Oli huuruinen maaliskuun päivä, ja nyt oli ylioppilaskirjoitusten
määrä alkaa. Ilmassa oli vielä kuivaa pakkasta, vaikka aurinko jo oli
saanut säteihinsä täyden heleyden. Talvipakkasessa odotettiin opettajia
tuleviksi. Nyt ei edes päässyt sisälle lämpöisiin luokkahuoneisiin,
sillä ne olivat lukossa. Ja näki miesten päältä, että tänä päivänä
tapahtuisi jotain erinomaista. Sukkeluudet eivät luistaneet, vaan
olivat nuorukaiset hajamielisiä ja ajatuksissaan. Levottomuuden piirre
oli useimpien kasvoissa ja lausuttiin jos jonkinlaisia arveluita.
Edellisenä iltana oli pidetty yhteinen kokous, jossa oli sidoututtu
auttamaan toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Punssia oli vielä
vakuudeksi maistettu. Oli ollut kokouksessa Samikin, sillä Sami oli
luokan melkein paras matemaatikus; ja häneltä täytyi saada vakuutus
avustuksestaan. Erityisellä huolella ja huomiolla olikin siellä
käännytty Samin puoleen. Ja Samin rinnassa silloin vielä kerran välähti
tuo jo aikoja sitte kadonnut oman arvon tunne, vieläpä siihen määrään,
että kun Jori erittäin ystävällisenä lähestyi Samia täysinäinen
punssilasi kädessä tarjotaksensa sitä Samille, rohkeni Sami kieltäytyä
sitä juomasta.
Vielä nyt tässä koulun kartanolla koetti Jori kaikessa hiljaisuudessa
todistaa, että tässä tilaisuudessa voi lähimmäisen rakkaus näyttää
kauneimman puolensa. Ja sitte korvaan sipisemällä muistutti Jori
Samille niistä mustista vaatteista.
Samassa tuli pari opettajaa ja joukko pääsi huoneisiin. Tuossakin
päällysvaatteita riisuttaessa lähetti Jori Samiin silmäyksen, missä oli
paljon sisällystä. Samia mieli jo hänen hätäileväisyytensä naurattaa,
mutta silloin katsoi Jori häneen niin halveksivasti ja harmillisesti
kuin olisi tahtonut sanoa: kyllä vielä muistat, jos nyt et auta.
Nyt kerrankin oli Sami herra ja Jori orja, ja sekin se tahtoi Samia
huvittaa.
Kun heidät asetettiin eri pulpetteihin, mies kuhunkin, koetti Jori
päästä Samia niin likelle kuin suinkin. Mutta toinen opettajistapa vei
hänet aivan toiseen päähän huonetta, ja se oli syntinen se silmäys,
minkä hän silloin loi opettajaansa. Sami kyyräytyi pulpettiinsa ja
odotti, mitä piti tulemaan. Jori iski silmää, kun opettajat eivät
huomanneet, pulpetistaan Samille vielä sillä varmistaakseen, että häntä
Samin pitäisi auttaa. Jorilta ei tavallisesti luistanut matematiikka
eikä latina, ja tuskin hän osasi virheettömästi kirjoittaa suomeakaan.
Ei kumma, että mies hätäili!
Niin hiljaista oli huoneessa, että kuului kellon äänekäs naputus.
Juhlallisina olivat opettajat, aivan juhlallisina. Eipä heidän
juhlallisesta muodostaan puuttunut muuta kuin musta puku ja valkoinen
huivi. Nuo suuret sinetit kirjeiden päällä, jotka kaikkein nähden
aukaistiin, nuo erityisellä käsipainolla painetut paperit ja koko tuo
homma hajahti niin juhlalliselta, mikä sai alkunsa jostain yläilmoista.
Latina se nyt oli kirjoitettava. Pidettiin pöytäkirjaa, milloin
kirjoitus annettiin, minuutin päälle, ja muutkin vähimmätkin tapaukset
siihen merkittiin. Joku kirjoitteli välinpitämätönnä, joku levottomana
pulpetissaan pyöri posket kuumina, joku toljotti ajattelevaisena
eteensä. Jorilla melkein hiki otsalle kohousi ja tuon tuostakin heitti
hän hätäisen silmäyksen Samiin. Mutta Sami vain kirjoitteli omissa
ajatuksissaan ja se pani Jorin myrkkyjä mielessään hautomaan, että
kun hänestä ei huolinut yhtään. Jori penkoi suuttuneena sanakirjoja,
joita hänellä oli kokonainen kasa, ja aina uusia lainaili hän opettajan
välityksellä kumppaleiltaan. Hänellä näytti nyt tällä hetkellä olevan
halu päästä ylioppilaaksi, nyt jos koskaan. Mutta sanoja ei häneltä
tiheään paperille putoillut.
Sami nousi ylös ja meni juomaan virkistyksekseen muutamalla pöydällä
olevaa vettä. Jori työntyi perään ja alkoi sipisemään Samille. Hänen
sipinänsä oli kuumaa ja hätäistä, jolla hän koetti yhdellä suun
purkauksella hankkia kaikki tiedot tuossa muka vettä lasiin kaataessaan.
-- Tahtooko Fellman, että minä merkitsen hänet pöytäkirjaan tai ajan
suorastaan ulos! kuului samalla toisen opettajan kova huudahdus.
Jori vavahti säikähtyneenä tuosta seljän takaa kuuluvasta äänestä ja
punerva hehku purppuroi hänen kasvoillaan, mutta apua ei hän kerjennyt
Samilta saada.
Oltiin taas hetki. Vitkaan siirtyivät viisarit kellon taululla.
Pölyhiukkaset alkoivat elämään heleässä maaliskuun auringon säteessä.
Jori istui nyt hetken paikallaan kuin jäätyneenä asemassaan,
istui ja mietti. Mutta mitä? Sitä, että hän on tuomittu tässä
pelissä; ei tarvitse enää koettaakaan, sillä ei siitä mitään näy
tulevan. Opettaja oli kovasti puistanut päätään silmätessään hänen
latinankirjoitukseensa, mitä vasta oli kaksi ja puoli lausetta.
Sami katsoi ylös ja kohtasi samalla Jorin katseen, missä oli jo
nöyrää rukousta. Se häntä säälitti. Hän alkoi kirjoittamaan toista
konseptia ja aikoi uhalla millä tahansa saada se Jorille. Mutta miten
saada se? Opettajien silmät olivat tänään paljon valppaammat kuin
ennen ja sukkelaan käänteleivät he ympäri. Ja jos joutuisi kiini, se
olisi kauheaa! Omasta puolestaan oli Sami jo aivan huoleton. Hän oli
kirjoittanut kirjoituksen ja toinen opettajista oli sen luettuaan
nyökännyt päätään ikäänkuin huomaamattaan. Hänellä oli hyvää ja
joutilasta aikaa ja sentähden ryhtyi hän pitkällisiin puuhiin kaikessa
salaisuudessa Jorin auttamiseksi. Hän oli ottanut mukaansa venäläisiä,
paperipäällisiä makeisia. Muutamasta sellaisesta riisui hän paperin,
laittoi latinankonseptin sellaiseen pieneen sykkyrään kuin itse
makeinen oli muodoltaan ja pani sen sitte huolekkaasti paperin sisään.
Kummatkin opettajat puhelivat selin häneen ja hän ensin mietti viskata
tuon mukavan makeisen Jorille. Mutta kun hän tarkemmin aprikoi, niin ei
hän uskaltanutkaan. Se olisi liian uhkarohkea koe ja voisi mennä aivan
turhaan ja turmioon.
Nyt katsahti Jori häneen ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Ja
opettajat olivat selin häneen. Sami tunsi hetkistä halua heittää
sykkyrä Jorille ja Jori jo kerkesi lukea Samin silmistä, että
jotakin oli Samilla tekeillä hänen auttamisekseen. Sami oli kovasti
jännityksessä ja hän osoitti Jorille makeista. Jori ymmärsi, iski
kuumeentapaisesti ja houkuttelevasti silmää Samille. Ja Sami heitti
kuin heittikin kumartuen pulpetin alitse Jorille sykkyrän. Mutta
sykkyrä oli kevyt, se jäi välille. Jorin silmissä oli sellainen syvä
harmi, kun hän katsahti Samiin. Mutta Sami tuossa paikassa katosi
pulpettinsa alle. Hänellä sydän takoi ja veri kuumana ruumiin pinnalle
virtasi, kun hän konttasi pulpettien alitse, otti sykkyränsä, sillä muut
oppilaat eivät olleet heidän vehkeitään huomanneet, ja heitti nyt sen
sieltä alta Jorin pulpettiin päin. Se meni määräpaikalleen, pysähtyi
kauniisti Jorin pulpetin alle ja Sami huomasi huonosta asemastaan,
että Jorin mansettikäsi pistäytyi sitä ottamaan. Heti palasi hän
kontaten ja hätääntyneenä takaisin ja omaan pulpettiinsa kohotessaan
oli hän niistävinään nenäänsä ja muka sitä varten oli alas kumartunut.
Mutta opettajat puhelivat vielä selin häneen, näytti kuin he jo
koulupäivän lopussa olisivat väsyneet noihin sukkeloihin käänteisiinsä,
joilla ei mitään saavutettu, ja Sami istui taas entisessä asemassaan
pulpetissaan. Mutta Jori oli pelastettu ja Sami tyytyväisenä näki
paikaltaan, miten intohimoisesti Jori ryhtyi kirjoittamaan latinaansa.
Toisina kirjoituspäivinä sai Sami vielä autetuksi Joria ja melkein
samallaisilla keinoilla. Mutta säkkyröihin pani hän silloin mukaan
hienon lyijypalasen, jotta ne paremmin lensivät. Jorilla ei ollut muuta
vaivaa kuin koettaa tiheään ähöstetyistä paperilapuista saada selvää
kun alkoi niistä omiin papereihinsa kirjoittaa.
Kirjoitukset päättyivät siten, että kaikki muut pääsivät, paitsi pari
pyrkijää. Jori ja Sami olivat niiden joukossa, joille akateeminen
portti oli jo ravollaan.
Ja sitte seuraava kevät se oli hauskaa, vaikka työtä olikin paljon.
He ylioppilaskokelaat olivat päivän sankareita ja kaikkein yhteinen
huomio oli kääntynyt heihin. Saminkin sieluun ajautui keveyttä ja
hän todella nautti nyt elämästä, sillä hauskalta se tuntui olla
ylioppilaskokelaana, kun toveruuden henkikin nyt lämmittävämpänä
kasteena laskeutui hänenkin päällensä.
Mustat vaatteet yliopistomatkaa varten laittoi hänelle Jori siten, että
raatimies Fellmanin vanhasta mustasta puvusta muodostettiin hänelle
puku; mutta Jori sen vanhempainsa silmissä antoi Samille lahjana,
tuota köyhää ylioppilaskokelasta auttavana almuna, sillä ei heidän
välipuheestaan ollut tiennyt kukaan muu kuolevainen eikä Jori sellaista
olisi vanhemmilleen tahtonut sanoakaan. Ja kun lähtöpäivä tuli, niin
toi Bergin piika sinne pirttiin Samille kukkakimpun -- Svealta. Se oli
anti, jonka arvon Sami kyllä käsitti. Ei hänen tarvinnut ruveta mitään
hourailemaan sen perustuksella, sillä Svea oli nyt niin varmasti Jorin
kahleissa kuin magneetti on raudan. Ensin Sami mietti, että olihan se
silti Svealta kaunis todistus entisestä lapsuuden tuttavuudesta, mutta
kun hän kohta sai kuulla Svean laittaneen sen konsulinnan pyynnöstä,
niin aleni sen arvo Samin silmissä paljon, kovin paljon. Rouvat
nimittäin olivat taas hommassa ja avulijaita Samille, niin nyt kuin
silloinkin, kun Sami ensimmäisenä pääsi ulos tanttein koulusta.