Kun Konrad ja Kersti taas laittomalla ajalla, varhain seuraavana aamuna
takoa kalkuttelivat pajassaan, näytti seppä kovin synkältä. Kerstin
salaiset käynnit pormestarin talossa eivät olleet naapureilta jääneet
huomaamatta, ja vanhan riiviön rakkaus kauniisen sukulaiseensa oli
myöskin yleensä tunnettu asia. Ja pahat kielet, joita ei sota eikä
rutto tapa, olivat jo kärpäsistä härkäsiä tehneet.
Seppä jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta hän yhä
kiivaammin lyödä paukautti vasarallaan.
-- "Tiedäs, Kersti, panettelija-paholainen voi syytöskirjoja ja
kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon säteesen, kuten pyhä
Goar lakkinsa. -- Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin
laittamille jäljille pysähtyy. Maine, oikeus ja silmä eivät leikkiä
siedä; varsinkaan naisten maine, sillä helppo on viulua murskaksi
musertaa tammen runkoa vastaan. Kaikki tiet eivät ole kirkkoteitä.
Usein luulee menevänsä kirkkoon, vaan huomaakin lopulta tulleensa
kapakan ovelle. Ja siksi sanon sinulle, Kerstiseni, että tahdon
kaikessa muussa olla sulle mieliksi, vaan olkoon tämä viimeinen kerta,
jolloin ennen aamukellon soitua alamme takomisen".
Tyttö kuunteli tyynenä sepän nuhteita ja vastasi sitten:
-- "Niin, Konrad, ei meidän enää tarvitsekaan alkaa työtä näin varhain.
Täti on kuollut, eikä minun siis enää huoli illoin mennä pormestarin
talolle".
Seppä jäi kotvaseksi aikaa miettimään, eikä heti kohta voinut huomata,
mitä yhteyttä tämän puolustuksen ja hänen moitteensa välillä oli.
Vihdoin kysyi hän häpeissään ja samalla pelästyneenä:
-- "Sinäkö siis hoidit pormestarin rouvaa, kun hänen miehensä oli hänet
hyljännyt?"
-- "No eihän tuo niin pahaa liene ollut, että siitä noin tarvitsee
säikähtyä, jos teinkin, mitä Jumalan sana käskee".
Konrad katseli hetken aikaa äänetönnä tyttöä, sitten suuteli hän
morsiotaan ja sanoi:
-- "Oikeassa olet, tyttöseni! Sinä herttainen tyttöni! Vaan kuitenkin
on tämä meille kalliiksi tuleva. Pormestari on nyt verivihollisemme.
Lurjus, näet, sietää kaikkea muuta, vaan ei sitä, että joku toinen
uskaltaa olla häntä parempi".
-- "Onhan Jumala taivaassa!" huusi Kersti innostuneena. Reippaasti
kohotti hän raskaan vasaransa ja alkoi jälleen iloisesti työtään. Pian
laski hän sen kuitenkin taas alas, vaipui syviin ajatuksiin ja
kuiskasi: "Vaan minä unohdinkin, ettei Herra Jumala olekaan Löhnberg'in
pormestari".
-- "Raati-herrat, jotka eivät suotta vallan valtikkata kanna, ovat
käyneet kovin ankariksi ja arkamaisiksi varhaisen tulen suhteen,
varsinkin sittenkuin Driedorf'in kylä paloi", puheli Konrad. "Tuli
varhaisena aamuhetkenä leimahti ja liekahti ja salaman nopeudella lensi
pitkin olkikattoja, niin että ihmiset töin tuskin pelastuivat aukkojen
kautta, joita heidän täytyi tehdä muuriin, koska tuli jo oli tukkinut
molemmat portit ennenkuin sitä kukaan aavistikaan".
Kersti katseli haaveksien hiilten hehkunaa ja tuota kuumaa elämää, joka
loistaen ja säihkyen itseään kulutti. Hänen kasvoillensa heiastuva
punainen hohde näkyi niitä synkistyttävän.
-- "Katso, katso tyttö!" huusi äkkiä seppä. "Savuahan tuolta orsista
tupruaa! Mistä tulee tämä paksu savu ja tuli? Ahjosta se ei ole
tullut".
Kersti ensi säikäyksessä kiljahti kovasti -- pääsihän tyttö parassa
hetkiseksi naisluonne vallalle -- vaan heti rohkaisi hän jälleen
mielensä.
-- "Hiljaa, Konrad! Annas tänne vesisanko! Meidän täytyy tukahuttaa se,
ja pianhan se onkin sammutettu. Kunhan ei vaan mitään melua nousisi!"
Vaan myöhäistä jo oli sammutus. Astuttuaan pajan ovelle näki Konrad
koko katon-harjan olevan ilmi tulessa.
-- "Nyt ei ole asiat oikein!" huusi hän epätoivossa. "Kattoa ei ole
ainakaan meidän hiilet voineet sytyttää!"
Kylän asukkaat, jotka kiireisenä suviaikana jo varhain alkoivat
ulkotöitään, olivat jo huomanneet tulen. Sieltä täältä tulla lynkytti
yksi ja toinen pajalle, laski kätensä selän taakse ja katseli niin
valkeata. Tulipalot olivat siihen aikaan niin tavalliset kuin
jokapäiväinen leipä, eikä kukaan paitsi omistaja välittäneet yksinäisen
asunnon palamisesta. Ei ollut vettäkään lähellä pajaa. Alempana, vähän
matkan päässä lähellä leivintupaa, oli tosin iso lätäkkö, vaan senkin
oli pouta puoleksi kuivannut. Läheisellä vipukaivolla taas ei ollut
kuin yksi sanko. Konrad katseli kuni horroksissa tätä näkyä. Hän toipui
vasta silloin kun näki pormestarin arvokkaana ratsastavan paikalle,
nahkavyössä raskas miekka riippumassa virka-arvonsa merkiksi. Ja hänen
takanaan läähättivät raastuvan palvelijat ja yövartijat, neljä,
vanhoilla peitsillä ja pertuskoilla varustettua, miestä.
Pormestari ratsasti aivan lähelle Konrad'ia ja kiljasi äreästi ja
ankarasti:
-- "Sinä olet sytyttänyt ahjosi ennen aamukellon soitua, siksi määrään
sinut tyrmään. Tulta et ole koettanut sammuttaa etkä myöskään apua
huutanut, ja siitä tulee sinun vetää viisi guldenia sakkoa".
Sitten kääntyi hän joutilaana töllistelevään kansaan ja ajoi miekan
lappeella heidät yhteen joukkoon, jonka jälkeen vartijat peitsineen
saivat heiltä pian kädet ulos housuintaskuista ja pakottivat heidät
ryhtymään tulen sammuttamiseen. Kaksi väkevätä miestä nousi tikapuille
ja vetivät keksillä alas palavia katto-hirsiä. Miehet ja vaimot
muodostivat kohta kaksi riviä vipukaivolle, kaksi leivintuvan lammelle.
Toinen rivi aina kuljetti täydet sangot kaivolta pajaan, toinen taas
tyhjät pajasta takaisin kaivolle, uudestaan täytettäviksi.
Peitsimiehet sillä välin vangitsivat seppää, juuri kuin liekki
kirkkaimpana leimusi hänen pajastaan ja kattohirret ryskyen alkoivat
pudota maahan.
Silloin tunkeutui eräs mies joukosta esiin ja huusi:
-- "Ettekö toki huomaa, että tuli on saartanut pajaan naisen?"
-- "Lapseni, lapseni!" huusi vanha suntio samassa ja riensi palavaa
pajaa kohti, vaan jo ovella kohtasi häntä semmoinen ankara tuli ja
tukehduttava savu, että hän puolipyörtyneenä hoiperteli taaksepäin ja
vaipui maahan.
Kaikki seisoivat kuin kauhistuksesta kivettyneinä, peloittava
äänettömyys ja hiljaisuus vallitsi äsken niin vilkkaasti
toimiskelevassa joukossa. Muutama silmänräpäys vielä, niin nuo hehkuvat
muurit ja hirret syöksyvät alas ja nuori elämä haudataan, kuin jäykän
väärä-uskolaisen tai vanhan noidan ruumis, savuavaan tuhkaläjään. Ei
kenkään uskaltanut enää jäsentäkään liikuttaa, vaan hengitystään
pidättäen seisoivat he kaikki kamalassa odotuksessa.
Silloin astui yht'äkkiä mies palavasta pajasta, -- kukaan ei ollut
huomannut hänen sinne menneen, ja moni väitti kiven kovaan, että liekki
hänen edeltään väistyi molemmille puolille kuin portin puoliskot.
Käsivarsillaan kantoi hän suntion tytärtä. Ja kaikuvaksi riemuhuudoksi
muuttui ympärillä olijain tuskallinen odotus.
Mutta kun vieras oli laskenut tainnuksissa olevan tytön hänen isänsä
jalkain juureen, ja talonpojat ehtineet katsahtaa pelastajan kasvoihin,
kääntyivät he kaikki pelolla poispäin.
-- "Tuo on rutto-mies!" kuiskasivat he, ja itse pormestarikin käänsi
äkkiä hevosensa, välttääkseen kuolettavaa näköä.
Hymyillen astui kalpea vieras tuon kahden puolin poistuvan kansajoukon
läpi. Kukaan ei hänelle kiitollisuuden sanaa lausunut.
Kun suntio ja hänen tyttärensä jälleen tulivat tuntoihinsa, oli
pelastaja jo kadonnut.
-- "Itse rutto-mies", huusi kansa Paavolle, "on pelastanut sinun
tyttäresi tulesta!"
Suntio laski miettiväisenä silmänräpäykseksi kätensä otsalleen; silloin
tuntui kuin olisivat hänen sielunsa silmät äkkiä kirkastuneet.
-- "Hän ei ole rutto-mies. Hän on Jumalan mies, eikä kuitenkaan ole
sitä. Hän on -- -- -- -- Näinhän selvästi ettei savu häntä
vahingoittanut, vaikka se heitti minut maahan. Näinhän miten hän
käsivarsillaan kantoi tyttäreni tulesta! Langetkaa polvillenne ja
rukoilkaat, te pakanat! Rutto on loppunut, sillä tuli on sen
kuluttanut, ja tuo mies, joka levittelee sielun ruttoa, vaan ei
ruumiin, on muuttunut Herran lähettilääksi. Oi lapseni, kyllä on isäsi
vanha ja heikko, kun täytyi sallia tuon miehen pelastaa sinut! Kun me
vuonna 32 viskuukoneella olimme sytyttäneet Braunfels'in linnan ja
tulipalon riehuessa ryntäsimme sitä vastaan, ponnistelin minä kolmen
kelpo miehen kanssa kaksi tuntia keskellä paksuinta savua, kunnes
vihdoinkin saatiin linna rähjä kukistetuksi. Ja nyt liekki vaan kerran
lieskautti kasvoilleni, niin jo kaaduin. Vaan miksi ette ole
pidättäneet tuota vierasta, jotta olisin ehtinyt häntä kiittää? Vaikka
parastahan oli, että annoitte hänen mennä. Minä kyllä tiedän, missä
hänet jälleen kohtaan. Siellä, missä sairas hoidotta nääntyy, missä
kuollut on hautaamatta, missä ahdistettu sielu apua huutaa, missä rutto
uhkaa ja te kaikki muut pelosta pakenette, siellä olen tuon miehen
löytävä, jonka te rutto-mieheksi nimitätte. Onpa kuin lähestyisi jo
Herran tuomiopäivä! Rutto-mies harjoittelee laupeuden töitä, sillä
aikaa kuin puhtaan sanan saarnaajat jättävät seurakuntansa ja esivallan
miehet eivät muusta huoli kuin miten he kukin säilyttäisivät maallisen
mammonansa. Talonpoika parka turhaan rukoilee Jumalaa, eikä kaikki
hänen tuskansa mitään auta. Rääkätköön ja rasittakoon hän itseänsä
kuinka paljon tahansa, ei siitä kumminkaan ole enempää hyötyä kuin jos
pukkia lypsäisi, tahi aasilta villoja leikkais, tahi hevoselle
heittäisi luita järsittäväksi, että se lihoisi, tahi sialle opettaisi
kanteleen soittoa. Rutto-miehen luokse minä lähden, hän se on kuitenkin
oikea mies -- ei ole hänellä verta poskissa, vaan eipä ole pelkoakaan
jäsenissä, ja vaikka se olisi syntiäkin, niin huudan kuitenkin
korkealla äänellä: Jumala siunatkoon häntä!"