Pormestari ei ollut niin kokonaan paha kuin hän näytti olevan.
Rauhallisena aikana olisi hän ollut ulkonaisen käytöksen puolesta
rehellinen mies, joka ei mitään pahaa tee, jottei hänellekään mitään
pahaa tapahtuisi. Mutta näinä vallattomina sota-aikoina tuli hänen
vähäisestä siveys-määrästään pian loppu. Hänen tuntoaan ei vaivannut,
teki väärin tai oikein, ja niin joutui hän aina konnankoukusta
konnankoukkuun. Hän osasi kuitenkin kauan kyllä säilyttää ulkonaisen
arvonsa ja näyttäidä oikeutta harrastavalta kaupungin valtijalta.
Vaikuttaessaan muissa pelkoa, rohkaisi hän itseään; rangaistessaan
muita, näytti hän ihmisten silmissä hyvinkin oikeutta ja siveyttä
harrastavalta.
Suntion ja hänen seuralaisensa pois mentyä, toipui pormestari pian
jälleen säikähdyksestään. Hänestä tuntui kokonaan naurettavalta, että
noitten miesten uhkaukset niin kovasti olivat hänet pelästyttäneet.
Pirullista vaan, että tuo ilkeä laulu yhä soi hänen korvissaan,
jota suntio oli hänelle laulanut, tullessaan hänen vaimonsa
kuolin-vuoteelta:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen.
Mun itkeä pitäis kyllä,
Mut olenkin iloinen".
Hänen illalla maata pannessaan oli tuo laulu kuin noiduttu häneen.
Satoja kertoja täytyi hänen kauheassa lystillisyydessä uudestaan alkaa
noita kauheita sanoja, unta saamatta. Hän koetti kääntää ajatuksensa
totisempiin asioihin, mutta ne olivat yhtä kamalat kuin lystillisetkin.
Neljäntoista päivän kuluttua tulee hänen vastata tuomari-virastaan...
Niin oli rutto-mies ennustanut. Toisin sanoen, rutto-mies oli
ennustanut hänelle kuolemata tämän ajan kuluttua, ja näissä aioissa oli
hän asiantunteva, jos kukaan. "Vaan jospa minun täytyykin tästä
hitoille lähteä, niin en ainakaan vielä tee sitä neljääntoista päivään,
en ruttomiehen kiusallakaan!" Niin puhui pormestari itsekseen. Mutta
sitten muuttui hän taas yht'äkkiä kovin alakuloiseksi. Mitähän jos tämä
polttava kuumuus hänen ruumiissaan jo olisikin sairauden kuumetta? Hän
koetteli usein kädellään otsaansa ja valtasuontaan, -- joka tosin kyllä
tykytti tavallista tiheämmin, ei kumminkaan kuumeen, vaan pahan
omantunnon jouduttamana -- ja kyseli itseltään, oliko tämä todellakin
jo rutto-taudin alkua? Ja taas lauloivat tuhannet salaiset äänet
jokaisesta nurkasta hänelle tuota laulua:
"Ja kun mun kuoli vaimoni
Hän pantihin oljillen --"
Pormestari ei kuitenkaan ollut mikään heikkohermoinen mies, joka
pelkästä tuskasta tulee sairaaksi. Rohkeana kesti hän tämän kauhean yön
moninaiset tuskat, ja kun hän seuraavana aamuna pesi silmistään
väsymyksen -- ei unta, -- pesi hän samalla myös pahat unelmat
sielustansa.
Kääntääkseen mielensä muihin seikkoihin, meni hän suureen raastupaan,
joka nykyjään myös oli käräjä-tupana, ja alkoi siellä työskennellä.
Oven yläpuolelle oli ajan tavan mukaan kirjoitettu raamatun lause
vanhasta testamentista. Tämä lause oli pormestarille jo lapsuudesta
tuttu, mutta pitkään aikaan ei hän ollut sitä lukenut. Nyt pysähtyi hän
sitä lukemaan:
"Katsokaa, mitä te teette! sillä ette te pidä tuomiota ihmisten,
mutta Herran edessä, ja hän on teidän kanssanne tuomiossa!"
2 Aikak. 19: 6.
Pormestari säpsähti, sillä tämä lause muistutti hänen mieleensä tuon
toisenkin lauseen, jonka ensin Kersti, sitten suntio oli hänelle
lausunut: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Ja nyt heräsivät viime
yön aaveet taasen, ja uudestaan alkoivat ne kamalan työnsä pormestarin
aivoissa. Tuo kevytmielinen laulu, joka yöllä oli häntä vaivannut ja
ankara raamatunlause, soivat yhä hänen korvissaan kuin kahden kellon
äänet, jotka eivät tahdo sointua yhteen. Illalla sanoi poloinen mies
raastuvan palvelijalle, ainoalle uskotulleen:
-- "Korvissani soi kuin kahdet kellot; niiden ääni ei käy yhteen, ja
tuo soitto se saattaa minut helvettiin!"
Ja kun iltakello soi Löhnberg'in kirkon tornista tuohon rauhaisaan
laaksoon, tuntui pormestarista kuin tahtoisi hänen päänsä haljeta.
Vanha suntiohan se kelloja soitti, ja pormestarin mielestä kuului
niitten kuminasta yhä vanhuksen ääni, joka huusi: "Herra Jumala ei
puhu, Hän tuomitsee!" Kellojen vaiettuakin täytyi pormestarin vielä
itsekseen laulella noita sanoja kellojen tahdin mukaan.
Seuraavana aamuna arveli raastuvan palvelija, että herra pormestari
näytti kovin vaalealta ja väsyneeltä. Pormestarin riutuneet kasvot
lensivät tästä tumman-punasiksi, ja raastuvan palvelija sai aika
korvapuustin, siitä, ettei osannut eroittaa punaista valkoisesta.
Hetkisen kuluttua talutti hän raastuvan palvelijan akkunaan. Osoittaen
petäjää, jossa kaarne istui, kysyi hän sitten, miltä tämän korvissa
tuon mustan linnun alituinen huuto kuului. Palvelija vastasi:
-- "Omaa nimeänsähän se huutaa: Kaarne! Kaarne! -- ---
"Eipäs!" vastasi pormestari suuttuneena. "Ellet olisi kuuro aasi, niin
kuulisit sen huutavan: paarit, paarit! Niin, paarit, paarit, on tuo
lintu jo kaksi tuntia huutanut minun korvaani. Kaksi tuntia olen jo
koettanut karkoittaa sitä pois, mutta jota enemmän minä huudan ja
viuhdon, sitä kiinteämmin se pysyy paikoillaan ja sitä kovemmin se
kirkuu: paarit, paarit! Juokse minkäs jaksat, ja tuo tänne vanha suntio
sekä hänen toverinsa, tuo mies, jonka nimeä en uskalla mainitakaan, tuo
vieras kalpea mies, joka katsoo ontoilla silmillään kuin itse kuolema.
Heidän täytyy poistaa lumous tästä linnusta, heidän pitää karkoittaa
tuo lintu, he yksin voivat sen tehdä, tahi poltatan minä heidät
elävältä kuni konsanaankin noidat. Kuules, yhä kovemmin huutaa kaarne.
Minä ymmärrän: toista pilliä pitää soittaa hänen herroistaan. No niin,
minä vakuutan heille turvallisen pääsön -- kuulethan sen! -- mutta
lintu heidän vaan pitää saada vaikenemaan. Suosiota ja ystävällisyyttä
heille lupaan -- kirotuille konnille -- sillä parempi pala suussa, kuin
haava päässä, mutta tuo musta lintu täytyy heidän karkoittaa. Vai
olisko rutto-mies itse mielinyt laittautua tuoksi kaarneeksi! Siinä
tapauksessa antaisin teille sen neuvon, korkeasti kunnioitettava
mustatakkinen herra, että hyvällä sopisitte minun kanssani, olisitte
vaiti ja menisitte matkoihinne. Olette tosin aika noita, mutta
saattaisittepa sentään joutua minun tuomari-käsiini -- uppoaa hyväkin
uimari välistä -- ja silloin lahja lahjaa kysyisi!"
Näin puhui pormestari, eikä ollut hän kuumeen houreissa eikä
juovuksissakaan, vaan aivan selvillä päin. Paha omatunto se vaan pani
hänen henkensä valtasuonet ankarampaan liikkeesen, niinkuin toissa
päivänä oli hänen ruumiinsakin valtasuonet saanut kovempaan sykkinään.
Palvelija palasi, tuoden sen sanoman, että lukkari tyttärineen
samoinkuin ruttomieskin olivat kadonneet. Koko roskajoukosta -- kertoi
palvelija -- ei ole jäljellä kuin Konrad yksinään, tyrmässä lujien
lukkojen takana. Eiköhän sopisi tuoda seppää? Hän kun on tuon vanhan
velhon tuleva vävy, niin kenties saisi hän kaarneen karkoitetuksi.
-- "Ei, ei!" vastasi pormestari kiivaasti ja lujasti. "Seppä pysyköön
tyrmässä. Hänen tähtensä ei kaarne huuda. Hän on ennen aamukellon
soitua sytyttänyt ahjonsa ja kärsii ansaitun rangaistuksen!"
Vielä samana päivänä levisi kaupungissa se huhu, että vanha suntio ja
ruttomies olivat pormestarille, hänen syntiensä tähden, ennustaneet
kuolemata ennen neljäntoista päivän kuluttua. Tämä seikka oli pian
ainoana puheen-aineena Löhnberg'iläisillä.
Pormestarin käytöstä, liikkeitä ja puhetta ruvettiin tästä hetkestä
tarkasti silmällä pitämään, mutta, yhtä huolimattomasti hän näytti
elävän kuin ennenkin. Raastuvan palvelija yksin tiesi kertoa muusta, ja
kasvojen kalpeasta väristä sekä kuopalle käyneistä poskista saattoi
arvata, mitä tuskia pormestari yksinäisinä hetkinä ja unettomina öinä
sai kärsiä. Virassaan muuttui pormestari vireämmäksi ja oikeutta
harrastavammaksi kuin koskaan ennen, niin että Löhnberg'iläiset
arvelivat: jos heidän pormestariaan alusta alkain olisi uhattu rutolla,
niin olisi heillä ollut paras kaupungin-hallitus koko maassa.
Jota lyhyemmäksi tuo neljäntoista päivän loma-aika kävi, sitä
kauheammaksi muuttui pormestarin tila. Viimeistä päivää hän enemmiten
pelkäsi. Tosin kasvoi jokaiselta päivältä se mahdollisuus, että koko
ennustus olisi ollut pelkkää tuulen pieksämistä, mutta samalla sen
täyttymisenkin mahdollisuus supistui yhä pienempään ja pienempään
aikaan. Kaikki me olemme kuoleman-rangaistukseen tuomitut, mutta
suurimpana sieluntuskana, johon pahantekijätä tuomitsemme, pidämme sen,
että hän ennakolta tietää kuolinhetkensä.
Lopulta oli pormestari jo aivan vakuutettu siitä, että hän yöllä
neljättätoista päivää vastaan kääntyisi ruttoon. Hän päätti siis siksi
yöksi paeta lujimpaan linnaan, mikä tältä viholliselta voi suojella.
Tämän linnan luuli hän löytäneensä kaupungin yhteisessä leivin-uunissa,
Hikoaminen on talonpojan paras lääke kaikissa taudeissa, ja varsinkin
pidettiin sitä erittäin tehokkaana keinona ruttoa vastaan. Tuskasta oli
pormestari jo hikoillut kolmetoista yötä, nyt tahtoi hän koettaa
oikeata lääkkeeksi määrättyä hikoamista.
Sinä päivänä -- se oli maanantai -- olivat kaupunkilaiset leiponeet
leipänsä täksi viikoksi, niin että uunissa vielä yöllä oli ankara
kuumuus. Pormestari ei kuitenkaan yksinään uskaltanut viettää
yötänsä leivintuvassa. Hän uskoi siis viimeiselle ystävälleen,
raastuvanpalvelijalle tämän salaisuutensa; käski hänen pukeutua
viittaan ja varustautua pertuskalla sekä vartioida tämä yö
leivintuvassa.
Löhnberg'iläisten yhteinen leivin-uuni oli -- ja on vieläkin --
ulkopuolella kaupungin muureja, linnavuoren juurella, lähellä sitä
lätäkköä, jonka yläpuolella äsken palanut paja ennen oli seisonut. Oven
kamanaan oli kirjoitettu:
"Täällä naiset leipiä paistaa
Ja kakkuja, jotka hyvältä maistaa.
Oi Herra nälästä varjele,
Ja siunaa aina leipämme!"
Ensiksi istuttiin pieneen leivintupaan, jonka perällä sitten uuni oli.
Ilta hämyssä, päivän hälinän laattua, hiipi pormestari saattajinensa
tuohon yksinäiseen rakennukseen. Mitä ankarin etelämainen kuumuus
vallitsi vielä uunissa, sillä siihen aikaan ei puita säästetty, ja
pääliseksi tuoksusi se oikeen herttaisesti äskenleivotulta leivältä.
Pormestari tutki tarkasti mustuneet hiilet, ettei itsekin yöllä
paistuisi, kömpi sitten uuniin ja veti luukun niin kiinni, että vaan
raon kautta voi nähdä tupaan ja raitista ilmaa hengittää. Raastuvan
palvelijan käski hän vartioida itse leivintuvassa, ei oven
ulkopuolella, ettei joku ohitse kulkija häntä huomaisi. Hänen oli
kuitenkin suotu pitää tuvan ovea auki, sillä muutoin olisi miesparan
myös täytynyt kestää samallainen sauna-temppu.
Uunissa olija sai pian kokea kauheinta kuumuutta. Täällä hikoili hän
edeltä käsin ainakin kahden ruttotaudin varalta. Tämän ulkonaisen
kuumuuden kesti hän kuitenkin helposti, mutta sisäinen tuska, joka
häntä poltti, oli moninverroin kamalampi.
-- "Miten kauhean tulista mahtaneekaan helvetissä olla", ajatteli hän
itsekseen, "kun täällä uunissakin jo on näin kuuma!"
Tuore leivän haju, joka alusta tuoksusi niin suloiselta, tuntui hetken
kuluttua jo aivan tukehuttavalta. Miltä mahtaneekaan sitten tuntua
paholaisen pätsissä, jossa tuhat kertaa tuhannen vuoden kuluessa ei saa
muuta haistaa kuin pi'en ja tulikiven hajua!... Viimeiseltä kävi leivän
haju hänestä niin inhoittavaksi, ett'ei hän enää luullut saattavansa
koskaan panna leivän palastakaan suuhunsa, ja varmaan, arveli hän, on
tuo siunauskin, jonka ovikirjoitus lausuu, otettu pois hänen
leiviltänsä. Ja tässä hän ensi kerran elämässään ajatteli, kuinka hän
näinä viimeisinä aikoina oli monen miehen nähnyt nälkään nääntyvän,
antamatta hädän-alaiselle apua.
Poloinen syntinen, koetteli rukoilla. Silloin hänelle juolahti mieleen,
että näitä rukouksia sopi verrata kolmen miehen kiitosvirteen tulisessa
pätsissä, ja niinpä rupesi hänkin laulamaan. Mutta itse piru se varmaan
hänen lauluansa johti, sillä se muuttui yhä vaan tuoksi lauluksi:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen --".
Ja hänen rukouksensa sekä laulunsa tuntui hänestä Jumalan sanan
pilkkaamiselta, sillä tämmöistä laulua eivät Sadrach, Mesach ja
Abednego suinkaan laulaneet, istuessaan Nebukadnetsarin hehkuvassa
uunissa.
Koska ei rukoileminen kuitenkaan pormestarilta onnistunut, rupesi hän
luukun ra'osta katselemaan tupaan, jonka avonaisen oven kautta saattoi
nähdä ulos asti. Mutta siellä hänen silmäinsä edessä olivat juuri
palaneen pajan rauniot, ja silloin suntion kevytmielinen laulu ja hänen
tyttärensä uhkaava lauselma saattoivat hänen mielensä taas hourauksiin.
Epätoivossaan päätti hän alottaa puhetta vartijansa, raastuvan
palvelijan kanssa, joka, nojautuen tuvan seinää vasten, seisoi
liikkumatonna, ikäänkuin nukkuisi hän. Pormestari lausui hänelle
ystävällisiä sanoja ja koetti oikein mielevästi puhella uunistansa.
Mutta toinen ei vastannut sanaakaan. Pormestari korotti äänensä yhä
kovemmaksi, huusi häntä nimeltään -- mutta turhaan, ei vastausta.
Silloin hyppäsi hän viimein vihan vimmassa ulos uunista. Mitähän,
ajatteli hän -- ja tämä ajatus häntä kauhistutti -- mitähän, jos piru
hyväksi aluksi olisi ensin vääntänyt niskat nurin hänen toveriltaan?
Vaan kun pormestari tarttui vartijansa viittaan, herättääkseen häntä,
jäi se hänen käteensä ja tanko, jonka ympärille se oli ripustettu,
kaatui maahan ja hattu tangon päästä vierähti lattialle. Peitsi se
yksin pysyi pystyssä. Sen oli palvelija iskenyt kiinni lattiaan,
jättäen niin tämän sekä hattunsa ja viittansa tänne vartioitsemaan
tuota kamalata miestä. Itse hän sillä välin kauniisti hiipi kotiinsa ja
kävi levolle lämpimään vuoteesensa.
Pormestari kömpi kokonaan masentuneena takasin uuniinsa ja lukitsi oven
niin tiviisti, että oli vähällä tukehtua eikä enää ollenkaan
kurkistanut ulos raosta. Raastuvan palvelija oli ainoa, jolle
pormestari aina oli osoittanut suosiota; pormestaria oli tuon
kerjäläisen kiittäminen nykyisestä hyvästä toimeentulostaan. Ja tämä
ainoakin oli pelkurina hiipinyt pakoon niin kohta kuin hänen
suojelijansa pyysi häneltä ensimmäistä pientä uhrausta, ja jättänyt
hänelle linnunpelotuksen, auttavaisen ystävän sijaan! Silloin näki
pormestari ensi kertaa oman sydämmensä kovuuden ikäänkuin peilistä.
Hänen jääkylmä itsekkäisyytensä -- sehän se oli ollut alkujuurena hänen
pahempiin synteihinsä. Hän oli vähällä itkeä, ajatellessaan, että niin
halpa olento kuin raastuvan palvelija hylkäsi hänen ystävyytensä, ja
hänestä oli kuin seisoisi hän nyt jo sen Oikeuden edessä, jota
rutto-mies oli hänelle ennustanut. Nyt hän vasta huomasi, miltä hänen
vaimostaan mahtoi tuntua, kun hän oli jättänyt hänet tuskaan ja hätään.
-- "Mutta pitääkös minun sitten", niin ajatteli hän sitten taas,
"oikeen hengelläni maksaa tämä? Onhan mailmassa paljon suurempiakin
hunsvotteja, joita ei ollenkaan rutolla uhata ja jotka elävät vanhoiksi
kuin Methusalem! Onko Jumalankin oikeus samallainen kuin ihmisten, joka
pienet varkaat kostaa ja suuret kunniaan nostaa? Ei, vielä on toki
kaukana minun vuoroni kärsiä syntieni tähden! Juuri sentähden, että
Jumala on vanhurskas, ei Hän nyt vielä saata vaatia minua tuomiolle".
Näin vetosi tuo katala mies Jumalan vanhurskauteen, juuri Jumalan
vanhurskautta karttaakseen, ja näissä lohduttavissa ajatuksissa, ettei
hän muka vielä ollut pahimmista pahin, vaipui tämä melkeen
hermottomaksi uupunut mies syvään uneen.
Aurinko oli jo korkealla, kun raastuvan palvelija hengästyneenä juoksi
leivintupaan, tempasi uuninluukun auki ja kerta toisensa perään huusi:
"Herra pormestari! Herrat kaupungista ovat tulleet, kerran taas
pitämään tutkinto-oikeutta Löhnberg'issä. Puolen tunnin kuluttua tulee
teidän saapua raatihuoneesen ja joutuisaan kutsua kaupunkilaisetkin
tutkinto-oikeuteen".
Pormestari, joka juuri oli uneksinut viimeisestä tuomiosta, heräsi
kuin uuteen elämään, kuultuansa, että puhe olikin vaan pelkästä
tutkinto-oikeudesta. Jos uskoton palvelija olisi tuonut hänelle muita
sanomia, niin olisi hän vääntänyt häneltä niskat nurin, nyt sitä
vastoin oli pormestari vähällä karata hänen kaulaansa. Yö oli kulunut,
ja hän oli terve; ruttomiehen ennustus oli käynyt toteen: hän oli
vaadittu oikeuteen. Hän nauroi itseänsä, vaikka hän, muinoin niin
väkevä mies, tuskin jaksoi ryömiä uunista ulos. Tänäänhän oli pyhän
Perttulin päivä, jolloin oli tapana pitää Löhnberg'issä tutkintoa.
Moiseen tietoon ei profetan lahjoja tarvinnut. Mutta tämä tapa oli
näinä viimeisinä sota- ja rutto-vuosina jäänyt unohduksiin, ja
pormestari oli kaikista vähimmin tullut ajatelleeksi Perttulin päivää?
Semmoista Oikeutta hän ei pelännyt, jossa maalliset tuomarit
tuomitsivat; tuomareista, arveli hän, ei ole yksikään parempi
minua, eikä korppi korpilta silmää puhkaise. Siksi iloitsi hän
tutkinto-päivästä, kuin olisi se ukkosensyötti, joka johtaa pois
taivaallisen oikeuden ukkos-iskut.
Tutkinto-oikeuden jäsenet, virkamiehet, pormestarit, kylänvanhimmat
ja valamiehet olivat jo istumassa raatihuoneen salissa, kun
Löhnberg'in pormestari astui sisään riutunein kasvoin ja vaatteet
epäjärjestyksessä, täyttäen koko tuvan vasta paistetun leivän hajulla.
Ne vähälukuiset kaupunkilaiset, jotka olivat säilyneet viimeisten
vuosien hädältä ja kurjuudelta, saivat hyvin sijaa tässä pienessä
huoneessa. Tutkinto-oikeuden asiana oli kaupunkilaisten läsnäollessa
tutkia paikkakunnan poliisivirastojen toimia ja tehdä semmoisia
tarkastusmatkoja sekä säännöllisesti, määrättynä aikana, että myös
äkkiarvaamattakin. Sen tuomittavina olivat sellaiset rikokset, joihin
pormestarin tuomiovalta ei ulottunut. Ruton aikana oli tutkimukset
ja tuomiot jätetty Herran huostaan, ja senpä vuoksi piti kansa
tutkinto-oikeuden jälleen kokoumista kulkutaudin lakkaamisen merkkinä.
Pormestari, vaikka näyttikin kurjalta, seisoi kumminkin lujana
sijallansa ja näytti arvokkaalta, kuten konsanaankin.
Valantehnyt kirjuri luki kuuluviin kuusitoista tutkintopykälää, joissa
tiedusteltiin, oliko kaupunkilaisten joukossa ketään joka oli
varastanut, pettänyt tahi Jumalan sanaa pilkannut ja ylipäänsä mitä
poliisijärjestykseen kuului. Kuhunkin pykälään täytyi pormestarin
vastata, ja kirjuri pani vastaukset pöytäkirjaan.
Kirjuri oli jo lukenut viimeisen, kuudennentoista pykälän, joka
sisälsi Löhnbergiläisten mielestä sangen viattoman kysymyksen, oliko
muka täällä joku levittänyt kielletyitä, kunniata loukkaavia kirjoja.
Kaupunkilaiset alkoivat jo lähteä pois, kuuntelematta tuota
tutkinto-pykäläin loppuliritystä, jota olivat jo ennestään tottuneet
pitämään turhanpäiväisenä koristuksena, kun tuomari vaati hiljaisuutta
ja käski kirjurin lukea loppulauseenkin harvaan ja selvästi.
Pykälä kuului: "Mutta jos nyt niin tapahtunut on, että pormestari tai
kylänvanhimmat syypääksi johonkuhun puolueellisuuteen nähdyt ovat tahi
tieten taiten vääryydellä loukanneet jonkun oikeutta ja kunniata, niin
tahdomme me totisella ankaruudella asian huomioon ottaa ja syyllisen
tilille vetää".
Kirjurin luettua nämät sanat, raivasi oikeudenpalvelija tietä
kokoontuneen väkijoukon läpi ja toi sisään Konrad-sepän sekä suntion
tyttärineen.
Vanha Paavo astui tuomaripöydän eteen ja puhui:
-- "Teidän luvallanne! Minä syytän pormestariamme siitä, että hän on
täydellä tiedolla väärin tuominnut minun lapseni ja loukannut hänen
kunniatansa".
Pormestari hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:
-- "Älkää päästäkö tuota ihmistä valittamaan! Hän on kirottu noita ja
loitsija, omiansa roviolla poltettavaksi!"
Mutta rohkeasti astui suntio vimmastuneen pormestarin luokse ja vastasi
tyyneesti:
-- "Herra pormestari, yhden lauseen vaan sanon teille; lauseen, jota
eivät loitsijat juuri käytä: 'Herra Jumala ei puhu, hän tuomitsee!'"
Silloin raukeni kerrassaan pormestarin mielenlujuus, ja hänen kiusatun
sielunsa salaisuus tuli selvästi ilmi.
-- "Viekää pois näkyvästäni nuo kolme ihmistä!" huusi hän vavisten ja
hehkuen kuin kuumeesta. "Neljätoista päivää jo ovat nuo naamat minua
vainonneet ja lisäksi vielä, neljäs kalpea kuolonkuva, ja mihin vaan
käännynkään, -- aina on vanha Paavo-noita kirottua lausettansa mun
korvaani huutamassa!"
Valamiehet katsahtivat hämmästyneinä, äänettöminä toisiinsa. Mutta kun
pormestari, vihasta kuohuen, yhä huusi ja pauhasi suntiolle, niin antoi
tuomari viedä hänet sivuhuoneesen siksi kuin hän rauhoittuisi.
Sitten käski tuomari suntion, totuudessa pysyen, kuin olisi hän tehnyt
valan, kertomaan, mitä hän asiassa tiesi. Paavo kertoi suorin sanoin,
miten pormestari häpeällisesti oli hyljännyt sairaan rouvansa, miten
Kersti vapaasta velvollisuuden tunnosta oli ottanut hyljätyn tädin
hoitoonsa ja siitä syystä taivuttanut Konrad'ia sytyttämään ahjonsa
ennen määrättyä aikaa.
Vielä kertoi hän totuuden noitten hopeisten rannerenkaitten suhteen,
puhui pormestarin epäsiveellisistä aikeista, hänen kostonhimostaan ja
selitti asian niin liikuttavalla vilpittömyydellä, että muittenkin,
eikä ainoastaan tutkinto-oikeuden valamiesten, olisi pitänyt tulla
asiasta vakuutetuiksi.
Mutta sitten kääntyi hän talonpoikain puoleen. Korotetulla äänellä
ilmoitti hän vielä tahtovansa heille kertoa aivan eriskummallisen
uutisen. Hänen itsensä ei koskaan olisi onnistunut paljastaa
pormestarin vehkeitä; voimakkaampi mies oli häntä auttanut, nimittäin
tuo mies, jota he ruttomieheksi nimittävät. Hän oli ollut suntion ja
Kerstin paras todistaja. Hän se oli Dillenburg'iin tietoja toimittanut
Löhnberg'in pormestarin vehkeistä. Ruttomiehen korkeitten suosijain
ja ystävien toimesta oli tutkinto-oikeus taaskin kerran tullut
Löhnberg'iin. Ei kukaan tässä tuvassa, ei edes virkamiehetkään tiedä
tarkoin, kuka tämä ruttomies oikeastaan on; mutta hän yksin sen tietää,
vaikka vasta eilispäivästä saakka. Ja sitten korotti vanhus äänensä yhä
mahtavammaksi ja saarnaten lausui:
-- "Paljon sairaita, vangittuja, nälkää näkeviä, hyljätyitä makasi
näinä aikoina teitten varsilla. Papit tulivat ja ohitse kulkivat,
Levitat tulivat ja ohitse kulkivat, niinkuin evankeliumissakin. Tämä
mies se yksin vain tuli vierailta mailta meidän tienoillemme, ja kun
hän tämän kurjuuden näki, tuli hänen heitä sääli. Ja hän sitoi haavamme
ja valoi öljyä niihin ja viiniä; hän paranteli sairaita, lohdutteli
kuolevia, hautasi kuolleita. Missä rutto oli, siinä oli hänkin, ja te
nimititte hänet ruttomieheksi. Mutta hänpä ei ole ruttoa tuonut, vaan
on sen masentanut, ja tässä laupeuden työssä on hän pannut henkensäkin
alttiiksi. Ja tämä ainoa, joka on meitä kaikkia saanut häpeemään, ei
ollut pappi eikä Levita, hän oli Samarialainen. Ruttomies oli --
Jesuitta, nimeltänsä Rutgerus Hesselmann. Hän oli kutsuttu Westfalista
kääntämään uskollisia protestantteja, mutta hänpä osasikin valita
paremman toimen täällä. Hän kulki Westerwald'it ja Lahn'in laaksot,
saarnaten parannusta ja apua antaen, ja jos milloin hyljätyn tapasi, ei
hän kysynyt oliko se lutherilainen vai paavilainen. Milloin hän näki
kuolleen tienvieressä makaavan -- oli se lutherilainen tai paavilainen
-- nosti hän hänet aivan yksinään hartioillensa ja valmisti hänelle
leposijan siunattuun maahan. Hänen kaltaistansa Jesuittaa ei enää löydy
maailmassa. Sen sijaan, että olisi kostoa saarnannut, teki hän
rakkauden töitä. Ruttoa, nälkää ja epätoivoa vastaan käytti hän
miekkaansa tehokkaammin kuin mikään muu Jesuitta Lutherusta, Zwingliä
ja Kalvinia vastaan. Palkaksi kaikesta uhraavaisuudestaan sai hän sen,
että itsekin sairastui ruttoon. Eilen kuoli Rennerod'issa ruttoon se
mies, jota te ruttomieheksi kutsutte. Lutherilaisia ja paavilaisia
seisoi hänen kuolinvuoteensa ympärillä ja uskolliset protestantilliset
papit surevat Jesuittaa. Tämmöinen on kertomus laupiaasta
Samarialaisesta, josta evankeliumi kertoo, ja nyt kuten silloinkin
huutaa teille Jesus lopuksi: 'menkäät ja tehkäät te myös niin!'"
Suntion vaiettua oli raastuvassa hiljaista kuin kirkossa. Olipa kuin
rukoelisivat he kaikki kuolleen Jesuitan puolesta.
Viimein käski tuomari tuoda pormestarin jälleen sisään. Sivuhuoneen ovi
avattiin, -- mutta siellä makasi pormestari liikkumattomana lattialla.
Hän oli saanut halvauksen. Ruttoon ei hänen tarvinnut kuolla. Hänen
omat himonsa ja hänen paha omatuntonsa olivat hänet surmanneet, kun hän
-- tuo kovasydämminen mies -- oven takaa kuunteli suntion innokkaita
sanoja laupiaasta Samarialaisesta. Sattumuksesta oli pormestari
kiireessä viety syytettyjen tupaan, ja talonpojat päättivät, että itse
piru se täällä pääpesässään oli vääntänyt niskat nurin pormestarilta.
Tästä hetkestä saakka ei suntio enää ennustellut, mutta Löhnberg'in
viisaana patriarkkana häntä aina pidettiin. Hän sai tästä lähin yhä
suuremmassa määrin kaupunkilaisten kunnioitusta puoleensa ja eli vielä
monta vuotta päälle viidenkahdeksatta. Yksi hänen ennustuksistaan kävi
kuitenkin vielä toteen: tuli, joka poltti Konrad'in pajan, oli
todellakin tehnyt rutosta lopun. Pormestarin rouvan jälkeen ei kukaan
enää Löhnbergissä ruttoon kuollut. Parempia aikoja tuli taaskin, tuli
rauhaa, tuli terveyttä ja menestystä. Jälkeenjääneet oli murheen ja
tuskan tuli puhdistanut; taudin tempaamien kuolema oli ollut
uhri-kuolemaa, josta uusi elämä nousi itämään.
Kaunis oli keväinen päivä, jolloin Konrad ja Kersti alttarin edessä
seisoivat. Silloin pappi, varoittain ja rohkaisten, painoi kaikkein
läsnäolevain mieleen nämä sanat: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee".
Ja muistaen laupeuden töitä, joita seppä ja hänen morsiamensa olivat
tehneet kovimpina hädän aikoina, saarnasi hän, perästäpäin laupiaasta
Samarialaisesta. Siinä ei Rutgerus Hesselmanniakaan unohdettu.
Mutta varsin valtavasti soitti tänä päivänä vanha Paavo rotevalla
kädellään kirkonkelloja, ja niinpä sanotaan, ettei niitten ääni ole
milloinkaan niin kauniina ja täyteläisenä kumahdellut hiljaisessa
Lahnin laaksossa.