Nuori Konrad-seppä seisoi alasimensa ääressä. "Joudu, sälli, joudu,
pidä tahtia!" huusi hän nauraen ja heilutti kepeästi ja vapaasti aimo
vasaratansa niin että säkenet sinkoelivat hänen ympärillään, valaisten
hämäräisen pajan.
Sälliltä ei työ niin nopeasti sujunut, sillä hänellä oli yllään liivit
ja hame -- hän oli reipas talonpoikainen tyttö. Mutta eipä hänkään
vasaratansa huonosti käyttänyt. Jäntevyyttä ei puuttunut neidon
ruskeasta käsivarresta, vaikka se myös samalla oli pyöreä ja
hienojuonteinen.
Kun hetkisen olivat reippaasti kalkutelleet, laski seppä vasaransa
alasimelle, nojausi vasemmalla kyynäspäällään sen varteen ja ojensi
oikean käsivartensa tytön puoleen, suuteli häntä ja -- jälleen
jatkettiin innolla työntekoa.
Välistä lauloivat he myöskin, vasarain mukasoitolla, jonkun
kaksi-äänisen laulun; mutta useimmiten keskeyttivät he sen jo
puolivälissä, kosk' eivät tienneet, olisiko hauskempi laulella vaiko
puhella.
-- "Hei Kersti! Me molemmat, sinä ja minä, olemme nykyjään ainoat miehet
näillä seuduin. Ellemme me, huolimatta Ruotsalaisista ja Kroateista,
nälästä ja rutosta, olisi pesää vähin koettaneet koossa pitää, olisi se
jo aikaa sitten kokonaan hajonnut!"
-- "Niin juuri, Konrad. Sinä olet muka pormestari, minä pappi".
Ja pappinapa Kersti todellisesti olikin. Heidän varsinainen pappinsa,
jota sekä ystävät että viholliset useamman kerran olivat ryöstäneet ja
pahoin pidelleet, oli nimittäin sieltä paennut Hessenin maahan.
Pormestari sen sijaan oli, paha kyllä, jäänyt paikoilleen. Näinä
yleisen vallattomuuden aikoina, joita 30-vuotinen sota toi mukanaan,
täyttivät näet virkamiehet taskujaan, kilpaa rasittaen kansaa, milloin
minkin sotapuolueen nimessä, välittivät viis virastaan, ja kukin hankki
itselleen oikeutta oman lakikirjansa mukaan. Mutta Kersti se hoiteli
sairaita, lohdutteli surevia -- hän oli todellakin nykyjään oikea pappi
kylässä. Konrad taasen rohkaisi talonpoikia ja neuvoi heitä viisaisin
toimiin aina kun tuli uusia sotaväen majoituksia, uusia ryöstöjä,
uusia rehuja muona-tilauksia sekä elukoille että upseereille, uusia
rahankiskomisia väliin suurta herraa, väliin suurta lurjusta varten.
Tämmöisissä tilaisuuksissa oli nimittäin pormestarilla tapana karata
kotoaan ja palata vasta, kun myrsky jälleen oli laannut.
-- "Tiedäs, Kersti, kun vasarani reipas pauke korvaani kajahtelee näin:
kilkis kalkis, kilkis kalkis, niin tuntuu minusta usein kuin kuulisin
kavioin kopinan ja kiitäisin ratsuni selässä, tuulen nopeudella pitkin
maita maailmoita, sotamiehenä, Kersti; sillä kaikki tähän aikaan
petetään ja ketetään, sotamies se yksin herrana elää. Jok' ainoasta
sotamiehestä on tullut kuningas, ja siksi he aina kaikki ovat niin
röyhkeitä seppää kohtaan, kun tahtovat hevosiaan kengitetyiksi. Selkään
ei kuitenkaan uskaltanut mua antaa ei Ruotsalainen eikä
Keisarilainenkaan, vaikka jok'ainoa seppä ympäristössä kumminkin kerran
kuukaudessa saa löylyä. Mennään, kultaseni, mekin sotaväkeen, mennään!"
-- "Eihän toki", vastasi Kersti, muuttuen vähän totisemmaksi,
"silloinhan viimeisetkin miehet läksisi kylästä, eikä täällä enää olisi
pormestaria eikä pappia, seurakuntaa edes vähän koossa pitämässä!"
Tämä oli Löhnbergin kylä Lahnjoen varrella Nassau-Katzenellenbogen'in
kreivikunnassa. Ennen sodan syttymistä asui sen muurien suojassa
kuusikymmentä perhettä, -- Löhnbergin kylällä olikin kaupungin oikeudet
-- mutta kuudestakymmenestä tulisijasta savusi nyt ainoastaan kymmenen.
Eräällä kukkulalla, kaupungin muurien edustalla on paja. Tässä kohdin
alkaa vuoristo yhä enemmin supistaa laaksoa. Vastapäätä pajan laskee
metsäinen vuorenrinne melkeen kohtisuoraan alas hiljaiseen,
tummanviheriäiseen, kaislain kaareltamaan lampeen. Oikealla näkyy
kalliolla raunioita linnasta, jonka Yrjö kreivi, Dillenburg'in herra,
vähäistä ennen sotaa oli uudesti rakennuttanut.
Älkää ylenkatsoko tätä seutua, tämän kylän jylhää kauneutta, tätä
köyhää rehellistä kansaa. Astukaa pajan ovelta muutama askele
eteenpäin, niin näette vasemmalla ihanan nurmisen laakson. Sen
pohjoispäässä kasvaa vuorenrinteellä kuuluisat Löhnberg'in
viinirypäleet. Löhnberg'in punainen viini olikin ennen aikaan yhtä
kuuluisaa kuin sen naapurikin ja orpana Runkel'in viini. Kerrotaanpa,
että noin toista sataa vuotta sitten eräs Braunfels'in kreivi kerran
kestitsi Wetzlar'in valtiokammari-oikeuden herroja viinillä, jota hän
itse, eräänä erittäin poutaisena kesänä, oli kasvattanut Löhnberg'issä.
Ja kun hän aterian jälkeen pyysi vieraitansa arvaamaan, mitä viiniä he
olivat juoneet, arvelivat he sen olleen kalliinta burgundia. Aikakirjat
eivät kumminkaan mainitse, kumpiko tämän tuomioon aiheen antoi:
Löhnberg'inkö viinin hyvä maku, vaiko valtiokammari-herrain huono maku.
Vaan jos näissä laaksoissa oli kelpo viiniä, niin olipa niissä kelpo
ihmisiäkin, ja siinäpä tämän jutelman aine.
Oli varhainen suviaamu -- kello lienee ollut noin kolme -- kun nämät
molemmat jo niin uutterasti takoa kalkuttivat pajassansa. Jollei
Kersti, sepän morsian, olisi sulhollensa sitä rakkauden työtä
osoittanut, että rupesi hänelle sälliksi, niin olisi Konradin ahjo
varmaankin jäännyt kylmille; sillä ylt'ympärillä ei löytynyt
ainoatakaan miehistä miestä, joka olisi käsityöhön joutunut.
Sekä sota että sen sukulainen rutto raivosivat maassa. Kokonaiset kylät
kuolivat pois; ahkerimmatkin kädet halvautuivat ja pitivät huolta
ainoastaan tarpeellisimmasta. Epätoivo valloitti nääntyvän kansan, ja
näitten protestanttisten kyläin asukkaat kyselivät toisiltaan, oliko
armollinen Herra Jumala muuttunut katolilaiseksi, koska hän näin
hävitti koko maata. --
Kauhistava harhaluulo, joka kuoletti kaiken inhimillisen
sääliväisyyden, oli levinnyt kansaan. Ruttoon kuollutta luultiin
nimittäin Jumalan käden kautta rangaistuksi syylliseksi, poloiseksi
syntiseksi, jonka ylitse Herra oli miekkansa langettanut, ja
semmoiselle tuskin kunniallista hautaustakaan suotiin. Ruttoon
sairastuneet saivat yksikseen tuskiinsa nääntyä, sillä auttaa semmoista
-- niin arveltiin -- oli yhtä paha kuin päästää varasta hirsipuusta.
Kolme viikkoa sitten oli vielä Konradinkin täytynyt tikapuilla yksin
kantaa kuollutta isäänsä talosta, kosk'eivät seurakuntalaiset hänelle
paaria lainanneet.
Mutta nyt kulki paraillaan seurakunnasta seurakuntaan hengellinen
kiertokirje, jossa Raamatun sanoilla todistettiin, että näinäkin
kamalina kuolon aikoina kunkin tuli iloisesti antautua sen alle, sillä
ne jotka ruttoon kuolevat, uskossa Herraansa, ovat viimeisenä päivänä
Kristuksessa ylösnousevat yhtähyvin kuin muutkin. Siis ei heitä
kuolinhetkelläkään pidä ilman avutta jättää, eikä yöllä kuopata kuin
koiria.
Silloin moni huomasi itsekkäisyytensä, jonka oli taika-uskon verhoon
käärinyt, huomasi sen ja rupesi jälleen noita hyljättyjä sairaita
auttamaan.
Tämmöisinä aikoina lähestyivät ihmiset toisiansa entistä enemmän.
Syntyperän suojelusmuurit raukeevat. Siveellinen vakavuus, joka yleisen
hädän aikana valtaa kaiken kansan, ei kaipaa tavanmukaisuuden rajoja.
Niinpä seppä ja hänen morsiamensakin elelivät puhdasta ja siveellistä
elämää, vaikka olivat yksinäisinä melkeen kuin autiolla saarella.
Heidän toimensa ja työnsä määrääjänä ei nyt ollut ihmispelko, vaan
suurempi Jumalan läsnäolo.
-- "Etkö sinä pelkää enää Konrad?" kysyi Kersti, hymyillen laskien
vasaransa alasimelle.
-- "Jos meitä Herra Jumala täältä tahtoo pois, niin saa Hän meidät
ilman ruttoakin", vastasi Konrad. "Ja niin minä arvelen kuin entinen
yhdeksänkymmenen vanha eukko, tuntiessaan kuolemansa lähestyvän:
'Niinkuin tahdot, kuolo kulta! Sen minä vaan sanon: ei minulla kiirettä
ole'".
-- "Ruttoa en tarkoittanut", huudahti Kersti, "vaan pormestaria.
Olethan, Konrad, ollut liiaksikin hyväntahtoinen, kun minun tähteni
uskalsit ennen aamukellon soittoa sytyttää ahjosi, etkä vaadi minua
ilmoittamaan miks' en saata iltapuolella takoa ja missä minä silloin
oleskelen. Siitä sinun oikean rohkeutesi tunnenkin".
Nytpä seppä vasta oikeen halukkaasti olisikin kysynyt, missä Kersti
illoin käy. Mutta tyttö esti hänet siitä, kuiskaten salaisesti: "Äsken
kujaa myöten tänne pajalle hiipiessäni, kurkisti raastuvan palvelija
akkunastaan ja huusi minulle: Olkaa varoillanne, Kersti! Pormestari
tosin ei vielä ole näkevinäänkään, että te laittomaan aikaan takoa
taputtelette, mutta kun hän vaan kerran ottaa nähdäkseen, niin kyllä te
pian putkaan pääsette!"
Oli nimittäin jo vanhoista ajoista voimassa sääntö semmoinen, ettei
seppä saanut virittää tulta pajaansa ennen aamukellon soimista kello
neljä. Sen kautta nimittäin, että sepät varhain aamulla asukkaitten
nukkuessa takoivat, oli kylissä usein ilmautunut tulipaloja, joita oli
melkein mahdoton estää, kun kaikki asunnot olivat savesta ja oljilla
katetut. Tähän liian varhaiseen työn alkamiseen, jo kello yhdeltä,
olikin oikeastaan syynä vaan se, että niin mestarien kuin sällienkin
teki mieli iltapuolet laiskotella kapakassa.
Vaan mikäpä arvo olikaan nykyaikana tämmöisellä säännöllä, jolloin ei
järjestystä ollut olemassakaan, jolloin omaisuus oli suojatonna,
jolloin kulovalkeat ehtivät kylille saakka, ympäröivät niitä, jopa
monasti polttivat poroksikin!
Konrad vastasikin senvuoksi huolettomasti: "Nykyaikoina, jolloin
kylässä vähintäänkin kerran päivässä palaa ja kuolema joka hetki kulkee
oven ohitse, ei välitetä vanhasta tulisäännöstä enempää kuin
Löhnberg'in pormestaristakaan".