Samista oli ollut joululoma jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista. Kirjeitä
noilta uusilta tovereiltaan ei hän ollut saanutkaan, vaikka niin oli
luvattu, ja vanhojen koulutoverien kanssa ei hän yhtään seurustellut
eivätkä ne enää olisi häntä seuraansa hyväksyneetkään. Hän istui
kotonaan, koetti lueskella, mutta sekin tahtoi tuntua kovin ikävälle,
kun ei ollut mitään vaihtelevaisuutta. Siksi hän väliin, kun hänellä
sattui olemaan rahaa, puikahti ravintolassa, sillä siellä ilmalla
oli jotain helsinkiläisen tuoksun esimakua. Ja aina siellä tapasi
jonkun kauppapalvelijan tai muun sellaisen tutun, jonka kanssa sopi
istuskella. Usein siellä sattui myös olemaan kaupungin vanhempia
herroja ja niistä ne, jotka tunsivat Samin, katsoivat häntä karsaalla
silmällä, että käypikö hänkin, jota ihmisten armoilla on koulutettu,
täällä ravintolassa.
Konsulinna oli miettinyt, ettei hän Samia nuhtele ennenkuin sattuisi
sopiva tilaisuus, sillä silloin olisi nuhteella kahta painavampi ponsi.
Hän mietti, että Samin täytyisi vielä tulla häneltä hakemaan, pyytämään
rahoja -- ja silloin --!
Ja olihan Samin haettava rahaa, jos mieli päästä yliopistoon ensi
lukukaudeksi. Rohkeampana teki hän nyt jo velkakirjan ja kävi sen
kanssa Tessmanilla, Ahlbomilla ja pastuurskalla -- mutta kaikki turhaa.
Bergille ei hän aikonut heti mennä, vaan mietti koettaa saada, jos
suinkin mahdollista, muilta, sillä konsulinna ehkä pahastuisi, että hän
yksinään häneen turvaupi. Siksi kävi Sami sellaisten herrojen luona,
joita hän jonkun verran tunsi. Mutta nekö olisivat olleet niin valmiita
viskaamaan rahojaan maailmalle! Joku oli jo ennestään liian paljon
takuussa, joku oli saanut äsken maksaa toisen edestä niin ja niin
paljon ja joku oli antanut omille velkamiehilleen sellaisen lupauksen,
ettei hän enää mene kenellekään takuuseen. Sellaista se oli puhe ja
Sami sai aina palata niine hyvineen.
Sami meni konsulinnan puheille ja konsulinna otti tilaisuuden avosylin
vastaan. Tätä hän oli juuri odottanutkin. Hän istuessaan sohvalla
käsityö edessään ja silmälasit päässä antoi Samin tyyneesti esittää
asiansa. Sitte hän nosti silmänsä, loi painavan katseen Samiin ja sanoi:
-- Mutta mitä sinä siellä Helsingissä olet viime lukukautena tehnyt?
Sami peljästyi, veri nousi hänelle kasvoihin ja hän änkytti:
-- Niin viime lukukautenako?
-- Niin. Sanoppas suoraan!
Vastausta ei Samilta tullut, sillä valehdella ei hän uskaltanut.
Konsulinna naputti sormellaan pöytään, katsoi lujasti Samiin ja puhui:
-- Sami sinä!
Samin ruumis tuntui käyvän tuossa seisoessaan lyttyyn kuin kukan runko,
mistä mehu on imetty. Hän ei puhunut mitään, katsoi vain ikäänkuin hän
ei olisi oikein selvillä asiasta ja odottaisi viimeistä puolta siinä.
-- Sami sinä! toisti konsulinna yhtä varoittavan lannistavasti kuin
edelliselläkin kerralla.
Sami tunsi kovasti häpeävänsä ja painoi silmänsä alas.
-- Sinulla on vanha äiti, joka on sinun tähtesi lähtenyt tuuleen jos
tuiskuunkin, ja niinkö sinä palkitset hänen vaivat, jatkoi konsulinna.
Tuosta puheesta sai Sami jo hiukan rohkeutta, hän puhalsi rinnastaan
pitemmän henkäyksen, oikasi itseään ja oli sanomaisillaan kiivaasti:
-- Niin äiti, joka jo synnyttäessään minut, katkeroitti minulta
jokaisen alkavan elämäni hetken.
Mutta sanat jäivät huulille ja tuo hetkellinen rohkeus katosi. Ja
kun konsulinna välittämättä hänen läsnäolostaan kohosi ylös ja meni
toiseen huoneeseen, tunsi Sami oikein väsyttävää häpeän tunnetta, sillä
hän käsitti tuon konsulinnan poismenon omaksi alennuksekseen. Mutta
kohta konsulinna palasi, sillä hän oli käynyt vain hakemassa lankaa
käsityöhönsä toisesta huoneesta.
-- Minä pidän sen olevan sinulle parasta, että olet nyt kotona ja luet
siellä, siksi kun opit oikein käyttämään aikaasi Helsingissä.
Nuo konsulinnan viime sanat olivat Samista niin varmoja ja lausutut
sellaisella äänenpainolla, jotta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut
mitään armoa odotettavana. Hän siksi heitti hyvästin ja lähti.
* * * * *
Sami oli ollut koko kevätlukukauden kotona. Lukea hän oli koettanut,
mutta silti aika usein tuntui pitkältä. Vasten tahtoaankin hän oli
väliin puikahtanut ravintolassa, sillä siellä tapasi aina jonkun
ihmisen, jonka kanssa voi haastella. Nuoruus seuratta on kuin kesä
auringotta, sen tunsi Sami hyvin ja siksi hänellä oli ikäänkuin
pakko pistäytyä ravintolassa. Mutta ei hän käynyt kaupungin enimmän
kuljetussa, vaan muutamassa vähemmässä oluttuvassa, joka oli aivottu
herroja varten. Ja siellä olikin vakituiset istujansa. Ne olivat
joitakin vähäisiä virkaherroja tai virkamiehentapaisia ja kulkivat
sivistyneen nimellä. Helsingissä oli Sami jo siksi tottunut käymään
kapakoissa, että tiesi hän niistä jonkullaista huvitusta saatavan. Ja
vaikka hän noita tämän kapakan vieraita inhosikin sydämmensä pohjasta,
sillä kaikki ne olivat elämän tiepuoleen jääneet, niin silti tunsi
hän jotain ajan kiivaampaa kulkua istuessaan olutlasi ääressä heidän
seurassaan. Ja ne hyväksyivät hänet aina niin hyvin seuraansa, olivatpa
kohtelijaitakin hänelle. Useimpain heistä kasvoissa oli syviä viivoja,
joita elämän hurjistelu oli niihin piirrellyt, ja heidän naurussaan oli
aina jotain ilkeää ja tyhjää. Ei Sami olisi kadulla viitsinyt yhdenkään
kanssa niistä kävellä, mutta täällä sisällä ei ollut ketään, joka olisi
paheksinut hänen oloaan niiden seurassa.
Mutta Anna huomasi Samin väliin tulevan liikutetummassa tilassa
kotiin, ja silloin hän itki. Aamulla herättyään häpeili Sami ensin
Annaa, mutta sitte hän rikollisen omantuntonsa puolustukseksi mietti,
että paljon se on äitikin rikkonut häntä vastaan. Senhän syy se on,
että hän on tällainen. Ja jos Sami pysyikin jonkun ajan aina poissa
ravintolasta, niin puikahti hän sinne taas väkiselläkin. Hänestä oli
tullut kapakkaylioppilas. Sinne häntä ajoi ikävä koti, seuran puute ja
jo alkanut epäilys tulevaisuudesta.
Kun Anna huomasi, ettei Sami parantunut hänen nuhteistaan, ilmoitti hän
asian konsulinnalle. Silloin sai Sami kutsun tulla konsulinnan puheille.
-- Mitäpä minä menen hänen haukuttavakseen, arveli Sami eikä mennyt.
Ja sillä suututti hän peräti konsulinnan. Hän alkoi lääninhallituksesta
hakemaan kirjoituksia, pyrittyään sinne ensin kanslistiksi, mutta
ei ollut päässyt, kun ei ollut avonaista sijaa, ja niitä puhtaaksi
kirjoittelemalla ansaitsi hän aina jonkun markan. Vaatteet alkoivat
kulumaan, mutta uusia ei ollut vara teettää. Anna koetti kulkea
pyykeissä jotain ansaitakseen, mutta Samilta kului ihan samalla tavalla
kolmas ja neljäs lukukausi kuin toinenkin. Hänestä ei tullut sen
valmiimpaa, sillä rahoja hän ei saanut Helsinkiin päästäkseen. Ja hän
jo paremmin aristeli niitä mennä hakemaankin, sillä hän epäili, että
kai ne jo kaupungilla hänestä paljonkin tietävät, sillä yhä useammin
hän alkoi istua tuolla ravintolassa muiden rappeutuneiden herrasmiesten
kanssa. Ja ne toiset jo näyttivät huomaavan, että Sami on edustava
kaupungissa heidän luokkaa, sitte kun he ovat hautaan vaipuneet; heidän
omansa se oli Sami ja he kyllä osaisivat muodostaa hänet laisekseen.
Konsulinna oli vihainen Samille, mutta Annan takia antoi hän hänen asua
kartanopirtissä. Sveaa Sami häpesi eikä juuri tahtonut kadullakaan
kohdata. Mutta Svea oli piakkoin menevä kihloihin, sillä päätetty
oli, että kun Jori saa kameraalitutkintonsa suoritetuksi, niin silloin
kihlaus julistetaan. Jori aikoi mennä sitte tullilaitokseen palvelemaan.