.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän neekeriltä.
Mies hymyili rotunsa tyyntä ja lapsellista hymyä ja ojensi hänelle
paperipalan.
"Oletteko sudanilais-kylästä?"
"Kyllä, sah."
Carpentaria avasi paperilapun ja luki:
"Tulkaa heti luokseni, olkaa hyvä. Ilam."
Menisikö hän? Vai kieltäytyisikö hän vastaanottamasta tätä omituista
kutsua ja menisi takaisin mr. Jetsamin ja lääkärin luo?
"Missä mr. Ilam on?" kysyi hän sudanilaiselta.
Neekeri osoitti Huvittelupuistoa kohti, ja hymy kävi leveämmäksi.
"Tuollako?"
"Niin, sah."
"Mutta missä siellä, mies?"
"Tuolla, sah!"
Hän nosti käsivartensa ja osoitti.
Valaistun kiertopyörän ylin osa, joka oli sata jalkaa korkeampi kuin
mikään muu kiertopyörä maailmassa, näkyi Keskuskadun korkeitten
rakennusten yli. Tällä hetkellä kuului liukuva, sähisevä ääni, ja
samalla sammuivat valot pyörässä. Carpentaria katsoi ympärilleen.
Raketti räjähti päästäen heikon paukauksen ylhäällä ilmassa, ja pieni
joukko punaisia tähtiä leijui hetkisen ylhäällä taivaalla — toiset
olivat I-kirjaimen, toiset C-kirjaimen muotoisia, ja ne sammuivat, ja
taivas oli jälleen pimeä. Tätä ensimmäistä ilotulitusnäytettä Ilojen
Kaupungissa tervehdittiin eläköön-huudoilla, ja pieni joukko ihmisiä,
joka oli kerääntynyt sudanilaisen viereen, hajaantui ja riensi jokea
kohti. Ilotulitusta ohjattiin pienestä rakennuksesta toisella puolen
jokea, joka oli vuokrattu vain tähän tarkoitukseen.
"Minä tulen mukaanne", sanoi Carpentaria sudanilaiselle.
Hän ajatteli nyt, ettei keskustelu Ilamin kanssa voisi olla haitaksi,
ja olihan mahdollisuus, että sillä olisi ratkaiseva merkitys. Ja hän
voisi myöhemmin puhua mr. Jetsamin kanssa. Ehkä Ilam oli päättänyt
tunnustaa hänelle koko syntiluettelonsa.
Ja hänellähän oli revolveri...
Sudanilainen kulki nopeasti, ja hän oli muutamaa tuumaa pitempi kuin
Carpentaria. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa he olivat ehtineet
Huvittelupuiston sisäänkäytävälle, jota juuri sulettiin yöksi.
"Missä mr. Ilam on?" kysyi Carpentaria jälleen.
Sudanilainen hymyili.
He seisoivat kiertopyörän juurella, jonka kaikki kuusikymmentä koria
olivat pimeinä paitsi yksi, joka oli aivan alhaalla. Sen ovi oli auki.
Lähellä ovea seisoi virkailija, yllään kaupungin univormu.
Tämä alkoi Carpentarian mielestä näyttää salaperäiseltä.
"Onko mr. Ilam ylhäällä?" kysyi hän virkailijalta.
"Kyllä, luulen niin, sir", sanoi tämä mietittyään hetkisen.