KESKUSEUROOPPA

Toukokuun 16 p:nä.

En olekaan kirjoittanut päiväkirjaani melko pitkään aikaan, koska herra

Eisman on saapunut Pariisiin, ja kun herra Eisman on Pariisissa, emme

me tosiaan tee mitään muuta kuin aina samaa.

Tarkoitan, että menemme ostoksille ja menemme teatteriin ja menemme

Mongmartiin, ja kun tyttö aina käyskentelee herra Eismanin kanssa, niin

ei tositeossa tapahdu yhtään mitään. Enkä minä viitsinyt vaivautua

edes franskan oppimisella, koska minusta aina näyttää siltä, että on

parasta jättää franska niille, jotka eivät kykene mihinkään muuhun

kuin puhumaan franskaa. Ja vihdoin herra Eismanin harrastus kaikkiin

minun ostoksilla käynteihini näkyi aika paljon laimentuvan. Ja kun hän

kuuli, että Viinissä oli nappitehdas myytävänä aika halvalla, niin

koska herra Eisman työskentelee nappialalla, niin hän tuumi, että olisi

vallan mainiota omistaa nappitehdas Viinissä, minkävuoksi hän matkusti

Viiniin ja sanoi, ettei hän välittäisi, vaikkei enää koskaan näkisi Rue

de la Paixia. Ja sitten hän sanoi, että jos Viini hänestä näyttäisi

tytön järkeä kehittävältä, kutsuisi hän sinne Dorothyn ja minut, ja me

voisimme tavata hänet Viinissä, oppiaksemme jotakin. Sillä herra Eisman

tosiaan haluaa edistää minun kasvatustani ja harrastaa sitä enemmän

kuin mitään muuta, varsinkaan ostoksilla käyntejä.

Ja nyt me olemme saaneet sähkösanoman ja herra Eisman sanoo

siinä sähkösanomassa, että Dorothyn ja minun tulisi lähteä idän

pikajunalla, koska meidän tosiaan tulisi nähdä Keskuseurooppa, sillä

Keskuseuroopassa on meille ameriikkalaisille tytöille aika paljon

opittavaa. Ja Dorothy sanoo, että jos herra Eisman haluaa näyttää

meille Keskuseurooppaa, niin hän lyö vetoa, ettei koko Keskuseuroopassa

ole Rue de la Paixia eikä näyteakkunoita.

Dorothy ja minä lähdemme siis idän pikajunalla, ja minusta on tosiaan

aivan tavatonta, että kaksi ameriikkalaista tyttöä, kuten minä ja

Dorothy, lähdemme aivan yksin idän pikajunalla, koska Keskuseuroopassa

kuulutaan puhuttavan vielä muitakin meille käsittämättömiä kieliä,

paitsi franskaa. Mutta arvaanhan minä, että melkein aina on joku

herrasmies, joka tahtoo suojella kahta ameriikkalaista tyttöä, jotka

ovat aivan yksinään matkustelemassa Keskuseuroopassa saadakseen

sivistystä.

Toukokuun 17 p:nä.

Nyt olemme siis idän pikajunassa, ja kaikki näyttää vallan

kummalliselta. Tarkoitan, että kun Dorothy ja minä nousimme tänä aamuna

ja vilkaisimme ulos vaunumme ikkunasta, oli tosiaan vallan kummallista.

Sillä siellä oli maataloja, ja me näimme aika paljon tyttöjä, jotka

näkyivät panevan pienempiä heinärukoja isompien heinärukojen päälle,

sillä välin kun heidän miehensä istuskelivat jonkun varjoisan puun

alla olutta juomassa. Tai myöskin näkyivät heidän miehensä istuvan

aidalla, polttelevan piippua ja tähyilevän heitä. Sitten Dorothy ja

minä katselimme kahta tyttöä, jotka näkyivät kyntävän koko pellon

yhden ainoan lehmän avulla. Ja Dorothy sanoi: "Minä luulen, että me

tyttöparat olemme joutuneet liian kauaksi New Yorkista, koska alkaa

näyttää siltä, että Keskuseurooppa ei ole luotu meitä tyttöjä varten."

Ja sitten me molemmat vallan hätäännyimme. Tarkoitan, että tulin oikein

alakuloiseksi, sillä jos tämä on sitä, mitä meidän ameriikkalaisten

tyttöjen tulisi herra Eismanin mielestä oppia, niin minusta se on

kerrassaan masentavaa. Siksipä luulenkin, ettemme viitsi tavata keitään

herrasmiehiä, jotka ovat syntyneet ja kasvatetut Keskuseuroopassa.

Tarkoitan, että mitä enemmän matkustelen ja mitä enemmän näyn näkevän

muita herroja, sitä enemmän pidän ameriikkalaisista herroista.

Nyt ryhdyn siis pukeutumaan ja menen ravintolavaunuun etsimään jotakuta

ameriikkalaista herrasmiestä jutellakseni hänen kanssaan, koska minä

tosiaan tunnen itseni niin alakuloiseksi. Tarkoitan, että Dorothy

yrittää alakuulostaa minua alati hokemalla, että minä luultavasti

lopuksi joudun jollekulle keskieurooppalaiselle maatilalle auranperää

kannattelemaan. Sillä Dorothyn leikki on tosiaan varsin epähienoa,

ja minä luulen, että tunnen oloni paljon paremmaksi, jos menen

ravintolavaunuun puoliselle.

No niin, minä menin ravintolavaunuun ja tapasin herrasmiehen, joka oli

vallan ihastuttava ameriikkalainen herrasmies. Tarkoitan, että se oli

ihan sattuma, sillä me tytöt olemme aina kuulleet Henry Spoffardista,

eikä se tosiaankaan ollut kukaan muu kuin se kuuluisa Henry Spoffard

sitä kuuluisaa Spoffardin sukua, joka on kovin, kovin hieno vanha

perhe, ja kovin, kovin varakas. Tarkoitan, että herra Spoffard kuuluu

erääseen New Yorkin kuuluisimmista perheistä, eikä hän ole useimpain

muiden vakavaurasten herrasmiesten kaltainen, vaan tekee kaiken

aikaa työtä muiden hyväksi. Tarkoitan, että hän on se herra, jonka

muotokuva aina julistetaan kaikissa sanomalehdissä, koska hän aina

sensuroi kaikki näytelmäkappaleet, jotka eivät ole hyviä ihmisten

siveelliselle moraalille. Ja me kaikki tytöt muistamme sen ajan,

kun hän oli Ritzissä puolisella ja tapasi erään herratuttavansa, ja

sillä herratuttavalla oli Peggy Hopkins Joyce mukanaan puolisella ja

hän esitti Peggy Hopkins Joycen herra Spoffardille ja herra Spoffard

pyörähti kantapäillään ja asteli pois. Sillä herra Spoffard on kovin,

kovin kuuluisa brespyteeriläinen ja hän on tosiaan liian paljon

brespyteeriläinen tavatakseen Peggy Hopkins Joycea. Tarkoitan, että on

harvinaista tavata niin nuorta herrasmiestä kuin herra Spoffard on niin

kovana brespyteeriläisenä, sillä useimpain herrojen ajatukset näkyvät

kolmenkymmenenviiden ikävuoden korvilla pyörivän aina jossakin muussa.

Kun siis en nähnyt ketään muuta kuin sen kuuluisan herra Spoffardin,

niin jouduin tosiaan aivan haltioihini. Sillä me tytöt olemme kaikki

kovin yrittäneet tulla Henry Spoffardille esitellyiksi, ja oli

vallan harvinaista joutua suljetuksi samaan junaan hänen kanssaan

Keskuseuroopassa. Sitten ajattelin, että olisi vallan harvinaista

minunlaiselleni tytölle joutua tuttavaksi herra Spoffardin kaltaisen

herrasmiehen kanssa, joka tosiaan ei tyttöön edes vilkaisekaan, jollei

tämä edes _näytä_ brespyteeriläiseltä. Eikä meidän perheemme Little

Rockissa tosiaan ollut niin järin brespyteeriläinen.

Sitten juolahti päähäni istuutua hänen pöytäänsä. Ja sitten minun

oli kyseltävä häneltä näitä kaikkia rahoja, sillä kaikissa rahoissa,

mitä ne Keskuseuroopassa käyttivät, ei ole edes niin paljon järkeä

kuin niiden pariisilaisten frangeissa. Näitä kuulutaan sanottavan

kroneniksi, ja kronenia näkyy tarvitsevan olla aika paljon, koska

niitä täytyy olla 50 tuhatta pienikokoisen savukepuntin ostamiseen,

ja Dorothy sanoo, että jos savukkeissa olisi tupakkaa, eikä ruumenia

niin emme jaksaisi nostaa kylliksi kronenia myymäläpöydälle niitä

maksaaksemme. Tänäkään aamuna, kun Dorothy ja minä pyysimme tarjoilijaa

tuomaan meille pullon samppanjaa, emme tosiaan tienneet, paljonko

antaisimme hänelle juomarahaa. Niin Dorothy käski minun ottaa yhden

sellaisen lippusen, jota nimitetään miljoonaksi kroneniksi, ja hän

ottaisi toisen miljoonakronenin, ja minä antaisin miehelle omani

ensin, ja jos se pahasti muljauttaisi, antaisi hänkin omansa. Kun siis

olimme maksaneet samppanjapullomme, annoin minä hänelle miljoonani,

ja ennenkuin ehdimme tehdä mitään muuta, tarttui hän käteeni ja alkoi

suudella kättäni ja vaipui lattialle polvilleen, kunnes meidän lopuksi

täytyi suorastaan työntää hänet vaunuosastostamme ulos. Miljoona

kronenia näkyi siis riittävän. Niin minä sanoin herra Spoffardille,

ettemme tienneet mitä oli tarjoilijalle annettava, kun hän toi meille

pullon mineraalivettä. Sitten minä pyysin häntä selittämään minulle

kaikki rahaseikat, sillä minä sanoin hänelle aina ajattelevani, että

ansaittu penni on säästetty penni. Ja se oli tosiaan aivan merkillistä,

koska herra Spoffard sanoi, että se oli hänenkin mielilauseensa.

Ja sitten me juttelimme aika paljon, ja minä sanoin hänelle, että

matkustelin hankkiakseni sivistystä, ja mainitsin, että mukanani

oli tyttö, jota yritin kasvattaa, sillä minä tuumin, että jos

hän ponnistelisi saadakseen enemmän kasvatusta, niin hän tulisi

sivistyneemmäksi. Sillä täytyihän herra Spoffardin tavata Dorothy

ennemmin tai myöhemmin, ja hän saattaisi ihmetellä, mitä minunlaiseni

hienostunut tyttö teki Dorothylla. Ja herra Spoffardissa heräsi

tosiaan vallan suurta mielenkiintoa. Sillä herra Spoffard haluaa

kasvattaa ihmisiä ja haluaa sensuroida kaikkea, ja hän tulikin tosiaan

Eurooppaan katselemaan kaikkea sitä, mitä ameriikkalaiset tulevat

tänne katselemaan, vaikkei heidän tosiaan tulisi sitä katsella, vaan

sen sijaan käydä kaikissa museoissa. Sillä jos se on kaikki, mitä

me ameriikkalaiset tulemme tänne Eurooppaan katselemaan, niin olisi

parasta, että pysyisimme kotona ja katselisimme ensin Ameriikkaa. Ja

herra Spoffard käyttää kaiken aikansa katsellakseen sellaista, mikä

tärvelee ihmisten moraalin. Siis täytyi herra Spoffardilla olla oikein,

oikein vahva moraali, koska muutoin se, mikä tärvelee muiden ihmisten

moraalin, tärvelisi hänenkin moraalinsa. Mutta se ei näy tärvelevän

herra Spoffardin moraalia, ja minusta on tosiaan ihmeellistä, että

ihmisellä on niin vahva moraali. Ja minä sanoin herra Spoffardille,

että minusta ei kulttuuri ollut, mitä sen pitäisi olla, ja että tosiaan

olisi pantava jotakin muuta sen tilalle.

Sitten herra Spoffard sanoi, että hän tulisi tapaamaan Dorothya ja

minua vaunuosastossamme tänä iltapäivänä ja me juttelisimme asiat

selville, jollei hänen äitinsä sattuisi tarvitsemaan häntä omassa

osastossaan. Sillä herra Spoffardin äiti kuuluu aina matkustelevan

herra Spoffardin kanssa, eikä herra Spoffard koskaan tee mitään ensin

kertomatta äidilleen ja kysymättä, sopiiko se. Ja hän sanoi minulle,

että siitä syystä hän ei ole mennyt naimisiinkaan, koska hänen äitinsä

mielestä ne keimailijattaret, joita meillä nykyisin näkyy olevan, eivät

sovellu nuoren miehen naitaviksi, kun nuorella miehellä on niin paljon

moraalia kuin herra Spoffardilla näkyy olevan ihan kukkuroilleen.

Sitten minä sanoin herra Spoffardille, että minä tosiaan ajattelin

aivan kuin hänen äitinsäkin kaikista sellaisista tyttöliehakoista, minä

kun olen vanhaa mallia.

Siten aloin huolehtia Dorothyn tähden aika paljon, koska Dorothy ei

ole kovinkaan vanhamallinen, vaan saattaisi sanoa herra Spoffardille

vasten naamaa jotakin, mikä saisi herra Spoffardin oudoksumaan, että

minunlaiseni vanhamallisella tytöllä oli jotakin yhteyttä Dorothyn

kaltaisen tytön kanssa. Niinpä minä kerroin hänelle, kuinka paljon

vaikeutta ja vaivaa minulla oli Dorothyn kasvattamisessa, ja halusin,

että hän tapaisi Dorothyn voidakseen sanoa minulle, luuliko hän

todellakin, että tuhlaisin aika paljon aikaa Dorothyn kaltaisen tytön

kasvattamiseen. Sitten hänen täytyi mennä äitinsä luo. Ja minä toivon

tosiaan, että Dorothy käyttäytyy tavallista hienostuneemmin, kun joutuu

herra Spoffardin seuraan.

No niin, herra Spoffard lähti juuri vaunuosastostamme, joten hän

siis todellakin kävi meidän puheillamme. Ja herra Spoffard kertoi

meille juurtajaksain äidistään, ja minä tosiaan tulin kovin, kovin

uteliaaksi, sillä jos Spoffardista ja minusta tulee ystävät, on hän sen

lajin herrasmiehiä, jotka aina haluavat, että tyttö tutustuu heidän

äiteihinsä. Tarkoitan, että kun tyttö oppii tuntemaan, minkälainen

herrasmiehen äiti on, niin hän tosiaan tietää paremmin, mihin tapaan

herrasmiehen äidin kanssa on haasteltava, kun hänet tapaa. Sillä

minunlaiseni tyttö osuu tosiaan melkein aina tapaamaan herrojen

äitejä. Mutta sellainen hienostumaton tyttö, kuin Dorothy, on tosiaan

senlaatuinen tyttö, joka ei koskaan tapaa herrasmiesten äitejä.

Ja herra Spoffard sanoo, että hänen täytyy hoivailla äitiään aika

paljon. Sillä herra Spoffardin äidin aivot eivät tosiaan koskaan ole

olleet kovin vahvat. Sillä hänen äitinsä kuuluu olevan niin perin

hienoa vanhaa sukua, että hänet jo aivan pienikokoisena lapsena

lähetettiin kouluun, ja se oli erikoiskoulu sellaisia perin hienoista

perheistä lähteneitä varten, joille asiat täytyy esittää perin

helppotajuisesti, jotteivät heidän aivonsa rasitu liiaksi. Ja asiat

täytyi edelleenkin tehdä hänen aivoilleen perin helpoiksi, ja siksi

hänellä on mukanaan neiti, jota nimitetään hänen seuranaisekseen,

joka käy hänen kanssaan kaikkialla ja jonka nimi on neiti Chapman.

Sillä herra Spoffard sanoo, että maailmassa tapahtuu aina jotakin

uutta, mitä ei hänen äidilleen ehditty koulussa kertoa. Siksipä nyt

sensijaan neiti Chapman hänelle aina juttelee. Sillä kuinkapa hän

esimerkiksi tietäisi mitä ajatella sellaisesta uudesta kojeesta kuin

radiosta, jollei hänellä olisi neiti Chapmania kertomassa, mikä se

oikeastaan on? Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi: "Kylläpä

sen neidin hartioilla on raskas edesvastuu! Entäpä, jos neiti Chapman

tulisi hänelle kertoneeksi, että radio on jonkinlainen kamiina ja

rouva jonakuna kylmänä päivänä sulloisi sen täyteen paperia ja

sytyttäisi siinä tulen?" Mutta herra Spoffard vakuutti Dorothylle,

ettei neiti Chapman koskaan niin pahoin erehtyisi. Sillä hän sanoi,

että neiti Chapman itse oli perin, perin hienoa vanhaa sukua ja tosiaan

älykäsaivoinen. Silloin Dorothy sanoi: "Jos hänellä tosiaan on niin

hienokuteiset aivot, niin varmaankin oli hänen hienossa vanhassa

perheessään joskus ollut palvelija, johon ei voinut luottaa." Mutta

herra Spoffard ei kiinnittänyt sen enempää huomiota Dorothyyn, koskei

Dorothy tosiaan osaa haastella.

Sitten minä ja herra Spoffard keskustelimme pelkästä siveellisyydestä

ja herra Spoffard sanoo, että hänestä tosiaan kaiken tulevaisuus

on kuuluisan polisiprefektin, herra Blankin käsissä, sen kuuluisan

poliisiprefektin, joka sulkee kaikki paikat New Yorkissa, joissa

myydään kaikkia väkijuomia. Ja herra Spoffard sanoi, että kun herra

Blank muutama kuukausi sitten päätti yrittää päästä poliisiprefektin

toimeen, niin hän kaatoi tuhannen dollarin edestä likööriä

likaviemäriinsä. Ja nyt herra Blank sanoo, että jokaisen muunkin

täytyy kaataa se likaviemäriinsä. Silloin Dorothy avasi suunsa ja

Dorothy sanoi: "Jos hän kaatoi tuhannen dollarin edestä likööriä

viemärinsä torveen saadakseen miljoonan dollarin edestä kuuluisuutta

ja hyvän homman, niin mitä me saamme kaataessamme sitä kurkkujemme

torviin?" Mutta herra Spoffard on liian älykäs vastatakseen moisiin

typeriin kysymyksiin. Hän vain vilkaisi Dorothyyn kovin arvokkaasti

ja sanoi, että hänen täytyi palata äitinsä luo. Ja minä olin tosiaan

vallan vihainen Dorothylle. Siksipä seurasin herra Spoffardia junan

salonkiin ja kysyin herra Spoffardilta, tuhlailinko hänen mielestään

aika paljon aikaa turhaan Dorothyn kaltaisen tytön kasvattamiseen. Ja

herra Spoffard arveli minun niin tekevän, koska hän tosiaan luulee,

ettei Dorothyn kaltainen tyttö koskaan opi mitään kunnioitusta. Mutta

minä sanoin herra Spoffardille, että olin tuhlannut niin paljon aikaa

Dorothyyn, että sydämeni ihan murtuisi, jos se olisi ollut turhaa. Ja

sitten minulle tuli kyyneleet silmiin. Mutta herra Spoffard on tosiaan

kovin, kovin simbaattinen, sillä kun hän näki, ettei minulla ollut

nenäliinaa, otti hän oman liinansa ja kuivasi kaikki kyyneleeni. Sitten

hän sanoi, että hän auttaisi minua Dorothyn kehittämisessä aika paljon,

saadaksemme hänen ajatuksensa liikkumaan sivistävämmissä asioissa.

Sitten hän sanoi, että meidän ja hänen pitäisi astua junasta

Mynhen-nimisessä paikassa, koska se on täynnä taidetta, jota Mynhenissä

nimitetään "kunstiksi" ja joka on kovin, kovin sivistävää. Ja sitten

hän sanoi, että hän ja Dorothy ja minä astuisimme Mynhenissä junasta,

koska hän lähettäisi äitinsä suoraa päätä Viiniin neiti Chapmanin

kanssa, jokainen paikka kun aina kuuluu näyttävän hänen äidistään

samanlaiselta. Me aiomme siis kaikki astua Mynhenissä junasta, ja minä

lähettänen herra Eismanille sähkösanoman, kun kukaan ei ole näkemässä.

Sillä minä en tosiaan luule kertovani herra Spoffardille mitään herra

Eismanista, koska heidän uskontonsa ovat kumminkin erilaiset, ja kun

kahdella herralla on niin erilaiset uskonnot, niin heillä tuskin

on paljoakaan rattoisaa puheenaihetta. Voin siis sähköttää herra

Eismanille, että Dorothy ja minä päätimme Mynhenissä astua junasta,

katsellaksemme kaikkea taidetta.

Sitten palasin Dorothyn luoja sanoin hänelle, että jos ei hänellä

vastedes ollut mitään sanottavaa, niin ei hänen tulisi sitä sanoakaan.

Sillä vaikka herra Spoffard on hienoa vanhaa perhettä ja vankka

brespyteeriläinenkin, niin sittenkin minä ja hän todella voisimme

olla ystäviä ja haastella aika paljon. Tarkoitan, että herra Spoffard

mielellään juttelee itsestään aika paljon. Ja minä sanoin Dorothylle,

että se todella osoittaa, että hän on sittenkin aivan kuin muutkin

herrat. Mutta Dorothy sanoi vaativansa vahvempia todistuksia. Ja

Dorothy sanoo, että hänen luullakseen minä kyllä voin tulla varsin

hyväksi tuttavaksi herra Spoffardin ja eritoten hänen äitinsä kanssa,

koska herra Spoffardin äidillä ja minulla on melko paljon yhteistä.

Mutta jos minä joskus joudun tekemisiin neiti Chapmanin kanssa, niin

kai siitä tulee tupenrapinat, sillä Dorothy näki neiti Chapmanin

puolisella ja Dorothy sanoo, että neiti Chapman on sellainen tyttö,

joka käyttää kovaa kaulusta ja miehenkravattia silloinkin, kun ei

ole ratsastamassa. Ja Dorothy sanoi, että juuri neiti Chapmanin

näkeminen hänen puolistellessaan saikin hänet ajattelemaan sitä perheen

palvelijaa. Ja Dorothy sanoi, että neiti Chapmanilla hänen mielestään

on kolme neljännestä koko snoppikolmikon aivoista — "snoppi" on näetten

se sana, jota Dorothy aina käyttää seurapiirien ihmisistä. Sillä

Dorothy sanoo, että herrasmiehen, jolla on sellaiset aivot kuin herra

Spoffardilla, tulisi käyttää aikansa pistelemällä nikkelilantteja

sähköllä käyvään pelilaatikkoon. Mutten minä viitsinyt edes vaivautua

vastaamaan Dorothyn laiselle tytölle. Ja nyt meidän täytyy valmistautua

astumaan junasta, kun juna saapuu Mynheniin, katsellaksemme kaikkea

Mynhenin kunstia.

Toukokuun 19 p:nä.

No, eilen herra Spoffard ja minä ja Dorothy astuimme Mynhenissä junasta

katsellaksemme kaikkea Mynhenin kunstia. Ja sain tosiaan tietää, että

Mynhen on täynnä kunstia, sillä jollen sitä muuten olisi tiennyt, niin

ne ovat maalanneet sanan "kunst" isokokoisilla mustilla kirjaimilla

joka paikkaan, niin ettei voi nähdä edes kengänkiilloittajan kojua,

joka ei olisi kunstia kukkuroillaan.

Ja herra Spoffard sanoi, että meidän tosiaan täytyi käydä Mynhenin

teatterissa, koska teatterikin oli täynnä kunstia. Siis me katselimme

kaikkien teatterien afiiseja erään aika älykkään hotellipojan avulla,

joka kykeni ne lukemaan ja kertomaan meille ja selitti meille, mitä

niissä sanottiin, sillä meille ne olivat ihan käsittämättömiä. Ja

niissä kuuluu sanotun, että Mynhenin teatterissa näyteltiin Kikiä,

joten minä sanoin, että mennään katsomaan Kikiä, koska olemme nähneet

Lenore Ulricin sitä New Yorkissa näyttelevän ja siis kyllä tietäisimme,

mistä on kysymys, vaikkei ne kuulukaan haastavan englanninkieltä. Ja

sitten mentiin Kunstin teatteriin. Ja huomasimme Mynhenin olevan ihan

täynnä saksalaisia, ja Kunstin teatteri oli tosiaan täynnä saksalaisia,

jotka seisoskelevat lämpiöissä, juovat olutta ja syövät aika paljon

sipulia ja kynsilaukkamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia kaikkien

näytösten edellä. Sitten minun tosiaan täytyi kysyä herra Spoffardilta,

luuliko hän tulleemme oikeaan teatteriin, koska lämpiö tuntui lemuavan

aika paljon. Tarkoitan, että kun oluen haju tulee vanhanaikaiseksi,

niin se lemuaa aika paljon. Mutta herra Spoffard näkyi ajattelevan,

ettei Kunstin teatterilämpiö tuoksunut sen pahemmalta kuin muutkaan

paikat Mynhenissä. Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy virkkoi:

"Sanottakoon saksalaisista ja heidän kunstistaan mitä hyvänsä, mutta

tositeossa he ovat täynnä leikkelekaupan herkkuja."

Sitten astuimme Kunstin teatterisaliin. Mutta Kunstin teatterisali

ei tunnu tuoksuvan samalta hajulta kuin Kunstin teatterin lämpiö. Ja

Kunstin teatterin sali näkyi olevan koristettu jollakin sellaisella,

mikä näyttää seinille liimatuilta kullatuilta suolilta. Kultausta vain

ei oikein voinut nähdä, kun se oli peitetty vahvalla tomukerroksella.

Niin katsoi Dorothy ympärilleen ja Dorothy sanoi: "Jos tämä on kunstia,

niin maailman taidekeskiö lienee Xanxipaarin talvimarkkinoilla."

Sitten he alkoivat näytellä Kikiä, muttei se kai ollut samanlainen

Kiki kuin meillä Ameriikassa, koska siinä kuulemma puhuttiin vain

eräästä isokokoisten saksalaisten perheestä, jotka näkyivät pyrkivän

toistensa tielle. Tarkoitan, että kun näyttämö tulee täpösen täyteen

kahdesta tai kolmesta kovin kookkaasta saksalaisesta, niin he tosiaan

väkisinkin joutuvat toistensa tielle. Ja sitten Dorothy joutui

juttusille nuoren herrasmiehen kanssa, joka näkyi olevan saksalainen

herrasmies ja istui hänen takanaan, ja Dorothy luuli hänen paukuttavan

käsiään. Mutta tositeossa hän rikkoikin kovaksi keitettyä munaa hänen

tuolinsa selkää vasten. Ja hän puhui englanninkieltä kovin murtaen,

mikä kai oli saksalaista murretta. Ja Dorothy kysyi häneltä, joko

Kiki oli tullut näyttämölle. Ja hän sanoi, ettei se vielä ollut,

mutta että se oli tosiaan kaunis saksalainen näyttelijätär, saapunut

suoraan Berliinistä, ja hän sanoi, että meidän tosiaan tulisi odottaa,

kunnes hän esiintyisi, vaikkemme ehkä häntä ymmärtäisikään. Ja lopuksi

hän tulikin. Tarkoitan, että tiesimme hänet häneksi, koska Dorothyn

saksalainen herratuttava nyhkäisi Dorothya makkaralla. Niin me

katselimme häntä ja katselimme ja Dorothy sanoi: "Jos Schuman Heinkellä

vielä tosiaan on isoäiti, niin olemme keksineet hänet Mynhenissä."

Emmekä me sitten enempää välittäneet Kikin katselemisesta, koska

Dorothy sanoi, että hänen täytyisi paremmin tuntea rakennuksen perustus

ennenkuin panisi henkemme alttiiksi katsellessamme sitä kuuluisaa

kohtaa, jossa Kiki viime näytöksessä pyörtyy. Sillä Dorothy sanoi,

että jos rakennuksen perustus oli yhtä antiikki kuin lemukin, niin

tapahtuisi kattostrooffi, kun Kiki kaatua jymähtäisi lattialle. Ja

alakuloiseksipa kävi herra Spoffardkin, mutta muuten hän oli tosiaan

iloinen, sillä hän sanoi olevansa sataprosenttinen ameriikkalainen ja

sanoi, että se oli oikein saksalaisille, koska aloittivat semmoisen

sodan ameriikkalaisia vastaan.

Toukokuun 20 p:nä.

No, tänään herra Spoffard aikoo kuljettaa minua ympäri kaikissa

Mynhenin museoissa. Ne ovat täynnä kunstia, jota minun tosiaan tulisi

katsella. Mutta Dorothy sanoi, että häntä eilen illalla rangaistiin

kaikista synneistään, joten hän nyt aikoo aloittaa uuden elämän

lähtemällä saksalaisen herratuttavansa mukaan, joka vie hänet Hof

Broj-nimiseen paikkaan. Se on maailman avarin oluttupa. Ja Dorothy

sanoi, että minä saisin kernaastikin täyttää itseni kunstilla,

mutta hän täyttäisi itsensä mieluumminkin oluella. Mutta Dorothy ei

tosiaankaan koskaan tule täyteen muuta kuin epähienoutta.

Toukokuun 21 p:nä.

Nyt herra Spoffard, minä ja Dorothy olemme jälleen junassa ja matkalla

Viiniin. Tarkoitan, että herra Spoffard ja minä vietimme yhden

kokonaisen päivän kuljeskelemalla kaikissa Mynhenin museoissa, mutta

sitä minä en tosiaan edes huoli ajatella, sillä kun minulle tapahtuu

jotakin kauheaa, niin minä koetan aina olla kristillismielinen

enkä edes ajattele sitä, vaan kiellän, että sellaista on koskaan

tapahtunutkaan, vaikka jalkojani tuntuukin särkevän aika paljon. Ja

kova päivä oli Dorothyllakin Mynhenissä, sillä hänen saksalainen

herratuttavansa, jonka nimi on Rudolf, saapui kello yhdeltätoista

hakemaan häntä aamiaiselle, mutta Dorothy sanoi hänelle, että hän oli

jo murkinoinut, mutta hänen herratuttavansa sanoi, että hänkin oli jo

syönyt ensimmäisen aamiaisensa, mutta että nyt oli aika syödä toinen.

Niin hän vei Dorothyn Hof Brojn taloon, jossa jokainen syö valkoisia

makkaroita ja pretzejelejä ja juo olutta kello yhdeltätoista. Ja kun he

olivat nauttineet valkoiset makkaransa ja oluensa, halusi herrasmies

viedä hänet ajelulle, mutta he ehtivät ajaa vain muutaman katuvälin,

sillä sitten tuli puolisen aika. Ja he söivät aika runsaan puolisen ja

sitten hän osti Dorothylle ison laatikon liköörillä täytettyä suklaatia

ja vei hänet mattineelle. Ja ensimmäisen näytöksen jälkeen Rudolfin

tuli nälkä, joten heidän täytyi mennä lämpiöön seisomaan nauttiakseen

voileipiä ja olutta. Mutta Dorothysta ei kappale juuri ollut hauska,

joten Rudolf toisen näytöksen jälkeen sanoi, että he lähtisivät

pois, koska jo oli teenkin aika. Ja kun he olivat nauttineet teetä

runsaiden pikkuleipäin kera, niin Rudolf kutsui hänet päivälliselle

ja Dorothy oli liian uuvuksissa kieltäytyäkseen. Ja kun he olivat

syöneet päivällistä, menivät he puutarhakahvilaan nauttimaan olutta

ja pretzejeleitä. Mutta lopuksi alkoi Dorothy reipastua, joten hän

pyysi herrasmiestä saattamaan hänet takaisin hotelliin. Siihen Rudolf

suostuikin mutta hän sanoi, että oli parasta ensin hiukan haukata. Näin

ollen Dorothy tänään tuntee itsensä yhtä alakuloiseksi kuin minäkin,

mutta Dorothy ei ole kristillismielinen eikä osaa muuta kuin kärsiä.

Kaikesta kristillismielisyydestäni huolimatta minä kuitenkin alan

vallan väsyä ajatellessani Viiniä. Tarkoitan, että herra Eisman on

Viinissä, enkä ymmärrä, kuinka voisin viettää aika paljon aikaa herra

Eismanin kanssa ja aika paljon aikaa herra Spoffardin kanssa ja

pidättää heitä tapaamasta toisiaan. Sillä herra Spoffard ei kenties

käsittäisi, miksi herra Eisman näkyy kuluttavan melko paljon rahoja

minun kasvatukseeni. Ja Dorothy yrittää yhä pitää minua nyrpeänä

puhumalla neiti Chapmanista ja sanomalla luulevansa, että kun neiti

Chapman näkee minut ja herra Spoffardin yhdessä, niin hän varmaan

sähköttää perheen mielitautispesialistille. Näin ollen minun täytyy

olla niin täynnä kristillismielisyyttä kuin suinkin ja alati toivoa

parasta.

Toukokuun 25 p:nä.

Tähän asti on kaikki tosiaan käynyt parhain päin. Sillä herra

Eismanilla on kovin, kovin paljon touhua kaiken päivää nappiammatissaan

ja hän käskee minun kulkea kaupungilla Dorothyn kanssa kaiken

päivää. Niinpä minä ja herra Spoffard käymme kaupungilla kaiken

päivää. Ja sitten minä sanon herra Spoffardille, etten minä tosiaan

välitä käydä niissä kaikissa paikoissa, joihin iltaisin mennään,

vaan haluan sensijaan mennä nukkumaan ollakseni huomenna valmis. Ja

sitten Dorothy ja minä menemme herra Eismanin kanssa päivälliselle ja

sitten teatteriin ja viivymme varsin myöhään Shapoo Ruush-nimisessä

gapareessa ja minä pysyttelen pystyssä samppanjan avulla. Jos me

siis pidämme herra Spoffardia silmällä emmekä törmää yhteen hänen

katsellessaan sellaista, mitä meidän ameriikkalaisten ei tosiaan

pitäisi katsella, niin kaikki käy parhaiten. Tarkoitan, että olen

saanut herra Spoffardinkin luopumaan museoiden katselemisesta, kun

sanoin, että mieluummin katselen luontoa. Sillä kun katsellaan luontoa,

niin sitä katsellaan puistossa hevosen vetämistä vaunuista, mikä on

paljoa helpompaa jaloille. Ja nyt hän alkaa puhella, että minun tulisi

tavata hänen äitinsä, joten kaikki tosiaan näkyy sittenkin kääntyvän

parhaaseen suuntaan.

Mutta iltaisin minä olen pahemmassa kuin pulassa herra Eismanin kanssa.

Tarkoitan, että iltaisin herra Eisman on vallan hermostuneena, koska

joka kerta, kun hän sopii keskustelukokouksesta nappitehdasasiassa,

tulee niille Viinin herroille aika lähteä kahvilaan istumaan. Tai

sitten, joka kerta kun hän aikoo neuvotella nappitehdasasiasta, pistää

joidenkuiden viiniläisten herrojen päähän lähteä retkeilylle eväät

mukana, ja he vetävät jalkaansa polvihousut, jotka jättävät polvet

paljaiksi, pistävät sulan hattuunsa ja tallustavat kaikki Tyroliin. Ja

siitä tulee herra Eisman varsin alakuloiseksi. Mutta jos joku tulee

alakuloiseksi, niin pitäisi minun tulla, sillä kun tyttö ei ole saanut

viikkokauteen nukkua, niin tyttö ei voi torjua alakuloisuuden tunnetta.

Toukokuun 27 p:nä.

No, lopuksi minä näännyin, ja herra Spoffard sanoi, että hänen

mielestään minunlaiseni hento tyttönen yritti liian paljon

koettaessaan parantaa koko maailmaa, varsinkin kun piti aloittaa

Dorothyn kaltaisesta tytöstä. Ja hän sanoi, että Viinissä oli kuuluisa

tohtori nimeltä tohtori Froid, joka kykeni poistamaan kaikki vaivani,

koska hän ei anna tytölle lääkkeitä, vaan haastelee hänet terveeksi

psykoanalyysillä. Eilen hän siis vei minut tohtori Froidin luo. Ja

tohtori Froidilla ja minulla oli vallan pitkä englanninkielinen

keskustelu. Ja jokaisella kuuluu olevan niinsanottuja hillittyjä

vaistoja, mikä merkitsee, että hän haluaa tehdä jotakin eikä sitä tee,

vaan sensijaan uneksii siitä. Ja tohtori Froid kysyi minulta, mistä

minä näen unta. Mutta minä sanoin hänelle, etten minä tosiaan nähnyt

unta mistään. Tarkoitan, että käytän aivojani päivisin niin paljon,

etteivät ne yöllä näy tekevän muuta kuin lepäävän. Ja tohtori Froidia

ihmetytti kovin tyttö, joka ei näkynyt mistään uneksivan. Senjälkeen

hän tiedusteli elämääni perin tarkoin. Tarkoitan, että hän on kovin

myötätuntoisen simbaattinen ja näkyy osaavan lypsää tytöltä aika

paljon. Tarkoitan, että kerroin hänelle asioita, joita en tosiaan

piirtäisi edes päiväkirjaani. Ja hänessä herätti kovin, kovin suurta

mielenkiintoa tyttö, joka aina näkyi tekevän kaikkea, mitä halusi. Ja

sitten hän kysyi minulta, enkö tosiaan koskaan halunnut tehdä jotakin,

mitä en tehnyt. Enkö esimerkiksi koskaan halunnut tehdä jotakin

oikein rajua, esimerkiksi ampua jotakuta? Ja minä sanoin, että olin

ampunut, mutta että luoti meni vain herra Jenningsin keuhkoon ja tuli

heti jälleen ulos. Silloin tohtori Froid katsoi minuun kauan aikaa ja

sanoi, ettei hän tosiaan pitänyt sitä mahdollisena. Sitten hän kutsui

apulaisensa ja osoitti minua ja puhui apulaiselleen aika paljon Viinin

kielellä. Ja sitten hänen apulaisensa katsoi minuun katsomistaan, ja

minä näyn tosiaan olevan merkillinen potilas. Ja sitten tohtori Froid

sanoi, että minun tarvitsisi vain kehittää joitakin hillittyjä vaistoja

ja vähän nukkua.

Toukokuun 29 p:nä.

Asiat näkyvät tosiaan ihan jännittyvän. Sillä eilen oli sekä herra

Spoffard että herra Eisman Bristolin hotellin eteisessä, ja minun

täytyi olla olevinani kumpaakaan näkemättä. Tarkoitan, että on varsin

helppoa olla olevinaan näkemättä yhtä herrasmiestä, mutta kovin vaikeaa

on näyttää näkemättömältä, kun niitä on kaksi. Jotakin täytyy siis

tosiaan pian tapahtua, tai muutoin minun täytyy myöntää, että tapahtuu

asioita jotka eivät käy parhaaseen suuntaan.

Nyt tänään iltapäivällä Dorothyn ja minun oli tavattava kreivi

Salm teellä kello neljältä, vaikkei sitä Viinissä nimitetä teeksi,

vaan sen nimenä kuuluu olevan "jauzel", eikä Viinissä juoda teetä,

vaan sensijaan kahvia. Tarkoitan, että on aivan kummallista nähdä

kaikkien Viinin herrojen päättävän työnsä ja menevän jauzeliin tunti

senjälkeen, kun ovat syöneet puolisensa. Mutta aika ei tosiaan näytä

merkitsevän paljoa viiniläisille herroille, paitsi se aika, kun he

lähtevät kahvilaan, minkä he kaikki näkyvät tietävän vaistomaisesti,

tai he eivät tosiaan näy välittävän, vaikka erehtyvät ja menevät sinne

liian varhainkin. Sillä herra Eisman sanoo, että kun olisi aika puhua

nappiliikkeestä, niin heiltä näkyy loppuvan kaikki harrastus, kunnes

herra Eisman hermostuu niin pahoin, että on huutamaisillaan.

Sitten me menimme Deimelsiin ja tapasimme kreivi Salmin. Mutta kun me

nautimme jauzeliamme kreivi Salmin kanssa, näimme herra Spoffardin

äidin tulevan sisälle saattajansa, neiti Chapmanin kanssa, ja neiti

Chapman näkyi katselevan minua aika paljon ja juttelevan minusta

herra Spoffardin äidille aika paljon. Siitä minä ihan hermostuin,

sillä olisin tosiaan toivonut, ettemme olisi olleet kreivi Salmin

seurassa. Tarkoitan, että on ollut varsin vaikeaa saada herra Spoffard

uskomaan, että yritän parantaa Dorothya, mutta jos minun olisi

uskoteltava hänelle, että yrittelen parantaa kreivi Salmiakin, niin

hän kenties alkaisi ajatella, että melkein kaikella on rajansa. Ja

herra Spoffardin äiti näkyi olevan kuuro, koska hän näemmä käyttää

kuulotorvea, enkä minä tosiaan voinut olla kuulematta melko paljon

sanoja, joita neiti Chapman käytti minusta, vaikkei olekaan varsin

hyvätapaista kuunnella ihmisten puheita. Ja neiti Chapman kuului

kertovan herra Spoffardin äidille, että minä olin "naikkonen" ja että

hänestä minä olin varsinaisena syynä siihen, että hänen poikansa oli

niin alkanut laiminlyödä äitiään. Ja sitten herra Spoffardin äiti

katsoi minuun ja katsoi minuun, vaikkei olekaan varsin hyvätapaista

tuijottaa ihmisiin. Ja neiti Chapman puhui puhumistaan herra Spoffardin

äidille, ja minä kuulin hänen mainitsevan Willie Gwynnistä, ja minä

luulen, että neiti Chapman on tiedustellut minusta ja luulen hänen

tosiaan kuulleen jotakin niiltä ajoilta, jolloin Willie Gwynnin

omaisilla oli vallan pitkä haastelu minun kanssani ja he taivuttivat

minut kymmenestätuhannesta dollarista hylkäämään Willie Gwynnin

naimatarjouksen. Siis minä tosiaan toivon, että herra Spoffard

esittelisi minut äidilleen, ennenkuin mummo tulee ihan täyteen

ennakkoluuloja. Sillä toinen asia näkyy pinoutuvan toisensa päälle,

kunnes minä melkein alan olla hermostumaisillani, eikä minulle vielä

ole ollut aikaa tehdä sitä, mitä tohtori Froid neuvoi tyttöä tekemään.

Täniltana minä siis aion kertoa herra Eismanille, että minun on mentävä

aikaisin nukkumaan, jotta sitten voisin lähteä vallan pitkälle ajelulle

herra Spoffardin kanssa luontoa ihailemaan. Ja ehkä hän sitten sanoo

jotakin varmaa ja päättäväistä, sillä mikään ei tee herrasmiehiä niin

päättäväisiksi kuin luonnon ihaileminen, kuutamossa.

Toukokuun 30 p:nä.

No, eilenillalla herra Spoffard ja minä olimme varsin pitkällä ajelulla

puistossa, vaikkeivät ne Viinin kielellä sano sitä puistoksi, vaan

"prateriksi". Ja sellainen prater on tosiaan jumalainen, koska se on

ihan kuin Coney Island, mutta samalla sijaitsee metsässä ja on vallan

täynnä puita, ja siellä on varsin pitkä ajotie henkilöitä varten, jotka

ajelevat hevosen vetämillä vaunuilla. Ja minä huomasin, että neiti

Chapman oli puhunut minua vastaan aika paljon. Ja hän näkyi tosiaan

tiedustelleen minusta, ja minua vallan ihmetytti kuulla, mitä kaikkea

neiti Chapman näkyi saaneen minusta selville, vaikkei hän ollut kuullut

siitä, että herra Eisman minua kasvatteli. Ja sitten minun täytyi

kertoa herra Spoffardille, etten minä ollut aina ollut niin kääntynyt

eli herännyt kuin nyt, sillä maailma oli täynnä herroja, jotka olivat

vain susia lammasvaatteissa ja aina valmiit vetämään meitä tyttöparkoja

nenästä. Ja sitten minä itkinkin aika paljon. Ja minä kerroin hänelle,

kuinka olin ollut vain pieni tyttönen Little Rockista silloin, kun ensi

kertaa lähdin Little Rockista, ja nyt oli jo herra Spoffardillakin

kyyneleet silmissä. Ja minä kerroin hänelle, että olin perin, perin

hyvästä kodista, koska isä oli varsin nerokas ja oli kovin, kovin

etevä alallaan, ja jokainen sanoi aina, että hän oli kovin nerokas.

Sitten kerroin herra Spoffardille, että siihen aikaan kun lähdin Little

Rockista luulin, että kaikkien herrasmiesten ainoana pyrkimyksenä

oli suojella meitä tyttöjä, ja sitten kun huomasin, etteivät ne niin

paljoa meitä halunneetkaan suojella, oli jo liian myöhäistä. Ja sitten

minä itkin oikein viljalti. Ja minä kerroin, miten lopulta käännyin

luettuani kaikki, mitä hänestä kirjoitettiin sanomalehdissä, ja että

kun sitten näin hänet idän pikajunassa, tuntui minusta, ettei se

voinut olla muuta kuin kohtalon sormen jälki. Ja sitten minä sanoin

herra Spoffardille, että minusta tyttö oli tosiaan kaäntyneempi,

jos hän tiesi, mitä merkitsi olla kääntymätön, kuin jos hän olisi

kääntyneenä syntynyt eikä siis tositeossa edes tietäisi, mikä häntä

vaivasi. Silloin herra Spoffard kumartui suutelemaan minua otsalle

hyvin kunnioittavalla tavalla ja sanoi, että minä hänen mielestään

muistutin paljon tyttöä, josta kerrotaan paljon raamatussa ja jonka

nimi oli Magdan Leena. Ja sitten hän sanoi, että hän itsekin oli

ollut kirkkokuoron jäsenenä, joten hänen ei suinkaan sopinut heittää

ensimmäistä kiveä minunlaiseeni tyttöön.

Ja me ajelimme ympärinsä praterissa, kunnes oli aivan myöhäistä, sillä

oli kuutamo, ja me juttelimme aika paljon siveellisyydestä, ja kaikki

praterin orkesterit soittivat etäällä "Mamma rakastaa pappaa." Sillä

"Mamma rakastaa pappaa" oli juuri ehtinyt Viiniin, ja ne kaikki näkyvät

olevan hullaantuneita siihen kappaleeseen, vaikkei se Amerikassa enää

niin uutta ole. Ja sitten hän vei minut kotiin hotelliin.

Ja kaikki kääntyy aina parhain päin. Sillä tänä aamuna herra Spoffard

saapui luokseni sanoen haluavansa tutustuttaa minut äitiinsä. Silloin

minä sanoin hänelle, että mielelläni söisin puolista hänen äitinsä

kanssa kahdenkesken, koska voisimme pitää pienen kahdenkeskisen

teetateetin, jos meitä olisi vain kaksi. Ja minä pyysin häntä tuomaan

äitinsä meidän huoneeseemme, koska minusta tuntui siltä, että neiti

Chapman ei voisi tulla meidän huoneeseemme kaikkea pilaamaan.

Ja kun hän toi äitinsä meidän saliimme, olin minä ottanut ylleni

yksinkertaisen, vaatimattoman oranssinvärisen puvun, josta olin

ratkonut pois kaikki pitsit ja koristukset, ja vetänyt käsiini parin

mustia puolihansikkaita, joita Dorothy oli käyttänyt, ja jalassa

minulla oli korottomat kengät. Ja kun herra Spoffard esitteli meidät

töillemme, niin minä niiasin, sillä minusta on aina perin siroa,

että tyttö niiailee aika paljon. Ja sitten hän jätti meidät kahden

kesken, ja me rupattelimme yhdessä ja minä sanoin hänelle, etten

oikein pitänyt kaikista niistä nykyajan tyttöriehakoista, koska minä

olin saanut vanhanaikaisemman kasvatuksen. Sitten herra Spoffardin

äiti kertoi minulle neiti Chapmanilta kuulleensa, etten minä ollut

kovinkaan vanhanaikainen. Mutta minä sanoin hänelle, että olin niin

vanhanaikainen, että aina hyvin hartaasti kunnioitin kaikkia minua

vanhempia enkä tohtisi heille sanoa kaikkea, mitä heidän tuli tehdä,

kuten esimerkiksi neiti Chapman kuului hänelle sanovan, mitä kaikkea

hänen tulisi tehdä.

Sitten minä tilasin puolista ja ajattelin, että samppanja tekisi

hänelle sen ohella varsin hyvää, minkävuoksi minä kysyin pitikö hän

samppanjasta. Ja hän pitää tosiaan samppanjasta hyvin, hyvin paljon.

Mutta neiti Chapmanista ei alkoholipitoisten juomain nauttiminen ole

ihmiselle oikein sopivaa. Mutta minä sanoin hänelle, että minä olin

kristillismielinen ja että me kristillismieliset kaikki näymme uskovan,

ettei tosiaan voi olla mitään pahaa missään, niin kuinka sitten

pienikokoinen pullo samppanjaa voisi haitata? Mutta rouva ei liene

koskaan ennen katsellut asiaa siinä valossa, sillä hän sanoi, että

myöskin neiti Chapman uskoi kristillismieliseen tieteeseen, mutta uskoi

juomaksi sopivan pikemminkin veteen vivahtavat aineiden. Sitten me

söimme puolista, ja hän alkoi tuntea olonsa varsin, varsin mukavaksi.

Sitten minä tuumin, että olisi parasta tilata toinen pullo samppanjaa,

sillä minä sanoin olevani niin harras kristillismielinen, etten uskonut

kahdenkaan samppanjapullon mitään haittaavan. Tyhjensimme siis toisen

pullon samppanjaa, ja hän innostui kovin kristillismielisyyteen,

sillä hän sanoi todella uskovansa, että se oli parempi uskonto kuin

brespyteeriläisyys. Ja sitten hän sanoi, että neiti Chapman koetti

saada häntä käyttämään kristillismielisyyttä yhteen ja toiseen,

mutta että neiti Chapmanilla ei näkynyt olevan niin laajaa otetta

kristillisen tieteen uskonnosta kuin minulla.

Sitten minä sanoin, että neiti Chapman kai kadehtii hänen komeaa

ulkonäköään. Ja hän myönsi sen olevan totta, koska neiti Chapman aina

tahtoi häntä ostamaan hattuja, jotka olivat tehdyt mustista jouhista,

koska jouhet eivät niin painavasti purista ihmisen aivoja. Silloin

minä sanoin, että antaisin hänelle yhden hatuistani, jossa oli vallan

isokokoisia ruusuja. Otin sen siis esille, muttemme saaneet mahtumaan

sitä hänen päähänsä, koska hatut ovat aivan pieniä, kun hiukset

leikataan polkkatukaksi. Sitten aioin ottaa sakset ja leikata hänen

tukkansa, mutta sitten ajattelin, että olin jo tehnyt kylliksi hänen

hyväkseen yhden päivän osalta.

Sitten Henryn äiti sanoi, että minä olin tosiaan kirkkain päivänsäde,

mikä koskaan oli hänen elämäänsä valaissut. Ja kun Henry palasi

noutamaan äitiään takaisin hänen omaan huoneeseensa ei rouva ollutkaan

halukas lähtemään. Mutta kun hän oli saanut hänet raahatuksi pois,

soitti hän minulle, oli aivan kiihtynyt ja sanoi haluavansa kysyä

minulta jotakin, mikä oli kovin, kovin tärkeää. Ja minä lupasin tänä

iltana tavata hänet.

Mutta nyt minun on tavattava herra Eisman, koska mielin tehdä jotakin,

mikä tosiaan on kovin, kovin tärkeää ja on tehtävä heti kohta.

Toukokuun 31 p:nä.

No niin, minä ja Dorothy ja herra Eisman olemme junassa matkalla

paikkaan, jonka nimi on Budapest. En siis ennen lähtöäni enää nähnyt

Henryä, mutta minä jätin hänelle kirjeen, sillä minä ajattelin, että

olisi vallan mainiota, jos hänen täytyisi kirjoittaa paperille, mitä

aikoi minulta kysyä, sensijaan että hän minulta kysyisi; eikä hän

voinut minulle kirjoittaa, jos olin samassa kaupungissa kuin hän.

Sanoin siis hänelle kirjeessäni, että minun täytyi lähteä viiden

minuutin päästä, koska huomasin, että Dorothy oli tulemaisillaan kovin

kääntymättömäksi, ja jollen minä toimittaisi häntä pois, niin kaikki,

mitä olin tehnyt hänen hyväkseen, menisi tosiaan hukkaan. Käskin

hänen siis kirjoittaa paperille, mitä hänellä oli minulle sanottavaa,

ja postittaa sen Ritzin hotelliin Budapestiin. Sillä minä näyn aina

uskovan vanhaan totuuteen, että on parasta vaatia mustaa valkoiselle.

Olikin varsin helppo saada herra Eisman lähtemään Viinistä, koska hän

eilen kävi katsomassa nappitehdasta, mutta kaikki nappitehtaan väki

kuului olleen työstä poissa jonkun pyhimyksen syntymäpäivää juhlimassa.

Näyttää siis siltä, että kun jollakulla pyhimyksellä on syntymäpäivä,

keskeyttävät he kaikki työnsä, voidakseen juhlia sen syntymäpäivää.

Sitten herra Eisman vilkaisi heidän kalenteriinsa ja huomasi, että aina

joku pyhimys on syntynyt jokseenkin jokaisena vuoden viikkona. Ja niin

hän päätti, että Ameriikka on hänelle kyllin hyvä.

Mutta Henry ei voi seurata minua Budapestiin koska hänen äitinsä on

tohtori Froidin käsittelyn alaisena, ja hän kuuluu olevan paljoa

vaikeampi potilas kuin minä lienen ollut. Tarkoitan, että tohtori Froid

joutuu varsin tiukalle, koska rouva kai ei voi muistaa, mikä on unta

ja mitä hänelle todella on tapahtunut. Ja sitten rouva kertoo hänelle

kaikki, ja tohtorin täytyy käyttää arvostelukykyään. Tarkoitan, että

kun herra Spoffardin äiti kertoo hänelle, että kovin kovin muhkea nuori

herrasmies yritti liehakoida häntä Viidennellä Avenuella, niin tohtori

käyttää arvostelukykyään.

Pian siis olemme jälleen Ritzin hotellissa, ja minun täytyy sanoa, että

käy varsin hauskaksi löytää Ritzin hotelli ihan Keskuseuroopan keskeltä.

Kesäkuun 1 p:nä.

No, eilen saapui Henryn kirje, ja siinä sanotaan mustalla valkoiselle

piirrettynä, etteivät hän eikä hänen äitinsä ole koskaan tavannut

minunlaistani tyttöä ja että hän haluaisi naida minut. Sitten minä

vein Henryn kirjeen valokuvaajalle ja teetin siitä aika monta

valokuvajäljennöstä, koska tyttö voisi hukata Henryn kirjeen eikä

hänellä silloin olisi mitään jäljellä hänestä muistuttamassa. Mutta

Dorothy sanoo, että on parasta pitää kiinni Henryn omasta kirjeestä,

koskeivät valokuvat hänen mielestään tosiaankaan sitä oikein vastaa.

Ja tänä iltapäivänä minä sain sähkösanoman Henryltä, ja sähkösanoma

sanoo, että Henryn isä on kovin, kovin sairaana New Yorkissa,

joten heidän on heti lähdettävä New Yorkiin; ja hänen sydämensä on

murtunut, kun hän ei saa nähdä minua jälleen, mutta hän pyytää minua

lähettämään hänelle vastaukseni sähköteitse, jotta hänen sielunsa saa

lepoa hänen paluumatkallaan New Yorkiin. Minä siis lähetin hänelle

sähkösanoman, suostuen hänen kosintaansa. Ja tänä iltana minä sain

toisen sähkösanoman ja Henry sanoo, että hän ja hänen äitinsä ovat

kovin, kovin onnellisia, ja Henryn äiti voi enää tuskin sietää neiti

Chapmania, ja Henry sanoi toivovansa, että pian päättäisin palata

New Yorkiin pitämään hänen äidillensä seuraa aika paljon, sillä

hänen mielestään minä voin kasvattaa Dorothya sittenkin paremmin New

Yorkissa, siellä kun on kieltolaki eikä kukaan voi saada tippaakaan

maistaakseen.

Ja nyt minun on siis päätettävä, haluanko lopultakin todella mennä

naimisiin Henryn kanssa. Sillä minä tiedän liian paljon mennäkseni

naimisiin kenenkään Henryn kaltaisen herrasmiehen kanssa, ensin

harkitsematta asiaa. Sillä Henry on sellainen herrasmies, joka

hermostuttaa tyttöä aika paljon, ja kun herrasmiehellä ei ole mitään

muuta tehtävää kuin hermostuttaa tyttöä, niin tosiaan näkyy olevan

rajansa melkein kaikella. Kun herrasmiehellä, näettekös te, on joku

toimi, niin herrasmies on toimistossaan, mutta kun hänen ainoana

toimenaan on tähyillä muiden ihmisten hommia, niin hän saattaa tulla

tuoksahtaa kotiin ja lähteä kotoa ihan milloin hyvänsä. Eikä tyttö

silloin tosiaan voisi sanoa, että hänen aikansa on hänen omansa. Ja

jollei Henry kävisi alati ovissa, niin hänen äitinsä niitä avaisi ja

sulkisi alinomaa, koska hän näkyy luulevan, että minä olen ihan pelkkää

päivänpaistetta. Näin ollen on tässä vaikea ongelma, ja minä taidan

olla pahemmassa kuin pulassa. Sillä saattaisihan tosiaan olla parempi,

että Henry sattuisi päättämään, ettei hän menisikään naimisiin, vaan

muuntaisi mielensä ja hylkäisi tytön, jolloin olisi oikeus ja kohtuus,

että tyttö antaisi hänelle haasteen aviolupauksen rikkomisesta.

Mutta minä luulen tosiaan, että tapahtukoon mitä tahansa, niin Dorothyn

ja minun on parasta palata New Yorkiin. Katsotaanhan siis, haluaako

herra Eisman lähettää meidät kotiin. Tarkoitan, etten tosiaan luule

herra Eismanin vastustavan kotiinpalaamistamme, sillä jos hän niin

tekee, niin minä alan taas käydä ostoksilla, ja silloin hän aina

näkyy tulevan järkiinsä. Mutta koko paluumatkalla New Yorkiin on

minun yritettävä tehdä päätös suuntaan tai toiseen. Sillä emmehän me

tytöt sille mitään mahda, että tytöllä on ihanteita, ja joskus minun

sydämeni näkyy liikkuvan romantiilisissa asioissa, ja juolahtanee

joskus mieleeni, että jossakin maailman loukossa ehkä on herrasmies,

joka näyttää kreivi Salmin näköiseltä ja jolla sitäpaitsi on rahaa. Ja

kun tytön sydän kääntyy moisiin romantiilisiin asioihin, niin ei tytön

sydän tosiaan näy tietävän, mennäkö naimisiin Henryn kanssa vai eikö.