Pastori osui viimein Annan huoneeseen. Hän tuli ennemmin kuin Anna
osasi odottaakaan. Anna lepäsi vaatteissaan vuoteella peiton päällä.
Anna oli neljänkolmatta vuotinen ja palvellut kauppaneuvos Lindmanilla.
Se Anna, joka oli aina ennen laulaen lirutellen kulkenut toimissaan,
makasi tuossa nyt kuin kovan käden paiskaamana vuoteella, käden, mikä
oli häneen jättänyt jäljen kovuudestaan. Laskeuneet olivat silmät,
kalvenneet kasvot, vaalenneet huulet ja laihtunut ruumis. Tuommoiseksi
se oli tuo vasta syntynyt poika saanut Annan, joka oli ennen ollut
pyöreäkasvoinen, jolla oli veren runsaudesta ollut helakat hehkut
poskilla ja huulissa viekotteleva tuoreus. Kadonnut oli ruskeista
silmistä, jotka ennen kiihottavasti liikkuivat kuin vainuavalla
kissalla, kirkas kalvo ja jäljelle jäänyt samea ja sakea katse, mikä
oli kylmän kostea ja minkä voima loppui jo nenävarteen. Ohimoilla
oli ennen pitkä hiuskiehkura hyppinyt suloista leikkiään, nyt se oli
kyyneleistä kostea ja takkuisena tukkona otsalla. Entinen lirutteleva
Anna lepäsi tuossa nyt häpeän hosumana ja kipeissä sielun tuskissa.
Jo ovelta lähetti pastori Annaan paljon merkitsevän katseen. Anna
hypähti rajusti ylös, kun pastori tuossa aivan tietämättä ilmautui
huoneeseen. Ja häntä tuskautti, että huoneessa oli niin huono
järjestyskin vallan päällä.
-- Oletteko Anna Tihinen? kysyi pastori.
-- Olen, vastasi Anna matalalla äänellä eikä tiennyt oikein, mihin
silmänsä pani. Tuo musta puku valkoisine kaulahuivineen oli jotain
puhdasta ja hurskasta, mutta samalla Annasta ikäänkuin itsessään
tuomitsevaa. Ja pastorin kasvoilla oli niin puhuva ilme, mikä
kerrassaan masensi Annan. Häpeän tunne, mikä jo jonkun verran oli
tasaunut niiden muutamien viikkojen kuluessa, mitkä lapsi oli elänyt,
taas suureni, voimistui ja alkoi jäytämään surun syömiä sydänjuuria.
-- Eikö pastori ollut luvannut tulla huomenna? kysyi Anna arasti. Se
oli minun tarkoitukseni ja niin minä puhuin asiamiehellenikin...
-- Huomenna on minulla toimia, jotta en jouda! Asia voidaan toimittaa
nytkin.
Pastori riisui päällysnuttunsa.
Anna sai jo vähän rohkeutta. Pastorin ääni ei silti, vaikka siinä
olikin karkea sointu, kajahtunut kovin tylyltä.
-- Minä en kerjennyt yhtään valmistautua pastorin tuloon. Täällä on
niin paha siivo ja minä itse kuin... kun minä olen ollut niin kipeä.
-- Ei sinun tarvitsekaan minua miellyttää. Turha koristeleminen saa
turmioon niinkuin sinulle nyt on käynyt. Aikomukseni on ottaa sinut
kirkkoon, siksi täällä kotonasi, kun näen sinun olevan kipeän. Ja sitte
kastaa lapsi. Jätä nyt maalliset puuhat sikseen ja ylennä rikoksellinen
mielesi kaikkivaltijaan puoleen ja anteeksiantavan Jumalan tykö!
Anna kuunteli pastoria sängyn edessä seisoen alas luoduin silmin ja
itkevä ilme kasvoilla.
-- Mutta kenelle on lapsi? Sano se minulle suoraan, jotta minä saan
puhutella isää tässä vakavassa asiassa! Ehkä saan hänet taivutetuksi
kristilliseen avioliittoon ja silloin on asia johonkin määrään
maallisesti autettu.
Annaa hävetti eikä häpeän tunne ollut vielä koskaan ennen niin
raskaasti ja voimakkaasti painunut hänen päälleen kuin nyt tällä
hetkellä. Äsken aivan kalpeilla poskilla oli nyt verinen hehku, sydän
sylkytti ja silmissä kiilsi kyynelien kosteaa huudotta.
Pastori piti silmänsä kysyvinä Annaan ja tutki asiaa kuin kylmäverisin
tuomari. Anna peitti käsillään silmänsä ja pillahti itkemään.
-- Että sydämmesi on särkynyt, todistaa katumusta. Mutta käytökselläsi
olet jo kerjennyt saastuttaa kristillistä seurakuntaa, sanoi pastori
vakuuttavalla äänellä.
Anna itki katkerasti ja ääneen. Pastorin sanat leikkasivat hänen
sydäntänsä ja toivat mieleen katkeran surun. Oliko hän kaikkein
syntisin raukka maailmassa, jotta oikein muiden täytyi hävetä hänen
tekoaan...?
-- Sano minulle suoraan, kuka on lapsen isä! Sielunpaimenen virka
vaatii, että saan sen tietää, jotta voin puhua hänelle nuhdesanoja,
mutta samalla osottaa hänelle velvollisuuttaan sinua kohtaan, sinä
syntinen raukka. Jos vielä tahdot peittää rikostasi, niin teet
kaksinkertaisen synnin.
Mikä se liekin Annaa estänyt ilmoittamasta lapsen isää pastorille,
mutta vaikealta sen ilmaiseminen vain tuntui. Mutta kun nyt pastori
noin tutkimalla tutki ja rohkeasti iski asian ytimeen, aristui Anna ja
itkun sorauttamalla äänellä tunnusti:
-- Se on Lindmanin nuori herra, ja ratkesi taas kovempaan itkuun.
Pastori ei enää puhunut mitään, ei sanaakaan nuhdesanoista isälle tai
hänen velvollisuudestaan Annaa kohtaan. Alkoihan vain Annaa ottamaan
kirkkoon, jotta sitte voisi kastaa lapsen. Hän käski Annan laskeutua
polvilleen eteensä. Anna totteli. Hänen hiuksensa olivat hajallaan
ja pakkautuivat tunkeutumaan silmiin. Kyyneleet tippuivat poskille
ja rinnat ohuen röijyn alla aaltoilivat voimakkaasta sisällisestä
liikutuksesta. Anna tuossa polvillaan ollessaan lattialla kädet
ristissä oli sellaisen katuvan syntisen kuva, jotta ei edes pyhinkään
sielunpaimen olisi epäillyt hänen katumustaan ja syntiinsä todellista
tuntoa.
Annan mieltä helpotti, kun tuo piinallinen tila oli ohitse. Se oli
painunut hänen päälleen niin lannistavana, vieläpä iljettävänä. Noiden
rumain sanain sisällys ei ollut kadottanut alkuperäisyyttään, vaikkapa
ne nyt lausuttiinkin papin värisevällä äänellä. Toimitus oli tuntunut
Annasta inhottavalta ja koko sen raskas paino langennut tuon pyhän
miehen sanoista yksinään hänen päälleen. Mutta nyt se oli ohitse ja
Anna puhalsi jo keuhkoistaan terveemmän ja täyteläisemmän hengähdyksen.
Hän siirsi hiuksensa ohimoiltaan ja pyhki kasvonsa, joihin oli jo
kerjennyt kuivua kyynelien suola.
Poika makasi vuoteessa löyhästi sidottuna kapaloihin. Silmät
toljottivat kattoon. Kun ne liikkuivat, niin ei niitä näyttänyt
ohjaavan mikään sisällisempi elämä, vaan siirtyivät vain kuin varjo
paikasta toiseen hitaasti ja itsetiedottomasti.
Pastori kysyi, onko kummeja saatavina.
Anna kopautti huoneen sivuseinään merkiksi, että sieltä joku tulisi.
Toisella puolella viereisessä huoneessa asui talonväki ja toisella
puolella muuan vanha vaimo joka oli aina luvannut käydä Annaa
kohentamassa, kun Anna seinään kopauttamalla antaisi merkin. Hän se oli
käynyt Annan puolesta pastorillakin. Nyt hän tuli sisälle, ällistyi,
kun näki pastorin ja niijasi hänelle.
-- Eikö Reeta-Maija kävisi pyytämässä isäntää ja emäntää tulemaan
kummeiksi ja myös Annaa ja Aappoa.
Reeta-Maija lähti pyytämään.
Kohta tuli sisälle lihavahko emäntä, niijasi pastorille ja jäi
seisomaan oven pieleen. Hänen takanaan tuli isäntä, punapartanen
ja punahiuksinen. Hän myös jäi seisomaan oven suuhun ja töllisteli
pastoriin. Heidän takanaan oli kesakoinen nuorukaispari, Aappo ja Anna,
talon perijät. Tuli vielä muitakin: talon piika ruojuspieksuissaan,
Reeta-Maija verestävine silmineen ja talon kuopus, kymmenenvuotinen,
räkänenä pojan nulikka. Nämä halusivat päältä katsoa ja olla
todistajina lähestyvässä juhlallisessa toimituksessa.
Annalle alkoi jo pahaa tehdä, kun hän niin paljon oli ylhäällä. Ja
tuokin läsnä oleva joukko hänen mieltään lannisti. Hän nakkausi
vuoteelle makaamaan, sillä ylhäällä ei hän enää jaksanut olla, kun
tuntui pyörryttävän. Hän pyysi Reeta-Maijaa panemaan vettä kivikuppiin,
joka sen teki. Ja niin oli kastemalja valmis.
Emäntä meni ottamaan lapsen pitääkseen sitä. Pastori nousi istumasta,
kokosi kaapunsa ja alkoi toimituksen. Hän kysyi kummeja ja lapsen nimeä.
-- Minä olen ajatellut Samulia. Minun veljeni on Samuli ja tehdään
hänen kaimansa, puhui Anna. Sitte seurasi kastaminen.
Kun pastori teki poislähtöä, niin kätteli hän hyvästijätöksi kaikki
huoneessa olijat. Anna pisti hyvästellessään parin markan hopearahan
pastorin kouraan. Emäntä auttoi hänelle päällysnuttua ja Reeta-Maija
avasi oven.
-- Olisi minulla ollut tuolla antaa isäntäväelle kummin palkasta
kahvikuppi, kun tässä olisi kerjennyt valmistaa. Tuo pastori tuli
päivää ennen kuin oli pyydettykään. Reeta-Maija jos laittaisi kahvia,
niin juotaisiin tässä. Minä olen itse vielä niin pahoin voipa. Päätäkin
huumaa, ett'ei tahdo pystyssä pysyä, puhui Anna.
-- Ei Anna ota kovin surrakseen, jos nyt on näin käynytkin, lohdutteli
emäntä ja oli hyväilevinään lasta. -- Pulska poikahan tämä on... ei
mikään rahjus.
-- Ja se Lindmanin nuori herrako se on tämän isä? kysyi isäntä
tosissaan imien sikaaria, jonka Reeta-Maija Annan käskystä oli hänelle
hakenut, suupielessään, huulet lujalla ja vasempi silmä puoleksi
ummessa.
Anna ei vastannut mitään, ei ollut kuulevinaan, makasi vain lattiaan
katsoen.