V.

Kun Anna aamulla heräsi, hypähti hän nopeasti ylös, sillä aivan

aamusta päivin oli mentävä hautajaisia valmistelemaan Bergiin, jossa

itse konsuli oli kuollut. Kiiruusti laittoi hän kahvea tulelle, jotta

saisi sitä ryypätä ennen lähtöään. Samin oli konsulinna luvannut ottaa

mukaan ja sentähden Anna herätti Saminkin, jotta se kerkeäisi virkistyä

lähtöön. Pyhäasuun hän pojan puki, kun vei sen herrasväen pariin, sillä

Anna tahtoi, ettei Samin saisi näyttää resuselta kuin kerjäläispoika.

Yöllä oli maahan päässyt lunta kasaumaan. Siellä täällä ajetuilla

paikoilla pisti vain silmään rattaan uuroksessa joku likanen

pälvepaikka. Ilma oli lauha ja herttanen, jotta Sami oikein

mielihyvällä äitinsä taluttamana tepasteli Bergiin.

Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle sen

enempää hänen kanssaan häksäämättä. Ja siinä se Sami istua kökötti

liikkumatonna äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen.

Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Siinä oli

suuri, kolmireikänen hällä patoja täynnä. Pari kolme piikaa hääri

ja pyöri kyökissä. Yksi laitteli herrasväelle aamukahvia sisään

vietäväksi, toinen laski hällän sivussa olevasta hanasta kuumaa vettä

ja peseskeli illalla liatuita astioita, kolmas tuli lypsyltä ja

alkoi maitoa siivilöimään. Likasessa lyhdyssä palavaa tulta ei hän

tultuaan sammuttanut, vaan jätti sen savuamaan ja levittämään pistävää

hajua kyökkiin. Kaikilla oli vielä silmät unesta jäykät ja varsinkin

astioiden pesijää pani usein haukottelemaan. Tuli kyökin uunissa paloi

laajalti suusta ulkona rautasen hiilipannun päällä, mutta kukaan ei

pitänyt kiirettä sitä kohentaa.

Sami istui ja katseli ja vähitellen löyhtyi hänen itseään

käännellessään tuo ympärille kiedottu saali ja vapautti hänet siitä

kapalosta. Ei häntä nukuttanut, vaikka äiti oli hänet varhain

herättänyt, sillä täällä kyökissä oli niin paljon silmälle katsomista.

Tuossa nyt tuo lyhty savusi. Sami katsoi, miten sen sisällä oleva

tuiju pehmoisesta liinasydämestään jakoi savuavaa valoa ja oli kuin

sairastava raukka, mikä mieluummin kuolisi kuin eläisi. Vinoon ja

allapäin se höyrysi ja läikehti jokaisesta ovenavauksesta. Jo piika

huomasi sen tarpeettomuuden ja puhaltaa poksautti sen sammuksiin.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman

astian takana, jott'ei Sami sitä ollut huomannutkaan. Nyt se venytteli,

kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Samia kohti

ja sepä nosti Samin sydämmen kurkkuun. Hän pelkäsi tuota hurttaa,

jotta vapisi. Ja se tuli vain häntä kohti. Itkuisa ilme kohosi Samin

kasvoille ja yhtäkkiä, kun koira haisti hänen kenkäänsä, parahti hän

katkeraan huutoon, jotta piiat ja Anna säikähtivät, että mikä pojalle

tuli. Sami huusi suun täydeltä ja osotti koiraa.

-- Eihän Kastor mitään tee! ehätti muuan piika lohduttamaan ja Anna

meni asettamaan Samia.

Kastor laskettiin ulos ja Sami tyyntyi. Alkoivat sitte piiat nauraa

Samilla, että kun noin kovasti pelkää siivoa koiraa ja Sami itsekin

hiukan häpesi. Hän silmät lattiassa kuunteli piikojen pakinaa ja

nypläili nuttunsa koreaa metallinappia, mikä kiilsi kuin hiottu helmi.

Täällä kyökissä se oli ilma arkipäiväistä ja tavallista. Suru oli

ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Piika vietyään sisälle

kahvia tiesi kertoa, ettei rouva ollut voinut nukkua kuin pari tuntia

koko yönä. Piioille tuli tuosta puheen ainetta ja he lausuivat

jokapäiväisen kömpelöitä arvosteluita.

Hetken takaa tuli konsulinna kyökin ovelle. Hänen silmissään näytti

olevan kyynelien pohjaton lähde, mikä välkkyili omaa syvyyttään.

Konsulin pitkän sairastamisen aikana olivat hänen liikkeensä tulleet

aivan varovaisiksi.

Muuten sanottiin konsulinnaa yleensä "hyväksi ihmiseksi". Hän

puhui aina lempeällä äänellä ja puhuessaan nypläili osaa ottavasti

puhuteltavansa nuttua tai muuta käteen sattuvaa. Hän oli pienonen

ihminen ja hänen silmissään oli jo jotain lievittävää ja lämmittävää.

Ja nyt rakasti hän usein puhua elämän raskaudesta. Hän oli nyt kuin

talvisen illan pehmeä hämärä: puoleensa vetävä ja sävyisä, mutta

yksitoikkoinen.

Ja nyt oli hän leski. Hänen luonteensa sisin puoli oli nyt ikäänkuin

auvennut selki selälleen. Hän mustassa puvussaan oli personoitu suru.

Poskilla oli vain heikkoa punaa, mikä ilmaisi hänessä löytyvän jokukaan

tippa myrskyävää ihmisverta.

Nähtyään Annan meni konsulinna häntä tervehtimään. Samille pisti hän

käteen leivoksen pöydällä olevalta tarjottimelta ja sitä antaessaan

taputti poikaa pehmoisesti kasvoille, Sami alkoi nakertamaan leivosta,

jotta nenä valui. Annan käski konsulinna sisälle, missä antaisi hänelle

lähempiä määräyksiä.

Muuten tuntui elämä talossa siltä kuin toimittaisiin alaslaskettujen

akkunaverhojen takana puolihämärässä niissäkin huoneissa, joissa

ei lakanoita ollut akkunoissa. Kuljettiin huomaamattaan varpaillaan

ikäänkuin peljättäisiin kovilla äänillä särkeä sitä outoa henkeä, minkä

isännän kuolema oli taloon tuonut. Jokaisen silmät olivat itketyt ja

jokainen syventynyt suruunsa, paitsi nuorin lapsi, pikku Svea. Suru on

kuin tarttuva syöpä, mikä levenee ja haaraupi ympäristöönsä.

Ja sillä puolella rakennusta, jossa konsulin ruumis lepäsi, olivat

lakanat akkunoissa. Siinä huoneessa, jossa hänen henkensä rappeunut

maja oli, oli jo jonkunlaista kalman henkeä. Se oli kylmillään ja

siellä se konsuli makasi arkussaan pari ankaraa viivaa suupielissään

niinkuin eläissäänkin ja silmien syvennyksiin oli kohoutunut keltanen

karva. Päälle puettu paita oli kuristumattomassa eheydessään, jota ei

ollut rikkonut toimivan ruumiin liikunta.

Sillä aikaa kun Anna sisällä neuvotteli konsulinnan kanssa, istui Sami

kyökissä. Ei ollut enää mitään uutta hänelle kyökissä. Nuo kirkkaat

kupariastiat ja monenlaiset ruuanvalmistuskojeet, mitkä riippuivat

kyökin seinällä, oli hän jo läpeensä katsonut. Ja kun äitiä ei

näkynytkään, mielivät jo itkun väreet nousta kurkkuun.

Mutta silloin ilmestyi ruokasalin ovelle pikku Svea mustassa

leningissään. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaalahtavat ja

silmät siniset. Kun konsulinna tuli kyökkiin, tarttui Svea häntä

hameenliepeestä ja jäi hänen pois mentyään sieltä katselemaan Samia

muutaman tuolin seljän takaa.

Samassa tuli Anna kaupungilta kyökkiin. Nähtyään lapset rupesi hän

heitä heti tutustamaan toisiinsa. Sami ilostui, kun äiti tuli. Anna

otti saalin pois pojan ympäriltä. Sami vierasteli ja ujosteli, kun

äiti puhui Svealle hänestä. Mutta Svea kantoi kohta hänen eteensä

leikkikalunsa ja selitti hartaana niiden merkitystä ja historia,

Samille, joka nenä valuen kuunteli.

Jo laskeusi Sami sohvalta istumasta ja alkoi käsittelemään suurta,

posliinipäistä vauvaa, jonka silmät olivat veripunaset ja huulet

maajaan mansikkamaiset, Svea oli touhussaan että sai niin suurta

osanottavaisuutta Samin puolelta. Hän yhä enemmän innostui selittämään

ja lopuksi raahtoi kyökkiin suuren puuhevosenkin, joka oli jäänyt

häntä vanhemmalta veljeltään hänelle. Mutta silläpä hän voittikin

Samin puolelleen. Se se oli Samista soma kapine. Hän sitä keinutteli,

kalttasi sen jouhiharjaa ja jo lopuksi nousi sillä ratsastamaan. Ja

hänellä oli niin lysti, että häntä nauratti. Voi sentään jos hänellä

itsellään olisi tällainen hevonen!

Mutta kun konsulinna kyökissä käydessään näki Svean leikkikalut, käski

hän lasten mennä ruokasaliin. Svea kantoi nyt leikkikapineet takaisin

sinne ja lopuksi tuli hän ottamaan Samia kädestä kiini ja talutti hänet

sinne.

Kun Svea ja Sami olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan,

kun piiat huuhtoivat ison salin lattiaa. Kaikki taulut, huonekalut ja

kruunut olivat vaatteilla verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä

vedestä. Soma oli heistä katsoa piikoja, kun ne tuossa polvillaan

ryömivät lattialla huuhtomassa. Mutta pian komennettiin välinen ovi

kiini, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Päivä kului iltaansa. Ja se päivä oli ensimmäinen talvipäivä, sillä maa

oli päässyt valkoiseen vaippaan. Pimeä tuli ja valkeat sytytettiin.

Sami oli taas vetäynyt kokonaan kyökkiin, sillä Svea oli viety jo

nukkumaan. Hän istui kyökissä muutamalla tuolilla ja häntä nukutti.

Äitiä ei ollenkaan näkynyt ja se Samia suretti. Mutta kun hän siinä

istui, niin painuivat silmät kiini ja pää nattelosti hervahti alas.

Sami nukkui.

-- Ka tuota poikaa, kun tuohon nukkuu! äänsi karjapiika kovalla

äänellä. Se oli sellaista epäsointua Samin korvissa, jotta hän heräsi.

Hän tuli unimieliseksi ja alkoi itkemään.

-- O'osta hiljaa! komensi karjapiika.

-- Tuon kakaran se on tänne vastuksiksi ottanutkin, säesti sisäpiika.

Anna joutui sisältä siihen. Hän nosti pojan sohvalle, pani saalin

pääalukseksi, ja niin pääsi Sami rauhalliseen uneen. Siinä se Sami

sai nukkua yönsä. Anna laitteli, kun ehtoopala yöstä jo oli kulunut,

itsensä makuulle karjapiian viereen ja nukkui hänen kanssaan lyhyen

yönsä.

Seuraava päivä oli hautajaispäivä. Huoneet olivat pestyt ja laitetut

juhlalliseen tilaan. Lumivalkoiset akkunaverhot loistivat puhtauttaan,

huonekalut olivat päästetyt peitteistään ja kruunuissa oli jokainen

kynttilä ehyt ja koskematon. Huoneissa vallitsi sellainen juhlallisen

odottava ilma, mikä on ominaista suurien pitojen ja viettojen edellä.

Ruumis aiottiin nostaa kartanolle erityiseen kuusista tehtyyn majaan.

Samikin meni äidin muassa ruumiskamariin. Mutta tuskin kerkesi

hän nähdä mustan arkun laidan, palan harsovaatetta ja valkoisessa

paidassa lepäävän, kellastuneen ruumiin luisevine käsineen ja

kuoppaisine silmineen ennenkuin hän päästi sydäntä vihlovan huudon ja

peräytyi takaisin. Ensi kerran hän nyt näki ruumiin ja se näkö teki

häneen kauhean vaikutuksen, sillä äiti oli kertonut, että ruumiit

kummittelevat. Muutenkin Sami vierasti miehiä, sillä niiden parissa ei

hän koskaan ollut ollut.

Talon vanhin lapsi, Lotti-neiti, komensi Samia olemaan vaiti. Mutta

poika vain kirkui, kun kerran alkuun pääsi ja kun vielä nuhdeltiin.

Anna suuttuneena tarttui Samia käsipuolesta ja vei hänet kyökkiin.

Ja sinne jätti hän hänet itkussaan turskumaan, annettuaan kädellään

hänelle ensin aika moksauksen. Ja siinä istui Sami äänetönnä.

Alkoi tulla vieraita. Niiden läsnäolon tunsi Sami varsinkin terveissä

ja tylsymättömissä haistinhermoissaan, kun eteisen, johon sivuovi

vei kyökistä ja joka oli ravollaan, kun siitä alituisesti kuljettiin

täysinäisten tarjottimien kanssa, toisella puolella olevasta

tupakkahuoneesta löyhähti tupakan savua aina kyökkiinkin. Mutta

ikävästä ei hän mitään tiennyt. Kyökin suuren suurella pöydällä oli

niin runsas varasto katseltavaa. Siinä oli tarjottimella laseja täynnä

viiniä tai kullankeltaista punssia, siinä leivos- ja konvehtilautasia

ja sen semmoista. Kun äiti pisti Samille kookkaan sokurileivän käteen,

tunsi hän, että konsulien hautajaisissa kyllä sopii olla vaikka vain

kyökissäkin. Sisähuoneista kuuli Sami vain sekanaisia ääniä, lasien

kilinää ja väliin jonkun sanan selvääkin puhetta.

Kun alettiin laittautua hautausmaalle, niin silloin vasta kahina

syntyi eteisessä. Ruumisvaunut mustaan vaatteeseen verhottuina

odottivat kartanolla, Nyt se ruumis niihin nostettiin. Väristen kohosi

hautauspsalmi syksyiseen talvi-ilmaan ja kohta lähtivät vitkaan

ruumisvaunut havoteltua tietä ulos kartanosta.

Ruumissaaton lähdettyä jäi kartanoon ja huoneisiin sellainen äänetön

tyhjyys. Piiat kävivät kokoilemassa viinipikareita sisähuoneista ja

toivat niitä kyökkiin pestäviksi. Mutta nyt heille myös alkoi makean

leivän juhla. He syytivät kurkkuunsa leivoksia ja väliin maistettiin

viiniä, mutta yökättiin, kun suu ei ollut siihen tottunut. Samikin sai

runsaan osan ja Anna pani kokoliaan suppilon säästöönkin, sillä varansa

hän myös aina osasi pidoissa pitää.