Aina tuosta Aleksanteri-illasta asti luettiin Samikin niiden joukkoon,
jotka eivät olleet hätäpoikia luokalla. Hän sai aina istua niiden
rohkeiden neuvottelussa, olla alakartanossa mukana tupakkaretkillä,
joissa Jori aina ensimmäisen paperossin sytytti, ja esiytyä kuin
ainakin huomattuna henkilönä. Mutta tuosta onnellisesta tilasta
tuli loppu ja se tapahtui juuri noiden tupakkaretkien takia,
joihin hänkin ensin niin innolla otti osaa, koska ne olivat hänen
mielestään miehiä, jotka uskalsivat polttaa. Asia tuli ilmoille, että
kolmannenluokkalaiset kulkevat miehissä tupakoimassa alakartanossa.
Rehtori puhui kaikella kovuudella Samille, muistutti, että hän on
vapaaoppilas, jonka käytös ennen kaikkea tulee olla mallikelpoinen ja
hyvä. Ja vielä päälle päätteeksi lähetti hän kirjeen itse Samin muassa
konsulinnalle ja ilmoitti siinä Samin rikoksellisuuden. Konsulinna
häväsi Samia kaikkein kuullen kotonaan ja se häväistys tuntui
Samista kuin olisi viskattu kirvelevän kuumaa vettä hänen polttavaan
lannistuksen haavaansa, jonka rehtori puheellaan koulussa oli hänen
sydämmeensä purenut. Toiset oppilaat siirtyivät vain välitunneilla
polttelemaan tupakkaa alahuoneesta erään lähellä asuvan toverin
kamariin, mutta Samille oli tullut täysi tupakoimispanna, sillä jos hän
vielä kerrankaan poltteleisi, pantaisiin hän pois koulusta. Niin oli
rehtori sanonut lujalla katseella ja oikean käden etusormeaan pöytään
naputtaen ja rehtorin silloisen aseman ja äänen väreenkin muisti Sami
sitte koko ikänsä, sillä niin voimakas vaikutus sillä tapauksella oli
ollut hänen sieluelämäänsä.
Sami alkoi tämän jälkeen vähitellen luikua pois huomiosta. Ja kun
hänen ulkonainen ihmisensäkin alkoi jo erkanemaan tovereistaan,
suureni väli vielä suuremmaksi. Hänen luokkatoveriensa puvut olivat
aina mallikkaat ja kauniit, räätälin suoraa päätä heille valmistamat,
kalossit talvella jaloissa, hopeiset kellot taskussa, ja joillakin
olivat ne kultaisetkin. Mutta mitäs hänellä! Annalla kun ei enää
ollut niin paljon pitojen laittamishommaa, sillä rouvien suosioon
oli päässyt toinen nuorempi pitojen valmistelija, joka ennen oli
palvellut kaupungin seurahuoneella, niin ei hän enää jaksanut omilla
säästöillään saada Samille uusia ja maukkaita vaatteita, vaan sai
Sami tyytyä vanhaan, Bergin konsulivainajan kesätakista pienennettyyn
nuttuun ja kauppias Lukanderin rouvan antamiin koin syömiin mustiin
verkahousuihin. Toiset housut, myös muutamasta herrastalosta saadut,
olivat hänellä juhlahousuina. Niissä rannut juoksivat pitkin lahkeiden
kuvetta ja olivat paksut ja tiiviit. Sitten kaulassa oli kovotettu
karttuuninen etu luunapilla kiini paidassa. Ulkomuodolleen oli Sami
kuin jonkun suuren talon asiapoika, mikä kuluttaa viimeisen herrahtavan
karvan talonväen miespuolien vanhoista vaatteista, joita hänelle
vinneiltä törkynä ajelemasta haetaan.
Sami kulki jo syömässä herrastaloissa. Maanantaina ja perjantaina söi
hän päivällistä kauppias Tessmanilla tiistaina ja lauvantaina raatimies
Ahlbomilla, keskiviikkona ja sunnuntaina kauppias Lukanderilla ja
torstaina pastuurskan luona. Aina Bergillä oli hänellä määrä syödä
illalliset ja aamiaiset.
Hän oli aina lukukauden lopussa käynyt näyttämässä
lukukausitodistustaan niille rouville, jotka hänet olivat kouluun
hommanneet. Ahlbomin rouva antoi hänelle aina silloin markan. Tessmanin
rouva suuren suppilon rusinoita ja Annalle kahvia ja sokeria viisi
naulaa yhteensä, pastuurska viisikymmentä penniä ja Lukanderin rouva
vanhoja, koin syomiä vaatteita.
Anna asui vielä Bergin kartanopirtissä. Kun hän kävi rouvien luona,
niin eivät ne enää häntä niin ystävällisesti vastaan ottaneet kuin
ennen. Kyökissä istuttivat, ja nippis nappis kahvikupin antoivat. Tuo
uusi suosikki oli hänet syrjään sysännyt. Silitystä hänellä vielä oli
ja sen turvin hän eli.
* * * * *
Sami oli päässyt neljännelle luokalle. Hän oli ruumiiltaan suuri ja
kookas ikäisekseen; pystyhartioinen ja hiukan kumara. Mutta muuten oli
hän laiha ja kalpea ja kesakoita hiukan nenän ympärillä. Koulusta oli
määrätty haettavaksi kesän aikana seitsemänkymmentä viisi erilajista
kasvia. Ja niitä se Sami kävikin aivan uutterasti etsimässä, sillä
muuten oli kesä niin ikävä pienessä kaupungissa. Kumppaleita ei ollut,
sillä kaikki luokkatoverit kaupungista olivat kesähuviloissaan tai
maalla. Ja kun niitä joskus kaupungissa näki käymässä, olivat ne niin
pöyhkeännäköisiä ja helakkapukuisten ryökynäin kanssa, jotta hädin
tuskin Samia tervehtivät. Tuo kesä jo kerkesi heitä niin vierottaa
toisistaan. Sami mietti, että ne olivat onnellisia nuo, jotka saivat
olla siellä maalla kaikessa huvissa ja noin sievien tyttöjen kanssa.
Ja entäs sitte itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin
riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: se pölisi,
mutta ei mitään muuta. Ikkunat herrastaloissa olivat yltä päätä
liidulla sivellyt tai olivat verhot tiiviisti alaslasketut kuin
ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali silmissä kuivi
paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Pöly lenteli
kaduilla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä ajoi juoksua
makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla
ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti
aina vesihelmejä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti
virkisti lamautunutta kulkijaa. Kaikkialla oli niin laiskaa,
väsynyttä ja kuumaa, paitsi satamassa, missä kyllä vintsit vikisivät,
höyryalukset puhkuilivat ja väestö uutterana aherti tavarain ääressä.
Ja koko satamaa kaunisti jalkain edessä läikkyvä, sinervä meri, jonka
toista rantaa ei näkynyt.
Satamassa kävi usein Samikin hengittämässä meren tuoretta suolaa
ja katselemassa sitä tavarain paljoutta, minkä pienikin kaupunki
ulkomailta talvivarastokseen haalii. Omituinen viehätys oli Samista
katsella noiden sokuritoppien paljoutta, mikä lepäili lastilotkuissa,
siirappitynnyrien suuruutta ja viinien kirjavuutta, tuntea nenässään
kaneelin, pippurin, tupakin pistävä haju tai petroleumin yökättävä
löyhkä.
Mutta siihenkin silti kesän pitkään kyllästyi. Kasvien etsinnässä se
kului silti aika hauskemmin. Sami oli laittanut itselleen erityisen
kotelon, mihin kukat pani ja se kupeellaan kulki hän lähellä olevilla
pelloilla ja metsiköissä. Pajukosta väänsi hän aina itselleen kepin
ja kulki sitte toimessaan, kuvitellen itseään herraksi, pitkin
maantietä ja kujia. Kun hän löysi kukan, niin alkoi hän sitä tutkimaan
kasvioppi kourassa. Siinä hommassa kului hupaisesti aika, sillä tuossa
tutkimisessa oli jotain jännittävää ja arvattavaa.
Tuolla kaupungin poskessa oli pieni metsikkö raivattujen peltojen
keskellä, jätetty siihen muutamaksi merimerkiksi. Siinä kasvoi
Pohjolan hyvähajuisin kukka, Linnea borealis, ja siellä Sami usein
viipyi tunnittain. Sen ikivanhojen, mutta silti tuorepihkaisten puiden
latvoissa säveltyi niin ihana, melkeinpä lasta nukuttava soitto, kun
tuulen henki matkasi sen läpi.
Sami makasi, väliin nukkuikin siellä. Kun hän pääsi sinne, heittäytyi
hän sen tuoksuvalle ruoholle maata seljälleen ja silmät taivasta
kohti. Ja silloin näki hän vain taivaan puhtaan sinen ja pilvien
juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja väliin sitä säesti
linnun pitkä viserrys. Tämä paikka ja tämä asento pani väkiselläkin
Samin haaveilemaan, kuvittelemaan tulevaa ja muistelemaan mennyttä.
Ja sentähden se hänestä olikin niin mieluinen tämä seutu, kun täällä
maatessa sydän löi harvemmin, keuhkot ottivat väljemmän henkäyksen ja
koko olemus tyyntyi. Samista täällä tuntui kuin näkymättömät kädet
olisivat sivelleet hänen ruumistaan erinomaisen hienolla, tuoksuvalla
salvalla ja nenään löyhyttäneet unettavaa lemua. Ei kumma, että täällä
Sami oppi haaveilemaan.
Tuossa maatessa aina tuli jos jotain mieleen. Niin ne olivat menneet jo
neljä vuotta "isossa koulussa". Koulussa oli hän aina ollut paremmin
yläpäässä luokkaa ja aina vuodessa läpäissyt. Koekirjoituksissa
lukukauden lopussa oli hän aina auttanut Joria ja se oli jo jotain
hänen mielestään, kun hän niin voi tehdä. Kerrassaan nautintoa Sami
aina siitä silloin tunsi, sillä Jori oli vielä koko luokan henki ja
keskus, jota toiset ihaillen ympäröivät. Möllerin Jonne ja Askin
Ebbi olivat vasta nyt päässeet toiselle luokalle ja se entinen ujo
maalaispapin poika, jota Möllerin Jonne aina kiusasi, oli nyt heidän
luokan priimuksena ja opettajien "kultasilmä". Se luki niin kovasti...
Sami hiukan kohousi ja tarkasteli ympärilleen. Aikoi jo lähteä pois,
mutta silti vielä painui maata selälleen. Siinä oli niin hyvä olla,
ettei hän hellennyt vielä pois lähteä. Uusia ajatuksia tuli pian
mieleen. Hän katsoi taivaan sineä ja koetti silmät seljällään tutkia,
oliko tuo sini pilvien kajastusta vai mitä. Ja siinä hänen katsoessaan
yhtäkkiä valui mieleen sellainen lämmin tunne: hän muisti Svean. Svea
oli jo suuri tyttö, tyttökoulun neljännellä luokalla ja kulki ottamassa
soittotunteja eikä juuri enää milloinkaan ollut Samin parissa. Ja nyt
kesällä, kun Bergin herrasväki oli maalla huvilassaan Salmessa, näki
Sami Sveaa vain joskus lauantaisin käymässä kaupungissa.
Sami antoi ajatuksiensa lentää hänen suuressa, tuuheassa palmikossaan,
hänen sinisissä silmissään ja vertaili niitä mielessään taivaan
sineen tuolla ylhäällä. Sitte hän uneksi, että hän vielä maailmassa
on suuri virkamies ja Svea hänen rouvansa. He asuisivat komeassa
kodissa semmoisessa kuin rehtorikin, jonka luota hän oli käynyt
kirjoitusvihkoja väliin noutamassa. Heillä olisi huoneet niin tummat,
huonekalut niin täyteläiset ja vietereillä pingoitetut, hänen
huoneessaan suuri kirjoituspöytä ja sen päällä koreat kirjoituskojeet...
Aurinko otti polttavammin Samin kasvoihin ja kimalteli niin hänen
silmissään, ettei hän saattanut enää katsoa suoraan ylös. Hän hypähti
pystöön, otti kotelonsa ja lähti vienosti vihellellen astumaan
keppi kädessä kotoa kohti. Tuo vihellys sai alkunsa sisällisestä
tyytyväisyydestä, mikä täytti Samin koko olemuksen.