language: Finnish
ILOJEN KAUPUNKI
Kirj.
Arnold Bennett
Englanninkielestä suomentanut
Aune Lindström
Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1925.
SISÄLLYS:
I OSA: CARPENTARIA.
I. Kaupungin yläpuolella.
II. Haastattelija.
III. Innoitusta.
IV. Mrs. Ilam.
V. Orkesteri.
VI. Musta taakka.
VII. Kissa.
VIII. Juliette katoaa.
IX. Kuollut koira.
X. Hyppysellinen nuuskaa.
XI. Takaisin elämään.
XII. Pyörässä.
XIII. Jetsamin toimet.
XIV. Kaksoiset astuvat näyttämölle.
II OSA: KAKSOISET.
XV. Josephus tekee ehdotuksen.
XVI. Musta lipas.
XVII. mies parvekkeella.
XVIII. Avioliittotarjous.
XIX. Iloisen kaupungin sydän.
XX. Mitä Jetsam halusi.
XI. Konsertti keskeytyy.
XXII. Carpentaria salapoliisina.
XXIII. Keskustelu puutarhassa.
III OSA: JETSAM.
XXIV. Vene.
XXV. Palvelijat.
XXVI. Tyhjä makuuhuone.
XXVII. Valokuva.
XXVIII. Kuolinmarssi.
XXIX. Samin tarina.
XXX. Mitä Mrs. Ilam sanoi.
XXXI. Sopusointua.
I OSA.
CARPENTARIA.
I LUKU.
KAUPUNGIN YLÄPUOLELLA.
"Carpentaria!"
Yksi kolmesta upeaunivormuisesta virkailijasta, jotka hoitivat
ilmapalloa, josta piti tulla Ilojen Kaupungin suurin vetonumero,
kuiskasi tämän nimen varoittavasti tovereilleen, kuin olisi hän
tarkoittanut, että heidän oli nyt parasta olla varuillaan: Ja kaikki
he vilkuivat salaa omituista olentoa, joka lähestyi aitausta sen eteen
kerääntyneen ihmisjoukon läpi. Mies oli pitkä ja hänellä oli punainen
tukka ja tarmokkaat kasvot, ja hänellä oli yllään puku, jonka sininen
väri erinomaisesti sopi punaiseen tukkaan. Aitauksen portin yläpuolelle
oli kiinnitetty emaljoitu kyltti:
'ILOJEN KAUPUNKI.'
Pääjohtaja: Josephus Ilam.
Apulais- ja musiikkijohtaja: Charles Carpentaria.
Ilmapallo nousee joka puolitunti kolmen jälkeen. Kolmentuhannen jalan
korkeus taataan. Pääsylippu puoli kruunua, kiikari siihen laskettuna.
Kyltti oli hiukan vinossa, ja lähestyvä mies asetti sen suoraan
ennenkuin hän astui sisään ilmapallopaikalle.
"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Onko kaikki valmista?"
"Hyvää päivää, mr. Carpentaria", sanoi ilmapallon ohjaaja
kunnioittavasti. "Kyllä, kaikki on valmista."
Nuo kolme miestä ryhtyivät mahdollisimman silmiinpistävästi laittamaan
pallon köysiä kuntoon erään nuoren miehen, jolla oli kultasankaiset
lasit, äkkiä alkaessa katsella kaukaisuuteen kuin olisi hän huomannut
jotain, joka vaati hänen mielenkiintonsa kokonaan osakseen.
"Aiotteko mennä ylös, sir?" kysyi pallon ohjaaja.
"Kyllä", vastasi Carpentaria. "Mr. Ilam ja minä lähdemme yhdessä ylös.
Meillä on kai aikaa siihen? Kello on vasta puoli kolme."
"Kyllä, sir."
Carpentaria loi tutkivan katseen suureen ilmapalloon, joka värisi ja
leijui ja tempoili köysissään pyrkien ylöspäin tuolla kaipuulla, joka
on niin ominainen hyvin täytetyille ilmapalloille, Hän oli kuin ei hän
olisi nähnyt kultasankalasista miestä.
"Missä on laskinvarjomies?" kysyi Carpentaria.
Laskinvarjostimella hyppääjän piti antaa loistetta silkkisen pallon
ensimmäiselle nousulle heittäytymällä siitä alas Thamesiin tai
jonnekin muualle. Hänen koneistonsa riippui suuren, pyöreän gondoolin
alapuolella.
"Hän on oleva täällä ennen kolmea, sir", sanoi pallon ohjaaja.
"Hän on täällä tuossa tuokiossa", sanoi toinen mies tahtoen näyttää,
että hänelläkin oli oikeus puhua suuren Carpentarian kanssa.
Pari silmänräpäystä myöhemmin tuli kunnianarvoisa pääjohtaja itse.
Mr. Josephus Ilam oli pitkä kuten toverinsakin, mutta paljon lihavampi.
Hän oli miltei yhtä mahtavan näköinen kuin olutkuski, ja kädetkin
olivat känsäiset. Häh oli viisikymmenvuotias, kymmenen vuotta
Carpentariaa vanhempi, ja luultavasti oli kymmenen vuotta kulunut siitä
kuin hän viimeksi näki omat jalkansa. Hän oli sileäksi ajeltu, poskilla
ja leuassa sinisiä varjoja, jotka muistuttivat merta kartalla, ja hänen
tukkansa — mikä siitä oli jälellä — näytti epäröivän mustan ja harmaan
välillä.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän Carpentarialta.
"Oh, minusta oli vain hauskaa lähteä teidän kanssanne mukaan ensi
matkalle", vastasi Carpentaria. "Minulla on jotain näyttämistä teille
tuolta ylhäältä."
Kädenliikkeellä hän osoitti taivasta, ja hänen hymynsä osoitti, että
hän piti Ilamin suostumusta luonnollisena.
Ilam hymyili turpeasti ja suostui ehdotukseen. Hän ei tahtonut esittää
vastaväitteitä alaistensa kuullen. Mutta miten hyödytöntä oli nousta
nyt itse avajaispäivänä taivasta kohti, juuri kun tuon laitoksen
suunnaton järjestely vaati alituista huolenpitoa maassa, se oli hänelle
sangen selvillä. Hän ryömi varovasti palmikoidun gondoolin reunan yli,
ja Carpentaria seurasi häntä.
"Liikkeelle siis!" sanoi Carpentaria iloisesti. "Liikkeelle!" toisti
hän kärsimättömästi, kun pallo pysähtyi noin kymmenen jalan korkeuteen.
"Kyllä, sir", vastasi pallon ohjaaja innokkaasti.
Pallon hoitajien välillä näytti vallanneen erimielisyyttä jostakin.
Oli ensimmäinen päivä toukokuuta, mutta Lontoon kevät oli nyt päättänyt
olla oikullinen ja järjetön. Lumen, kylmän ja itätuulen sijasta,
jotka tavallisesti aina seuraavat huhtikuuta, jota niin verisen
ivallisesti kutsutaan "iloiseksi kuukaudeksi", vallitsi kirkas,
loistava päivänpaiste ja oli aivan tyyni. Aurinko kimalteli ja paistoi
pallon etupuolelle, mutta sitä eivät tietenkään gondoolissaolijat
voineet nähdä. He eivät voineet huomata mitään muuta kuin että maailma
vähitellen vaipui heidän allaan. Pallo oli lakannut tärisemästä, se
oli niin hiljaa kuin se olisi pantu tukien varaan, ja Ilojen Kaupunki
vaipui yhä alemmaksi, ja viidenkymmenen tuhannen katsojan ylöspäin
kääntyneet kasvot kävivät yhä pienemmiksi.
Olisi mielenkiintoista ja varmastikin opettavaista kertoa niistä
arvoituksista ja dramaattisista kohtauksista, jotka olivat tapahtuneet
Ilojen Kaupungin esihistoriassa, siitä asti kuin Carpentaria saatuaan
päähänpiston sai myöskin käsiinsä Josephus Ilamin välttämättömäksi
miljonääriksi, aina tähän kiireiseen ja sekaiseen avajais-aattoiltaan
asti, mutta ne eivät kuulu tähän kertomukseen. On vain välttämätöntä
huomauttaa lukijalle kaupungin asemasta. Alemmassa kulmassa vasemmalla
millä Lontoon kartalla tahansa huomaa suuren, miltei tyhjän alueen,
joka on nurinpäin käännetyn U-kirjaimen muotoinen. Tätä aluetta
rajoittaa Thames joka puolelta paitsi varresta. Se on nimittäin niemi,
jonka Thames muodostaa, ja ihmeellisen harvaan asuttu verrattuna
Hammersmithin hälinään toisella puolen virtaa.
Ilam ja Carpentaria ostivat tai vuokrasivat koko keskiosan nientä
Ilamin rahoilla. Se oli yli kolmensadan acren suuruinen. He olisivat
ostaneet koko paikan Barnesiin asti, elleivät nuo hullut Ranelaghin
golf-klubilaiset olisi olleet niin itsepäisiä, etteivät luopuneet
golf-kentistään, vaikka heille tarjottiin satumaisia summia joka
tuumasta. Ilam ja Carpentaria ottivat haltuunsa loppupään Bridge
Roadia, joka leikkasi niemimaan kahtia, ja johtivat raitioliikenteen
Hammersmithin ja Barnesin välillä Lonsdaleen. He repivät jokaisen talon
Bridge Roadin varrella tuhoten siten noin seitsemänkymmentä onnellista
englantilaista kotia, ja sitten he alkoivat rakentaa Ilojen Kaupunkia,
jonka he olivat aikoneet siksi, miksi nyt koko maailma sen myöntää,
suurimmaksi huvipaikaksi, mitä Eurooppa koskaan oli nähnyt.
Sikäli kuin ilmapallo nousi, näkyivät Ilojen Kaupungin ääriviivat yhä
enemmän. Miltei pohjoisesta etelään Hammersmith Bridgesta lähtien kulki
Keskuskatu, tuo loistava liikennetie, joka oli seurannut Bridge Roadia,
Se oli sata jalkaa leveä, ja joka suuntaan kulki iloisenkirjavia
raitiovaunuja kaupungin eteläisen ja pohjoisen sisäänkäytävän välillä.
Molemmin puolin oli kaikenlaisia rakennuksia, kaikki kermanvalkeiksi
maalattuja — teatteri, varietee, konserttisali, panoraamarakennus,
esitelmäsali, eläinkokoelma, ravintoloita, kahviloita, baareja ja
noita lukuisia paikkoja, missä myydään hyödyttömiä ja kalliita
muistoesineitä, joita ilman ei todellinen brittiläinen voi olla
sinä päivänä, jolloin hän on lähtenyt huvittelemaan. Jalankulkijain
käytävien yllä oli lasikatos ja niiden sekä ajoradan välillä oli
kaksi riviä puita, jotka kauniin ilman vaikutuksesta puhkesivat yhä
kauniimpaan lehteen. Sivukäytävät ja ajoradat olivat täpötäynnä väkeä,
ja katu näytti iloiselta, ei vain naisten loistavien pukujen ja
päivänvalojen kirjavuuden vuoksi, vaan myös pitkien norsu-, kameeli-
ja muiden eläinten muodostamain jonojen vuoksi, joissa värillisten ja
mustien olentojen-ohjaamina ratsasti lukemattomia kaikenikäisiä lapsia,
joka katolta liehui suuria, tummanpunaisia lippuja, joissa komeili
kultakirjoitus: Ilojen Kaupunki. Pääjohtaja: Ilam. Apulaisjohtaja:
Carpentaria. Lisätkää tähän lukuisten orkesterien musiikki ja
päivänpaiste, älkääkä unohtako kaikkien kauniisti leikeltyjen
päätysivujen uutta maalausta, niin voitte saada käsityksen siitä
näystä, jonka esplanaadi tarjosi Ilamille ja Carpentarialle.
Keskivälissä pohjoista ja eteläistä sisäänkäytävää laajeni Keskuskatu
pyöreäksi aukeaksi, jossa oli suuri pronssisuihkukaivo keskellä.
Länteenpäin oli niin kutsuttu näyttelypalatsin pääty, se oli
suunnaton neliskulmainen rakennus, jonka parvekkeille voi mahtua
kaksikymmentätuhatta ihmistä sadepäivinä. Rakennuksen saleissa oli
esillä kaikkea, mikä naisia, koskee, korkeakorkoisesta kengästä
valtaistuimiin saakka, oli suorastaan ihmeteltävää miten paljon
naisten tavaraa siellä oli. Pohjoiseen näyttelypalatsista levisi
huvipuisto, missä ihmiset ajoivat vuoristoradoilla, ampuivat
ampumaradoilla, kiersivät suurissa pyörissä j.n.e., ja täällä oli myös
ilmapallon paikka. Etelään huvittelupuistosta oli urheilukenttä, missä
krikettipeli oli täydessä käynnissä.
Vihdoin näkyi idässä kaikkein tärkein, komea sisäänkäynti itämaisiin
puutarhoihin, jotka olivat Itamin ja Carpentarian ylpeys. Itämaiset
puutarhat käsittivät koko kaupungin itäisen osan ja laskivat alas
jokea kohti. Siinä oli yli 100 acrea puutarhaa, metsää ja lehtoa, mikä
oli kaikki upeasti suunniteltu. Kukkia loisti siellä vuodenajasta
huolimatta, kaikkialla kohtasivat silmää puut ja pensaat, kentät ja
kuvapatsaat, lammikot ja suihkukaivot. Keskellä oli Carpentarian oma
erikoinen orkesterikoroke. Noin, kahdentuhannenviidensadan jalan
mittainen pengermä kulki virtaa myöten, ja siitä pisti ulos silta,
mihin höyrylaivat toivat kaupungissa kävijöitä.
II LUKU.
HAASTATTELIJA.
Ilmapallossa olijat voivat nähdä kaiken. He näkivät ihmisten nousevan
höyrylaivoista, he näkivät ihmisjoukon nousevan maasta uudella
maanalaisella asemalla Hammersmith Bridgen päässä, he näkivät
junat, jotka tulivat Barnesiin, he näkivät miten ihmiset tappelivat
päästäkseen lippuluukuille kaupungin sisäänkäytävillä, he näkivät
ihmisiä, jotka virtasivat alas Ilojen Kaupunkia kohti Barnesista
ja Richmond Roadia myöten. Ilojen Kaupungin ilmoitukset eivät
olleet turhaan täyttäneet kokosivua jokaisessa Lontoon ja monessa
maaseudun lehdessä koko viikon ajan. Ihmisiä virtasi nyt sinne noin
seitsemänkymmentä tunnissa, ja maksu oli shillinki mieheen.
Pallon alla tuntui pieni nykäisy. Tuhannen jalan mittainen köysi oli
lopussa, ja pallo pysyi nyt liikkumatta.
Silloin kuului heikko ääni kaupungista, joka oli kuin jotain
kivääritulen räiskeen ja rantaa vasten vyöryväin aaltojen kohinan
välillä.
"He, huutavat hurraata", sanoi Josephus Ilam. "Minkä vuoksi?"
"Meille tietysti", vastasi Carpentaria kiihtyneenä. "Eikö se ole
suurenmoista?"
"Suurenmoista?" sanoi Ilam ja hengitti raskaasti. "Täällä on kuuma.
Mitä tahdoitte näyttää minulle täällä ylhäällä?"
"Tämän!" huudahti Carpentaria ja osoitti kaupunkia. "Ja tuon!" lisäsi
hän viitaten Lontoota, joka levisi heidän alleen kaikkine torneineen ja
savupiippuineen äärettömänä ja rajattomana. "Se on meidän saaliimme!
Meidän voittomme!"
Ja hän alkoi laulaa toreadoorin laulua 'Carmenista' kiidättäen
riemuitsevat säveleet taivasta kohti.
"Mr. Carpentaria", sanoi Ilam odottamattoman katkerasti, "onko tämä
teidän käskyksenne huumorista? Houkutella minut tänne ylös katsomaan
Lontoota ja meidän laitostamme, ikäänkuin en niitä tuntisi yhtä hyvin
kuin omia taskujani!"
Ilamin salainen viha Carpentariaa kohtaan, joka oli kasvanut hitaasti
päivä päivältä yli vuoden ajan, kuten tuli salaa leviää laivan
lastihuoneessa, näytti nyt puhkeavan esiin. Carpentaria hätkähti. Tällä
hetkellä hän näki jossain määrin, miten suureksi Ilamin vastenmielisyys
häntä kohtaan oli kehittynyt, mutta hän ei käsittänyt sitä kokonaan. Ja
miten hän olisikaan voinut sitä käsittää?
"Tosiaankin", ajatteli hän itsekseen, "luulenpa vanhan veikon olevan
minulle nyrpeissään! Miksi ihmeessä?" Hän ei voinut ymmärtää syytä
siihen. "Vahinko", ajatteli hän edelleen, "sillä jos tällaisen
laitoksen johtajat eivät voi elää sovussa, voi syntyä ikävyyksiä."
Ja siinä hän oli paljon enemmän oikeassa kuin aavistikaan.
Hän istuutui huolimattomasti gondoolin laidalle vasen jalka riippuen
ulkona, ja tarttui kiikariin, joka riippui gondoolipunoksen
sisäpuolella ohuessa teräslangassa. Hän kohotti sen silmilleen ja
katsoi itämaisia puutarhoja kohti. Hän huomasi kai siellä jotakin,
joka suuresti kiinnitti hänen mieltään, sillä hän piti kiikaria kauan
silmillään.
"Kysyn vielä kerran", sanoi Ilam ja nousi ylös, "onko tämä teidän
käskyksenne huumorista?"
Hän oli aivan lähellä Carpentariaa ja hänen katseensa oli vihamielinen.
"Ystäväni", sanoi Carpentaria hiljaa ja laski kiikarin alas, "teidän
vikanne on se, että ette ole taiteilija: Jos olisitte, niin tuntisitte
kuten minä sen tenhon, mikä sisältyy meidän suurtyömme ja Lontoon
katselemiseen. Te olisitte minulle kiitollinen siitä, että toin teidät
tänne ylös."
"Minä olen liikemies — yksinkertainen liikemies, en muuta", sanoi Ilam.
"En ole koskaan väittänyt olevani taiteilija, enkä tahdo sitä olla.
Sanonpa teille, että, minun-tulisi olla nyt ilmoitusosastossa eikä
haaskata aikaani täällä keinumiseen, mr. Carpentaria."
"Rakas ystävä", sanoi Carpentaria nopeasti, "pyydän anteeksi.
Laskeutukaamme heti alas."
"Ja siitä puhuttaessa", jatkoi Ilam välittämättä keskeytyksestä —
hänen suuttumuksensa oli kuin kivi, joka vieri alas rinnettä — "siitä
puhuttaessa sanon teille myös, että teidän mielipiteenne ilmoituksista
ravintoloiden seinillä on järjetön."
"Mutta rakas Ilam", vastusti Carpentaria, "ei kukaan-viitsi lukea
ilmoituksia syödessään. Sellaiset vain peloittavat heidät pois.
Esimerkiksi, jos saatte nähdä, että G.H. Mumm on maailman parasta
samppanjaa, juuri kun juotte Heidsickia, tai jos Wallsin makkaroita
ajetaan väkisin alas kurkustanne juuri kun syötte jäätelöä — ei
sellaisesta pidetä. Meidän täytyy ajatella kannattajiamme. Ja
sitäpaitsi se on epätaiteellista..."
"Lorua!" sanoi Ilam. "Jos nämä ilmoitukset jollain tavoin pantaisiin
seinille, tuottaisivat ne meille sata puntaa viikossa."
"Niin, mutta mitä on sata puntaa viikossa?"
"Se on sadankahdenkymmenen punnan suuruisen pääoman korot", vastasi
Ilam vilkkaasti. — "Ja sitten tulee lisäksi jotain muutakin. Teidän on
parempi käyttää aikaanne tarkastukseen eikä pitää harjoituksia ja —
johtaa orkesteria. Antakaa minulle vain tahtipuikko, niin minäkin voin
sen tehdä. Mutta tarkastus —"
"Minun ihana orkesterini!" änkytti Carpentaria pelästyneenä.
Tämä oli isku hänen sisintä sieluaan kohtaan, mitä ei tule ihmetellä,
kun muistaa, että tämä orkesteri oli ollut kuuluisa kahden mantereen
pääkaupungeissa kahtenatoista vuotena yhteen menoon.
"Niin", sanoi Ilam, "olen saanut siitä kyllikseni." Hänen olkapäänsä
kosketti Carpentariaa, ja hänen silmänsä — pienet porsaansilmät —
iskivät tulta. "Jospa nyt työntäisin teidät alas? Silloin olisi laitos
minun eikä kukaan sekaantuisi asioihin."
Hänen kasvonsa vääntyivät ilkeään nauruun.
"Teillä on kuitenkin huumorintajua Ilam", vastasi gondoolin laidalla
istuva mies iloisesti. Hän kierteli tyytyväisenä punaisia viiksiään,
mutta tuli kuitenkin alas paikaltaan.
"Tahdoin vain saada teidät ymmärtämään", alkoi Ilam jälleen.
Mutta tällä hetkellä pisti pää gondoolin sisemmän aukon laidan yli, ja
Ilam keskeytti.
Se oli tuon nuoren miehen pää, jolla oli kultasankaiset silmälasit.
"Minä olen Smithers Morning Heraldista", sanoi nuori mies reippaalla ja
tyynellä äänellä, "ja minä olen käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseni
saadakseni tavata herroja yksin. Teidän väkenne teki vastaväitteitä
minun tarttuessani kiinni laskuvarjostinlaitteihin, mutta te käskitte
heitä lähtemään liikkeelle, ja niin he tekivätkin. Minun oli hiukan
vaikea kiivetä tänne laskuvarjostimen tangosta, mutta nyt olen tässä.
Uskallan toivoa, että olette kuulleet kansanjoukkojen huutavan
eläköötä."
"Hänelle he siis hurrasivat", sanoi Ilam katsahtaen Carpentariaan.
Ilam ei ollut mikään nero keskustelun taidossa. Hän voi vain sanoa
suoraan sen, mitä tarkoitti, ja kun Ilojen Kaupungin reklaami kaipasi
keskustelutaitoa, täytyi hänen turvautua Carpentariaan, vaikka hän
olisi ollut tälle miten raivoissaan tahansa.
"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Carpentaria.
"Niin", sanoi Smithers kohteliaasti, "enkö teidän mielestänne ansaitse
haastattelua?"
"Ettekö tiedä, että olemme ehdottomasti kieltäytyneet haastatteluista?"
"Kyllä, ja juuri sen vuoksi Herald niin tahtoo haastattelua ja siksi
minä olen riippunut tuhannen jalan korkeudessa ilmassa."
Carpentaria ja Ilam vaihtoivat katseita. Molemmat tiesivät mitä toinen
ajatteli — että Smithers ehkä oli kuullut heidän keskustelunsa ja että
hänen suhteensa senvuoksi täytyi olla varovainen.
"Mr. Smithers, Heraldista", sanoi Carpentaria, "me ihailemme koko
sydämestämme sitä rohkeutta, mitä osoitatte vaarallista elatustanne
ansaitessanne, mutta tällä kertaa olette kielletyillä teillä..."
"Anteeksi, sitä en ole", sanoi Smithers, "Ilmassa ei ole mitään teitä,
ja minun sanomalehtikorttini on kunnossa. Puhukaa siis nyt jotain
minulle!"
"Mehän puhumme teille."
"Tarkoitan, vastatkaa kysymyksiini inhimillisyyden vuoksi. Minä olen
perheen isä, jolla on kaksi köyhää tätiä, ja Herald eroittaa minut,
ellen saa tätä haastattelua toimeen. Ajatelkaa sitä!"
"Olen kernaammin sitä ajattelematta. Mutta me vastaamme jokaiseen
rehelliseen kysymykseen, jonka meille teette, yhdellä ehdolla", sanoi
Carpentaria.
"Sanokaa ehtonne", vastasi Smithers salamannopeasti.
"Sanon sen jälestäpäin", sanoi Carpentaria, ja katsoi Ilamiin.
"Hyvä on", sanoi Smithers, "Minä suostun mihin tahansa."
"Te näytätte olevan rehellinen mies. Minä luotan teihin", sanoi
Carpentaria.
"Kaikki sanomalehtimiehet ovat kunnon väkeä", sanoi Smithers, "vain
heidän työnantajansa ovat välistä... no niin, se ei kuulu tähän. Te
voitte luottaa minuun. Sanokaa nyt minulle: Miksi te ette tahdo tulla
haastatelluiksi? Se hämmästyttää ihmisiä, sillä tämähän on liikeyhtymä,
eikö totta?"
"Siinähän juuri on syy", sanoi Carpentaria, "me emme oli filmitähtiä
emmekä kiertävä teatteriseurue. Me olemme haastattelujen yläpuolella.
Oletteko koskaan haastatelleet suuria maailmanliikkeitä?"
"Eipä kai!" sanoi Ilam äkäisesti.
"Ihmiset, jotka kieltäytyvät haastatteluista, saavat aseman, joka
on yläpuolella kaikkien muiden. Meidän laitoksemme on meidän
laitoksemme. Kun haluamme ihmisten saavan tietää siitä jotain,
maksamme kaksisataaviisikymmentä puntaa yhdestä sivusta Heraldissa,
ja sille sivulle annamme painattaa sen, mitä tahdomme sanottavan,
omilla sanoillamme. Me emme tarvitse haastattelijoita, siinä on koko
salaisuus. Seuraava kysymys?"
"Sehän on sangen selvää", myönsi Smithers. "Mutta nyt toinen seikka:
Miksi olette päättäneet kutsua tätä paikkaa Ilojen Kaupungiksi?"
"Koska se on Ilojen Kaupunki", ärähti Ilam.
"Niin, mutta se kuuluu keksityltä nimeltä — hiukan liian runolliselta
ja korkealentoiselta, eikö totta?"
"Se on vain siksi, että sanomalehtimiehiltä puuttuu mielikuvitusta",
selitti Carpentaria. "Te ette ole vielä tottuneet tähän nimeen. Te
sanomalehtimiehet juuri huusitte, että Kristallipalatsi oli liian
romanttinen ja korkealentoinen nimi tuolle vastapäätä olevalle
lasirakennukselle." Hän osoitti kaukana näkyvää kahta tornia.
"Mutta sitten te totuitte siihen, ja nyt myönnätte, että se on
Kristallipalatsi eikä muuta."
Smithers hymyili.
"Hyvä", sanoi hän. "Tuo kaikki ei merkitse mitään. Tulkaamme nyt asian
ytimeen. Luuletteko te tämän yrityksen kannattavan? Onko todella
tarkoitus, että sen tulee kannattaa, tai onko se vain miljonäärin
päähänpisto? Tiedättehän kaikkien asiantuntijoiden sanovan, ettei se
voi kannattaa."
"Vai niin? Eikö?" huudahti Ilam.
"Me tulemme saamaan viisitoistatuhatta puntaa pääsymaksuista
tänään", sanoi Carpentaria. "Korkein lukumäärä kävijöitä Pariisin
maailmannäyttelyssä 1900 oli kuusisataatuhatta. Kuvitteletteko ettemme
me pääsisi niin korkealle? Me ylitämmekin sen. Odottakaahan juhliimme
asti elokuussa! Odottakaahan kongresseihimme syyskuussa! Keskimäärä
kävijöitä Pariisin kolmessa viime näyttelyssä oli neljäkymmentäviisi
miljoonaa. Me toivomme pääsevämme viiteenkymmeneen miljoonaan. Se
merkitsee, että me saamme kaksi miljoonaa vain sisäänpääsymaksua.
Chicagon näyttelyssä oli miltei puolitoista miljoonaa voittoa. Ettekö
luule meidän pääsevän sen yli, kun ulkopuolella on kuuden miljoonan
kaupunki ja Lancashiren ja Yorkshiren miljoonat vain neljän tunnin
matkan päässä täältä?"
"Mutta Chicago sai valtioapua", huomautti Smithers.
"Valtioapua!", huudahti Ilam. "Chicago oli huonoimmin järjestetty
näyttely kaikista maailmannäyttelyistä St Louisia lukuunottamatta. Jos
valtio tulisi minun luokseni, niin minä... niin minä...
"Antaisin sille almun ja käskisin sen mennä seuraavaan pihaan
posetiiviaan soittamaan", lopetti Carpentaria hänen puolestaan.
"Tämä on kovin mielenkiintoista", sanoi sanomalehtimies. "Ja nyt
tulemme henkilökuntanne lukumäärään."
Hän hymyili itsekseen tyytyväisenä siitä mainiosta haastattelusta,
jonka hän sai toimeen Carpentarian ja Ilamin kanssa, hehän vastasivat
kaikkeen mitä hän kysyi. Ilam ensiksi alkoi vaatia, että he
laskeutuisivat alas.
"Nyt tulee ehtoni", sanoi Carpentaria.
"Sanokaa se vain", sanoi sanomalehtimies.
"Te tahdoitte meidän kertovan kaiken, ja sen olemme tehneet. Ehtona
on, että, pidätte kaikkea mitä olette täällä kuullut, aivan salaisena,
huomatkaa — kaikkea! Te ette sano sitä kenellekään ettekä päästä sitä
painoon. Muistakaa, että olette rehellinen ihminen."
"Mutta tämähän on ilveilyä", huudahti Smithers hämmästyneenä.
"Ei suinkaan", sanoi Carpentaria lempeästi. "Voitteko te kuvitella
meidän teidän ammattinne, perheenne ja köyhien tätienne vuoksi luopuvan
periaatteistamme? Minua ei ainakaan koskaan ole haastateltu."
"Onko tämä viimeinen sananne?" kysyi sanomalehtimies.
"On", sanoi Carpentaria.
"Hyvä on", sanoi Smithers, ja hänen päänsä katosi.
"Laskeutukaamme alas", sanoi Ilam ihastuneena. Hän antoi
alaslaskumerkin.
"Me emme mene vielä alas", sanoi sanomalehtimies, jonka pää jälleen
tuli näkyviin.
"Ja miksei?"
"Siksi, että olen leikannut köyden poikki."
Carpentaria, joka aina oli tyyni, kun ei ollut kysymys taiteesta,
repi palasen kuoresta, joka hänellä oli taskussa ja heitti sen ulos
gondoolista. Se vaipui hyvin nopeasti. Sitäpaitsi he voivat nyt
selvästi paljaalla silmällä huomata, että heidän ja maan välimatka koko
ajan eneni.
"Otan lupaukseni takaisin tällä hetkellä", sanoi sanomalehtimies ja
kiipesi varovaisesti takaisin gondooliin. "Kaikki, mitä tästä lähtien
sanotaan, tulee painetuksi. Meille tulee kyllä jännittävä matka. Ehkä
pääsemme aina Ranskaan asti. Joka tapauksessa saan hienon kirjoituksen
maanantain numeroon. Herrat eivät vielä ole käsittäneet mitä
uudenaikainen sanomalehti on."
Sitten ilmapallossa vallitsi hiljaisuus.
Ilam loi suuttuneen katseensa kohti maata, joka katosi nopeasti
hänen altaan. Hän ei huomannut ihanaa päivänpaistetta. Häh tahtoi
olla ilmoitusosastolla, järjestää sitoumuksia. Hän ajatteli, että
Carpentarian hullut päähänpistot olivat saattaneet hänet tähän asemaan.
Hän oli niin vihainen, että miltei unohti vaaran, missä hän oli.
"Tässä me siis olemme", sanoi sanomalehtimies, "ettekä te voi mitään!"
III LUKU.
INNOITUSTA.
"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Smithers", sanoi Carpentaria vihdoin,
"että temppunne on turha. Sivistyksen apukeinot eivät ole vielä
lopussa. Me laskeudumme jo paraikaa."
Käteensä hän puristi nuoraa, joka johti ylös heidän päittensä
yläpuolelle ja katosi köysistöön. Hän oli avannut venttiilin
selkoselälleen.
"Älkää koettako liikahtaa", sanoi hän, "sillä silloin mr. Ilam
vääntää teiltä niskat nurin. Koko tämä juttu ei maksa meille muuta
kuin muutaman tuhat kuutiojalkaa kaasua puolen shillingin hintaan
tuhannelta. Mitä se teille maksaa, sitä olen tarkemmin miettivä."
Ja sanomatta muuta irroitti hän ohuen teräsköyden, joka oli kierretty
itse gondoolissa olevaan kehään, ja alkoi laskea sitä alas, kun hän oli
sitonut valkoisen lipun sen toiseen päähän. Kiitos täydellisen tyynen
ilman oli pallo vielä huvipuiston yläpuolelle.
Pian voivat gondoolissa olijat nähdä alhaalla olevan kiihtyneen
kansanjoukon liikkuvan heidän mukaansa, ja kun valkoinen lippu kosketti
maata, tarttuivat siihen pallon ohjaajien innokkaat kädet, ja hitaasti
laskeutui pallo alas maahan tilassa, joka näytti miltei vaaralliselta.
Ja toisen kerran tänään kuului innostuneita hurraa-huutoja kaikkialta.
"Olisittehan itse voinut arvata", sanoi Carpentaria heidän ollessaan
kymmenen jalan päässä maasta, "että tällaisessa huvipuistossa on
ryhdytty kaikkiin toimenpiteihin onnettomuustapauksien ja tyhmyrien
varalta."
Smithers, joka oli miltei yhtä surkean näköinen kuin ilmapallo, ei
vastannut. Josephus Ilam katseli hurjin katsein.
"Se ei ollut mitään, ei mitään!" huusi Carpentaria ihmisille, jotka
keräytyivät kysellen heidän ympärillen. "Täyttäkää pallo uudella
kaasulla niin pian kuin mahdollista, kiinnittäkää köysi ja laittakaa se
kuntoon yleisöä varten. Älkää häiritkö minua!"
Ja niin sanoen hän hypähti pois gondoolista ja juoksi tiehensä Ilamin
huutaessa häntä.
"Hei! Pysähtykää hiukan! Mitä teemme tälle tyhmeliinille!"
"Miksi hän juoksee pois tuolla tavoin", mutisi hän itsekseen, "mikähän
hänen seuraava päähänpistonsa lieneekään?"
"Unohdin sen aivan", sanoi Carpentaria ja pysähtyi. 'Nuori mies',
kääntyi hän Smithersin puoleen, "seuratkaa minua, älkääkä keksikö
mitään tekosyitä!"
"Kuulkaapa", sanoi hän. "Meillä on aivan liian kiire ehtiäksemme ryhtyä
oikeusjuttuihin. Ja sitäpaitsi meidän täytyy muistaa teidän köyhiä
tätejänne. Juoskaa! Laittautukaa tiehenne! Minä ihailen teitä itse
asiassa, ymmärrättekö?"
Smithers ymmärsi ja katosi.
Carpentaria kiiruhti edelleen, syöksyi Keskuskadun yli, vältti nipin
napin yliajetuksi joutumisen ja tuli sitten yksityistietä myöten,
joka kulki kahden rakennuksen välistä, itämaisiin puutarhoihin. Ja
juuri näiden puutarhojen sisäpuolella, aivan sisäänkäytävän vieressä,
oli kummallakin puolella suuri rakennus, jota ympäröi puutarha.
Toisessa näistä rakennuksista asui Josephus Ilam äitineen, toisessa
Carpentaria ja hänen sisarpuolensa Juliette d'Avray. Ilamin talon ja
Keskuskadun puolitien takapäädyn välillä oli tuollainen tyhjä paikka,
jollaisia niin usein syntyy, kun suunnitellaan näyttelyä tai jotain
sen kaltaista. Se oli yleisön katseilta peitetty aidalla, ja tässä
aidassa oli ovi, joka oli maalattu siten, että sitä ei voinut nähdä,
ellei tiennyt siitä. Carpentaria astui sisään ja sulki oven jälessään.
Keski-ikäinen mies, jolla oli kuluneen näköinen sininen puku yllään,
istui jollain laudanpätkällä. Hän hypähti ylös ja näytti horjuvan.
"Mitä te teette, täällä?" kysyi Carpentaria lyhyesti.
"Kuulkaapas", sanoi mies ja tuli hoippuen Carpentariaa kohti. "Minä
olen hieno herra, ymmärrättekö? Tulin tänne — hik, lepäämään —
ymmärrättekö? Antakaa te minun olla rauhassa, niin minä annan teidän
olla. Seis, tuossa saatte korttini."
Mies oli silminnähtävästi juovuksissa, eikä Carpentariaa huvittanut
haaskata kallista aikaa neuvotteluihin tämän Bakkuksen uhrin
kanssa. Hän lähti hänen luotaan ja sulki oven miehen haparoidessa
nimikorttikoteloaan. Hän aikoi lähettää jonkun heittämään miehen ulos,
mutta unohti sen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli huvilansa
työhuoneessa.
"Nopeasti!" sanoi hän Juliettelle, joka oli harvinaisen sievä, pieni,
noin kolmenkymmenen ikäinen nainen.
Hän vaipui tuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. Juliette asetti
nuottipaperia hänen eteensä ja pani kynän hänen käteensä ja hän
kirjoitti arkin poikki: Ilmapallo-kehtolaulu, ja alkoi sitten raapustaa
nuotteja — ristejä, pausseja, tempomerkkejä ja muita ihmeellisiä
merkkejä — koko paperille.
"Se tuli äkkiä mieleeni", mutisi hän, "ollessamme ilmapallossa."
"Älä puhu, rakkaani", sanoi Juliette, "Kirjoita." Ja hän kirjoitti.
Kun se oli valmis, pyyhki Carpentaria hikeä otsaltaan ja joi
wiskya ja maitoa, mitä Julie oli hänelle sekoittanut. Hän huokasi
tyytyväisyydestä ja väsymyksestä. Luomistuska oli ohi.
"Soita se", huudahti hän.
Ja Juliette istuutui pianon ääreen ikkunan luo, mistä voi
nähdä yli ihanan puutarhan, ja soitti pehmeästi Carpentarian
kahdeksannensadannenneljännenkymmenennenseitsemännen opuksen.
"Se on ihana", sanoi hän.
"Niin", myönsi Carpentaria. "Se on mallikelpoinen pikku kappale. Pisti
yhtäkkiä päähäni!"
Hän napautti sormiaan.
"Sillä tavoin parhaat teoksesi tulevat", hymyili Juliette.
"Tänä iltana se on esitettävä!" päätti Carpentaria.
IV LUKU.
MRS. ILAM.
Hiukan myöhemmin samana iltapäivänä istui Josephus Ilam juomassa teetä
äitinsä kanssa vastapäisessä talossa. Vanha mrs. Ilam, — joka oli laiha
ja pieni, niin että hänen poikansa olisi riittänyt tusinaan sellaisia
olentoja — istui hirvittävän suorana tuolissaan, kun Josephus taas
oli heittäytynyt sohvaan asentoon, joka ilmaisi hänen suuttunutta
mielentilaansa. Mrs. Ilamilla oli leskenharso, vaikka oli monta vuotta
siitä kun hän oli kadottanut miehensä, joka oli kerännyt omaisuuden
soodavesikaupoilla. Hänellä oli terävät, kovat kasvot, aivan mustat
silmät ja aivan valkoinen tukka, ja kun hän suuntasi nuo silmät
poikaansa, oli helppo nähdä, että tämä poika oli hänen epäjumalansa ja
orjansa. Hän oli elänyt yksinomaan tätä miestä varten, joka ei ollut
ollut poissa hänen luotaan juuri päivääkään. Hänelle tuo lihamöhkäle
oli yhä lapsi, joka tarvitsi hoitoa ja neuvoja. Hän hemmotteli häntä
kyllä, mutta siitä huolimalta oli poika alituisessa pelossa hänen
takiaan. Se, että hän oli tehnyt isänsä jälkeenjättämän omaisuuden
kaksinkertaiseksi sijoittamalla rahat ravintoloihin ja hotelleihin,
ei lainkaan tehnyt häntä huomattavaksi vanhan rouvan silmissä, joka
piti häntä vain näppäränä poikana, jolla oli taipumuksia liikealalle.
Sitäpaitsi oli jokainen penni Ilamin omaisuutta hänelle kuuluvaa
niinkauan kuin hän eli. Ilamin osa Ilojen Kaupungistakin oli hänen.
Kun Carpentaria oli Ilamin keksinyt, täytyi hänen päättää, tahtoiko
hän sijoittaa miljoonan puntaa yritykseen vai eikö, ja hänen äitinsä
sen ratkaisi ja sanoi hänelle, että hän olisi hullu, jos heittäisi
sellaisen yrityksen.
"No", sanoi vanha rouva kimeällä, värisevällä äänellä ojentaessaan
hänelle kupin teetä — kuppi kilisi teevadilla hänen keltaisessa,
sinisuonisessa kädessään. — "Et siis tule toimeen Carpentarian kanssa.
Sitä pelkäsinkin."
"Hän ei tahdo mitenkään kuulla järkisyitä ilmoitusten suhteen", sanoi
Ilam happamana ja kiersi lusikkaa teessä.
"Eikö?"
"Ja hän on aivan järjetön kun on kysymys tuosta hänen musiikistaan. Hän
on harjoittanut kaksi tuntia kahtena viime päivänä. Minun täytyy tehdä
kaikki työt."
"Niinkö?"
"Ja sitten hän kaupanpäällisiksi vie minut ylös ilmapallossa ja haaskaa
siten aikaa."
"Ilmapallossa!"
Ilam kertoi tapahtuman ilmapallossa.
"Ja sitten hän päästää tuon kirotun sanomalehtimiehen vapaaksi — aivan
vapaaksi!"
"Jos", sanoi hänen äitinsä, "minua vain ihmetyttää, että olet vielä
elossa."
"Vahinko, että Carpentaria on elossa", vastasi Ilam.
Hänen äitinsä hehkuva katse kohtasi hänen omansa.
"Juuri sitä olen ajatellut", sanoi hän tyynesti. Hänen poikansa katse
vaipui alas.
"Miten kauan?"
"Siitä asti kuin aloit valittaa hänestä, noin viikko sitten, poikaseni."
"Me emme tarvitse häntä nyt enää", mutisi Ilam. "Olemme toteuttaneet
kaikki hänen aatteensa ja nyt tämä on vain liikekysymys, eikä
Carpentarialla ole aavistustakaan liikeasioista. Ajattelehan vain hänen
syitään ilmoituksia vastaan!"
"Älä välitä siitä nyt, Jos", keskeytti hänen äitinsä.
"Hän on vain tiellä nyt", jatkoi Jos synkkänä.
"Otaksun, että hän ei aio vetäytyä syrjään", huomautti mrs. Ilam.
"Vetäytyä pois? Ei tietenkään. Ei mikään saisi häntä siihen. Hän
nauttii siitä — nauttii minun kiusaamisestani."
"Joka tapauksessa", sanoi äiti, "on sinulla se ilo, että laitos saa
suuren menestyksen."
Hän katseli ulos ikkunasta yli puutarhan.
"Niin", murisi Ilam, "ja hän saa puolet voitosta. Minä olen hankkinut
kaikki rahat, hän ei penniäkään. Mutta hän saa puolet voitosta, ja
minkä vuoksi? Muutamista päähänpistoista — ei muusta. Hän on olevinaan
apulaisjohtajana, mutta hän ei johda mitään muuta kuin tuota siunattua
orkesteria. Ja minä olen laskenut, että me saamme kymmenentuhannen
punnan nettovoiton viikossa! Puolet kymmenestä on viisi."
"Hän saa puolet voitosta vain niin kauan kuin elää, Jos", sanoi mrs.
Ilam. "Sen jälkeen ei mitään."
"Ei mitään", sanoi Jos ja puraisi lämmintä torttua. "Mutta niin kauan
kuin hän elää, maksaa hän minulle noin viisituhatta puntaa viikossa
lukuunottamatta harmia."
"On mahdollista, ettei hän elä niin kauan", uskalsi mrs. Ilam sanoa.
"Mutta hän voi elää vaikka viisikymmentä vuotta."
"Entäpä jos hän kuolisi aivan äkkiä, Jos", jatkoi mrs. Ilam
rauhallisesti, "silloin hän ei olisi ensimmäinen, joka on ollut
tielläsi ja joka on kadonnut äkkiä ja odottamatta."
"Äiti!"
Ilam miltei huusi tuon sanan ja hypähti ylös.
"Olisiko hän sitten ensimmäinen?" intti mrs. Ilam.
"Ei, ei olisi", mutisi Josephus ja hänen äänensä vapisi.
Mrs. Ilam sammutti väkiviinalampun, joka paloi teekattilan alla, kuin
olisi hän puhaltanut Carpentarian elämän sammuksiin.
"Minun täytyy mennä", sanoi Josephus hermostuneesti.
"Odota hetkinen, lapseni. Soita palvelijaa."
Palvelustyttö tuli sisään.
"Tuokaa tänne herranne kudottu liivi", sanoi mrs. Ilam.
"Mutta äiti, en tarvitse sitä."
"Kyllä tarvitset, Jos. Ei mikään ole niin petollista kuin toukokuun
lämmin. Ota se yllesi minun ilokseni."
Poika totteli, kumartui alas suutelemaan ryppyistä äitiään ja meni.
"Ajattele mitä sanoin", huusi äiti hänen perästään.
"Ja mitä sanot hänen sisarestaan", kysyi poika.
"Älä sekoita yhteen kahta eri asiaa", vastasi mrs. Ilam. "Sitäpaitsi
hän ei ole hänen sisarensa."
V LUKU.
ORKESTERI.
Sinä iltana oli Ilojen Kaupunki valaistu. Kahdeksankymmentätuhatta
pientä sähkölamppua riippui köynnöksinä pitkin Keskuskatua, kaikkien
huvipaikkojen päätyihin oli vedetty tulijuovia, puodit kimallelivat,
ja kiertoradoilla näkyi nimikirjaimet I ja C, jotka välkähtelivät
vuorotelleen. Kello kahdeksan olivat käytävät täpötäynnä väkeä ja
ravintoloissa söi viisituhatta ihmistä illallista tarvitsematta
häiriintyä ilmoituksista. Joka paikka oli täynnä, mutta eniten
iloitsivat ihmiset itämaisista puutarhoista, minne oli kerääntynyt
viidenkymmenentuhannen suuruinen joukko. Kiinalaiset lyhdyt loistivat
kuin ihmeelliset kukkaset, jotka olivat puhjenneet tunnissa
kukoistukseen ja jotka nyt hohtivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Vain orkesterilava oli sähköllä valaistu. Se loisti puutarhan keskellä
kuin suuri kruunu, ja vaikka se vielä oli tyhjä, herätti se suurinta
huomiota.
Ja kaikki nuo monet tuhannet ihmiset, jotka kaikki tunsivat jotain
uutta tapahtuneen huvien historiassa, odottivat Carpentariaa, Ilojen
Kaupungin suurta vetovoimaa.
Hänen orkesterinsa soittaisi kahdeksasta kymmeneen, ja suuret
ilmoitustaulut, joita oli kiinnitetty kahviloihin, ilmoittivat:
"Carpentarian orkesteri soittaa Ilmapallo-kehtolaulun, Carpentarian
uusimman sävellyksen, joka on sävelletty tänä iltapäivänä."
Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan tuli orkesterin kuusikymmentä
jäsentä puettuina purppuraisiin univormuihinsa marssien puutarhan
läpi lavalle. Kymmenen askeleen päässä viimeisestä miehestä tuli
Carpentaria edessään pieni poika, joka kantoi hänen tahtipuikkoaan
pienellä tyynyllä. Kaikki, mitä Carpentaria teki, oli valtavaa ja
juhlallista. Ylemmät henkilöt nauroivat tälle juhlallisuudelle, mutta
suuri enemmistö ei nauranut, he hurrasivat, he ihailivat. Olivatpa
he nyt oikeassa tai ei, oli kuitenkin tosiasia, että tällainen oli
aivan luontaista Carpentarialle, se oli hänen teatterimaisen henkensä
ilmaisu, se oli itseensä luottavan miehen keksintöä.
Täsmälleen kello kahdeksan seisoi Carpentaria lavalla
viiteenkymmeneentuhanteen kuulijaan päin kääntyneenä, ja kumarreltuaan
juhlallisesti kolme kertaa kääntyi hän orkesteriin päin ja kohotti
tahtipuikkonsa.
Se oli dramaattinen silmänräpäys. Ilojen Kaupungin todelliset avajaiset.
Eläköön ja hurraa-huudot kaikuivat suurina aaltoina yli ihmisjoukon,
eivätkä tahtonet lakata, ja nekin, jotka eivät Carpentariaa tunteneet,
ymmärsivät mitä oli olla pääkaupunkien suosikki, johtava tähti kaikkien
yleisön suosimain ja tervehtimäin loistavain tähtien joukossa.
Carpentaria seisoi liikkumattomana, kuin olisi hän ollut hakattu
kiveen, kunnes kättentaputus oli lakannut, sitä kesti noin viisi
ja puoli minuuttia. Konsertti viivästyi siis noin viisi ja puoli
minuuttia. Carpentaria ei itse koskaan tullut liian myöhään, mutta
hänen yleisönsä viivästytti tavallisesti häntä.
Äkkiä hän laski tahtipuikkonsa nykäyksellä, joka vaikutti
odottamattomalta, ja kuningashymni alkoi.
Nähdä Carpentarian johtavan orkesteriaan oli maailman suurimpia
ihmeitä. Hän ei johtanut vain kädellään ja silmillään, vaan koko
vartalollaan ja univormullaan. Hänestä sanottiin, että hän osasi
johtaa Beethovenin Eroica-sinfonian vasemmalla jalallaan — ja kukapa
voisi sitä kieltää? Kuningashymni oli hänelle vain lastenleikkiä, ja
sitäpaitsi hän oli hyvin hillitty sen suhteen. Hän johti sitä vain
niin että hän teki sen vaikutuksen kuin hän itse olisi hymnin sanojen
mukaan 'suojellut' kuningasta. Siinä kaikki. Mutta miten loistavasti,
mukaansatempaavasti ja hillitysti hän 'suojeli' kuningasta!
Kättentaputukset raikuivat heti hurjina.
Seuraavana numerona oli Ilojen Kaupungin marssi, jonka Carpentaria
oli säveltänyt. Carpentaria ei nimittäin johtanut muuta kuin
kansallishymnejä, omia sävellyksiään ja ehkä korkeintaan Wagneria
ja Beethoovenia. Tämä marssi oli täydellisesti Carpentarian tyyliin
ja sävelletty sitä varten, että hän voisi esittää loistavia
johtaja-ominaisuuksiaan. Hän oli jo tehnyt sen kuuluisaksi
juhlakiertueellaan Yhdysvaltojen läpi edellisenä vuonna. Se alkoi
mahdollisimman suurella hälinällä. Siinä oli jotain tarttuvan iloista,
ja sekä tuo iloisuus että suuriäänisyys kestivät koko kappaleen
läpi ilman vähintäkään laskukohtaa. Ja miten hän johti sen! Hänen
tahtipuikkonsa oli vuorotellen valtikka, kaivonpumppu, juhlapylväs,
keppi, rumpukapula, lippu, hammastikku, luuta, heiluri, piiska,
lääkepullo, skorpiooni. Hän ruoski, kiusasi, kehitti päästi irroilleen,
vangitsi, maalasi, mittaili, hallitsi, levitti, työnsi takaisin, veti
syrjään ja väänteli orkesteriaan, ja kun sen innostus näytti pääsevän
voitolle, rauhoitti hän sitä lääkepullollaan. Kappale oli vuorotellen
marssi, tappelu, palava talo, kilpajuoksu, sadantonnin kanuunan
laukaus, ilotulitus, suuri juhla ja toruva äiti.
Se oli suurenmoista.
Lopun jälkeen, joka tuli yhtä äkkiä kuin ovi, joka paiskataan lukkoon,
vallitsi omituinen hiljaisuus, ja sen jälkeen puhkesi suosionosoitus,
joka oli yhtä voimakas kuin marssi itse.
Carpentaria kumarsi, koko orkesteri kumarsi, Carpentaria kumarsi
jälleen. Vihdoin hän osoitti erästä huilunsoittajaa tahtipuikollaan ja
tämä tuli esiin jakamaan kunniaa Carpentarian kanssa. Miksi Carpentaria
oli valinnut juuri tämän huilunsoittajan, sitä ei kukaan tiennyt.
Neljäkymmentäkään huilua ei olisi kuulunut tässä kauheassa rumpujen ja
metallisoittimien pauhinassa. Mutta Carpentaria oli Carpentaria.
"Kuuliko kukaan teistä laukausta?" kysyi Carpentaria hiljaa kääntyen
orkesterinsa puoleen.
"Laukausta, sir? Ei, sir", kuului monesta suusta. "Miksi niin, sir?"
"Siksi, että kuula hipaisi korvaani. Se oli neljäs tahti lopusta."
Hän vei käden korvalleen ja näytti, että sormissa oli verta.
"Se ei ole mitään, ei siitä tarvitse välittää. Odotan, että suhtaudutte
siihen todellisina sotilaina."
"Kyllä, sir", vastasi rohkea orkesteri.
Carpentaria tuijotti äkkiä rautatankoa, joka kannatti kattoa, se oli
raapiintunut ja tullut kuhmuille. Hän pani kaksi rummunlyöjää etsimään
lattialta, ja muutaman hetken kuluttua olivat he löytäneet litteäksi
litistyneen kuulan, jonka hän pisti taskuunsa.
"Numero kolme!" sanoi hän tiukasti astuessaan johtajakorokkeelleen ja
naputtaessaan tahtipuikkoaan siihen.
Numero kolme oli kehtolaulu. Ei voinut olla sen suurempaa vastakohtaa
marssille. Se oli niin hieno, niin kaunis, että sitä tuskin voi kuulla,
— ja kuitenkin se kuului yli koko puiston. Carpentaria houkutteli
suloisia — säveliä orkesterista samannäköisenä kuin taikuri vetää
kirjavia paperiliuskoja suustaan näytettyään ensin, että se on aivan
tyhjä, Oli kuin soitto olisi leijunut silkkiharsona ilmassa. Se sai
äitien silmät kyyneltymään ja vahvat miehet sulkemaan silmänsä.
Sellaisia vastakohtia oli Carpentarian sielussa.
Kättentaputus oli raivoisa.
Carpentaria meni käsinojan luo ja rauhoitti yleisöä kädenliikkeellä.
"Annan teille kunniasanani, naiset ja herrat", sanoi hän, "että kello
neljä tänään ei nuottiakaan tästä pienestä kappaleesta oltu sävelletty."
Hän ei osoittanut vähintäkään kiihtymyksen merkkiä. Mutta kun konsertti
oli lopussa eikä useampia kuulia ollut tullut, pyyhki hän otsansa
helpotusta tuntien ja useimmat orkesterilaiset tekivät samoin.
Carpentaria kulki penkereellä joenrannalla tunnin ajan ja koetti saada
lepoa. Hän ajatteli vuoroin kuulaa ja vuoroin Ilamia.
Tähän asti oli hänen ja Ilamin väli ollut ehdottoman ystävällinen, ja
hän oli tehnyt niin paljon Ilamin hyväksi, pistänyt uuden omaisuuden
hänen laskuunsa. Loistava menestys, joka laitoksen avajaisilla oli
ollut, oli Carpentarian aatteiden ansiota. Mutta kuitenkin Ilam
häntä vihasi. Hän miltei hätkähti ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin
hän istui gondoolin reunalla ja Ilam uhkasi häntä ja puhkesi sitten
kamalaan nauruun.
Itämaiset puutarhat olivat tyhjinä ja pimeinä. Iloinen ihmisjoukko oli
kadonnut, valot sammuneet. Vain Ilamin huoneesta loisti valo kuten oli
koko illan loistanut. Carpentarian oma huvila oli pimeänä. Hän mietti
mitä Juliette mahtoi tehdä.
Vihdoin hän meni kotiin puutarhan läpi. Ja juuri mennessään ovesta
sisään hän muisti, ettei ollut antanut mitään määräystä juovuksissa
olevan miehen suhteen. Hän meni takaisin portaita aitauksen taakse
ja sytytti tulitikun. Mies makasi maassa epäilemättä syvään uneen
vaipuneena.
Hän sai päähänpiston, jälleen yhden noita ihmeellisiä päähänpistojaan.
Hän nosti ylös tajuttoman miehen, joka pysyi jäykkänä eikä edes
huokaissutkaan, ja kantoi hänet ilman erikoista rasitusta — sillä
Carpentaria oli hyvin voimakas — Ilamin huvilan sivuovelle, Siellä hän
asetti miehen ovea vasten. Joka yö jo viikkokausia oli Ilam tullut ulos
siitä ovesta keskiyön aikana lähteäkseen tarkastusretkelle. Hän tunsi,
että hän oli pienen kepposen velkaa Ilamille. Sitten hän peräytyi
varjoon ja odotti.
Sitten ovi aukeni, ja Ilam kaatui miehen yli kuten Carpentaria oli
odottanutkin, nousi ylös, kiroillen ja veti valkeaa tulitikkuun
katsoakseen miestä.
Samassa silmänräpäyksessä kulki nainen Carpentarian ohi pimeässä. Hän
hämmästyi tuntiessaan Julietten. Hän kosketti häntä.
"Oh!" huudahti tämä hiljaa peräytyen.
"Miksi niin hätkähdit?" kysyi Carpentaria.
"Sinä — sinä peloitit minua", sanoi Juliette.
Hän saattoi sisarpuolensa kotiin. Hänen tullessaan jälleen ulos astui
Ilam alas sivukäytävän portaita. Ei mitään näkynyt oven lähellä.
"Oletteko nähnyt juopunutta miestä?" huusi Carpentaria.
"En", sanoi Ilam hetkisen vaiettuaan.
"Ette ovenne lähellä?"
"En. Miksi niin?"
"Oh, muuten vain. Luulin teidän nähneen."
"Hyvää yötä", murisi Ilam, mutta sen sijaan, että olisi lähtenyt
retkelleen, palasi hän nopeasti taloon.
VI LUKU.
MUSTA TAAKKA.
"Omituista!" ajatteli Carpentaria palatessaan kotiinsa. "Miksi ystäväni
ja toverini Ilam kieltää nähneensä juopunutta miestä, vaikka omin
silmin näin hänen kompastuvan häneen. Ja mikäli voin kuulla hänen
äänestään, ei hän ollut suuttunutkaan. Ääni kuulosti pikemminkin
masentuneelta."
"Ja edelleen: miten ystäväni juopuneen kävi? Hänenhän täytyy olla
jossain! Onko hän Ilamin talossa? Miksi hän olisi siellä? Ei Ilam
eikä hänen äitinsä ole juuri laupiaita samarialaisia ja ellei hän
ole siellä, onko hän äkkiä tullut järkiinsä ja hoippunut tiehensä?
Mahdotonta! Minäkin olen ollut kerran juovuksissa, ja sanon,
mahdotonta. Onko Josephus kantanut hänet jonnekin? Ja minne hän on
kantanut hänet, ja miksi?"
Carpentaria astui halliinsa ja sulki ulko-ovensa. Hänen tapansa ei
ylimalkaan ollut olla erikoisen tarkka ovensa lukitsemisen suhteen.
Sehän olikin naurettavaa täällä, kun huvila oli keskellä puolen
englantilaisen neliöpenikulman suuruista yksityisaluetta ja kun
kaikilla porteilla oli varmat vahdit. Mutta tänä iltana hän lukitsi
oven hyvin tarkasti, itsekään tietämättä miksi. Hän kuvitteli
kuulevansa askeleita hallista keittiöön vievässä käytävässä, ja hän
sytytti nopeasti sähkövalon ja katsoi käytävään. Mutta siellä ei
ollut mitään. Hän käsitti olevansa hyvin hermostunut ja suunniltaan.
Palvelijat olivat epäilemättä menneet jo aikaa sitten maata. Hän
sammutti valon ja meni ylös työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliinsa
— kuuluisaan tuoliin, missä hän oli säveltänyt niin monta kuuluisista
kappaleistaan. Hän koetti hillitä itseään ja ajatella loogillisesti.
Mutta jälleen arveli hän kuulevansa askeleita, ja hän eroitti epäselvän
hahmon ovella.
"Kuka siellä?" kysyi hän tiukasti.
"Minä vain", sanoi naisen ääni ja samassa silmänräpäyksessä syttyi
sähkövalo.
Juliette seisoi hänen edessään.
"Miksi istut siinä pimeässä, Carlos?" kysyi hän.
Carlos oli hänen käyttämänsä lempinimi veljestään.
"En tiedä", vastasi tämä hiljaa.
"Poika parka", sanoi Juliette ja meni hänen luokseen. "En ole sanonut
sinulle vielä hyvää yötä."
Hän laski kankeat kätensä hänen olalleen ja suuteli häntä molemmille
poskille kuten hänen tapansa oli. Kiintymys Carloksen ja hänen
puoliranskalaisen sisarpuolensa välillä oli hyvä ja aito. Carpentaria
piti sisarestaan tämän pariisilais-aistikkuuden ja hänen selvien
käytännöllisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja myöskin siksi, että sisar
piti häntä nerona. Tänä iltana häh oli herttaisempi ja sisarellisempi
kuin milloinkaan ennen.