Oli aamupäivä, kun Sami pääsi kotiinsa. Anna tuli hyvilleen, kun
näki poikansa, mutta Samiin kohousi vastenmielinen tunne pirttiin
astuessaan. Miten se sentään oli mitätön ja kelvoton tämä pirtti
ylioppilaan asunnoksi! Sami katsoi inholla mustuneita leipitankoja
katossa ja näki Annan rukin tuossa keskilattialla kojeineen kuin
puhuvimpana todistuksena asunnon, Annan ja -- hänen itsensä
huonoudesta. Samista tuntui kuin pitäisi täällä pirtissä tomua
hengittää kirkkaan ja kuultavan Helsingin ilman sijasta, johon hän jo
niin oli kerennyt perehtyä. Hän oli taas kuin häkkiinsä palautettu
lintu, mikä oli päässyt hiukan lentää pyrähtämään hurmaavassa
kevätilmassa. Ja häkin ovi oli suljettu, hän oli taas entisessä
pirtissä, missä joka seinähirsi puhui isättömän lapsen muistoja.
Entinen raskaus tunki nyt kahta tuntuvampana hänen sieluunsa, kun hän
oli jo ehtinyt niin paljon maistaa riemun ja onnen elämää.
Anna oli vanhentunut ja hän oli jo täysi eukko, minkä ruumiin
suhteissa ei ollut sopusointuisuutta, vaan yksi ruumiin osa teki
kulman siellä, toinen täällä. Ja kun hän tuossa ruojuspieksuissaan
harmaine villasukkineen hääri kahvia Samille hommaten muka myhäilevä
hymy kasvoilla, tuntui Samista vaikealta sanoa häntä äidikseen. Anna
oli tavallisen pyykkiakan kontistunut kuva ja hän, niin hän oli sen --
lapsi.
Mutta Anna oli iloissaan, kun Sami oli kotiin tullut. Hän
kyseli Helsingistä, yliopistosta, professoreista, pääkaupungin
rouvista ja paljonko siellä vaatteiden pesettäminen maksaa. Sami
vastasi kysymyksiin kuin virkamies yleisölle ilman lämpöä, ilman
sydämmellisyyttä, sillä hänellä oli muuta niin paljon miettimistä. Tämä
musta pirtti tuntui hänestä iloisen tulevaisuutensa hautaholvilta ja
Anna ensimmäiseltä sen ruumisarkulle multaa heittävältä. Ja Samille
tuli jo mieleen, että jos nuo uudet toverit tuolla pääkaupungissa
olisivat tarkoin tunteneet hänen syntynsä ja olentonsa juuret, niin
tuskin ne olisivatkaan hänelle olleet sellaisia, sillä ne olivat
varmaan luulleet häntä paremmaksikin.
Anna toimitti hetimiten Samia menemään sanomaan konsulinnalle
terveisiä, mutta Sami ei ollut niin kiireissään. Hän tahtoi ensin
vapautua noista katkeroista muistoista ennenkuin menisi konsulinnan
pakinoille. Pitäisihän hänen nyt jo osata esiintyä täytenä miehenä,
kun kerran yliopistossa jo oli ollut, mutta semmoisena hän _nyt_ voisi
kaikista vähemmin loistaa, kun mieli oli niin sysinen. Ja tavallista
enemmän se vaatisi rohkeutta nyt tuo konsulinnan luona käynti, sillä
kai siellä tulisi myös kysymys opinnoista ja silloin pitäisi olla
selvät vastaukset.
Sami mietti hiukan unesta virkistyvänsä ja nakkautui sohvalle maata
ryypättyään ensin kahvia. Hän valitti Annalle olevansa matkasta
väsynyt. Anna heti haki tyynyn Samin päänaluseksi ja hänellä oli niin
sanomattoman hauska olla, kun Sami oli tervennä palannut. Ja jotakin
herrahtavampaa ja miehekkäämpää oli Samiin tuolla pääkaupungissa
tullut, se pisti heti Annan silmään. Hänen äänensä oli karkeampi,
kasvonsa verekkäämmät ja käytös varmempi, melkeinpä hieman käskevä.
Venähti jälkeen päivälliseen asti ennenkuin Sami laittautui konsulinnan
puheille. Mutta nyt olikin hän mielestään siihen sopivampi. Uni oli
tuonut silmiin kirkkaan kiillon, kasvot olivat tuoreemmat ja koko mies
vetrempi kuin aamupäivällä. Hän harjasi hyvin vaatteensa, kiillotti
saappaansa, Anna olisi siihen toimeen tarjoutunut, mutta Sami esti
hänet siitä, ja suki tukkansa. Hän tahtoi saada päälleen jotain
kunnioitusta herättävämpää, sillä hän oli jo mielipiteiltään vakautunut
ylioppilas.
Ja hän lähti ja meni verannan kautta. Tuli eteisen ovelle, soitti ja
avaamaan tuli Svea.
-- Oo! Helsinkiläisiä!
-- Hyvää iltaa! Terveisiä Helsingistä! Saanko minä kysyä, onko
konsulinna Berg kotona?
Sami oli mielestään niin suurmaailmallinen ja itsekin ihmetteli
käytöksensä varmuutta. Svea päästi hänet edellään menemään saliin,
käski istuutua ja haki konsulinnan. Konsulinna tuli hymy huulilla ja
oli niin herttainen kuin ainakin suositulle vieraalleen. Kätteli ja
nauroi ja Sami koetti kumarrella parhaan taitonsa mukaan.
-- Minä olen kuullut äidiltäsi, että sinä olet hyvin siellä Helsingissä
viihtynyt, alotti konsulinna puhetta ja Svea kysyi, saako hän tarjota
tupakkaa. Sami kieltäytyi kohteliaisuuden vuoksi polttamasta.
-- Kyllä minä olen viihtynyt. Helsinki on jo europpalainen kaupunki
ja yliopistossa on varsin hauska olla. Professorit niin herttaisia
ihmisiä, toisista ylioppilaista saa pian paljon ystävällisiä tovereita
ja sitte nuori mieli pian riemastuu kaikista uusista pyrinnöistä ja
halusta saada pala palalta rakentaa omaa tulevaisuuttaan.
Sami nautti onnistuneesta puheestaan, konsulinna katseli mielihyvällä
häntä ja Sveakin seurasi osaaottavasti Samin puhetta.
-- Ja sitte se innostus ja aatteiden ylevyys, mikä nykyään nuorten
ylioppilaiden mieliä kiihottaa!
Sami mietti jo muuttaa puheensa suomeksi, mutta hän ajatteli, että ehkä
se olisi liian epäkohtelijasta.
Kuului taas heläjävä soitto eteisestä. Konsulinna käski kahvia tuovan
piian mennä päästämään, mutta Svea kerkesi jo ennen mennä. Ja kohta
tuli hän saliin Jori Fellmanin kanssa.
Jori teki täyden herrasmaisen kulmittoman kumarruksen konsulinnalle,
mutta nyökäytti Samille vähän päätään itsetietoisen kankeasti.
-- Kas Jori Fellman! Tervetuloa! Tervetuloa! Oletko sinä tullut yhdessä
Samin kanssa Helsingistä? kysyi konsulinna ja oli kuin itse ihastus
nähdessään Jorin.
-- Sitä kunniaa ei minulla ole ollut. Minä saavuin kaupunkiin toissa
päivänä, puhui Jori Samiin katsomatta.
Konsulinna kummastellen katsahti kumpaankin ylioppilaaseen ja Svea veti
suutaan hiukan hymyyn. Ja se teki Samille pahaa. Hän oli ollut kuin
kuumilla kivillä koko Jorin ajan ja nyt teki hänellä mieli päästä pois
tästä seurasta. Svea ei ollut häntä enää näkevinäänkään, kun Jori oli
tullut, ja konsulinna kaikella huomaavaisuudella kääntyi Jorin puoleen.
Ja olikinhan Jori silmälle sopiva mies: uusimmassa pääkaupunkilaisessa
kuosissa, jonka räätälin sakset olivat taitavasti valaneet, koko mies
pyörekästä kohtelijaisuutta, kasvoissa nuoruuden täysi terveys ja voima
ja sitte tukka ja silmät sellaiset, jollaisia jokainen nuori mies
itselleen toivottaisi. Ja hänen käytöksensä oli niin huoletonta.
Sami saatuaan kahvikuppinsa juoduksi, teki poislähtöä. Konsulinna häntä
kohtelijaisuuden vuoksi esteli, mutta Sami sanoi pitävänsä mennä vielä
Tessmanille tänä päivänä. Ja niin hän lähti.
Kun Sami pääsi ovesta ulos, kysyi konsulinna Jorilta, että ovatko he
suutuksissa toisilleen, Sami ja Jori.
-- Kaikki entiset luokkatoverit ovat Samista luopuneet, vastasi Jori.
-- No -- miksi?
-- Hänestä on tullut kova fennomaani ja sitte --
-- Ja mitä sitte --? kysyi konsulinna tulisuudella.
-- No niin! Minä ajattelin vain sanoa, mutta ehkä on moitittavaa
kannella entisestä luokkatoveristaan -- vaan kun tiedän konsulinnalta
Samin saaneen lukukausirahoja, niin ehkä on velvollisuutenikin sanoa,
että Sami ei ole käyttänyt niitä rahoja oikein --
Jori heitti toisen jalan toisen päälle ja otti huolettoman asennon.
-- Vai sillä lailla! huudahti konsulinna vihaisesti.
-- Onko hänestä tullut juoppo? kysyi Sveakin niin kiivaasti, että Jori
kummissaan katsahti häneen.
-- Vai sillä lailla -- kyllähän siellä Helsingissä sitte on hauska elää
-- Anna-rukka!
Ja konsulinna nyt alkoi Annaa säälittelemään.
-- En minä nyt voi sanoa, että Samista olisi juoppoa tullut, mutta
lukenut hän ei ole. Hän on vain kulkenut fennomaanien kokouksissa ja
melunnut siellä niinkuin muutkin -- samallaiset!
Jori koetti aivan välinpitämättömänä puhua, jotta olisi luullut
hänen itsensä aina istuneen Helsingissä kirjain ääressä. Vaikka itse
asiassa Jori oli menettänyt kolmesataa markkaa kuukaudessa siellä
ollessaan, ja kirjain ääressä ei niin paljon menetetä. Mutta Samille
hän oli totisesti suutuksissa, kun Sami oli uskaltanut liittyä
suomenmielisten joukkoon ja niiden parissa niin mahtavana esiintynyt.
Siellä Helsingissä silloin oli hän jo väliin miettinyt, että annappas
kun tullaan vielä kotikaupunkiin, niin eiköhän se Samin suomikiihko
lannistu.
-- Minulle nyt olisi sama, vaikkapa hän olisikin suomenmielinen, sillä
mielestäni se hänelle paremmin sopiikin, mutta ettei hän ole lukenut --
se minua karvastelee, puhui konsulinna ja oli suutuksissa.
Jori pyysi anteeksi, että hän on pahottanut konsulinnan mieltä, mutta
hän katsoi sen ikäänkuin velvollisuudekseen ilmoittaa. Hetken vielä
oltuaan, lähti hän pois, sillä hänellä itselläänkin oli jo hiukan paha
olla. Hänelle tuli mieleen, että ehkä hän silti liiaksi soimasi Samia,
joka häntä aina koulussa oli niin paljon auttanut, konsulinna kun
näytti ottavan asian niin syvältä.
Vielä Jorin mentyäkin puhkuili konsulinna ja hän näytti harmistuneen
sydämmensä pohjaan asti, että Sami oli uskaltanut sillä tavalla
menetellä hänen antamilla rahoillaan.
-- Odotappas -- tulethan sinä vielä tänne lavertelemaan jaloista
pyrinnöistäsi! äänsi konsulinna hiljaan itsekseen ja haki käsityönsä.
Hän oli luullut voivansa Samista tehdä oikean vanhuutensa kiitollisen
kasvin, mikä yksin ja aina juuristaan asti lemuaisi vain hänelle
kiitollisuutta jossain keskulaisessa virkamiespaikassa. Hän oli
mielestään pannut niin paljon rakkautta ja huolta tuon kasvin
ensinnäkin istuttamiseen villistä metsästä hyvin aidattuun puutarhaan,
minkä sisäpuolelle eivät rehukasvit päässeet työntämään höystöisiä
juuriaan, sekä sitte sen siellä kastelemiseen, jotta tuntui nyt aivan
hirveältä, ettei se toivottua kukkaa tuottaisikaan. Mutta enempää ei
hän sitä kasteleisi! Eläköön yksin vain ilmasta ja auringosta, niinkuin
muutkin luonnon kasvit!