Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada
suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta
vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän
sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli
yksi Annan hyviä puolia.
Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava
meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata
kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia,
tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden
ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava
tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että
ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli
puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet
uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot
oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten
mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla,
pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla
ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo
kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä
täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton
hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä
seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan,
pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen
kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään.
Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty
ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä,
satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.
Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli
Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.
Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei
hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon
ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina
kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat
liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä
tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta
kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan.
Ulkona -- nyt oli lokakuun loppupäiviä -- oli kuiva ja kylmän purema
sää. Kolakkuus imeytyi kuin happi tiiviisti ilmaan. Jäätyneet lehdet,
joita varisi lähellä olevan kartanon puista, lentelivät keveinä kovaa
ja karua maata pitkin. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli
ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana
tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä
jäänriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli laskeutunut ja
kivikkokarit koljottivat paljaina kylmän ulapan keskellä. Jäinen
jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin
pussissa.
Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja
lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen
kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen
hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle
ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita.
Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit
odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin
vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen
kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman
hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja
siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja,
valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi
ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle
viskannut.
Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi
muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas
suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut.
Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli
Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana
koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita,
posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut
alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä
viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan
kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen
kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää
tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä.
Sami leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissaan, jotka Anna
oli saanut Bergin konsulinnalta. Ne olivat vielä vallan hyvät,
vaikka polvet olivatkin vähän hankauneet ja etupuoli koltusta oli
menettänyt värinsä siihen tippuneiden nesteiden voimasta. Nämä olivat
arkivaatteet, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli herrasväeltä
saanut. Mutta pyhävaatteina oli Samilla samettinen puku, jonka Anna
itse oli laittanut. Hän tahtoi, että Samin piti olla siististi
vaatetettu niinkuin herraslapset, ja herraslapsihan se Sami olikin.
Silitetyn, valkoisen, leveän lasten kaulustan asetti Anna hänelle
sunnuntaisin kaulaan ja nappikenkiin napitti lyhyeillä polvihousuilla.
Tuossa Sami rypöi lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli
niitä riveihin pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne
uuteen asentoon. Hän oli vaipunut leikkiinsä puhellen hengettömille
tinapalasille kuin olisivat ne olleet tajullisia. Sami oli nyt
kuudennella ja selvästi erotti, että hän oli isänsä näköinen: pitkät,
kesakoiset kasvot, silmät pienet ja tirrottavat. Paksut huulet olivat
melkein aina auki ja räkä tavallisesti valui nenästä.
Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän
sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei
rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin
tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä
kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi
rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään
sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.
Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti
Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin.
Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä
liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen
vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen
vasta perillä. Nyt alkoi Sami kärttämään mukaan, sillä väliin oli hän
saanut olla muassa, kun Anna oli tutumpain rouvien pitoja puuhaamassa.
Mutta tämän illan emäntä oli Annalle jotenkin outo. Anna ensin
hyväillen kielsi Samia, mutta poika ei ottanut uskoakseen lempeistä
kielloista, vaan kärtti kahta kovemmin. Anna kielsi jyrkästi, mutta
silloin alkoi Sami kirkumaan. Anna löi poikaa keveästi, multa sekös
Samia sapetti. Hän paneutui lattialle pitkäkseen; potki ja vyörytteli
siinä kirkuen suun täydeltä. Nyt Anna suuttui. Hän otti vitsat oven
päältä ja uhkasi niillä Samia. Poika herkesi yhtäkkiä uhkamieliseen
äänettömyyteen ja alkoi nyyhkien pureskella kynsiään loukossa
mutruilevat ilmeet kasvoissaan. Se oli niin salaperäisen sapekkaan
näköinen ja katseli karsaasti äitiään loukosta, kun hän tuossa peilin
edessä asetti huiviaan päähänsä. Kun Anna lähti ovea kohti, alkoi Sami
taas puhkuilemaan. Anna heitti vihaisen silmäyksen häneen, sillä häntä
itseäänkin kovasti suututti tuo poika. Kun oli kiire, niin alkaa sen
kanssa häksäämään!
Anna otti päällysnuttunsa oven pielestä ja lähti. Mutta nytpä Sami
parahti ääneen. Hän kiljui, huusi, parkui, jotta seiniin vastaili, vaan
Anna löi vain oven lukkoon. Sami juoksi ovelle, potki sitä ja kirkui
kuin olisi häneltä kaulaa leikattu.
Annan olisi tehnyt mieli palata takaisin antamaan kirkujalle oikein
lämpimät vitsat, mutta aikaa ei enää ollut, sillä vaatteiden
silitännässä oli se jo kulunut liiaksikin ja häihin täytyi joutua vähän
ennemmin kuin vieraat tulivat. Vielä kadulla mennessäänkin kuuli Anna
Samin huudon, mutta myrkkymielellä hän meni vain etukumarassa eteenpäin.
Puhkuen kulki Sami ympäri huonetta ikäänkuin etsien esinettä, jolle
puskisi vihojaan. Tuossa sattui silmiin kolmijalkainen paperihevonen,
sellainen pahvikoni, jollaisia annetaan herraslapsille jouluksi
ja muiksi juhliksi. Äiti sen oli saanut kolmijalkaisena eräältä
rouvalta Samille leikkikaluksi. Nyt Sami tuossa paikassa repi sen,
ruhtoi tuhannen mäsäksi ja sirotteli palaset pitkin lattiaa. Se
oli jonkunlainen tyydytys hänen sappeuneelle pikku sydämmelleen ja
hieman tyytyväisempänä siirtyi hän katselemaan ulos akkunasta. Suuret
kyyneleet vielä täyteläisinä valuivat hänen poskillaan ja nenän alus
oli märkä. Mutta tuntui se jo itkua helpottavan.
Tuo akkuna se oli aina hänen hupinsa, kun hän oli yksinään huoneessa.
Ja usein saikin hän olla yksinään, sillä väliin oli äiti päiväkausia
poissa.
Siellä ulkona oli kylmä -- hyi kun siellä oli kylmä! Taivas oli paksu
ja tiivis; koko luonto kuin raskas verinen ihminen, joka odottaa
halvausta minä hetkenä tahansa. Ja tuo raaka ilma alkoi joutumaan yhä
kiivaampaan liikkeeseen, sillä kovin alkoi puhaltamaan pohjoisesta.
Näytti kuin aikoisi tuuli repiä rikki alaalla majailevat raskaat
pilvet, joissa jo oli yltäkylläinen varasto lunta.
Sami kapusi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi
istumaan tuolille ja katsoi, miten siellä ulkona syysmyrsky oli
synnytystuskissaan. Tuuli temmelsi. Rikat ja roskat pani se hyppimään
vinhaa piiritanssia. Se oikein repimällä repi rikki paksua taivasta,
ulvi kattolaudoissa, vihelsi piippujen pielissä ja aina ikäänkuin
bassoksi tärisytti huoneiden ruutuja. Pieni lautaportti lonkkui niin
soinnuttomasti.
Seinäkello löi. Se herätti Samin sitä katsomaan ja hänen silmänsä
viivähtivät kellontaulun kuvassa, mikä esitti poikaa ottamassa
kukkakimppua ja kai samalla hyvästiä tytöltä. Kannassa oli vene
ja siihen kai oli pojan määrä mennä. Väripilkut olivat oikein
silmäänpistävät pojan poskilla ja ujouden eljettä oli koitettu saada
tytön kasvoihin. Tytöllä oli sininen hame, ruutunen röijy ja paljas
kaula. Pojalla oli ankkurihattu päässä, hiukset kellervän kiharat
ja väljä merimiehen pusero yllä. Ja siinä ne ottivat toisiltaan
hyvästiä. Sami oli katsonut tuota kuvaa tuhannet kerrat ja aina uudella
nautinnolla. Se oli sentään kaunis kuva! Nytkin Sami sitä katsoi
kauvan, sillä saapuvan illan hämyssä oli siihen ajautunut tummempi
karva, jotta se hänestä näytti erillaiselta kuin aamupäivällä, jolloin
siinä auringon säteet olivat hetken leikkineet heleää leikkiään.
Jo alkoi hämärä uuvuttamaan Samia. Tuuli valitti niin äänekkäästi
akkunapielissä ja käytti piippuja huiluinaan, joista lähti yksiääninen:
huu-iiii. Sitte seurasi raskasta sihinää, sillä lumiräntää alkoi
tippumaan taivaalta.
Sami oli uninen. Hän kiipesi sängyn päälle pehmoisten makuuvaatteiden
väliin ja nukkui sinne pian raskaasti. Hän uneksi ääneen ja potki
jaloillaan. Seinällä naputtava kello kävi kiivaasti ja terävästi, mutta
se oli ikäänkuin tahtia tuolle mykälle elämälle huoneessa.
Yöllä kun Sami heräsi, oli pimeys kaikkialla vallan päällä. Hän
aristui unesta havahtuessaan ja alkoi itkemään. Mutta samalla tunsi
hän olevansa äidin vieressä vuoteessa ja se tieto häntä hyvitti. Äiti,
joka heräsi hänen itkustaan, äännähti jotain, ja se vielä enemmän Samia
tyynnytti. -- Nuku pois, lapsi! sanoi äiti hänelle ja se oli täysi unen
signaali Samille.