Kevätpuoli oli talvea kulumassa, kun Samuli, jota Anna lyhentäen
nimitti Samiksi, syntyi. Selkeä, kirkas ja kuultava sää ikäänkuin
kevensi Annaa hänen alakuloisessa raskaudessaan. Akkunanpielessä hän
usein istui ajatuksissaan Samin nukkuessa. Siitä hän näki laajan
lumikentän, missä auringon säteet väreilivät silmiin pistävinä ja
kiilsivät lumineulojen päissä, joita päiväisin aurinko söi.
Saman kartanon lapsia leikitteli päivät päästään tuossa huoneiden
seinustalla, siitä kun aurinko jo oli hivuttanut lumen pois. Siinä
ne mellastivat, leikkivät, huusivat ja niiden terve ääni tunkeutui
ikäänkuin virkistävänä Annan korviin. Tässä hänen kamarissaan oli niin
hiljaista, ummehtunutta ja raskasta; se oli tiivi ja suljettu, jotta
siinä lämpökin ikäänkuin liian paksuna majaili, pieni pyyrykkä kun oli.
Sitte taas kun Sami alkoi kirkumaan, huusi se, jotta korvia särki, kun
ääni ei päässyt hajautumaan pienessä huoneessa.
Väliin Anna itki ja muisteli mennyttä. Nuoreksi oli Anna jäänyt,
kun häneltä vanhemmat kuolivat. Aivan pienestä pitäen oli hän ollut
vieraissa ja siitä asti kun kynnelle kykeni, oli häntä käytetty työssä.
Ensin oli hän kasvanut jumalisen mummon luona, joka ihmisrakkaudessaan
oli hänet kaupungilta ottanut hoitaakseen pientä maksua vastaan. Se
opetti hänet rukoilemaan ja puhui paljon Jumalasta. Ei koskaan lasna
mummon luona Anna pannut nukkumaan siunaamatta itseään. Siellä mummon
luona se oli hänen sielunsa hienostunut ja saanut hellempiä tunteita.
Mutta tuskin oli hän kahdentoista vuotinen, kun joutui pois mummon
luota ja viskattiin maailman jalkoihin. Milloin oli hän asiatyttönä
ravintolassa, milloin lapsipiikana ja milloin minäkin, kunnes sai
astua täysi-ikäisen palvelijan toimeen. Hän ei enää rukoillut tai
veisannut virsiä, vaan opetteli sunnuntai-iltoina tanssimaan Lindmanin
kartanopirtissä renkien ja toisten piikojen kanssa.
Kevytmielisessä elämässään oli Anna päässyt mittansa päähän, kun Sami
syntyi. Se oli hänen viimeinen elämänsä aste tyttövuosiltaan, mitkä
nyt olivat jääneet vain muistoina kangastelemaan. Hänen sielussaan nyt
täällä yksinäisyydessä kamarissaan väliin ajelehti katumuksen väreitä
ja uskonnon kaipausta.
Tavallisesti jälkeen päivällisen luki hän virsikirjaa ja itki.
Mutta kun hän oli aikansa itkenyt, kuivuivat kyyneleet itsestään.
Ulkona ulohtaampana kentällä salvettiin suurta rakennusta. Työmiehet
siellä uutteroivat ja rakennus valmistui päivä päivältä. Seinustalla
reuhasivat lapset paljasjalkaisina ja kuluneissa ketineissä. Niiden
nauru ja rähinä estivät Annaa kovin vaipumasta haikeamielisyyteen.
Ilta-aurinko vähitellen aleni heittäen kirkkaan kajanteen luontoon
ja kevätpäivän illan helmassa on jotain lohdutusta ja virkistystä
yksinäisyydessä huolivalle.
Sen Anna tunsi ja sen mielialan perästä voi hän aivan rakkaasti
suudella Samia kätkyeeseen ikäänkuin olisi se ollut hänen toivotuin
kalleus. Väliin tuli taas kätilö, joka muuten oli ollut Annalle varsin
avulias, puhumaan hänelle Jumalasta. Hän osasi liikuttaa Annan sydäntä
ja saattaa hänet toivottomuuden partaalle harhaileinaan tyrkyttämällä
Annalle hänen suurta syntiään, Tuollaisten ja ristipäisten tunteiden
raatelemana aristui hänen sielunsa ja hän rupesi epäilemään koko
elämäänsä. Kun hän muisteli sen viimeisimpiä yksityiskohtia, niin
häntä puistautti. Teki jo kerran mieli rytistää Sami yhteen paikkaan
kuoliaaksi ja itse juosta suoraan avantoon. Silloin hänen aivoissaan
pyöri hurjia, sekalaisia aikeita, mutta viereisestä huoneesta kuului
isännän ja emännän tyyni keskustelu -- ja hän heräsi huumauksestaan.
Milloin otti hän Samin kätkyestä, hypitti sitä ja lauloi sille,
milloin taas se häntä vierotti, ja se tapahtui aina, kun hän muisti
elämänsä viimeiset yksityiskohdat. Hän oli silloin kuulevinaan
palveluskumppaniensa pilkkaa ja näkevinään renkien ilkeästi
irvistelevän hänelle. Kun hänen ollessaan tässä mielialassa kätilö
sattui tulemaan postilloineen, saattoi hän kuunnella sitä jonkun
hetken tajullisesti, mutta sitte kuului kätilön ääni hänestä etäiseltä
huminalta, mikä kuoli omaan kaukaisuuteensa: hän ajatteli aivan toista.
Tällaista hoippuvaa sielun tilaa oli jo kestänyt useita viikkoja, kun
ulkoapäin tuli Annalle terveellinen puuska. Hän istui muutamana päivänä
tuolilla pöydän vieressä lukien virsikirjaa. Hän oli vasta imettänyt
Samin, mikä nukkui. Yhtäkkiä livahti akkunan sivu komea reki ja siinä
rouvasihminen, jonka hän tunsi Lindmanin kauppaneuvoksettareksi.
Kulkuset enää vain kerran syvemmin kilahtivat ja hevonen pysähtyi
kartanon portille.
Anna aristui, jotta veret poskille nousivat. Hän hypähti penkoakseen
yhtä ja toista, sillä hän arvasi kauppaneuvoksettaren tulevan hänen
luokseen. Mutta mitä varten? Anna tunsi sydämmensä takovan ja vienot
vapisun väreet kulkivat ruumiissa.
Ovi avautui. Sisälle astui lihava rouvasihminen, jonka poskilla oli
varasto hyvien ruokain ja runsaan unen tuomaa punaa. Hänen muassaan
lehahti huoneeseen hyvälle tuoksuvaa lemua ja raikasta kevätilmaa,
sillä ovea sulkemaan ei hän ollut niin kiireissään.
-- Hyvää päivää, Anna! Kuinka Anna nyt jaksaa? kysyi kauppaneuvoksetar,
ja silmäsi Samiin kehdossa.
Anna jo vähän rohkaistui, mutta rouvan tulosta heräsi Sami ja alkoi
itkemään. Anna ehätti poikaa tyynnyttämään. Ja hän saikin sen itkusta
herkenemään ja siirsi kätkyen huoneen loukkoon. Sitte Anna siirtyi
rouvan puheille. Häntä painusti asemansa, jotta ei oikein tiennyt,
mihin silmänsä pani. Sami alkoi uudestaan kirraamaan. Rouva katsahti
säälivästi Samia tuonne loukkoon ja kysyi Annalta, onko lapsi
kärtyinen. Anna myönsi. Hän oli kuin kuumilla kivillä huoneessaan.
Suututti Annaa, kun tuo lapsi tuossa porasi ja rouva häntä sitte niin
pitkään silmäili.
-- Meillä olisi nyt, Anna, pidot. Kauppaneuvoksetar katsoi nyt Annaa
tarkemmin ja leuhautti huoneessa nenäliinaansa, jotta siitä leviäisi
Kölnin veden haju.
-- Jasso pidot, sanoi Anna jotakin puhuakseen ja koetti vetää röijyään
tiukemmalle ruumiiseensa rouvan katseiden painosta.
-- On tullut kaupunkiin uusi kuvernööri ja herrasväki pitää sille
tulijaispidot. Mutta me emme ole löytäneet toista tarjoojaa niin
sopivaa kuin Anna. Rouvat ovat ajatelleet, että jos Anna kykenisi siksi.
Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta, sillä mieleen tulivat pidot
suuret ja loistavat, sellaiset, joissa hän monen monta kertaa oli ollut
tarjoojana.
-- Kyllä kai minä kykenen, jos vain saan hoitajan Samille, ja Anna
tunsi viimeistä sanoessaan punastuvansa.
Nyt alkoi rouva säälitellen puhumaan Samista ja hiukan nuhteli Annaa,
että kun Anna viitsi sillä tavalla käyttäytyä. Muuten hän uskoi Samin
isäksi heidän entistä renkiään, joka syksyllä oli mennyt merelle.
Puhui, että kun se tulisi mereltä, niin laittaisi hän sen ja Annan
naimisiin.
Kauppaneuvoksetar huomasi, että Annaa hävetti eikä sen takia jatkanut
puhettaan Samista. Mutta hänen mieleensä juolahti, että ehkä Anna ei
tuolla pidoissa enää olisikaan sama sukkela ja miellyttävä Anna kuin
ennen. Ja hänestä näytti, kun hän oikein tarkkaan katsoi, että Anna
oli ilkeämmän näköinen kuin ennen: hiukset hajallaan, rinnat ohuen
pumpuliröijyn alla ripuksissa ja hamesiekale huolettomasti päällä.
Mutta toisakseen ajatteli kauppaneuvoksetar, että hän oli vain rouvien
asiamies, hän saattaisi puhua heille, kelvanneeko Anna enää sille
sijalle. Pyysi nyt kuitenkin Annaa valmistaumaan pitoja varten.
Näkisihän sitte, olisiko Annasta enää tarjoojaksi.
Anna saattoi avopäin ja yksisillään rouvan aina portille hevosen luo
asti. Kauppaneuvoksetar nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi
ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas. Anna kiiruhti
juoksujalassa sisälle, sillä hän tunsi ulkoilman kovin imeyvän hänen
ohuen pukunsa läpi.
Kun hän tuli huoneeseensa, oli siihen ikäänkuin laskeunut joku
terveempi, valosampi ja kevyempi ilma hänen mielestään. Siinä vielä
hajahti rouvasta jäänyt Kölnin veden lemu ja aurinko, kirkas huhtikuun
aurinko paistoi niin selkeänä sisälle. Hänen huoneensa oli päivän
laskun puolella ja aivan vapaa alenevan auringon valolle. Ja hänen
omasta ruumiistaan oli paennut tuo lyijymäinen raskaus, mikä häntä
oli painanut ja sieluaan pakottanut. Siihen virtasi entistä riemua ja
keveyttä. Ja mielessä tuntui hyvältä. Hän oli luullut, että kaikki ovat
hänet hyljänneet, paitsi kätilö postilloineen, mutta äläpäs -- rouvat
hakevat häntä pitoihinsa ja pitävät häntä ihmisenä kuin ennenkin.
Kun Sami alkoi itkeä tirraamaan, meni Anna sitä hyväilemään ja
lellittelemään. Antoi rintaa, pani kätkyeeseen, soudatti ja lauloi.
Samin huuto ei nyt ottanut kipeälle sydämeen eikä katkeroittanut
mieltä, sillä Annan ajatukset olivat pidoissa, rouvain suosiossa ja
kaikessa hyvässä, mitä siihen oli yhdistettynä.