silmissään.
"Hyvää yötä", sano Carpentaria, mutta ei voinut olla ihmettelemättä,
miksi sisar oli niin kiihtynyt.
Hän meni makuuhuoneeseensa ja sen ulkopuolella olevalle pienelle
puuparvekkeelle, mistä hänellä oli mainio näköala Ilamin sivuovelle.
Oven yläpuolella olevasta ruudusta loisti valo, ja Carpentaria
huomasi vihdoin, että ovi oli puolittain avoinna. Hän meni takaisin
makuuhuoneeseensa, sammutti kaikki valot ja palasi takaisin
parvekkeelle vartioimaan. Hän päätti katsella niin kauan kuin Ilamin
ovi olisi avoinna. Hän asettui mukavaan asentoon nojatuoliinsa, joka
oli hankittu parvekkeelle lepäämistä varten, ja pahoitteli vain, ettei
ollut viisasta sytyttää sikaaria tai savuketta.
Vähitellen hän rauhoittui. Kiihtymys, jonka musiikki aina sai hänessä
aikaan, tyyntyi. Hän voi nyt ajatella selvästi. Mutta hän ei ajatellut
niin paljon juopunutta miestä kuin tuota kuulaa, ja sehän olikin
luonnollista. Hän oli nyt hämmästynyt siitä, että oli voinut seistä
tuossa lavalla vaaraa ajattelemattakaan senjälkeen kuin kuula oli häntä
hipaissut. Hän ihaili myös soittajien kylmäverisyyttä. Mutta hänenhän
korvaansa kuula olikin hipaissut, ei heidän.
Kuka oli tuo mies, joka tahtoi ottaa hänet hengiltä?
Hän ajatteli kaikkia vihollisia, joita hänellä oli, kaikkia voittamiaan
kilpailijoita, mutta oli vaikeaa muistaa heitä kaikkia. Sillä hänen
tietoisuutensa syvyyksistä nousi aina yksi nimi yhä uudelleen ja
uudelleen, kuten kuplat nousevat lammen pohjasta ja särkyvät pinnalle
ehdittyään. Ja se oli Ilamin nimi. Hän kielsi nimeä nousemasta
pinnalle, mutta se nousi kuitenkin. Hän ei voinut käsittää, miksi Ilam
vihasi häntä niin kuolettavasti. Mutta ilmapallossa sattunut tapahtuma
oli luonut äkkinäistä ja räikeää valoa Ilamin luonteeseen. Hän tunsi
tähän asti erehtyneensä Ilamistä ja Ilamin olevan miehen, jonka kanssa
ei ollut viisasta olla yhteisissä asioissa. Ja Ilamin tuntemattomat
juonet näyttivät kietoutuvan hänen ympärillen hänen istuessaan siinä
keskellä yötä, kuin suuren hämähäkinverkon säikeet, ja sitovan hänet
yhä lujemmalle ja lujemmalle.
Silloin hänen ajatuksensa keskeytti äkkiä ääni jostain parvekkeen
alapuolelta.
Se oli hänen oma sivuovensa, joka avattiin hyvin varovasti. Hän voi
kuulla sen aivan selvästi yön hiljaisuudessa, mutta avattiinko ovi
sisältäpäin vai ulkoapäinkö, sitä hänen oli mahdotonta päätellä.
Hän muisti, että vaikka hän oli lukinnut ja teljennyt pääoven hyvin
ja tarkoin, oli hän unohtanut lukita sivuoven. Hän kumartui alas
parvekkeelta niin kauas kuin uskalsi, mutta oli mahdotonta nähdä mitään
alla olevassa pimeydessä.
Ja sitten kuului askeleita hiekalla ja hän näki jotain valkoista, joka
liikkui pimeydessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käsitti, että tuo
hahmo oli Juliette, joka oli kietonut valkoisen huivin päänsä ympäri.
Mitä hän aikoi tuolla, ja miksi hän oli avannut oven niin varovasti?
Oliko hänellä jokin salaisuus? Hän päätti katsella häntä, Juliette meni
tielle molempien talojen välillä ja jäi siihen seisomaan ja epäröimään.
Ja juuri silloin Näyttelypalatsin suuri tornikello löi kaksitoista
juhlallisesti ja ikäänkuin varoittaen yli nukkuvan Ilojen Kaupungin.
Oli kuin kellolla olisi ollut suuri vaikutus Carpentariaan. Hän
tunsi ettei hän voinut vakoilla Juliettea, että hän ei saanut olla
halpamainen elämänkumppaniaan kohtaan, ja siksi hän huusi hänelle
rehellisesti ja kovaa.
"Juliette, mitä sinä teet?"
Hän pelästyi omaa ääntään. Se kuului niin äänekkäältä ja selvältä
hiljaisuudessa.
Syntyi lyhyt vaitiolo.
"Carlos, luulenpa sinun tahallasi koettavan säikyttää minua tänä
iltana", vastasi Juliette. "Luulin sinun olevan nukkumassa. Sinä
kylmetyt parvekkeella. Minä tulin vain saamaan raitista ilmaa."
Carpentarian huomiota herätti, että Juliette seisoi katsellen suoraan
Ilamin taloa, ja siitä huolimatta hän ei sanonut mitään siitä, että
sieltä loisti valoa ja ovi oli raollaan.
"Mene, nyt sisään ja ole kiltti tyttö", sanoi Carpentaria. "Nyt sinä
kylmetyt."
"Niin, nyt menen sisään", vastasi tyttö.
Ja hän meni sisään.
Mutta vielä kerran sai Carpentaria pelästyä. Jotakin liikkui itse
parvekkeella, lähellä kukkaruukkuja, Sitten hän tunsi jonkin
painautuvan hänen polveaan vasten.
"Oh, sinäkö se olet, Beppo!" kuiskasi hän ja hymyili omalle
hermostuneisuudelleen...
Suuri angorakissa hyppäsi hänen syliinsä ja hioi kynsiään hänen
punaisiin univormuhousuihinsa. Hän silitti kissaa, ja se vastasi
kehräämällä, ja yön hiljaisuudessa se kuului siltä kuin kokonainen
sahalaitos-olisi ollut työssä.
"Älä kehrää niin kovaa, Beppo", sanoi hän. Mutta Beppo, joka luuli
olevansa hänen tarkkaavaisuutensa keskuksena ja jonka mielestä maailma
oli kovin ihana, kehräsi edelleen yhä äänekkäästi.
Kului viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, neljännestunti, ja sitten
Carpentaria kuuli raskaita askeleita tiellä Keskuskadun suunnalta. Hän
hätkähti, kuunteli tarkoin kissan sähistessä ja mennessä suuttuneena
tiehensä. Nyt ilmestyi näkyviin mies, joka meni hitaasti rakennuksia
kohti. Hän mietti kuka se voi olla, mutta kun mies meni ylös Ilamin
portaita ja työnsi auki raollaan olevan oven, näki hän, että se oli
Ilam itse, ja että hänellä oli käsivarsillaan mytty, joka näytti
mustalta kankaalta. Tämä näky kesti hyvin vähän aikaa, sillä Ilam
sulki oven samalla. Hänen oli siis täytynyt lähteä talosta ennenkuin
Carpentaria tuli parvekkeelle. Mitä tämä Ilamin omituinen käytös
merkitsi? Jännittyneenä puristi Carpentaria parvekkeen nojapuuta.
Hetkisen kuluttua ovi jälleen avautui, ja noin viiden sekunnin ajan
näkyi Ilam selvänä varjokuvana sisältä tulevaa valoa vastaan. Ja
hartioillaan hänellä oli suuri taakka, joka oli peitetty mustalla
kankaalla. Hän katsahti takaisin huvilaan päin ja kääntyi sitten,
sangen avuttomana kantamuksensa tähden, sulkemaan ovea. Äärettömän
varovaisesti hän astui alas portaita alas tielle. Hahmo ja kantamus
näkyivät nyt vain epäselvänä häämötyksenä tiellä pimeässä.
Ennenkuin sekunttiakaan oli kulunut, oli Carpentaria päättänyt, mitä
tehdä. Hän pujahti makuuhuoneeseen, veti saappaat jalastaan, pani
ylleen tohvelit, joissa oli huopapohjat, hiipi alas ensimmäiseen
kerrokseen, avasi sivuoven ja pujahti ulos. Ilam, joka asteli eteenpäin
raskain, hitain askelin, oli nyt tullut tielle, joka vei Keskuskadulle.
VII LUKU.
KISSA.
Carpentaria seurasi häntä niin hiljaa kuin mahdollista hänen
kääntyessään kulmasta ja mennessään suoraan alas Keskuskatua.
Ilojen Kaupungin suuri liikennesuoni oli luonnollisesti aivan tyhjä ja
autio. Sen suihkukaivot olivat vaiti, sen hauskat pienet vaunut poissa,
liput laskettu alas. Tummaa yötaivasta vastaan vaikuttivat valkoiset
rakennukset aavemaisilta, ainoa merkki elämästä oli Näyttelypalatsin
suuri valaistu tornikello, joka osoitti kaksikymmentä yli kaksitoista.
Kahdesta tuhannesta ihmisestä, jotka olivat Ilojen Kaupungin
palveluksessa, oli enemmän kuin puolet mennyt kotiinsa Lontooseen ja
monta sataa nukkui heitä varten rakennetuissa taloissa Keskuskadun
eteläpäässä. Muut, noin sata, olivat hajallaan koko kaupungissa, joko
vartioimassa tai nukkumassa. Joillakin oli oikeus nukkua vartiollaan,
mutta ne miehet, jotka muodostivat hyvin järjestetyn palovahdin, olivat
valveilla.
Eikä kuitenkaan ollut muita eläviä olentoja kadulla kuin nuo kaksi
johtajaa. Ilam meni kadun poikki ja kääntyi alas avenueta pitkin, joka
kulki esitelmäsalin ja eläinkokoelman välillä. Carpentaria seurasi
häntä turvallisen välimatkan päässä kätkeytyen tummien varjojen suojaan
hiipiessään eteenpäin. Eläintarhasta kuului monien villipetojen
tukahutettu karjunta, niiden kärsiessä unettomuutta ja kaivatessa
takaisin erämaahan.
Näiden petojen ulvonta yössä kuului kamalalta, ja Ilamin pysähtyessä
pienen oven eteen eläintarhan eteläpäässä jähmettyi Carpentaria
kauhusta. Oliko Ilamin tarkoitus antaa salaperäinen kantamuksensa
leijonille ja tiikereille?
Mutta Ilam kulki eteenpäin. Seuraava rakennus, jonka ohi he kulkivat,
oli sähkölaitos, joka oli täydessä työssä, sillä se kävi yöt ja päivät
Ilojen Kaupungissa. Ilam hiipi pitkin laitoksen etusivua ja kiihdytti
vauhtiaan. Onneksi olivat ikkunat seitsemän jalkaa maasta, eikä häntä
siis voitu nähdä sisältä.
Ilam kääntyi jälleen ja meni Huvittelupuistoon ja risteillen keinujen,
liukuratojen, hauskojen talojen ja lammikoiden välistä meni hän suoraan
sen läpi.
Ja sitten äkkiä Carpentarialle selvisi, minne Ilam aikoi.
Huvipuiston takana ja kaupungin alueen rajalla oli suuri maa-alue, jota
oli käytetty varastopaikkana. Toisin paikoin oli maa täällä mukurainen
kuin kamelin selkä, toisin paikoin siinä oli kuoppia. Täällä oli
joukottain irtonaista maata, ja yllinkyllin lapioita ja kuokkia.
Kun Ilam oli tullut keskelle tätä autiota aluetta, laski hän muitta
mutkitta taakkansa maahan pienen harjanteen viereen, joka kohosi pienen
kaivannon vieressä. Hän otti lapion ja koeteltuaan, miten löyhää
maa oli, otti hän omituisen kantamuksensa ja laski sen varovaisesti
kuoppaan. Sitten hän kiipesi lapio kädessä ylös vieremälle ja alkoi
ajaa multaa kuoppaan. Se oli-hyvin helppoa työtä. Viiden minuutin
kuluttua oli hänen taakkansa peitetty useamman jalan paksuisella
multakerroksella.
Carpentaria, joka oli maaharjanteiden suojassa, ryömi lähemmäksi.
"Maa maaksi, tuhka tuhaksi, tomu tomuksi!", kuuli hän Ilamin sanovan
juhlallisesti.
Hämmästyttävä näky! Onko mitään omituisempaa kuin nähdä hyvin
kunnianarvoisen miehen tekevän rikoksen?
Kun työ oli tehty, meni Ilam tiehensä ja kulki vain muutaman jalan
päästä Carpentarian ohi.
Kun Ilam oli kadonnut, hypähti Carpentaria kiivaasti alas kuoppaan
ja alkoi lapioida kuin mieletön. Kohtalo oli hänelle suotuisa,
sillä hän sai tuon mustan mytyn esiin lyhyemmässä ajassa kuin se
oli peitetty. Hän veti sen hitaasti ylös kuopasta, ja hitaasti,
miltei vastenmielisesti veti hän peitteen syrjään. Hän oli ensi
kosketuksesta asti ollut varma siitä, että se oli ihmisruumis. Etkä
hän erehtynytkään. Yön pimeydessä hän voi nähdä miehen kasvot ja kädet
vaaleampina kohtina. Ruumis ei vielä ollut jäykkä. Hän mietti hetkisen,
mutta veti sitten tulta tulitikkuun. Hän toivoi tuulen sen sammuttavan,
mutta tuuli säästi sitä, se loisti kirkkaana ja valaisi ruumiin
kasvoja. Ja ruumis oli tuon juopuneen miehen.
Tuhat kysymystä vaati vastausta Carpentarian sielussa.
Hän tiesi tässä tapahtuneen rikoksen, murhan. Hänen velvollisuutensa
lain mukaan oli noutaa oikeuden edustaja poliisin hahmossa. Mutta
hän ajatteli jälleen, ettei koko pataljoona poliiseja ja tuomareita
voisi tehdä rikosta tekemättömäksi, herättää kuollutta eloon ja
tehdä syyllistä viattomaksi. Hän ajatteli myös poliisilaitoksen
kömpelyyttä ja niitä monia ikävyyksiä, jotka olivat sen yhteydessä,
sitä suunnatonta vahinkoa, jonka se voisi tuottaa Ilojen Kaupungille
sen avajaiskautena. Sitäpaitsi hän pelkäsi kuolemantuomioita, ja hän
oli rohkea mies, vaikka olikin taiteilija. Hän päätti nopeasti, että
hän itse pyrkisi tämän asian perille, ja että se valta, joka tähän
sekaantuisi, ei olisi kuningaskunnan, vaan Carpentarian!
Paria minuuttia myöhemmin hän oli saanut käsiinsä suuret työntökärryt,
leveät työntörattaat ja työnsi niillä eteenpäin sitä taakkaa, joka
oli painanut Josephus Ilamin hartioita. Hän sai sen varovasti ja
kiertoteitä Keskuskadulle ja oman huvilansa lähelle. Yö oli nyt käynyt
yhä pimeämmäksi, ja alkoi putoilla sadepisaroita.
Äkkiä hän pysähtyi ja kuunteli. Hän oli nyt tullut aivan noiden
kahden huvilan läheisyyteen. Hän oli nyt kuulevinaan askeleita,
mutta ei äännähdystäkään kuulunut hänen korviinsa, ja jälleen hän
tarttui-työntökärryjen kädensijoihin. Kun hän oli tullut keskelle
tietä, joka johti huviloihin, ja aikoi juuri kääntyä omaansa, kuuli hän
selviä askeleita ruohossa.
— "Kuka se on? Onko siellä joku?" huusi ääni.
Se oli Ilamin ääni, ja se vapisi pelosta. Carpentaria hiipi oman
talonsa seinän suojaan ja antoi työntökärryjen, jotka nyt näyttivät
ruumispaareilta, seistä keskellä tietä. Epäselvästi näki hän Ilamin
hahmon tulevan tietä myöten, näki hänen pysähtyvän epäröiden paarien
ääreen, kumartuvan, ja sitten hän kuuli huudon — kauhun huudon —
äänekkään, kiihkeän ja kaikuvan, ja Ilam juoksi pois. Carpentaria kuuli
hänen juoksevan ylös portaitaan omaan huvilaansa ja haparoivan ovea.
Sitten kuului, miten ovi paiskattiin kiinni.
Niin nopeasti kuin mahdollista hän syöksyi kärryjen luo, työnsi ne
omaan puutarhaansa ja sieltä vajaan, minkä hän sulki huolellisesti
riippulukolla.
Hän seisoi hetkisen epäröiden tiellä ja odotti Ilamin talosta vielä
jotain merkillistä tänä yönä. Hänen uteliaisuutensa tuli palkituksi.
Nyt tuli huvilasta hyvin ihmeellinen saattue. Ensin tuli vanha mrs.
Ilam yllään koreanpunainen aamupuku ja valkoinen yömyssy ja kädessään
lamppu, jossa oli suuri varjostin. Carpentaria voi nähdä lampun
vapisevan hänen kädessään. Hänen kätensä vapisivat aina, vaikka pää
oli hiljaa. Hän tuli alas portaita tavalla, joka todisti hänen korkeaa
ikäänsä, eteensä tuijottaen, ja häntä seurasi hänen poikansa, joka tuli
pelokkaana jälessä. Lamppu loi pimeyteen suuren keltaisen valokehän,
ja välistä mrs. Ilam kohotti sitä, niin että se valaisi äidin ja pojan
kasvoja. He tulivat keskelle tietä. Satoi nyt hyvin rankasti.
"Tiesin, ettei se olisi täällä", kuiskasi Ilam pelästyneellä äänellä.
"Sellaiset asiat eivät jää kauemmaksi. Mutta minä näin sen. Näin
peitteen ja hiukan kasvoja."
Mrs. Ilam katsoi ympärilleen.
"Lorua, Jos", torui hän katsoen moittivasti poikaansa. "Se on vain
kuvittelua."
"Se ei ole mahdollista", sanoi Josephus. "Minä näin sen, se makasi
ruumispaareilla. Äiti — se näky tulee koko elämäni ajan minua
seuraamaan."
"Älä puhu niin ääneen, lapsi", keskeytti mrs. Ilam. "Sinun pitäisi
mennä maata."
"Mitä hyödyttää mennä maata", vastusti poika. "Kuule! Minä hautasin
hänet aivan varmasti. Jätin hänet sinne ja tulin suoraan tänne, paitsi
että pysähdyin puhumaan tallivartian kanssa, joka sanoi hevosten olevan
suunniltaan pelosta. Puhuin hiukan miehen kanssa, ja tapaan _sen_
paareilla keskellä tietä. Ja nyt se on jälleen poissa."
"Tule sisään", sanoi mrs. Ilam.
"Ja mikä on voinut peloittaa hevosia? Se osoittaa..."
"Tule sisään", toisti mrs. Ilam. "Minä lämmitän sinulle hiukan maitoa,
ja sitten sinun pitää koettaa nukkua."
"Nukkua!" sanoi Ilam. ",Äiti, et saa mennä luotani!"
Ja niin menivät molemmat jälleen sisään ja ovi sulkeutui. Mutta
yläruudusta loisti valo koko yön.
Carpentaria nukkui hiukan, hän tuskin koettikaan sitä. Hän nousi ylös
seitsemältä, pukeutui ja meni parvekkeelle. Sade oli lakannut, ja oli
ihana sunnuntaiaamu, lämmin ja päivänpaisteinen. Koko maisema näytti
niin valoisalta ja herttaiselta, että tuskin voi uskoa todeksi sitä,
mikä kuusi tuntia sitten oli tapahtunut.
Ilamin talossa olivat kaikki uutimet alhaalla. Hän otaksui, että
ainakin yläkerroksen ikkunat jäisivätkin peittoon ja hämmästyi
senvuoksi suuresti, kun itse mrs. Ilam näyttäytyi ikkunassa ja avasi
sen. Hän hämmästyi vielä enemmän kun hän hetkistä myöhemmin näki
hänen avaavan oven ja hyvin arvokkaana menevän tien yli hänen omaan
huvilaansa. Hän tiesi mrs. Ilamin olevan hyvän ystävän Julietten kanssa
ja Julietten pitävän hänestä. Hän ihaili itsekin häntä, mutta vain
siksi, että hän oli niin vanha ja arvokas ja koska hänellä oli niin
hämmästyttävän suuri elinvoima. Että tuo vanhus voi tehdä rikoksia, se
oli hänestä sangen luonnollista. Hän piti häntä naisena, joka kykeni
kaikkeen. Hänen täytyi varoittaa Juliettea.
Kello kahdeksan toi palvelija hänelle ranskalaisen aamiaisen, jonka
avulla hän — Julietten vaikutuksesta — voi jotenkin kestää lunchiin
asti. Ja samalla kuin aamiainen tuli myös kuten tavallisesti kissa
Beppo. Aamiaisena oli kaksikorvainen kuppi täynnä maitoa, tuore
leivänpala ja hiukan voita. Beppo näytti lujasti päättäneen jakaa
aamiaisen hänen kanssaan odottamatta. Carpentaria teki kuten hänellä
usein oli tapana, otti leivänpalan lautaselta ja kaatoi maitoa
lautaselle. Ja Beppo, jolle maito oli parasta maailmassa, hyppäsi
pöydälle ja alkoi lipoa maitoa kollin-tavallaan. Se oli liponut
neljä kertaa, kun se ei enää huolinut. Se katsoi isäntäänsä, ja sen
keltaisissa silmissä oli hämmästynyt ja kiusaantunut ilme. Tämä
ilme vaihtui seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi kauhuksi. Se
hengitti vaivalloisesti ja sitä kai pyörrytti, sillä se vääntelehti
pöydällä ja pisti molemman etukäpälänsä maitoon, joka pirskui kaikille
tahoille. Sitten kissa päästi kauhean huudon jäi silmäterät laajenivat
auringonpaisteesta huolimatta, ja se kaatui kouristuksen vallassa. Se
läähätti nopeasti ja lyhyeen ja vihdoin se putosi pöydälle.
Se oli kuollut.
Tuskin kolme minuuttia sitten se oli ollut kissa, joka oli täynnä
voimaa, seikkailuhalua ja elämää ja joka oli ottanut useimmat elämän
tapaukset hauskalta kannalta.
VIII LUKU.
JULIETTE KATOAA.
Carpentaria katsoi puoliksi tyhjää kuppia ja maidontilkkoja ajatellen,
että joka pisara luultavasti oli kylliksi ottamaan hänet hengiltä.
Hän mietti mitä hän tekisi, miten hän voisi pelastua siitä vaarasta,
joka uhkasi häntä joka puolelta. Hän ei pelännyt. Hän oli luultavasti
liian kiihottunut voidakseen pelätä. Hän oli suuttunut, hämmästynyt,
surullinen ja ihmeissään — ei muuta. Hänen ajatuksensa siirtyivät,
kuten luonnollista oli, Julietteen — Julietteen, hänen lohtuunsa
ja elämänkumppaniinsa. Hän ei tahtonut säikyttää häntä kertomalla
tapahtumasta, mutta hän tiesi olevansa siihen pakoitettu. Hänen täytyi
puhua jonkun kanssa, joka ymmärsi häntä ja ihaili häntä.
Nyt, tähän aikaan päivästä oli Juliettellä tapana pieni sievä
ranskalainen esiliina yllään pyyhkiä tomua Carpentarian
kirjoituspöydältä, joka seisoi hänen työhuoneessaan. Ei koskaan saanut
vieras käsi koskea pöytään, eikä Juliettekaan uskaltanut siivota sen
taiteellista epäjärjestystä. Talossa oli kolme palvelijaa — sisäkkö,
keittäjä ja pesijätär. Heitä olisi voinut olla tusina, jos Juliette
olisi niin halunnut. Mutta Juliette oli tottunut yksinkertaisiin
tapoihin; hänen isänsä, joka oli ollut Carpentarian äidin toinen mies,
oli kuulunut niihin kunnon ranskalaisiin porvareihin, jotka osaavat
itse laittaa ruokaa ja osaavat myös säästämisen taidon, ja Juliette
oli perinyt hänen makunsa. Hän ei tahtonut edes kolmea palvelijaa, ja
oli monta hienompaa työtä, kuten esim. tomun pyyhkiminen Carpentarian
pöydältä, mitä hän ei sallinut heidän tekevän.
Carpentaria jätti kaiken koskematta parvekkeelle. Hän meni
makuuhuoneeseen, sulki ikkunat ja seisoi sitten miettien, mitä tehdä.
Hän voi kuulla Julietten pehmeät liikkeet työhuoneesta. Eikö hänen
tullut mennä sisään hänen luokseen ja sanoa: "Juliette, joku koettaa
murhata minut, ja sinun pitää valvoa paremmin kuin tänään olet tehnyt,
sinä olet antanut myrkyttää maitoni?"
Vihdoin hän avasi oven työhuoneeseen.
Mutta Juliette ei siivonnut pyhää pöytää! Se oli Jenkins, sisäkkö!
Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut niin kauan kuin Carpentarialla ja
Juliettellä oli ollut yhteinen talous! Se oli hämmästyttävää. Se sai
Carpentarian epävarmaksi.
Hän sulki makuuhuoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.
"Mitä te täällä teette?" kysyi hän tiukasti.
"Pyyhin tomua pöydältänne, sir", vastasi tyttö äänellä, joka samalla
kysyi oliko hän sokea.
"Kuka käski teidän pyyhkimään pöytääni?"
"Neiti, sir."
"Missä neiti on?"
"En tiedä, sir. Hän pyysi minua siivoomaan huoneen... En minä tiedä."
"Menkää noutamaan hänet. Pyytäkää häntä heti alas."
"Kyllä, sir."
"Odottakaa hiukan, Jenkins. Tekö toitte minulle tänään maidon?"
"Niin, sir."
"Koskiko siihen kukaan muu?"
"Ei, sir."
"Onko täällä ollut ketään tänään?"
"Ollut täällä? Ei, sir", sanoi Jenkins sellaisella äänellä kuin olisi
hän ollut loukkaantunut kysymyksestä ja kuin se, jonka Carpentaria
oletti olleen siellä, olisi ollut yhteydessä hänen siveytensä kanssa.
"Hyvä on. Menkää nyt hakemaan neitiä."
Jenkins meni ja tuli hämmästyttävän pian takaisin.
"Neiti ei näytä olevan täällä, sir", sanoi hän.
"Mitä, ei suinkaan hän ole mennyt ulos?"
"Ei minun tietääkseni, sir, mutta en voi löytää häntä."
"Oletteko katsonut makuuhuonesta?"
"Koputin ovelle, sir."
"Eikä tullut vastausta?"
"Ei, sir."
"Milloin näitte neidin viimeksi?"
"Kun hän pyysi minua pyyhkimään tomua senjälkeen kuin olin tuonut
teille maidon."
"Missä hän silloin oli?"
"Ruokasalissa, sir."
Kauhea ajatus heräsi Carpentarian aivoissa ja viilsi kuin veitsi. Jospa
Juliette oli myrkytetty! Entäpä jos hänen suhteensa oli onnistuttu
paremmin! Hän kiiruhti ulos työhuoneesta ja koputti kovaa hänen
ovelleen.
"Juliette, oletko siellä?"
Ei vastausta.
"Juliette! Juliette! Kuuletko!"
Ei nytkään vastausta. Hänen sydämensä jähmettyi. Hän avasi oven ja
meni huoneeseen. Se oli tyhjä, mutta vuode oli jo korjattu ja huone
siistitty. Hän jatkoi matkaansa pukuhuoneeseen, joka oli yhtä siisti ja
tyhjä.
Hän etsi koko talon ja sen ympäristön paitsi sen pienen vajan, minne
hän oli kätkenyt juopuneen miehen ruumiin. Turhaan kuulusteltuaan
keittäjää huomasi hän pesijättären salaa luovan häneen silmäyksiä.
Tuolla kömpelöllä tytöllä, joka vain Julietten alituisen huolenpidon
kautta pysyi jotenkin ihmismoisessa kunnossa, oli punainen tukka, mutta
ei niin punainen kuin Carpentarian, ja hän jumaloi salaa Carpentariaa.
Ja nyt hän antoi hänelle merkin ja loi häneen katseita!
Carpentaria seurasi hän ulos pihalle.
"Etsittekö neitiä, sir?" kysyi Polly kuiskaten.
"Kyllä."
"Hän on tuolla, sir."
"Toisella puolen tietä."
"Niin, sir, mrs. Ilamin luona. Mrs. Ilam oli täällä varhain aamulla,
sir. Älkää sanoko neidille, sir, että kerroin sen, taivaan tähden!"
Juliette oli Ilamin luona! Ja hän oli tavannut hänet tiellä kaksi
kertaa tänä yönä. Ja hän oli ollut niin kiihoittunut eilen illalla
sanoessaan hänelle hyvää yötä.
Vähemmässä kuin viidessätoista sekunnissa oli hän tien toisella
puolella ja kolkutti kovaa Ilamin ovelle. Hän ei saanut vastausta. Hän
ei kuullut äännähdystäkään sisältä. Hän mietti missä palvelijat voivat
olla, ja alkoi jälleen kolkuttaa ovelle, tällä kertaa kuin mieletön.
Mies, joka leikkaa ruohoa itämaisessa puutarhassa, katsoi häneen
ihmetellen. Mutta hän ei vieläkään saanut vastausta. Hän oli juuri
päättänyt mennä sisään ikkunasta, kun ovi äkkiä avautui, ja koska hän
oli nojautunut sitä vastaan, oli seurauksena, että hän kaatui eteenpäin
ja suoraan mrs. Ilamin syliin, joka näytti olevan hyvin vihastunut
tästä hänen esiintymisestään seistessään siinä valkea myssy ja mustat
vaatteet yllään.
"Mutta mr. Carpentaria", sanoi hän kohottaen kätensä torjuvasti.
Mutta hän oli ihailtavan ja suurenmoisen rauhallinen ja hänen ikänsä
esti Carpentariaa tekemästä sitä mitä hän olisi tehnyt, jos mrs. Ilam
olisi ollut nuorempi, vähemmän arvokas, vähemmän kunnioitettava ja
vähemmän elävän ruumiin kaltainen.
"Sisareni on täällä, ja minun täytyy saada heti puhua hänen kanssaan!"
"Ei, mr. Carpentaria, sisarenne ei ole täällä."
Hänen äänensävynsä hämmästytti Carpentariaa. Hän oli niin tyyni ja
varma. Mutta sekunttia myöhemmin hän uskoi hänen valehdelleen.
"Hän on siis ollut täällä?"
"Ei, mr. Carpentaria, hän ei ole ollut täällä."
"Eikö? Mutta tehän tapasitte hänet tänä aamuna. Te tulitte meille."
"Ei..."
"Anteeksi, mrs. Ilam, mutta näin teidät..."
"Parvekkeelta? Aivan oikein, te näitte minun tulevan tien poikki, mutta
ei teidän taloonne. Ette olisi voinut nähdä parvekkeeltanne, vaikka
olisin sen tehnytkin, mutta nyt en sattumalta mennyt sisään."
"Palvelijat sanovat teidän olleen sisällä."