Syksy alkoi ja ruotsalainen pikku lasten koulukin ryhtyi taas
vaikutukseensa. Siinä oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin
leski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, vallassäätyläisten
jälkeläisiä, siellä oli sekaisin ja tämän kurssin käytyään ne lapset
meni korkeampiin oppilaitoksiin: pojat latinakouluihin ja tytöt
naiskouluihin. Tanttein kouluksi sitä yleisesti nimitettiin ja sinne
oli nyt Svean määrä mennä. Mutta konsulinnalla pisti päähän panna
siihen Samikin, sillä sen käytyään olisi Sami jo saapa riittävät tiedot
ja kelpaava jollekin kauppiaalle asiapojaksi, kun osaisi täydelleen
ruotsinkielen.
Anna kiitteli ja kosteli siitä tuumasta konsulinnaa ja sai toimekseen
ensi päivänä lähteä saattamaan lapset koululle. Siellä niitä olikin jo
herraslapsia koko kasa, jonka piiat olivat sinne tuoneet. Pojat olivat
polvihousuissa, nappikengissä, samettijakuissa tai merimiesmaailman
väljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen, monenmoisissa
päähineissä ja leveissä kiiltävissä kaulustoissa. Tytöt olivat
lyhyeissä hameissa, jalat ahtaalle puristettuina punaisiin, sinisiin
tai mustiin villasukkiin ja koko puku kuin vauvalla, joka vasta on
lelukaupasta ostettu. Ja tuo lauma oli niin punaposkista, ruusuhuulista
ja hienoihosta joukkoa, jotta heti huomasi siinä parvessa siementä
vastaisen vallasluokan kehkeämiseen.
Annan mieltä ei vähän hyvittänyt nähdessään tuon iloisen ja sorean
lapsijoukon ja tietäessään, että ne nuo kaikki olisivat Samin
koulutovereita. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään tervehdykseksi
piioille, joita hän tunsi. Suurenpuoleisessa salissa odottivat he
johtajattaren tuloa sisälle. Anna asettui lasten kanssa muutamaan
loukkoon.
Tuossa keskilattialla isäntinä isotteli jo ennen koulussa olleita
poikia. He tarkastelivat pilkallisilla silmillä tulokkaita ja kokivat
saattaa niitä ujostelemaan. Muuan, raatimies Fellmanin poika, Jori,
osotti kumppalilleen oikein sormellaan Samia ja sitte molemmat
nauroivat. Sami punastui ja häntä painusti asemansa. Hän tapaili
nenäliinaa taskustaan pyhkiäkseen nenäänsä, jonka hän tunsi valuvan.
Hän arvasi, miksi ne nuo pojat hänellä nauroivat.
Perällä huonetta oli vähänen lava ja siinä opettajan pöytä tuolineen.
Pöydän takana seinällä riippui suuri Europan kartta monivärisenä ja
vasta vernissattuna uusissa, kiiltävissä kepeissä. Vasemmalla puolella
oli suuri luokkataulu, sen alareunassa olevassa kapeassa listassa, mikä
korttelin ulkoni taulusta ja oli keskeltä uurrettu, oli karttakeppi,
jäniksen käpälä ja liidun palanen. Sivuseinällä oli koko maapallon
kartta kahtena ympyränä. Yhdellä seinällä oli korkea kaappi ja sen
päällä meidän aurinkokuntamme puusepän valmistamana.
Jo tuli huoneeseen koulun johtajatar, pastorin leski. Hänellä olivat
sankalasit päässä ja hiukan hopeaa hiuksissa. Syvä hiljaisuus syntyi,
kun hän näyttäytyi ovella ja hänen jäljessään hänen sisarensa.
Johtajatar nousi kateederiin ja piti rukoukset niin anovalla ja
lempeällä äänellä kuin sielunpaimenen jälkeen jäänyt puoliso voi pitää.
Sitte annettiin entisille oppilaille huomeiset läksyt ja päästettiin
menemään.
Nyt seurasi järjestyksessä uusien oppilaiden matrikkeliin
merkitseminen. Ennen ne jo oli käyty ilmoittamassa. Yksi piika
toisensa jälkeen sai tuotavansa merkityksi koulun nimikirjaan. Siellä
oli vain muukalaisia nimiä, joiden omistajat olivat virkamiesten,
tehtailijoiden, kauppiaitten, merikapteenein ja jonkun käsityöläisen
pojat ja tytöt.
Jo pääsi eteen Annakin. Hän otti hymyilyn kasvoihinsa ja ilmoitti:
-- Täällä olisi konsuli Bergin nuorin lapsi, Svea. Pastorin leski
merkitsi matrikkeliin Svean, kirjoitti sinne Svean syntymävuoden, isän
ammatin ja päivän, sekä milloin Svea oli kouluun otettu. Nyt seurasi
Samin vuoro. Anna tunsi itsessään hiukan ahdistavaa vaikutusta ja veret
hehkuivat hänen poskillaan. Pitäisikö ilmoittaa Samin isä...?
-- Samuel Tihinen, ilmoitti Anna vähän arasti.
-- Mikä? kysyi pastorin leski ja nosti ylös silmänsä. Anna kuumotti
punaisena ja uudisti:
-- Samuel Tihinen... Bergin konsulinna kai on pastuurskalle puhunut
hänestä...?
-- Jassoo, tämäkö on se poika...? Kyllä konsulinna on puhunut, vastasi
pastorin leski ja muisteli jotain, mutta ei puhunut mitään.
-- Mikä isän ammatti? uudisti hän kysymyksen jo toiseen kertaan, kun
ensi kerralla ei kuulunut vastausta.
Anna kuuli vienoa sipinää ja naurun hykerrystä piikain parista. Hiki
kohosi hänen punottaville kasvoilleen ja hän vastasi miedosti:
-- Ei hänellä ole isää.
-- Oletteko te hänen äitinsä? kysyi johtajatar, kun huomasi Annan
vaivaavan aseman. Anna myönsi ja pastorin leski kirjoitti matrikkeliin
Samin nimen kohdalle: "faderlös."
-- Mutta ymmärtääkö poika ruotsinkieltä? Ei hän täällä mitään tee, jos
ei hän sitä ymmärrä.
Johtajattaren kasvoilla oli nyreä ja vastenmielinen elje, Samassa
heitti hän Samille muutaman ruotsinkielisen kysymyksen. Ja Sami
vastasi tyydyttävästi, sillä hän käsitti hetken tärkeyden. Koko kotiin
tulomatkan oli Sami ääneti ja hän näytti punnitsevan jotain mielessään.
Mutta Anna ei häntä sen kovemmin tarkannut, sillä oli hänelläkin omat
mietteensä. Toiselta puolelta lientyi tyytyväisyyden tyventä Annan
sieluun, kun Sami nyt pääsi tuonne herraskouluun, mutta toiselta
puolelta puhkoi vielä mieleen äskeisen katkeran mielenliikutuksen
poreita... Se piikain hiljainen nauru kuulusti niin häijyltä siellä
salissa ja pastorin rouvan kysymys Samin isästä -- hyi kuin se oli
leikannut Annan sydäntä!
Kun sitte Anna ja Sami tulivat pirttiinsä, kysyi Sami:
-- Miks'ei, äiti, minulla ole isää?
Annalla ikäänkuin pala nousi kurkkuun ja hänellä ahdisti hengityksen
vapaata kulkua. Mutta hän keksi sukkelan valheen ja pois käännetyin
kasvoin puhui hän hätäisesti:
-- Samin isä on kuollut.
Sen sanottuaan meni hän tekemään Samille suuren voitaleivän, jota Sami
alkoi rauhallisena pureksimaan saatuaan kuulla isänsä kuolleen.
* * * * *
Samilla ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kulkijoilla.
Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeet.
Sveallakin se oli ja sen oli tehnyt Lotti-neiti. Sami kärtti laukkua
äidiltään, mutta mistäpä hän sen antoi. Hän sai kulkea laukutta. Mutta
viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta
hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilta kaloja
ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, pölyytti ja ompeli kokoon
uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan;
muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienonen paikka. Mutta
kun Sami seuraavana aamuna Svean ja lapsipiian kanssa, joka joka kerta
vei ja nouti Svean, meni kouluun, oli hänellä laukku.
Lotti-neiti makuukamarinsa akkunassa puoleksi vielä alaalla olevan
akkunaverhon takana valkoinen yöröijy päällään nauroi Samin laukulla
makeasti nähdessään heidän menevän koululle. Olihan siinä laukussa
vielä paljon kalakassin mallia ja kun Lotti hyvin tunsi sen entisen
viran, niin ei hän voinut olla nauramatta. Ajatteli, että omiaan
tuollainen laukku tuolle pojalle, jota hän ei suvainnut silmiinsäkään.
Mutta Samin askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta ja
hänestä tuntui, että nyt hän on aivan muiden tasalla, kun hänelläkin on
laukku. Usein muisti hän sitä katsoa kupeelleen ja laitella sen asemaa.
Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen
kanssaan, paitsi muuan kykyrä, joka istui hänen edessään, oli Sami
arvellut, että siksi ne eivät hänestä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei
ole laukkua. Ja sentähden Sami nyt pani tuohon laukkuun niin suuren
arvon, että sen täytyi ulkopuolellekin huomata.
He tulivat koulukartanoon. Oveja ei vielä oltu avattu; siellä pihalla
odottivat lapset. Piika ainoastaan portille saattoi Svean ja palasi
sitte kotiinsa. Kun Sami pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas
laukkuunsa ylpeän katseen, missä oli niin voimakas sisällys, jotta se
veti lähellä olevien poikain huomion puoleensa, kun ne tuossa paremmin
velttoina varttoivat sisällepääsöä. Oli siinä Fellmanin Jori ja
muutamia muita toisenluokkalaisia.
-- Ka kun Sammakollakin -- se oli Samin liikanimi -- on laukku!
huudahti Fellmanin Jori ja iski kyntensä Samin laukkuun. Muut vieressä
nauroivat.
Ja samalla Jori kiskoi Samilta hänen laukkunsa. Sami reutoi vastaan,
mutta Jori nykäsi yht'äkkiä. Hihna meni poikki, kirjat ja kapineet
lensivät laukusta kartanolle. Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen
kanssa ympäri pihaa.
Samin huulet verestivät, kasvoihin nousi sapekas suuttumuksen ilme ja
hän ampasi Jorin perään. Hän rynnisti voimakkaaseen juoksuun, saavutti
pian Jorin ja iski koppina kuin tiikeri ajamansa päälle. Jori lensi
silmälleen kenttään, kasvot tahrautuivat multaan ja siihen hän jäi
Samin alle makaamaan.
Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen
akkunastaan. Hän riensi tappelevien luo, heitti kätensä raskaasti Samin
niskaan ja nykäsi poikaa kauluksesta.
-- Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja
pilaat nekin! huusi opettajatar, ääni värisevänä ja pukki edellään
Samia takin kauluksesta. Hän vei Samin sisälle. Siellä kyökissä
riisuttiin pojalta housut ja piika antoi hänelle vitsoja johtajattaren
pitäessä kiinni Samia. Poika parkui ja huusi, mutta piika löi vain kun
käskettiin.
Kun Sami oli piiskattu, pakotettiin hän vielä pyytämään johtajattarelta
anteeksi. Mutruilevat ilmeet kasvoillaan kuunteli Sami käskyä eikä
ottanut sitä totellakseen. Silloin uhkasi johtajatar uudestaan
vitsoilla. Sami teki anteeksipyynnön, mutta niin ylenkatseellisen kuin
hän ymmärsi.
Muut lapset olivat jo luokalla. Samikin vietiin sinne. Oli alettava
rukoukset, mutta niitä ei Sami yhtään kuunnellut. Hänen sisunsa oli
täysi harmista ja hän mietti kostoa. Kun hän tuli pulpettiinsa, tarjosi
tuo kykyrä, Strömin Uuno, hänelle kirjat, jotka Uuno oli koonnut
kartanolta. Samalla heitti hän Samiin niin säälivän katseen, että
se lämmitti Samia aina sydänpohjaan asti. Tuo Uuno oli hänen ainoa
toverinsa täällä, ymmärsi Sami. Fellmanin Jorin oli pitänyt, mennä
kotiin, sillä niin kovin oli hänellä nenä vuotanut.
Kun rukoukset oli pidetty, varoitti johtajatar vielä tapauksesta,
kovasti nuhteli Samia, joka tuijotti pulpettiinsa eikä puhunut
mitään. Mutta silloin Svea alkoi selittämään Samin puolesta. Ja hänen
selityksensä oli niin suora, jotta johtajatarkin huomasi, ettei Sami
ollutkaan tappelun alkaja, vaan että Jori sen oli saanut aikaan.
-- Mutta missä se laukku nyt on? kysyi johtajatar lopuksi.
Silloin muuan poika iloinen irvistys huulillaan haki sen eteisen
loukosta. Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta tehdä kuin
nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä. Se Samia vielä karvasteli,
että johtajatarkin laski leikkiä hänen laukullaan. Hän meni karkean
kasvatuksensa mukaan ja nykäsi vapisevalla kädellä ja itku äänessä
laukun johtajattaren kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien
levitteli ja tarkasteli. Samassa katosi hän ulos laukkuneen ja jätti
jännittävään hämmästykseen johtajattaren ja kaikki muut.
-- Siinä on seitsenvuotinen poika! sai johtajatar vain kummastuksissaan
sanoneeksi.
Samin iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin satama,
siellä kun oli pieniä höyryveneitä, mitkä luikkivat edestakaisin
propelleillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan höngäten. Siellä
oli myös jahteja, mitkä läheisiltä rantamailta kuljettivat kaupunkiin
halkoja, ja lastilotkuja, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin
kaupunkiin. Jahtien mastoissa oli hupaisa rimpuilla ja lastilotkuin
kannella hauska juoksennella. Kaupungin pienten poikain suloisimpia
olopaikkoja se oli kesäseen aikaan satama.
Sinne Sami nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi mennessään kaupungin
ojaan. Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isolla
paatilla laivansa kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungissa. Siinä
muiden joukossa oli Bergin viimekesäinen renkikin, jonka kanssa Sami
oli ollut varsin hyvä ystävä. Sami meni hänen puheisilleen ja tahtoi
päästä laivaan.
-- Mutta tietääkö äitisi olla sua kaipaamatta? kysyi renki.
-- Se on luvannut minun olla poissa, valehteli Sami, sillä äitinsä luo
ei hänellä suinkaan mieli tehnyt ja Anna olikin mennyt koko päiväksi
pitoja valmistelemaan muutamaan herrastaloon.
Renki uskoi Samia ja kun kapteeni tuli, kysyi hän häneltä, saisiko
poika tulla katsomaan laivaa. Kapteeni myöntyi kysyttyään kenen
poika on. Ja niin pääsi Samikin isoon paattiin. Tuossa muutaman
meriarkun päällä miesten kaikellaisia kaskuja jutellessa haihtui
pian Samilta suuttumus ja hän nautti ympäristöstään. Nuo merimiehet
olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää vaatetta
oli useimpien puku ja musta parta monella heistä kaunisti ahavan
kellastuttamia kasvoja.
Kun päästiin laivan kylkeen, kapusi Sami kuin mies nuo vaaralliset
nuorarappuset, mitkä velttoina venyivät laivan kuvetta pitkin ja
ennenkuin puolipäivä oli käsissä, oli Sami jo käynyt ensimmäisen maston
jatkon tykönä.
Sydän kyllä oli lyönyt tiheään hänen sinne kiipeillessään, mutta
sieltäpä olikin hauska silmäillä ympärilleen, kun vaan ei katsonut
suoraan alas, sillä silloin tuntui rintaa hiukan etovan. Ja laiva --
kas kuin se oli soma kapine! niin paljon nuoria, rautoja, purjeita...
ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen,
mutta kuitenkin tuntuvasti.
Laivalla oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. Höyryaluksen
oli hinattava laiva ulos satamasta, ahtaista väylistä. Kapteeni
lupasi Samin tulla mukaan; saisi sitte palata takaisin kaupunkiin
höyryaluksella. Sen kuultuaan silmäsi Sami tuonne kauvas merelle ja
hänen rintansa sykähti ajatellessaan, että hän nyt sinne pääsisi.
Ruvettiin hinaamaan ankkureita ja silloin laulu ilmoille kajahti.
Ankkurikettingit kitisivät ja niitä säesti tuulella käyvän pumpun ääni,
joka tyhjensi vettä laivasta. Miehet katsoivat toisiinsa, hinasivat
ankkureita hartaasti ja lauloivat:
Meripoika se merta seelailee
ja seelejänsä reivailee.
Falerii, faleraa, falerallailee
ja seelejänsä reivailee.
Ja Englannin parhaissa tansseissa,
niissä meripoika saa valssata.
Falerii, faleraa, falerallailee,
niissä meripoika saa valssata.
Italian ihanat immetkin
ne käyvät meripojan sylihin.
Falerii, faleraa, falerallailee,
ne käyvät meripojan sylihin.
Sen laulun oppi Sami heti ulkoa. Ja usein hän sitä yksikseen lauleli,
oikein sisimmästä sydämmestään lauloi, sillä toisenlainen se tuo laulu
oli kuin ne laulut, joita siellä koulussa kalpea opettajatar opetti
heikolla äänellään. Tuossa laulussa oli Samista voimaa, reippautta ja
siihen haihtui nyt viimeisinkin mielen katkera nystyrä.
Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston isopurje ja pari
klyyvaria vielä auttoi menoa. Hinterä, mutta raitis tuuli puhalteli ja
meri loiskahteli niin somasti Samin mielestä laivan kylkeen.
Yhä enemmän alkoi karttua purjeita laivaan ja höllemmälle kävi
höyryaluksen ja laivan välinen touvi. Köydet ritisivät, kun tuuli alkoi
ottaa enemmän purjeisiin. Jo tuossa sivutettiin ensimmäinen majakka,
sellainen lautatötterö yksinäisellä kallion kielekkeellä. Vienoa savun
hönkää lehahteli aina aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken
ja sitte haihtui. Samista tämä oli jumalallista menoa, semmoista
hauskaa, jota hän ei olisi voinut koskaan aavistaakaan.
Kohta oli höyryaluksen heitettävä laiva, sillä vedet alkoivat jo olla
väljemmät ja laivan purjeet tuulta täynnä. Kävi semmoinen suhina ja
sohina purjeissa, vesi keulan edessä lotisi, ja laiva meni kuin suuri
kotka siivet hajallaan.
Jo heitettiin touvi laivasta pois ja höyryalus jätätti itsensä
laivan sivuun, pysytteli siinä niin kauvan, että sen perämies kävi
lähtöryypyillä kajuutassa. Sami toimitettiin alukseen, mikä irtausi
laivasta. Kahdenpuolinen hurrahuuto syntyi, niin voimakas, jotta
se vastaili laivan purjeisiin. Miehet puistivat vielä laivasta
nenäliinojaan ja hattujaan. Laiva tuossa majesteetillisena lähti
menemään omalle suunnalleen. Sami tavaili peräpeilistä koreita,
kullatuita nimikirjaimia. Nuo kirjaimet auringon paisteessa välkkyivät
niin kauniisti.
Erilaiselta jynkytykseltä se tuntui olo tässä höyryaluksessa, joka nyt
jo meni etäällä. Oli ollut yhtenäistä ilon huumausta Samista siellä
laivassa, mutta tämä alus ikäänkuin johti mieleen raskaan aamupäivän
todellisuuden. Kone löi ikävän yksitoikkoisesti ja piipusta läikehtivä
savu pakkausi kurkkuun. Muistui mieleen niin synkkänä tapaus aamulla
koulussa ja seuraukset siitä pelottivat. Mitähän äiti sanoo, mitä
konsulinna ja johtajatar...? Häntä vielä piiskataan... Kun olisi saanut
jäädä tuonne laivaan!
Kaupungin ranta läheni, mutta sitä katkerammaksi tuli Samin mieli.
Häntä pelotti, niin sanomattomasti pelotti. Eikä hän uskalla mennä
kotiin... mutta minne?
Viimein mietti Sami mennä Bergin tallin yliselle, tarkastella sieltä
maailman menoa kotitalossa ja panna sinne heiniin maata. Varovaisena
hiipi Sami viimeistä katuristiä, jottei kukaan huomaisi häntä
tulevaksi. Ei näkynyt Bergin talon akkunoissa ihmisiä. Hän meni
viereisen kartanon solaan ja sieltä takatietä pääsi tallin yliselle.
Ylisellä oli heiniä ja ne haiskahtivat niin tuoreelle. Hän heittäytyi
heinäläjään pitkäkseen.
Siinä hän mietti, että äiti häntä etsii, mutta hän ei mene... piiskaisi
häntä. Hän ei mene enää koskaan sinne herraskouluun...
Sami ei tiennyt, ettei Anna ollut kotona, vaan pitoja valmistelemassa.
Aamulla kun hän oli mennyt kouluun, oli Anna jäänyt kotiin, ja
sentähden Sami uskoi hänen nytkin olevan kotona.
Kun Sami oli aikansa miettinyt kaikkea tuollaista, nukkui hän. Kuinka
kauvan hän liekään nukkunut! Kun hän heräsi, kuuli hän kartanolta
ääniä, näki siellä lyhdyn palavan ja ihmisiä sen ympärillä. Hän kuuli,
että häntä ne hakivat. Äitinsä voivotteli, että minnekähän se poika on
mennyt. Kun ei vain lie hukkunut...! Ja koko päivän ollut poissa...!
Kyllä ne köyhän lasta kaikki rääkkäävät!
Nyt tultiin rappusia ylös vinnille. Lyhdystä levisi valoa. Sami
kyyräytyi aivan pieneksi heinäläjään, sillä häneen levisi vastustamaton
halu piiloutua. Hänelle teki niin hyvää, että häntä noin haettiin...
Valo tuli yhä lähemmäksi. Sen perässä Anna, karjapiika ja talon renki.
Valo lankesi jo pistävästi Samin silmiin.
-- Mutta tuossahan se poika makaa! äännähti renki huomattuaan Samin.
Sami oli nukkuvinaan. Anna nykäsi häntä.
-- Sami, kuule, missä sinä o'ot ollut?
Sami muka ravotti silmiään ja purskahti itkuun.
Anna nosti hänet ylös. Hän oli hyvillään, kun Sami löytyi. Kuolleeksi
oli hän hänet aivan luullut, pudonneeksi jossain veteen ja hukkuneeksi.
Hän vei Samin sisälle ja siellä sai Sami siirappivoitaleipää syöden
kertoa päivän historiansa. Anna siunaili ja väliin itkua tuhersi
kuullessaan. Mutta Samille alkoi jo elämä taas maistua entiselle. Eikä
hän enää uhannut mennä sinne tanttein kouluun. Anna ei siihen puhunut
mitään, sillä hänellä oli aikomus huomenna jutella siitä konsulinnan
kanssa. Konsulinna oli vain kertonut asian Annalle niinkuin Svea oli
sen selvittänyt ja luullut, kun Samia ei ollut koko päivänä näkynyt,
pojan menneen Annan tykö suoraan koulusta ja siellä olevan.