XIX.

Sami oli nyt ylioppilas. Hän itse siitä nautti ja Anna siitä nautti.

Anna arvotti nyt Samia niin kovasti, että hän aina kahvia juotaessa

asetti lusikan Samin kupille, mutta itselleen ei koskaan. Sami oli

päättänyt lukea tuomariksi ja lainopilliseen tiedekuntaan hän oli

kirjoittautunut. Häntä oli nyt viime aikoina niin kovasti miellyttänyt

tuo ajatus, että hän olisi kerran tuomari, mikä ratkaiseisi elämän ja

kuoleman asioita. Ja kun hän sitä ajatteli loikoen tuoreella nurmikolla

kaupungin ulkopuolella valkoinen lakki silmillä, jottei se ryvettyisi,

tai onkiretkillä katsellen veden kirkkaaseen kuvastimeen, miltä lyyry

siinä näytti, tuntui hänen olonsa aivan hurmaavalta. Ja onkin sillä

tuolla valkoisella ylioppilaslakilla hurmaava voima ensi kesänä,

vaikka sen omistaja asuisi maalaissaunassa, missä jokainen liike uhkaa

hävittää hienon ja puhtaan lakin. Tuohon lakkiin on kätkettynä niin

paljon entisiä pyrinnöltä, monien vuosien vaivaloista työtä ja uusien

toiveiden heilimöivä sato, jotta sen täytyy omistajaansa vaikuttaa,

samalla kun sen alla ikäänkuin väljemmin hengittää, hengittää

koulupakosta vapaata ilmaa, mihin seottuu nuoruuden kevään ensimmäinen

tuore tuoksu.

Mutta kun alkoi syksy lähestyä, tulivat Samille toiset huolet: saada

rahoja yliopistossa oleskelua varten. Hän mietti ja punnitsi, punnitsi

ja mietti, teki suunnitelmia, mutta hylkäsi ne, teki velkakirjoja,

mutta ei mennyt niillä lainoja hakemaan. Hän pelkäsi mennä pyytämään

velkoja. Ja millä perustuksella hän niitä olisi anonut, mitä

vakuutta antanut, jotta rahain omistajat olisivat häneen luottaneet!

Tulevaisuutensa -- mutta sehän voi olla jo huomisen päivän katkaisema.

Niin mietti Sami ja hänestä tuntui kovin vastenmieliseltä lähteä

velkakirja kourassa hakemaan armelijaitten ihmisten sääliä.

Mutta taaskin tuli apu kuin taivaasta. Ainoastaan Samin ujoin ajatus

oli siihen joskus voinut ankkuroida, mutta pian senkin heittänyt

epäilevänä paikan luotettavaisuudesta, koska siinäkin olivat laineet

väliin paiskelehtaneet liian ristipäisinä, liian jyrkkinä hänen

laudoiltaan vuotavalle alukselle. Mutta silti sieltä nyt itsestään

tyventä aukesi. Konsulinna muutamana päivänä elokuussa kutsutti Samin

luokseen, kysyi, onko Samilla rahoja tiedossa helsinginmatkaa varten

ja sai luonnollisesti kieltävän vastauksen. Ja hän lupasi kolme sataa

markkaa ensi lukukaudeksi, ja jos Sami ei sillä tulisi toimeen, niin

saisi hän hankkia muilta lisää. Hän ei vaatisi korkoja eikä takuita,

ei muuta kuin pelkän velkakirjan, jotta se pesässä näkyisi, jos hän

sattuisi kuolemaan ja Samissa tulevaisuudessa olisi miestä maksamaan.

Tuon kuulemisessa oli Samista jotain kevään kiurun ensi lurahduksista,

jotain toukokuun päivän sähköisestä sävelvirrasta. Niin riemastuttavaa,

keventävää ja sielua siivoavaa tummista tunteista! Hän kiitteli,

kosteli konsulinnaa ja riensi pirttiinsä nauttimaan onnestaan. Siellä

Anna, kuultuaan asian, vielä kerran viritti vanhan, jo aikoja sitte

rapistuneen konsulinnan kiitoskanteleensa ja lauloi päivän ylistystä

sydämmensä pohjasta.

Elokuun ilta oli niin väkevä ja tumma, mutta silti valon värähdyksistä

rikas ja voimakas kuin se tavallisesti on. Sen henki oli lämpöistä ja

hyväilevää, mutta vapaa paahtavan kesäpäivän hikevästä ja raskaasta

kuumuudesta, mikä rampasee suurimmankin onnen nauttimisen. Niin

erinomaisen kevyesti ja ikäänkuin näkymättömän käden äänettömästi

pyyhkiminä kapenivat ilta-auringon valoläikät muuttuen viime lopussa

pitkäksi keilaksi, minkä kärki oli suunnattuna yhteen pirtin loukkoon

ja asema akkunaruudussa. Sami makasi sohvalla kädet ristissä päänsä

alla miettien onnensa suuruutta kuin menestyksestään riemastunut

kosija, ja silmät siirottivat eteen. Hän näki edessään tulevaisuuden

täynnä mielikuvituksen loistavia näkyjä, joille tämän illan omituinen

kuvaamavoima antoi selvät piirteet. Hän näki istuvansa tuomarina

jakamassa lakia ja sen muassa oikeutta, hän, joka itse oli niin

paljon kärsinyt jo kehityskautenaan kuin aholle kasvamaan viskattu

vesiperäisen kukan taimi, mikä parhaiten puhkaisisi ulos terää jonkun

mättään kupeen varjossa.

Syyskuun alkupuolella laittautui Sami Helsinkiin. Merimatkaa

höyrylaivalla hän sinne kulki muiden mukana, ja niiden joukossa

oli Jorikin. Svea ja paljon toisia tyttöjä oli Joria saattamassa

höyrylaivalle, sillä Jori oli tätä nykyä koko kaupungin pulskin

ylioppilas. Svea oli koko kesän ollut Samillekin ystävällinen,

nyökäyttänyt kohtelijaasti päätään Samin tervehdyksiin ja kun

konsulinna väliin kesällä oli kutsunut Samia huvilaansa, oli

Sami saanut pelata krokettia Svean kanssa. Mutta Sami oli ollut

siksi järkevä, ettei hän ruvennut turhia hourailemaan tämän Svean

ystävällisemmän suuntaisen käytöksen pohjalle. Hän kyllä käsitti sen,

mistä se oli alkunsa saanut. Se oli tammikuun paahtamaton auringon

säde, mikä voisi yht'äkkiä loppua kuin oli alkanutkin eikä se talven

omaisella voimattomuudellaan suinkaan jaksanut kuolleita herättää,

virkistää hänen ensi lempensä entisiä oraita, mitkä hän jo mädänneinä

oli pois viskannut sielustaan. Ja olihan Svea muuten yhtämittaa

Jorin kanssa. Päivät päästään oli Jori muiden nuorten kanssa Bergin

huvilassa, sillä hänen isänsä huvila oli aivan sitä lähellä. Ja siellä

he leikkivät, tanssivat ja panivat toimeen pieniä huviretkiä. Mutta

väliin Jori _kahden_ Svean kanssa purjeet tuulta täynnä kiidätti

uudella paatillaan, jonka hän oli ylioppilaaksi pääsemisensä johdosta

saanut lahjaksi isältään, kohti aukeaa ulappaa. Silloin he olivat aivan

häiritsemättä kahden ja taivaan tuuli humullaan loi heihin rohkeutta,

jotta he niillä retkillä uskoivat toisilleen asioita, joita tyvenessä

ja suljetussa huoneessa olisi ollut vaikeampikin ensi kertaa tunnustaa.

* * * * *

Silloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu

yliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet

ylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt

paikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään

olivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte

yliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin

heitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten

nuoreen leiriin.

Se lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti

ruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan

mitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt

niin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan

pureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä

vanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu

puoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa

suomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin

eräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä

talikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: "valoa

kansalle". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo

tuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut

liikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.

Mutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin.

Sami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä

ensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli,

ja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja

vaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti

hän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten

keskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena

esiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.

Mutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään

häkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja

vedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa,

sillä hän oli vapaa ylioppilas.

Pian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa

uusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati

itselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa

ruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan

houkuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota

toista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja

ivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa,

liittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta

Samille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen

voimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut

ja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä

itsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla

vapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä

kerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä

samanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui.

Ne olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet

suomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja

voi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli

Samin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.

Likaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen

asunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin

sydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän

vaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus

ja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen

kapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti

kalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä

kotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä

kolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön

lapsi.

Taavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova

laulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa

ollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli

käynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia

puhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan

siihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän

itsekin oli.

Luvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki

sen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten

kokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille

retkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina

siihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka

joukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä

maaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa

usein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin

käytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta

verelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja

lasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin

eroamattomasti kuuluivat yhteen.

Samin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa

ruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen

rannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen

Suomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä

perustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä

kasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa

täyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan

kansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä

tekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta

ja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa

muukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden

ajoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden

jouluina.

Jokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun

ottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut

ovat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi

välttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun

hänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta,

teki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti

sillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella

tavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli

heillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.

Usein olivat he -- Taavi luki maisteriksi -- poissa luennoilta

yliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä

ensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja

siihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen,

niin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan

isiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista

niin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli

viettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin

itseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin

kilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun

hänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden

vapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne

eivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt

nimittää tovereiksi.

Sami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin

eikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi

oli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä

maaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen

omassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä,

ensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti

mitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen

näkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään

niin mitään elämästä.

Hän ryyppäsi vielä lähtijäiset nuorten toveriensa kanssa. He lupasivat

kirjoittaa toisilleen ja sitte taas seuraavalla lukukaudella tavata

toisensa täällä Helsingissä. Sami laittautui matkalle junaan

sinä päivänä, jona hän ei tiennyt yhtään entisistä "ison koulun"

tovereistaan lähtevän. Niiden kanssa ei hän ollut ollut koko

lukukautena missään tekemisessä, sillä hän kuului toiseen parveen kuin

ne -- kansan sortajat.

Mutta kun rautatiematka loppui ja hän oli saanut matkatoverikseen

muutaman kotokaupungistaan kotoisin olevan kauppapalvelijan, mikä

sattumalta oli käymässä pääkaupungissa -- saivat istua monta päivää,

reessä tuntui Samista hiukan ahdistavalta lähestyä kotikaupunkia.

Että hän oli rikkonut jotain, se tunne hänen sisimmässään vähitellen

pullahti esiin ja vaivasi häntä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että

hän olikin koulussa liiaksi kärsinyt. Tämä oli ollut vain hiukan syyn

sovitusta, että hän rennommasti nyt oli elänyt.