Noin puolenpäivän tienoissa läksi Kersti pajasta. Vilkaisten väliin
salaa taakseen, seuraisiko muka Konrad häntä, hiiviskeli hän sitten
varovasti kiertoteitä myöten puutarhaan, joka oli pormestarin asunnon
tuolla puolen. Tämä oli, nykyisenä onnettomuuden aikana, jäänyt
kokonaan autioksi, kukkas-sarat olivat nokkosten, koisoin ja
juolavehnäin vallassa, hedelmäpuita verhosi home ja sammal. Lähellä
puutarhan visusti lukittua porttia oli aita eräästä kohdin hajonnut, ja
tästä oli Kerstin helppo päästä sisään. Julkisesti kadun puolelta ei
hän olisikaan uskaltanut mennä pormestarin taloon, eikä hänellä
pormestarin taloon asiata ollutkaan, hänen latoonsa hän ainoastaan
pyrki.
Tämäkään ei juuri näyttänyt semmoiselta kuin olisi hyvää vuodentuloa
niihin toivottu. Koko rakennus oli rappeutunut, siivoton, autio ja
tyhjä. Pimeimmässä sopessa vaan oli vielä pari olkilyhdettä ja niiden
päällä muutamia vanhoja repaleisia makuu-vaatteita. Kersti hiipi hiljaa
sinne. Vanha sairas vaimo makasi tuolla huonolla olkivuoteella.
-- "Miten jaksatte, täti kuita?" -- puheli tyttönen lempeästi ja
sydämmellisesti.
Riutunut olento kohottihe vuoteellaan ja vastasi heikolla äänellä:
"Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut huostaansa!"
Tämä oli pormestarin rouva. Kun rutto alkoi punata hänen poskiansa,
kannatutti mies vaimonsa talosta latoon. Sillä vaikka hän kyllä, kuten
pormestarille sopii, oli hyvinkin rohkea olevinansa, pelkäsi hän
kuitenkin suuresti tarttumista ja osasi yhtä taitavasti väistyä syrjään
ruttosairaitten tieltä kuin vieraitten sotajoukkojenkin. Ja kun hänen
mielestään ei ollutkaan yhtään epämukavata, jos hänen rouvansa, jolta
hänen viimeisaikoina oli täytynyt kuulla monta siveyden saarnaa,
joutuisikin tavallista kauemmaksi talosta, niin nytpä hän aikoikin
vasta oikeen vapaasti ja iloisesti elellä. Sen vuoksi pysyttelihe hän
niin kaukana kuin mahdollista ladosta, alkoi välttää koko taloakin ja
lähetti vaan kerran päivässä raastuvan palvelijan katsomaan ladon
seinässä olevasta aukosta, vieläkö sairas liikkui. Samalla oli hänen
myös määrä pistää humalatangon päässä sairaalle ruukullinen lientä.
Ellei Kersti olisi ruvennut huolta pitämään hyljätystä tädistänsä,
olisi vanha rouva jo aikoja kurjuuteensa nääntynyt, niinkuin moni
muukin. Raastuvan palvelijakin nimittäin tuli vaan ladon läheisyyteen,
uskaltamatta milloinkaan seinä-aukosta katsoa sisään, saatikka sitten
sairaalle toimittaa liemiruukkua. Liemen söi hän itse salaa
puutarhassa. Konradille ei Kersti milloinkaan ilmoittanut käyttävänsä
kaiket iltapuolet sairashoitoon, ei ainoastaan pormestarin ladossa vaan
muuallakin. Hän pelkäsi nimittäin sepän rupeavan häntä kammoamaan ruton
tuojaksi, jos kuulisi, miten tämä joka päivä kuni laupeudensisar
toimiskelee rutto- tautisten luona. Sitä paitsi olisi hänet, jos tämä
hänen salainen armeliaisuutensa olisi tietyksi tullut, varmaankin
väkivaltaisesti erotettu sepästä. Sairaitten hoitajat nimittäin
suljettiin kaikesta kanssakäymisestä muitten kanssa, aivan kuin
olisivat itsekin ruttotautisia olleet. Ei heitä sunnuntaisin päästetty
kirkkoonkaan, vaan he saivat seisoa ulkopuolella, tyytyen niihin
harvoihin sanoihin, joita akkunan kautta saarnasta kuulivat.
Kersti toi hyljätylle pormestarin rouvalle vadillisen lientä, mutta
tämä lykkäsi sen luotansa. Hän ei enää tahtonut mitään ruumiillista
ravintoa, hengellistä lohdutusta hän sitä hartaammin halusi. Tähän
hänen pyyntöönsä vastasi Kersti: "pastori on sodan ja ruton tähden
paennut Hesseniin, vaan koska te jo eilen sitä tahdoitte, niin olen
pyytänyt isääni tänne, hän se näinä hädän aikoina pitää
jumalanpalvelusta ja jakelee sakramentteja".
Kerstin isä, Paavo Kreglinger, oli näet seurakunnan suntio ja
kellonsoittaja, vaikka hän sitä paitsi piti myöskin pientä
rihkamakauppaa. Ihmiset kutsuivat häntä yleisesti vaan "profetaksi", ja
hän käyttelikin tätä lisänimeään vähin hyödykseen. Hänellä luultiin
olevan ylenluonnollinen näkövoima salaisten asiain suhteen. Kerran oli
suntio eräälle sotaoikeuden lautamiehelle, joka terveenä ja raittiina
käveli kadulla, yht'äkkiä ikäänkuin haltioissaan huudahtanut: "Tuon
silmissä näen ma kuoleman; huomenna saa puuseppä valmistaa hänelle
kirstun". Talonpojat pudistelivat päätään, eivätkä ottaneet tuota
uskoakseen, ja lautamies, josta hän tämän oli sanonut, nauroi koko
asialle. Mutta huomis-aamuna lautamies kuolikin. Siitä päivästä saakka
uskoivat Löhnberg'iläiset, että asiat, jotka muille ovat syvintä
salaisuutta, Paavolle olivat tietyt ja ilmeiset. Lopuksi luuli hän
itsekin olevansa profeta. Tarkoilla harmailla silmillään huomasi hän
ihmisten syvimmätkin salaisuudet ja virkkoi monta muistettavaa
lauselmaa. Kellonsoittajana oli hänelle joka hetki avoinna kirkontorni,
ja sieltä hän, kuni muutkin astrologit tähtitornistaan, tutkisteli
tähtien juoksusta ihmisten kohtaloita. Sinne kuljetteli hän
kaikenlaista vanhaa romua: vanhoja almanakkoja, vaakunakirjoja,
tähtitauluja ja alkemistain kirjoituksia. Ja tällaista rojua käsiinsä
saatuaan saattoi hän päiväkaudet tutkistella niitä, istuen liikkumatta
kolmijalkaisella tuolillaan kuin Pythia kolmihaaralla. Tämän kautta
hänen viisautensa suurissa määrin lisääntyi ja hänen kauppa-asiansa
suuressa määrin huonontui, ja usein soitti hän aamukelloa keskipäivällä
ja iltakelloa sydän-yöllä.
Kerstin ehdottama lohduttaja oli siis tämä profeta.
Pormestarin rouva otti nyt taskustansa kaksi paksua hopeaista
rannerengasta, ojensi ne Kerstille ja sanoi: "Katsos, Kerstiseni!
Morsianna ollessani sain nämät lahjaksi sulholtani, pormestarilta.
Ilolla vastaan-otin ne -- mutta katkerilla kyyneleillä olen niitä
sittemmin kostuttanut, säilyttäessäni niitä kuin pyhää aarretta koko
surullisen avioliittoni ajan. Sinä yksin olet minua lohduttanut tämän
viimeisen hätäni aikana. Ota nämä rannerenkaat muistoksi minulta; vaan
älä käytä niitä joka päivä: ainoastaan pääsiäisenä, helluntaina ja
jouluna. -- Mitä oli elämäni, että mä kuolemata pelkäisin? Kerranhan
kuitenkin täytyy kuolla, ja koska myös keisarin, kuninkaan ja itse
armollisen ruhtinaammekin pitää se taival astuman, niin mitäpäs
meikäläinen siitä valittaakaan! -- Miestäni minun vaan käy sääli,
vaikka kohta hän on mua pahoin kohdellut. Niin, minä surkuttelen häntä
suuresti. Kuka nyt hänen vaatteistansa huolen pitää, kuka hänelle hänen
mielensä mukaista kaurapuuroa keittää?!"
Kersti otti itkusilmin rannerenkaat ja kääri ne esiliinaansa. Sitten
sanoi rouva taas: "Mustaksi lyö silmissäni! Kersti, älä käytä usein
rannerenkaitani, ainoastaan suurina juhlina -- ettes tule ylpeäksi.
Eikä niitä myöskään tarvitse liian usein kirkastaa; hopeata se vaan
kuluttaa".
Hetkisen kuluttua huusi hän jälleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi
otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun kätesi ovat niin jääkylmät!"
Kersti seisoi hyvän matkan päässä vuoteesta. Hän ajatteli itsekseen:
"Kuolema kai se tädin jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen
pääpuoleen, kuin olisi hän siellä luullut ilmeisesti näkevänsä
kuoleman, tuon kamalan viikatemiehen. Rauha kasvoillaan laski vaimo
parka päänsä tyynylle ja erotessaan täältä huokasi hän: "Ihmiset ovat
minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut luokseen!"
Kersti katseli äänetönnä, kädet ristissä, ruumista ja aikoi juuri
lähteä pois, kun hänen isänsä, suntio, astui latoon.
Hän katseli pimeään nurkkaan.
-- "Kuollut!" virkkoi hän, ja Kersti toisti "kuollut!"
Mutta silloin valtasi tytön yht'äkkiä kuoleman kammo. Kauhistuneena
katseli hän tuonne olkikimppujen ja vanhojen vaaterepaleitten keskelle
vaipunutta ruumista, ja rutonpelko, jota hän ei tähän asti ollut
tuntenut, tuli hänen päällensä. Hän tahtoi paeta.
Mutta isä tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Jää tänne, Kersti!
Kammottaako sinuakin? Mitä sinä pelkäät? Kuule minua: taivas ei salli
sinun eikä minun kuolla tähän ruttoon. Mikä ennustettu on, se
tapahtuu!"
Ja tämän lausui suntio todellakin mahtavasti kuin profeta, niin että
Kerstin silmissä isän pieni vartalo näytti puolta isommalta ja
arvokkaammalta kuin äsken. Työn ja köyhyyden sekä aikaisempain
sotaretkien moninaisissa vaivoissa rypistyneet kasvot loistivat
hengellisestä innostuksesta kuin nuorukaisen, ja hänen profetalliset
sanansa poistivatkin kohta pelon tytön sydämmestä.
Vaan tuskin oli Paavo lausunut ennustuksensa, niin kuului
hänen takanansa ääni puhuvan: "Älä tee syntiä! Harjoittele
ennustaja-ilveilyäsi ravintoloissa, vaan älä kuolleitten kammioissa!"
Paavo katsahti suuttuneena puhujaan hänen takanansa, vaan säpsähti,
nähdessään tuiki tuntemattoman miehen. Vieraalla oli yllään tavallinen
talonpojan puku, mutta hänen kasvonsa olivat liian hienot, liian
kalpeat, liian ylhäiset sopiakseen yhteen tuon karhean hursti-mekon
kanssa. Suntio toipui pian taas hämmästyksestään. Harmailla terävillä
silmillään tarkasti hän kauan aikaa tuntematonta ja lausui sitten
täydellisellä profetan arvokkaisuudella: "Päättäkää itse, olenko
profeta vaiko en. Ensikerran kohtaan Teidät nyt tässä ja kuitenkin näen
silmistänne, että olette katolilainen munkki. Pois täältä!
Weilburg'issa on ruotsalainen kornetti, jonka hirttäjällä on nuora
keisarillisten vakoojien varalta!"
-- "Paavo!" vastasi vieras tyynesti, eikä ainoakaan piirre muuttunut
hänen kasvoissaan. "Sinua nimitetään profetaksi, ja katsos minäkin olen
vaan profeta enkä mikään vakooja. Vaan minä en ole senkaltainen profeta
kuin sinä. Jumalan nimessä ennustan minä vaan kuolemata syntisille,
elämätä niille, jotka parannusta tekevät, ja kirkon siunausta kaikille
uskovaisille!"
-- "Paavillisen kirkon, eikö niin?" huudahti suntio.
-- "Paavilla on taivaan valtakunnan avaimet".
-- "Niin, sen valtakunnan, jonka akkunoista helvetin tuli lieskottaa!"
lisäsi suntio, vastaten näin Lutheruksen sanoilla tähän katolilaisten
tavalliseen tunnussanaan. Olihan Paavo kellonsoittaja ja suntio, siis
puolipappi, ja oli lukenut sekä polemikaa ja apologetikaa.
Vaan olipa vieraassakin kyllä oppineen miehen vastustajaksi.
-- "Hän, joka nuo sanat keksi, oli eläissään itse juuri oikea helvetin
ylimmäinen portinvartija, vaan nyt ei hän enää sitä virkaa toimita,
sillä nyt istuu hän keskellä helvettiä pää- paholaisten piirissä!"
Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneenä, oli juuri vielä korkeammalle
leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi isänsä korvaan:
"Pois täältä isä! Tuo on rutto-mies!"
Kansassa kulki nimittäin se luulo, että rutolla oli oma lähettiläänsä,
kalpea, salainen mies, jonka se lähetti kulkemaan läpi maan. Minne
ikänä tämä ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli
tätä kalpeata miestä, hän imi katseellaan myrkyn vereensä.
Mutta suntio oli vanha sotamies, hän pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan
tytölle:
-- "Käänny sinä poispäin. Minä tahdon itse tutkia, onko hän ruttomies
vai ei".
Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle:
-- "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teidän täytyy
kaikissa tapauksissa tehdä mulle palvelus. Ravintolassa yhdytään maljaa
juomaan, kalman kammioissa yhdytään rukoukseen. Luenpa virren, jota
meillä täällä on tapana lukea kuolinvuoteitten ääressä; rukoilkaa tekin
minun mukanani".
Sitten aloitti suntio seuraavan salaperäisen luvun, jota niin monen
ihmisiän kuluessa pidettiin varmana suojelijana sekä miekkaa että
ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin vielä turvautui,
kuolinhaava jo rinnassaan. Tätä loihto-lukua kuullessaan, niin arveli
suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos hän rutto-mies
lienee..
Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristissä käsin luki vanhus
juhlallisesti:
Vaeltaissamm' päällä maan,
Kuolo ain' uhkaileepi.
Mistä apu saatetaan,
Mist' armo aukeneepi?
Sä apu olet Herra!
Me kadumm' syntiämme juur'
Jost' yltyi Jumal' vihas suur!
Oi Pyhä Jumala!
Vanhurskas Jumala!
Pyhä ja armias Vapahtaja iankaikkinen,
Päästä kauhiast' kuolon kidast' meit', o armoinen!
Kyrie eleeson!
Paavo katsahti vieraasen. Hän oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut
sanat. Siis hän ei ollutkaan mikään rutto-mies. Mutta katolilainen hän
ainakin oli, sillä tarkkanäköinen profeta oli kohta ensi silmäyksellä
huomannut helminauhan, jonka vieras, vähän huolimattomasti, oli
kätkenyt nuttunsa alle. Vaan miten tämä katolilainen mies yhtyi
Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sitä ei suntio voinut
käsittää. Vieras näkyi arvanneen Paavon ajatukset, sillä hän sanoi:
-- "Nuo sanat, joita äsken mulle lausuit, olivat epäilemättä
Lutheruksen kirjoittamat, mutta tämä rukous, jonka nyt luit, on paljoa
pyhemmän miehen tekemä, ja teidän väärä profetanne on sen vaan
kääntänyt omalle kielellensä. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita
sanoja, joita abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten,
vapisevin sydämmin sepitti, kun erämaassa Martin'in rotkotiellä kuolema
äkki arvaamatta tuli hänen viereensä".
Suntio katseli suurin silmin vierasta, sillä hän ei oikeen käsittänyt
näitä sanoja. Vieras jatkoi jälleen:
-- "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme myös
yksimieliset uskossa ja hyvissä töissä! Hyvästi kunnes tavataan!"
Hitain askelin poistui tuo salainen mies.
Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. Hänen ylpeytensä oli
masennettu ja kovin loukattu, ja hän alkoi epäillä omaa viisauttansa.
Tunsipa hän vielä jonkinlaisen hämmästyksen ja kammon, muistellessaan
tuota miestä, joka hänet oli kokonaan nöyryttänyt, niinkuin oikea
profeta konsanaankin väärän profetan.
Tytär herätti hänet vihdoinkin näistä ajatuksista. Hän tarttui isänsä
käsivarteen ja veti häntä ovelle päin. Osoittaen kuollutta, kuiskasi
hän kyynelsilmin:
"Vaeltaissamm' päällä maan,
Kuolo ain' uhkaileepi".
Isän ja tyttären sitten astuskellessa autioita katuja myöten kotiinsa,
kohtasi heitä pormestari. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella,
seisautti Kerstin ja tervehti häntä, tekeytyen hyvin tuttavaksi. Tämä
oli vanhastaan hänen tapansa, sillä hän oli jo kauan aikaa pitänyt
hyvää silmää tähän kauniisen lapseen, ja näitten leikillisten, usein
kaksimielisten, tervehdystensä kautta koetti hän, rakastuneen
maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko hän tehdä ankarampaa
ryntäystä. Mutta Kersti oli aina terävällä sukkeluudella heittänyt nämä
tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.
Tänään hän ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa.
Äänetönnä hän vaan katsoa tuijoitti maahan.
Pormestari luuli tämän hyväksi enteeksi ja sanoi:
-- "Silmäsi ovat punaiset, lintuseni! Tästä lähin et enää saa olla
itkussa silmin, vaan iloisena ja tyytyväisenä, koskas olet kylän
kauniin tyttö".
Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa jälleen. Suuttuneena katsahti hän
rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla äänellä huudahti
hän, viitaten tämän talolle päin:
-- "Herra pormestari! Teidän talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala
puhu, Hän tuomitsee!'"
Sillä aikaa kuin pormestari hämmästyneenä ja säikähtyneenä tuijotti
taloansa kohti, ikään kuin olisi tahtonut sen muurien läpi nähdä, mitä
tuolla sisässä oli tapahtunut, kulki Kersti isänsä kanssa nopeasti
pois.
Mennessään lauloi suntio korkealla äänellä säkeen eräästä
kansanlaulusta, joka kaukaa vielä kajahteli pormestarin korvaan:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen.
Mun itkeä pitäis kyllä,
Mut olenkin iloinen".
Juopuneen lailla läksi pormestari samoelemaan pitkin niittyjä, nurmia.
Yhä kauemmaksi riensi hän kuolon käymästä talostaan. Hänestä tuntui
kuin olisi joku paha henki yhä kuiskannut hänen korvaansa nuo
jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. Hän koetteli rukoilla,
mutta hänen huomaamattansa katosivat häneltä jälleen rukouksen sanat ja
amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen -- tuohon
suntion runoon.
-- "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani tämän kirotun laulun,
vaan minä tahdon sen heille maksaa", huusi hän suuttuneena. "Kylläpä
tiedän, miksi tuo tyttö minua pilkkaa! Seppä se hänen mielessään palaa.
Mutta tahdonpa hänelle näyttää, että tuomarin säkki on pohjaton".
Silloin tuli hänelle jälleen tuo kamala, salainen pakko, ja mielipuolen
tavalla täytyi hänen itsekseen hyräillä:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen.
Mun itkeä pitäis kyllä,
Mut olenkin iloinen!"