Löhnberg'iläisten hautausmaa on laaksossa kylän takana, peltomaitten
keskellä. Puisien ristien välissä on vanha ruumishuone; kolkko ja
surullisen näköinen rakennus; muutoin ympäristö näyttää niin
ystävälliseltä. Lahn joen rannalle saakka kulkee täältä tuore
vihannoiva nurmikenttä, ja metsät sen ympärillä ylpeilevät korkeilla,
uhkeilla puillaan.
Löhnberg'istä kaikuu kellojen ääni tähän hiljaiseen laaksoon.
Ruumis-kellot ne ovat, vaikka nyt varoitus-kelloina käytetään; niitä
soitetaan ruumiita haudattaessa (kello 7 aamulla ja puolenpäivän
aikana), soitetaan siksi, että arat ihmiset, joita peloittaa ruttoon
kuolleen kohtaaminen, silloin tietäisivät pysyä kotonaan. Taivas oli
pilvetön, ilma helteinen ja niin tyyni, että tuskin oljenkorsikaan
liikkui. Tukehduttava, haudanomainen rauha vallitsi kaikkialla.
Tänään ei kylästä kannettu kuin yksi ruumis. Ruton aikana oli määrätty,
että kuollutta hautaan viedessä, saattojoukon aina tuli kulkea ruumiin
edellä. Tämmöinen varovaisuus oli tänään tarpeeton. Molemmat kantajat
olivat ainoat saattajat, ja elleivät he hyväntahtoisesti olisi
kuolleelle pormestarinrouvalle tehneet tätä viimeistä ystävyyden työtä,
niin olisi varmaan hänenkin ruumiinsa, tuhansien muitten lailla,
pistetty johonkin siunaamattomaan kuoppaan kuin eläin ikään.
Kun kantajat hätäisesti kokoonpannun arkun kanssa, joka nyt
ruumiinkirstun virkaa toimitti, lähestyivät hautausmaan porttia,
kohtasivat he siellä peloittavia vartijoita. Kaksi suurta, laihaa
koiraa, jotka nälän pakoittamina susien lailla tappelukentiltä ja
hautausmailta etsivät ruokansa, katsoivat tulijoita muristen ja hampaat
irvessä. Vaan näiden ystävällisesti lähestyessä, pakenivat koirat kuin
metsäelävät, sillä elävän olennon ilmautuminen oli heille niin oudoksi
käynyt.
Miehet laskivat arkun maahan kappelin kuorin viereen ja alkoivat
kiivaasti hautaa kaivaa. Hetken kuluttua katsahti toinen, joka oli
vanha suntio, hiukan levähtäessään kumppaniinsa ja sanoi:
-- "Toveri, harvoin sattuu kaksi semmoista haudankaivajaa yhteen kuin
me kaksi, mutta vaikka heikolta ja kalpeelta näytättekin, niin
huomaanpa teidän kuitenkin ymmärtävän vaivaloistakin työtä. On niitä
Jumalalla jos jonkinlaisia ruokavieraita, joilla on halua jos johonkin,
vaan en ole vielä ketään tavannut, jolla olisi halua semmoiseen kuin
teillä. Ruttotautisten majoihin te pistäytte kuin kapakkaan, hirsipuun
alla mellastatte te kuin minkä ilo-riuvun ympärillä, ja milloin te
tahdotte oikeen raitista ilmaa hengittää, niin lähdette hautausmaalle
ja toimittelette siellä arvoisata haudankaivajan virkaa".
-- "Sanokaa mieluummin: löytyy kaikenlaisia sotamiehiä", vastasi kalpea
vieras. "Löytyy semmoisia, jotka maallisen herransa palveluksessa,
omien himojensa tyydytteeksi murhaavat, ryöstävät ja hävittävät. Minä
taas olen sotamies, joka taivaallisen Herrani palveluksessa, oman
sieluni autuudeksi koetan parantaa, pelastaa, virvoittaa ja suojella.
Jos kerran käsitätte sen, miten maallinen sotamies iloisesti voi
rientää taisteluun, miksi ette sitten käsittäisi, että Herran sotilas
hiljaisella ilolla voi kulkea kaikkien ajallisten vaivojen läpi,
pelastaakseen siellä täällä jonkun sielun saatanan verkosta?"
Suntio kuunteli äänetönnä, ja niin he sanaakaan vaihtamatta valmistivat
haudan ja laskivat siihen ruumiin. Vieras oikaisi itseään, kuin aikoisi
hän lukea rukouksen, mutta suntio huusi käskevällä äänellä:
-- "Seis ystäväni! Siunauksen lausun minä!"
Sitten ryhtyivät he nopeasti täyttämään hautaa, ikäänkuin pelkäisivät
he pitemmältä viipyä hautausmaalla. Suntio höpisi joka lapionheitolta:
-- "Kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät!"
Kun hänen toverinsa kysyi, mitä tämä lauselma merkitsee, ei suntio
ensin ollut kuulevinaan, vaan jatkoi yhä työtään. Hetkisen kuluttua
vastasi hän, katsomatta ylös:
-- "Jokainen lapiollinen multaa, minkä minä tälle haudalle viskaan, on
putoova kuin kallion lohkare pormestarin rinnalle, vaan hyvälle Kaisa
rouvalle olkoot kepeät mullat. Katsokaas, sillä välin kuin minä, yksin
koko Löhnberg'istä, saatan pormestarin rouvaa viimeiseen lepokammioon,
häpäisee pormestari lastani ja saattaa hänet perikatoon".
-- "Miksikäs teette siis tätä vaarallista rakkauden työtä?"
-- "Miksi?" huudahti Paavo katsahtaen vihaisesti kysyjään. "Olihan
Kaisa rouva sukulaiseni? Antaisinko minä jonkun omaisistani jäädä
hautaamatta? Ja eikös hän ollut hyvä, kelpo rouva, jota omin käsin
hautaisin, vaikk'ei orpananikaan olisi? Ja eikös minun tule tehdä
Kerstilleni mieliksi, hänen, joka hoiti tätiään hänen viimeisillä
hetkillään, ja joka nyt laupeutensa tähden saa kärsiä? Mutta ... kepeät
muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät".
-- "No katsokaas, suntio", puhui nyt vieras. "Koska itse tuommoisten
syitten tähden tulette tänne hautausmaalle raitista ilmaa hengittämään,
miksi siis ihmettelette, että minä paljoa vaikuttavampain syitten
vuoksi sitä teen?"
Suntio nojasi lapioonsa, kuin olisi häneltä voimat lopussa, ja katsoi
kauan aikaa surullisesti puoleksi täytettyyn hautaan. Viimein heltyi
hänen sydämmensä, ja hän alkoi toverillensa kertoa, mikä hänen mieltään
koko aamun oli painanut, niin ettei tahtonut jaksaa sanaakaan virkkaa,
vaan olisi mieluummin itkuun hyrähtänyt.
Pormestari oli otattanut Kerstinkin vangiksi. Hopeiset rannerenkaat,
jotka hänellä on nähty, saattoi käyttää syynä varkeeksi syyttämiseen.
-- "Tästä voivat jos jotakin melua nostaa", sanoi suntio, "sillä
tapauksia on nähty, jolloin pirulliset ämmät, joiden on ollut määrä
hoitaa rutto-sairaita, ovat tukkineet heidän kurkkunsa kanervilla
etteivät voineet huutaa apua, vaan tukehtuivat. Sillä välin ovat nuo
kirotut ämmät varastaneet kaikki, mitä talossa oli".
-- "Luuletteko siis, että pormestari todella aikoo syyttää Kerstiä
semmoisesta ilkityöstä?"
-- "Niin pitkälle ei hän toki menne, mutta kiusata, ahdistaa ja sortaa
tahtoo hän meitä kaikkia, minua, Kerstiä ja seppää, eikä hän lopeta
ennenkuin saa meidät Löhnberg'istä karkoitetuiksi. Tiedättehän tekin,
miten nuo suuret herrat ja heidän virkamiehensä ja palvelijansa
menettelevät näinä surkeina aikoina. Kaikkialla käyvät he kiskovien ja
ryöstävien sotamiesten puolelle, ja senpä tähden eivät voi kärsiä, että
joku järkevä, rehellinen ihminen syrjästä katselee heidän menetystään.
Paitsi meitä kolmea ovat kaikki viisaat ihmiset Löhnberg'issä kuolleet
ja sorretut, jäljellä on vaan joukko pässinpäitä. Konna ei saata
kärsiä, että hänen lähimmäisensä on parempi häntä, ja Kerstin jyrkät
vastaukset ukkopahuksen lemmen liverryksiin ovat kiihoittaneet hänen
vihansa ylimmilleen. Sanalla sanoen: toisen tai toisen on lähteminen
kylästä, meidän tai pormestarin! Mutta sen sanon, ja se on tapahtuva:
siitä päivästä saakka, jolloin minä tälle haudalle multaa heitin, ei
ole pormestarilla enää ilon eikä levon hetkeä oleva!"
-- "Nyt puhutte syntiä, Paavo!" virkkoi vieras. "Kuinka olette te
tietävinänne, mitä Jumala on tämän miehen kohtaloksi määrännyt?"
Silloin korotti vanha suntio äänensä mahtavaksi, ja asettaessaan
viimeistä turvetta kummulle puhui hän:
-- "Monenlaisia tietoja löytyy! Minä olen oppimaton mies, ja tietoja
semmoisia kuin teillä ei minulla ole. Mutta löytyy toisenlaisiakin
tietoja. Tietoja, joita ihminen salaisesti yöllä saapi, niin kuin nurmi
kastetta; tietoja, joita voi löytää joka olennosta, kukasta, ruohosta
puusta, eläimistä ja myös ihmisistä, mutta selvemmin ja paremmin
oppimattomista kuin oppineista. Tämä tieto se on, joka käskee lehmuksen
ja pajun lehdet Wiituksen päivänä kääntymään, ennestukseksi siitä, että
aurinko, muutaman päivän perästä korkeimmalle päästyään, on kääntyvä.
Tämä tieto se on, joka tekee veden Glonach'in ihmelähtehessä rauhan
aikana virvoittavaksi kuin hyvä viini, vaan sodan uhatessa veriseksi ja
sameaksi. Tämä tieto se käskee auringon pääsiäisiltana tanssimaan, ja
se tanssii aina -- sen sanon rukousnauhan vuoksi, jonka teillä näin --
julianisen kalenterin ilmoittamana pääsiäispäivänä eikä gregorianisen.
Kukkuuhan käkikin käheällä äänellä, jo toukokuussa on hallaa tuleva, ja
ennustaahan se kallista aikaa, jos Juhannuksen jälkeen kukkuu. Koira
ulvoo uikuttaen siellä, missä piakkoin joku kuolee. Entäs tarhapöllö?
Viikkokausia istuu se sairaan akkunan alla; valittaa ja huutaa: Käy
pois! Käy pois! kunnes sairas on viimeisen hengenvetonsa vetänyt.
Aavistihan sekin, missä ja milloin kuolema astuu kynnyksen yli. Miksi
ei ihmiset siis samalla tavalla voisi ennustaa?"
-- "Pistää toisinaan vanhakin kana päänsä aidan rakoon! Oletteko varma
siitä, ettei luuloiteltu viisautenne ole pirun paula, sieluparkanne
turmelukseksi? Eläimet ja kasvit antakoot meille himmeitä merkkejä,
vaan ihminen älköön rohjetko sanoa tietävänsä enempää kuin mitä Jumala
kirkon ja selvän, tavallisen ymmärryksen kautta on ilmoittanut".
Tästä puheesta kävi suntio vielä entistä ylpeämmäksi ja sanoi:
-- "Älkää pitäkö minua loitsijana, ilvehtijänä tai narrina. Mitä en
vielä ole kellenkään ihmiselle kertonut, sen kerron teille. Viisitoista
vuotta sitten olin kipeänä kuoleman kielissä. Silloin oli surkeata
talossani. Ajatelkaas vaimoani ja pieniä lapsiani! Minä tiesin hyvin,
ettei enää ollut parantumisen toivoakaan. Kerran, kun hetkeksi
houreistani selvisin, kuulin vaimoni sanovan lapsille: Menkää tuonne
ylös kamariin ja rukoilkaa isänne parantumista, sillä nyt on kohta jo
kaikki toivo mennyt. Vaan missä ei enää itkut ja valitukset auta,
siellä on pienen lapsen rukous usein vielä auttanut, sillä viattoman
pienosen huokausta ei hyvä Jumala henno vastustaa. Nämät sanat kuulin
minä, tiesin nyt, miten laitani oli ja ajattelin: nyt täytyy minun siis
kuolla. Silloin tuntui minusta kovin kauhistavalta tuo ajatus, että
minun nyt jo pitäisi täältä lähteä ja jättää vaimoni ja lapseni niin
turvattomiksi tänne. Minä rukoilin Herraa Jumalaa antamaan minulle
merkkiä, enkä toki vielä jonkun aikaa saisi elää, ja vaivuin taas
uudestaan tainnoksiin. Kun jälleen tulin tuntoihin, kuulin äänen, --
vaikka en ketään nähnyt -- joka selvillä sanoilla mulle lausui:
'Seitsemänkymmentä viisi vuotta pitää sinun elämän; sitten on aika
lähtöä valmistaa!' Niin on ennustettu, ja niin on tapahtuva. Siitä
hetkestä kirkastui sisällinen näköni. Minä luin ahkerammin kuin ennen
raamattua; kokoilin vanhoja kalentereja sekä tähtikirjoja huoneeseni,
ja minua ruvettiin nimittämään profetaksi".
-- "Uskovatko ihmiset teidän ennustuksianne?"
-- "He rakentavat taloja niitten nojalle", vastasi Paavo ylpeällä
varmuudella.
-- "Rakennatteko itsekin taloja niiden nojalle?"
Profeta hämmästyi.
-- "Minä tosin monasti epäilen itseäni, -- sen sanon teille, ainoastaan
teille -- mutta, uskokaa minua, ennustus oman elämäni pituudesta, se on
minussa niin varma, että vaikka taloja sen nojalle rakentaisin. Siitä
hetkestä saakka en enää pelkää kuolemata. Viidennelle kahdeksatta
kääntyissäni kenties taas alan sitä kammota. Sodan sekä ruton
raivotessa olen huoleton kuin olisi kaikki vaan lasten leikkiä. Ja kun
ihmiset näkevät jonkun niin luottavan itseensä, niin hekin luottavat
häneen. -- Mutta minusta näyttää kuin olisi teillekin samallainen
ennustus tapahtunut, kosk'ette lainkaan pelkää kuolemaa. Senpä vuoksi
ihmiset luulevatkin, katsokaas, teitä vähintäin kummitukseksi tahi
rutto-mieheksi tahi itse ilmeiseksi piruksi. Ja kun te huomaatte, miten
paljoa korkeammalla te olette tätä teitä kansaa ymmärryksen ja voiman
puolesta, eikö teissä silloin joskus nouse halua ruveta heille
ennustamaan?"
-- "Minä en koskaan profetioitse", vastasi vieras arvokkaasti. "Minä
julistan vaan, mitä kaikille on ilmoitettu, enkä mitään salaisia
asioita, jotka vaan minulle olisivat tiettyjä. Mutta niin himmentynyt
on muisto tästä ilmoituksesta, että saarnaajatakin jo pidetään
nykyaikana profetana".
Nämät omituiset haudankaivajat läksivät nyt hautausmaalta takaisin
kylään. Siellä oli sillä välin outo näky tarjona. Pormestari oli siellä
lain lyhyeen lukenut.
Rummun räminä kuului pitkin katuja, houkutellen akkunoihin harvain
jäljellä olevain asukkaitten puoleksi pelkoa, puoleksi uteliaisuutta
osoittavat kasvot. Mutta ne poistuivat taas heti, nähtyään tämän
saattojoukon, jonka tarkoitusta oli helppo arvata. Ensimmäisenä kulki
julistaja rumpuineen ja hänen jäljessänsä kahden raastuvan palvelijan
vartioitsemana -- Kersti, olki-seppele päässä, kuni ainakin ilmi saatu
varas. Seppeleestä riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat,
osoitteeksi jokaiselle, mitä syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin
vaikeni rumpu ja julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja
tuomion. Tämä oli helpoin, mutta häpeällisin rangaistus. Varkaalla,
joka ei vielä ollut kyllin kypsä tyrmään pistää tai hirsipuuhun
ripustaa, annettiin tällä tavoin, rikoksen julkirummuttamalla,
ensimäinen varoitus ja neuvo lähtemään paikkakuunasta pois.
Kovalla, raa'alla ajalla muuttuu yksityinenkin kovemmaksi ja
miehekkäämmäksi tahi tylsäksi tuntonsa puolesta. Me emme sietäisi, mitä
esi-isämme ovat sietäneet, he, jotka 30-vuotisen sodan kurjuudessa
elivät.
Kersti oli kalman kalpea, hänen polvensa vapisivat ja huulensa usein
värähtelivät kuin olisi hän itkuun hyrähtämäisillään! Mutta hänen
kasvoillaan asui syvän surun ja häpeän rinnalla myös puhtaan omantunnon
loukattu ylpeys. Olkiseppeleellä koristettu morsian ei ollut
pahantekijän näköinen, vaan muistutti paremmin vanhan ajan morsiamia,
jotka hääpäivänä kirkkoon mennessään panivat ohdake-seppeleen päähänsä,
muistutukseksi itselleen, ettei hää-ilonkaan riehunassa saa unhoittaa
avioelämän tulevia suruja ja huolia.
-- "Tyttö ei näytä juuri suuresti surevan!" sanoi eräs vaimo pienestä
katsoja-joukosta, mutta muuan vanha mies vastasi: "Kenpä sitä ihmisen
sydämmeen osaa katsoa!"
Pormestari kuuli kaukaa rummun äänen raastupaan, johon hän nyt oli
majoittunut, koska ei vielä uskaltanut palata omaan taloonsa.
Saattojoukko läheni lähenemistään; kohta sitä kaiketi jo voi raastuvan
akkunoista nähdä.
Silloin aukeni ovi ja vanha suntio astui sisään ja hänen muassaan tuo
vieras mies. Paavon silmissä paloi vihan tuli. Kuinka olisikaan hän nyt
enää voinut itseään pidättää! Hän puisti nyrkkejään, pyöritteli
silmiään ja ellei vieras -- ikäänkuin lumousvoimalla -- olisi hillinnyt
hänen kauheata vimmaansa, olisi hän siinä paikassa ruhjonut pormestarin
kuolijaksi.
-- "Kuulkaas pormestari serkku!" huusi hän, "ma kerron teille pienen
jutun. Katsokaas: kun te häpeällisesti hylkäsitte rouvanne ja jätitte
hänet latoonne, kurjuuteensa menehtymään, silloin hoiti häntä
uskollisesti tuo tyttö, jota tänään rummun räminällä ajetaan
kaupungista pois. Te tiedätte sen. Rannerenkaat antoi täti vainaja
kuollessaan Kerstille viimeiseksi muistoksi. Te ette välitä minun
todistuksistani. No niin! Totuus on kyllä vielä tuleva ilmi.
Palatessamme rouvanne kuolin-vuoteelta tapasimme teidät. Me ajattelimme
kuollutta tätiä, te vaan rakkauttanne Kerstiin. Muistatteko vielä,
miten hän silloin, osoittaen teidän taloanne, sanoi: 'Herra pormestari,
tuolla makaa kuollut! Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!' -- Te
muistatte sen kyllä. Tulkaas tänne akkunaan" -- ja hän raastoi
voimakkain käsin pormestarin mukanaan, huolimatta hänen
ponnistelemisistaan. -- "Katsokaa tuonne, serkkuseni: rumpu edellä, sen
jäljessä tuo kalpea lapsi olkikiehkura päässään, ja vieläpä joukko
töllistelevää roskaväkeä viimeiseksi! -- Herra pormestari! Jumala ei
puhu, hän tuomitsee!"
Tässä silmänräpäyksessä huomasi pormestari tuon vieraan miehen --
rutto-miehen, -- joka tähän saakka oli pysynyt taampana. Tämä näky se
vaikutti vielä monta verta mahtavammin kuin suntion puhe.
Kauhistuneena hoiperteli pormestari taakse päin ja sopersi:
-- "Mitä haette täältä?"
Kylmällä tyyneydellä, joka omituisesti erosi suntion vimmasta ja
pormestarin kauhusta, vastasi vieras:
-- "Olen vaan saattanut ystävääni Paavo Greglinger'iä tänne, sillä me
molemmat tulemme juuri teidän rouva vainajanne hautajaisista. Minäkin
toivon totuuden tulevan ilmi. Ennen neljäntoista päivän kuluttua tulee
teidän, herra pormestari, tehdä tili tuomari-virastanne. Älkää unohtako
minua!"
Näin sanottuaan vei hän suntion raastuvasta ulos. Mutta pormestari
pysyi liikkumattomana kuin kivi-patsas. Kadulle hän ei uskaltanut
katsella -- siellä kulki tyttö, saattojoukkoineen, vielä vähemmin
huoneesen -- siellä oli rutto-mies. Niin seisoi hän poloisena syntisenä
oman pahantekonsa ja kostavan oikeuden välillä.
Astuessaan tuon vieraan kanssa portaita myöten alas, ei suntio, vaikka
vielä kovin suuttuneena, malttanut olla sanomatta seuraajalleen:
"Äskön sanoitte, ettette muka koskaan ennusta, mutta mitäs te nyt
sitten teitte?"