Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä
kuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli
väljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina
joku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun
pyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin
poika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa
kaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia
odottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä
Samin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui
turvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen
pitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla
kasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin
mukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne "isoon
kouluun". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei
yksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä
pitäen toimittaa itse asiansa.
Muutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista
he näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista
juhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat
olivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa
väkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen,
kajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina
vastailee valtion avaroissa saleissa.
Tuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä,
jotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät
asiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa
ja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle
laittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen,
toimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän
katseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna
on hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti
jo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan
sisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.
Nyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä
itse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä
kuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui
samaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta.
Ensin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista
kaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä,
raamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet
ja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka
pääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden
joukossa oli Samikin.
Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun,
poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin
opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut
ja sen semmoista.
Kun Sami pääsi kotiinsa, teki hän ensiksi siirappivoitaleivän ja söi
sen. Sitä syödessään kertasi Samikin muistossaan tuota tutkintoa ja
iloisessa värityksessä se hänelle esiytyikin. Kaksi kysymystä oli vain
mennyt ohi: hän ei ollut muistanut Joosepin ikää eikä myöskään, mikä
on Serbian pääkaupunki. Ne opettajat, maisterit, olivat niin arvokkaan
näköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja jollakin päälaki jo
paljas. Toista se oli sentään tuo koulu kuin tanttein, jotka väliin
itku silmin lapsia nuhtelivat, kun olivat niin helliä tai suuttumuksen
sappi heillä kovimmillaan kiehui. Mutta nuo maisterit ne eivät varmaan
itke...
Kun Sami oli syönyt, lähti hän sanomaan konsulinnalle, että hän on
päässyt isoon kouluun. Konsulinna siellä ruokasalissa neuvotteli
ompelijattaren kansa uudesta puvusta ja oli hyvällä tuulella.
-- No, mitenkäs, Sami, on koulussa käynyt? kysyi heti konsulinna
nähtyään Samin.
-- Hyväästi, venytti Sami ja kallisteli päätään ikäänkuin ujostellen
sormi suussa.
-- Sinäkö pääsit lyseoon?
-- Pääsin.
-- No nyt sinusta tulee pappi!
Konsulinna naurahti ja nauramaan pani Samiakin, sillä hän ymmärsi,
että se oli leikkiä tuo puhe. Siihen tuli Sveakin. Hän oli jo aamulla
koettanut tyttökouluun ja myös päässyt.
Konsulinna käski piian kaataa pieniin kuppeihin Svealle ja Samille
kahvia, jotta saavat juoda, kun ovat niin kunnostaneet itseään. Svealle
ei tavallisesti annettu kahvia, kun lääkäri oli paremmin kieltäen siitä
puhunut.
Illalla tuli Annakin muiden kasakka-akkojen kanssa kotiin. Hän ensin
oli pahalla tuulella, sillä tuolla perunamaalla sateessa oli ollut
niin kylmä ja väristävä. Hän antoi siksi lyhyitä vastauksia eikä
juuri suuria haastellut. Mutta kun hän kuuli Samin päässeen isoon
kouluun, lämpeni hän. Koko päivän irnusäät ja sen värisyttävät,
selkärankaa karsivat, kolakat sateet katosivat hänen ajatuksistaan kuin
taikavoimalla ja sijaan tuli suloinen, toivorikas mieliala.
Nythän Sami oli ottanut askeleen, mitä eivät kaikki rahvaan lapset
ota, ensimmäisen askeleen herrasluokkaan. Ja jos hän hyvin matkaansa
pitkitti ja rouvat auttoivat niinkuin olivat luvanneet, niin Samista
voi tulla -- herra. Ja sitä ajatellessaan sykähti Annan mieli niin
omituisesti.
-- Hei pojat! Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin ne katurakit
saavat selkäänsä, huusi Fellmanin Jori päästessään sisälle
luokkahuoneeseen. Hän oli jäänyt toiseksi vuodeksi ensi luokalle.
Sitte iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan
hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijypala. Alkoi sitä sitte kädessään
pyörittämään, jotta nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala
kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä. Tuossa nuoran
vingunnassa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja sen ääni pian kokosi
rohkeimmat Jorin ympärille. Samalla kaivoi hän taskustaan sokuripalan
suuhunsa. Niitä hän aina varasti kotonaan sokuriastiasta, kun mamman
silmä vältti.
Samikin vääntäysi pulpetistaan lähimmäksi Joria ja aivan
myötätuntoisella ihastuksella katseli hänen miehekästä käytöstään. Jori
oli aina tapauksen jälkeen tanttein koulussa ollut hänelle teerevä ja
kopeileva niinhyvin siellä tanttein koulussa kuin varsinkin täällä. Jo
vuotta ennen oli hän päässyt tanttein koulusta kuin Sami, sillä vuotta
ennen oli hän sinne mennytkin.
Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja samalla kun hän nyt
oli sen väkevin mies. Ja siksipä Samikin nyt oikein mahdottomuudella
muisteli, että hän kerran on pieksänyt Joria, sillä Jori oli nyt niin
väkevä.
Teidän pitää, pojat, muidenkin laittaa huomen illaksi itsellenne
tällaiset plätkät, kehotti Jori ja taas pani plätkänsä soimaan.
-- Minä kyllä laitan, huusi Ebbi Ask, se kalpea kauppiaan kesakkonaama
poika, joka ennen Samin kanssa oli yhdessä tehnyt rynnäköitä
katurakkeja vastaan Bergin portin suojasta, mutta nyt ikäänkuin
halveksi Samia, kun täällä oli muita paljon suurempia urhoja kuin Sami.
-- Ebbi on poikaa! Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehahti Jori
Ebbiä.
-- Minä laitan myös! Ja minä...! Ja minä...! kuului nyt yhtenä pärinänä
Jorin ympäriltä.
-- Entäs Tihinen? Se on semmoinen nauris!
Sami tunsi korvia myöten punastuvansa noista Jorin sanoista. Ja muut
sitte vielä niille nauroivat ja virnistelivät hänelle.
-- Kyllä minäkin... sopersi Sami ujouksissaan, mutta säikähti samalla,
kun Jori löi häntä raskaasti selkään, jotta pöly nutusta lennähti ja
huusi:
-- Tihinen on poikaa, vaikka onkin pyykkiakan kakara!
Jori oli kerran nähnyt Samin kantavan päänsä päällä korissa kadulla
jonnekin herrastaloon äidin silittämiä vaatteita. Jori oli kysynyt,
minne Sami niitä viepi ja Sami viattomasti suoraan vastannut, sillä
nuo matkat olivat hänestä mieluisia, kun rouvat aina antoivat hänelle
nisua vaivoistaan. Ja silloin oli Jori saanut sen tiedon, että Sami on
pyykkiakan poika.
Mutta tuollakos Jorin sukkeluudella muut alkoivat nauramaan. Kyyneleen
palasta oli Samin silmässä, kun hän vetäytyi pulpettiinsa. Ja siellä hän
alkoi itkemään. Mutta kun Jori sen näki, meni hän itkevää lohduttamaan
omalla miehevällä tavallaan:
-- Kuule! ei täällä saa märistä, muuten -- me annamme selkään. Ei
meidän joukossa saa olla akkoja!
Noilla Jorin pistokkailla ja karvailla sanoilla oli vaikutuksensa
Samiin. Hän häpesi itkemistään ja koetti salaa käden suojassa kuivata
kasvojaan.
-- Niin, ei se mies itke, kiitti nyt Jori leveästi, kun näki Samin
taukoavan kyyneltämästä.
-- Me annamme huomen illalla Tihisen kanssa katurakeille niin selkään,
että loikuu, imarteli Samia vielä Jori.
Samia tuo Jorin puhe jo hyvitti, ja sitte tunnilla hän päätti itsekseen
myös ansaita Jorin kiitoksen, näyttää, että kyllä hän uskaltaa tapella.
Ja se olisikin ainoa keino millä päästä luokkatoverien silmissä tästä
halveksitusta asemastaan. Hänellä on suuri lyijykuula, sen hän takoo
laataksi ja sitte sillä suimii...
-- Fellman! Miten on latinaksi: Linnut lentävät, kysyi maisteri ja
hieroi vielä unesta silmiään tunnin alussa.
Sami heräsi tuosta kysymyksestä haaveistaan ja alkoi seuraamaan
opetusta. Mutta vastausta ei tullut. Silloin huomasi Sami, että
tässä taas on oiva tilaisuus voittaa Jorin suosiota. Jori istui yhtä
pulpettia häntä takempana. Sami pani käden suunsa eteen, kyyräytyi
hiukan edessään istuvan seljän taakse ja kuiskasi:
-- Aves volant.
-- Aves volant, kuului nyt heti Jorin vastaus ja hän oli päässyt
pinteistään. Jori sai istua alas ja kun Sami hänen istuutuessaan katsoi
hieman taakseen, sai hän vastaan ottaa Jorilta kiitollisen silmäyksen.
Se Samia lämmitti kuin toukokuun säde.
Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli
keisarin nimipäivä. Pojat hajaantuivat kotiinsa ja ensi luokka päätti
huomen illalla kokoutua kirkkotorille, mistä laumassa lähdettäisiin
katurakkeja tapaamaan.
Sami päästyään kotiinsa, vaikka hänellä oli hirmunen nälkä, --
äiti oli silittämässä muutamassa herrastalossa -- haki ensin esiin
lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterin
takaa oli löytänyt ja alkoi sitä laataksi takomaan. Hän tekisi plätkän
sellaisen, ettei Jorillakaan...
Ujostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla "isossa koulussa"
olo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä
pulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät
isoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi
kaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin,
kunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika
ja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet
hampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta
muuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia
kiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli
aina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan
pystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin
lammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa
saa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja
välitunnit yhtenään.
Sami toimessaan takoi lätäkkäänsä. Hän mietti, että kun toiset pojat
näkisivät, kuinka hän osaa löylyttää katurakkeja, niin ne häntä
rupeaisivat niin arvottamaan kuin Joria. Samiin oli ajaantunut
sellainen tappelun kiihko, jotta huomeniltaa jo mieli palasti. Hän
tahtoi päästä halveksitusta asemastaan, hän tahtoi olla rohkea eikä
enää niin hiljaisena istua pulpetissaan välitunnilla tai aamulla, kun
ei vielä oltu oveja avattu, kytröttää vilussaan yksinään ulohtaampana
muista syyskylmässä tikapuiden puolapuulla, mitkä veivät koulun
katolle. Niin, hän oli ollut ensi päivinä kuin vasta juotettu vasikka,
mikä viihtyy vain emänsä seurassa ja määkien juoksee muita elukoita
pakoon. Mutta tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, esiytyisi suurena,
härnäisi heikoimpia ja jos ei aina läksyjään osaisikaan niin hyvin
kuin tähän asti, niin ei sillä väliä, sillä toverien silmissä ei ne
pojat olleet erinkään ihailtuja, jotka hyvin läksynsä osasivat. Ja kun
Sami muisteli, niin ne, jotka aina läksynsä hyvin taisivat, olivatkin
enemmäkseen sellaisia ujoja, heikkoja ja muiden pilkattavia. Ei hän
enää ole sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti on ollut. Kun hän
tulee kouluun, niin paiskaa hän kirjansa pulpettiin ja sanoo miehevänä
kaikkien kuullen: -- En taaskaan ole täksi päiväksi mitään lukenut!
Niin se aina teki Jorikin, vaikka olikin lukenut. Ja muut häntä silloin
ihmeissään katsoivat.
* * * * *
Aleksanterin päivä lähestyi iltaansa. Samin käski Anna jälkeen
päivällisen mennä viemään hänen aamupäivällä silittämiään vaatteita
muutamalle rouvalle. Ensin Sami esteli, sillä hän pelkäsi, että joku
tovereista taas hänen näkisi. Mutta tovin torattuaan lähtikin Sami,
sillä tuo rouva, jolle vaatteet oli vietävä, antoi aina hänelle
vaivoista nisua.
Muuten oli Samille jo rouvien kesken päivällispaikat määrätty, mutta ei
Sami vielä ollut niissä käynyt, sillä Anna oli sanonut, ett'ei vielä
ole tarvista lähteä suupalaa hakemaan toisesta talosta, kun hänelläkin
on tienestiä ja aina ruokaa kotona. Kirjat oli Sami saanut koulusta ja
muihin pieniin ostoksiin oli Anna itse antanut rahat.
Juoksujalassa kiiruhti Sami, kun alkoi hämärtämään, kirkkotorille.
Siellä oli jo kasa ensiluokkalaisia ja Fellmanin Jori päämiehenä.
Siellä katseltiin toistensa plätkiä ja neuvoteltiin. Samikin veti
taskustaan plätkänsä, niin että sen kaikki näkivät, ja Jori huudahti
heti:
-- Voi mutta Tihisellähän on hyvä plätkä... paras kaikista! Kuule,
vaihdetaan me!
-- Vaihdetaan vain! vastasi Sami ja tämä oli hänestä riemuhetki, kun
hän sai Jorin kanssa huikata plätkiä. Hän oli jo sanoa, kun sitä
miehissä ihailtiin, että Joria varten hän on sen tehnytkin. Ja kun Jori
pani sen soimaan, surisi se kuin ampiainen, siinä kun oli niin leveä se
lätäkkä ja nuora vahva.
-- Tihinen se on poikaa vielä! kehahti Jori Samia ja Sami oli
hyvillään, kun Jori ei enää lisännytkään sitä pyykkiakan pojan
nimitystä.
Jo alkoi tuikahtelemaan tulia "ison koulun" aihin, mitkä olivat
puusta tehdyt joka akkunaan ja kynttilöitä täynnä. Valovirta
leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon
seisomaan, kun lääninhallituksenkin aat pantiin palamaan siinä
torin kupeessa. Triangeli sieltä ylhäältä tapulista ääntelikin jo
seitsemää ja säestykseksi kello hiukan alempana samaa kumisi. Tuo ääni
kuulusti tulevan jostain korkeasta synkkyydestä, mikä äänteli omaa
ilottomuuttaan.
Poikajoukko alkoi astumaan torilta alas kirkkokatua suuressa ryhmässä.
Siinä puhuttiin kovalla äänellä, vinguteltiin plätäköitään ja
kolisteltiin kivikatuun raskaita saappaitaan, joiden koroissa raudat
kalahtelivat. Monen talon edustalla liekehtivät tuolla ulompana
talilamput kadulla puukapulain nenässä. Ja uuden rohtokaupan ympäristö
ui punaisessa bengaalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli, herrasväkeä
ja rahvasta, aikaisia ja lapsia. Talojen akkunat olivat valaistut ja
koristellut kuin häitä varten, ja niitä se kulkeva joukko katseli,
tarkasteli ja nautti niistä. Ainoastaan puiston kohdalla oli aina pimeä
synkkyys ja niiden suojelevasta povesta kuului katutyttöjen tirskumista
ja muita varjoa rakastavia äänenosotuksia.
Talilamppuin ääressä peuhtaroi katurakkijoukko. Ne olivat pieniä, mutta
tanakoita pojan naperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Pian oli Jorin
komppaniia niiden kimpussa ja pian tuli avuksi muita "rottia." Siinä
lyötiin nyrkeillä, päästeltiin plätkillä toisiaan ja vihaisina lenteli
kiviä ympäriinsä, jotta kävelijät saivat varoa päätään.
Jori löi itse ja sai muilta muksuja. Muuan suuri katurakki iski
häntä vasten nenää, jotta veri alkoi valumaan. Sami pysytteli Jorin
kintereillä ja heitti tuota lyöjää plätkällään suoraan kasvoihin. Jo
tuli kolmannenluokkalaisiakin apuun ja katurakit hajautuivat mikä
minnekin.
Mutta tästä lähtien pääsi Sami Jorin huomioon, melkeinpä suosioonkin,
sillä Sami oli osannut niin hyvästi lyödä sitä suurta katurakkia, jotta
Jori sitte asialle monesti jälestäpäin sydämmestään nauroi.