Seuraavana päivänä oli Samilla kotonaan ikävä, niin ikävä. Hän oli
taasen yksin. Äiti oli Bergissä. Jo aamulla oli hän mennyt sinne
parsimaan kaikkea taasen entiselleen, vanhaan, arkipäiväisen muotoon.
Annaa oli konsulinna pyytänyt vielä huomiseksi päiväksi kasakaksi ja
Anna oli lupautunut. Hervakka oli Annan ruumis ja nattelo, kun hän
astui yön suussa Bergistä kotiinsa, uupunut kuin pieksetyllä koiralla.
Jalatkin mielivät tampistua märjässä mätälumessa ja vaivaksi kävi
Annalle kantaa hamettaan kädellään, jottei se kovin ryvöttyisi. Vähän
hän oli nukkunutkin pariin, kolmeen, yöhön ja sitte päivät hypännyt
kuin hurtta hautajaispuuhissa. Nyt kun ei enää ollut niistä ajateltava
eikä huolta pidettävä, pääsi uupumus hänen valtijakseen. Kun hän oli
päässyt kotiinsa, ei hän viitsinyt ruveta huonetta lämmittämään, vaikka
pariin päivään sitä ei oltu lämmitetty, joten se oli kylmä. Ulkona
oli kyllä jotenkin nuoskea sää, mutta maahan pudonnut lumi oli tuonut
muassaan kylmyyttä ja kolea tuuli virutellut lämmön Annan kamarista,
se kun oli niin tuulen rintamassa, kun se tuolta mereltä päin vyöryi
aaltojen selässä.
Kylmän huoneen omituinen, lämpöseen ruumiseen imeyvä ilma kuivasi
hien Annan ruumiista ja painautui yskää synnyttämään keuhkoihin, kun
hän istuutui lepuuttamaan jalkojaan. Mannollista nukkumailmaa ei tämä
ollut, mutta ei Anna enää viitsinyt huonetta lämmittää, sillä puut
olivat tuolla takkusten takana huoneen alla ja yö jo oli alkamassa ja
häntä niin nukutti. Tuota pikaa levitti hän vuoteen, riisuutui hieman
yksisilleen ja hyppäsi kylmältä lattialta sänkyyn, minne Sami jo oli
asettunut.
Aamulla Anna kiireen pikaa lämmitti huoneen, katseli Samille sopivaa
syötävää ja lähti Bergiin. Sami nukkui vielä äitinsä mentyäkin ja siksi
tuntuikin huone niin tyhjältä, kun hän heräsi, kun siinä ei äitiä
näkynytkään. Parina päivinä oli ollut sellaista elämää ja sohinaa,
kiirettä ja hoppua, juoksua ja hyppyä, herrasihmisiä ja talonpoikasia,
kyökkiastioita ja kauniita huonekaluja Samilla katseltavana, ja nyt
taas tällaista tyhjää, ikävää, yksinäistä! Sydänpohjaa alkoi Samilla
itku kouristamaan, mutta kun hän huomasi kaapin päällä sokurileipiä,
niin hyppäsi hän paitasillaan vuoteesta niiden jälkeen. Söi sitte niitä
aamusydämelle, jotta mieli sisusta etomaan.
Sitte mieli lennähti takaisin Bergiin, sinne kyökin sohvalle ja
Svean pariin. Svea se oli ihanin ruusu hänen muistojensa nauhassa,
herttainen, tuores ja eloisa. Hänelle tuli ikävä Sveaa, sen
leikkikaluja, sen suurta, keinuvaa puuhevosta ja Svean kirkkaita
timanttisilmiä, joissa oli niin särkymätön kiilto.
Mutta kun hän tuossa yhä enemmän syventyi muistoihin Bergissä, niin
tuli mieleen konsulin kellastunut ruumis ja sen luiset, suonikkaat
nyrkit. Samia puistautti ja pelotti se. Hän silmäsi arasti ovea
kohti, ett'eihän se vain tule siitä sisälle ja katse käväsi pikasesti
akkunaruutuissakin. Sitte painautui hän syvemmin tyynyyn, veti peittoa
päälleen, odotti jotain kauheaa ja raskasta putoavan selkäänsä
ja vapisi. Siinä tilassa oli hän hetken liikkumatta ja melkein
hengittämättä. Mutta kun ei mitään päälle putoavaa tuntunut hänen
ruumiiseensa eikä kuulunut edes risaustakaan mistään, uskalsi hän
arasti nostaa peittoa ja katsoa. Kaikki oli ympärillä rauhallista.
Hetken takaa kuului vain terävää nakerrusta ja kohta tuolta loukosta
ilmausi hiiren penikka lattialle. Mutta hiirtä ei Sami peljännyt, sillä
niitä hän oli nähnyt useasti yksin huoneessa ollessaan. Hiiri katseli
ympärilleen, väristi hienoja viiksiään ja terävää kuonoaan. Sami
kohautti peittoa ja hiiri katosi kuin pyyhkäsemällä koloonsa. Se Samia
nauratti, että kun oli niin arka, ja hän itse rohkastui.
Hetken takaa nousi hän ylös vuoteesta, puki päälleen pyhä-asunsa, se
kun oli tuossa tuolilla valmisna käsillä eileniltaselta jäljeltä. Ja
kun hän oli pukeunut, siirtyi hän akkunaan. Nenä valui, kasvot olivat
unesta kankeat ja silmissä oli räämää. Siellä ulkona oli mätä lumi ja
märkä sää.
Tuolla pienet pojat tekivät lumiukkoa ja se vasta hauskaa oli
Samista katsella. Vyöryttivät ensin maassa pienen lumipallon
suureksi möhkäleeksi, niin suureksi, että sen sitte miehissä saivat
vuovatuksi toisen päälle. Veistelivät sitä sitte käsillään ja pistivät
hiilipalaset ukolle silmiksi ja luudan varret käsiksi. Alkoivat sitte
ulohtaampaa syytää ukkoa lumipalloilla.
Samissa heräsi semmoinen palava halu sinne muiden joukkoon. Ei
hän koskaan ollut ollut ikäistensä kanssa leikkimässä, mutta nyt
hän tahtoi päästä, kun vain saisi oven auki. Ikävää oli täällä
huoneessa yksin ja nuo pojat, lähiseutulaisten työmiesten lapsia,
tuolla huusivat, nauroivat, viskoivat lumipalloja, jotta Samiinkin
ajautui semmoinen iloinen hurjuus päästä tuonne joukkoon remuamaan,
nauramaan ja viskomaan lunta. Sami oli päässyt leikin makuun Bergissä.
Hän ei tyytynyt nyt täällä sisällä olemaan yksin, kun pikku pojat
tuolla ulkona sellaista lystiä pitivät. Hän hypähti porstuaan, alkoi
raplaamaan eteisen ovea, käänteli ja väänteli lukkoa, kunnes ovi
aukeni ja hän pääsi vapaasti ulos. Ennen ei ollut Sami koettanutkaan
avata ovea, vaan istunut huoneessa rauhallisena kuin lintu häkissään,
kun äiti mennessään oli oven lukkoon vääntänyt. Tuores ilma nyt
puhalsi niin leppoisesti vastaan ja Sami hetkeksi ikäänkuin hämmästyi
vapauttaan tuossa aukinaisen oven edessä seisoessaan. Eteisen oven
jätti hän ravolleen, sillä äitillä oli muassa avain.
Sitte lähti Sami mies pelkkänä ilona hyppyjalassa ulos portista. Tuossa
rannan aukeamalla ne pojat temmelsivät. Ne olivat juuri valmistuneet
rivissä hyökkäämään lumiukon päälle mennessään sitä palloilla syytäen.
Näki sen jo puvusta, että he olivat köyhälistön lapsia, mitkä elävät
silahkalla ja leivällä jossain kosteassa huoneen loukossa. Muutamalla
oli vielä, vaikka talvi oli oven edessä ja hän itse lumen kanssa hääri,
musta, kulunut, iso hattureuhka, jonka katto oli puhki ja reijästä
pisti ulos hiustukko. Toisella olivat raskaat, isot mustankengän
saappaat, jotka häntä vaivasivat ja kangistuttivat hänen ulkopuolisia,
sisällisen ilonsa ilmauksia: viimeisimpänä hän aina perässä kyntyytti.
Eräällä oli koko housujen takapuoli paikkana ja siinä isossa
paikassa oli vielä pieniä paikkoja. Muutamalla olivat taas siniset
pumpulivaatteet ja niissäkin housujen polvet hajalla. Mutta hän se
sukkelimpana joukossa reuhasi ja ikäänkuin johti tätä urheata kaartia
taistelussa lumiukkoa vastaan.
Sami pysähtyi ensin kauemmaksi tarkastamaan heidän leikkiään. Pojat
eivät häntä huomanneet. Hän seisoi, katsoi ja nautti. Nyt ne taas pojat
järjestyivät riviin hyökkäämään lumiukon päälle. Huutaen hoilottaen he
läksivät liikkeelle ja se heidän iloinen melunsa valahti Samin ruumiin
lävitse hurjan kiihottavasti kuin kuuman marssin sävel taisteluun
rientävän sotamiehen. Melkein tietämättään lähti Samikin yhteen
joukkoon huutaen hoilottaen. Hyökkäyksen kiihkossa eivät toiset pojat
häntä huomanneet, varsinkin kun hän oli jälkipuolessa. Mutta sitte
kun oltiin aivan nenä nenässä lumiukkoon, huomasivat he Samin ja he
lähettivät Samiin niin kysyvän katseen, että Sami ällistyi. Nyt hän
vasta ymmärsi joutuneensa outoon joukkoon.
Pojista oli Sami nappikenkineen, polvihousuineen, samettijakkuineen
naurettava kapine ja he kohta huomasivat, mitä hänelle sopii tehdä.
Eivät he suvainneet tuollaista vauvaa, he, jotka olivat nälän ja vilun
karaisemia urhoja.
-- Pestään! huusi muuan joukosta.
-- Pestään! säestivät toiset ja kohta lensi pari poikaa Samin niskaan.
Tuota pikaa oli Sami kumossa. Yks heittäytyi hänen päälleen makaamaan,
toinen siveli hänen kasvojaan lumella ja muut vieressä nauroivat ja
huusivat. Sami tunsi poskiensa kuumina palavan, kasvojaan hierottavan
märjällä lumella ja raskaan painon niskassaan. Jo helpotettiin hänen
löylytystään. Sami kohousi ylös ja oli harmista haljeta. Hän huusi
niin kirvelevästi, piti käsiään tonkkina ja oli kuin vaivaisukko
maalaiskirkon oven pielessä, minkä päälle on lunta satanut vuorokauden
toista. Ja hänen samettivaatteensa ne vasta siivossa olivat. Mutta
toiset vain nauroivat ja ilakoivat hänen ympärillään kuin pienet pirut.
Se sai Samin sapen kiehumaan. Hän sieppasi maasta kivimukuran ja
viskasi sen suurimman mölyäjän kasvoja kohti. Lähti sitte juoksemaan
kotiin päin. Mutta lyöty seurasi perässä. Sami juoksi sydän kurkussa ja
takaa-ajavalla olivat raskaat kengät. Sami kerkesi juuri päästä kotinsa
portaille, kun toinen sai hänet kiini. Sami kyyräysi ovea vasten, mutta
toinen rupesi häntä siinä mukiloimaan. Se sysi häntä ovea vasten, antoi
lyöntejä kahta puolta korville ja ravollaan oleva ovi mennä lipsahti
lukkoon. Aikansa pieksettyään lähti hän pois.
Samin ruumis kuumana kiehui ja verta tuli nenästä. Ja voi sitä itkua,
minkä hän päästi, kun toinen oli mennyt! Siinä parkunassa olivat
kaikki tuskan ja kärsimyksen puoliäänetkin ja vielä voimakkaammaksi
se kohousi, kun hän näki, ettei hän pääsekään sisälle. Hän jyskytti
ovelle, mutta kukapa siellä sisällä aukasi. Hän istuutui portaille ja
nyt tuli mieleen hänelle, että mitä äiti sanoo. Liatut vaatteet, omin
lupinsa meno ulos ja kaikki muu muodosti sellaisen hämmennyksen Samin
aivoissa, ettei hän voinut muuta tehdä kuin itkeä. Ja hän vihasi noita
poikia, niin tulisesti vihasi, että hän olisi rautasilla vitsoilla
niitä ruoskinut.
Talonemäntä kuuli Samin itkun ja tuli katsomaan. Omalla avaimellaan
päästi hän sitte Samin sisälle. Ja siitä tunsi Sami sanomatonta
helpotusta.
Päästyään sisälle tuli Samille mieleen, ettei hän kerro äidille
ollenkaan tästä. Piiskaisi vain häntä. Mutta noiden poikien vihollinen
hän olisi aina, sillä ne olivat olleet hänelle niin pahoja, niin pahoja.
Ja tästä päiväsiä alkaen sai Sami sen mielen, että hän on jotain toista
kuin nuo repaleiset työmiesten lapset. Niille hän ei voinut muuta tehdä
kuin vihata niitä.