PARIISI ON JUMALAINEN

Huhtikuun 27 p:nä.

Pariisi on jumalainen. Tarkoitan, että Dorothy ja minä saavuimme

Pariisiin eilen, ja se on tosiaan jumalainen. Sillä kun me tulimme

laivasta ja kävimme tullissa, oli hirveän kuuma ja tuntui lemuavan aika

lailla, ja kaikki ranskalaiset herrasmiehet tullitoimistossa kirkuivat

aika paljon. Silloin minä vilkaisin ympärilleni ja keksin ranskalaisen

herrasmiehen, joka oli tosiaan kovin komeassa vormussa, ja hän näkyi

olevan kovin, kovin tärkeä herra, ja minä annoin hänelle kahdenkymmenen

frangin verran Ranskan rahaa, ja hän oli kovin, kovin kohtelias,

tuuppi kaikki muut kumoon ja kiikutti matkalaukkumme tullitoimiston

läpi. Sillä minun mielestäni on kaksikymmentä frangia kovin vähän

herrasmiehelle, jolla jo takissaankin on vähintään sadan dollarin

edestä kultakaluunaa, housuista puhumattakaan.

Tarkoitan, että minusta ranskalaiset herrasmiehet kirkuvat aina

aika paljon, varsinkin autonajajat, kun ne vaan saavat juomarahaksi

pienikokoisen kellervän lantin, jota sanotaan "viideksikymmeneksi

sangtiiniksi". Mutta hyvä asia kaikissa ranskalaisissa herrasmiehissä

on se, että joka kerta kun ranskalainen herrasmies alkaa huutaa, voi

aina tukkia hänen suunsa viidellä frangilla, olkoon hän kuka tahansa.

Tarkoitan, että on niin virkistävää kuulla ranskalaisen herran

lakkaavan parkumasta, että se tosiaan olisi hyvä kauppa kymmenelläkin

frangilla.

Tulimme sitten Ritzin hotelliin, ja Ritzin hotelli on jumalainen. Sillä

kun tyttö saa istua suloisessa tarjoiluhuoneessa ja nauttia ihania

samppanjagrogeja ja katsella kaikkia Pariisin tärkeitä ranskalaisia

ihmisiä, niin minusta se on jumalaista. Tarkoitan, että kun tyttö

saa istua siellä ja katsella Dollyn sisaria ja Helmenhohtavaa ja

Maybelle Gillman Coreyta ja rouva Nashia, niin sille ei ole maailmassa

vertaa. Sillä kun katselee rouva Nashia, ja kuulee, mitä rouva Nash on

herrasmiehiltä saanut, niin tytön täytyy pidätellä henkeään.

Ja kun tyttö kävelee ympäriinsä ja lueskelee kaikkia kylttejä

kaikkine kuuluisine ja historjallisine nimineen, saa se hänet

tosiaan pidättelemään henkeään. Sillä kun Dorothy ja minä olimme

kävelyllä ja olimme kävelleet vain muutamia katuvälejä, niin niillä

muutamilla katuväleillä luimme kaikki historjalliset nimet, kuten

Cotyn ja Cartierin, ja minä tiesin, että näimme jotakin kasvattavaa

vihdoinkin ja ettemme olleet tehneet matkaamme turhaan. Tarkoitan,

että minä tosiaan yritän kasvattaa Dorothya ja herättää hänessä

kunnioituksentunnetta. Niinpä seisoimme kerran Vantomi-nimisen

torin kulmassa, ja jos kääntää selkänsä sen keskelle pystytettyyn

muistopatsaaseen, niin näkee pelkkiä Cotyn kylttejä. Ja minä sanoin

Dorothylle, eikö tosiaan ollut kirpaiseva ajatella seisovansa

sillä historjallisella paikalla, missä herra Coty valmistaa kaikki

hajuvetensä. Mutta Dorothy sanoi, että herra Coty oli kai tullut

Pariisiin ja haistanut, että Pariisissa saattoi tehdä afäärejä sillä

alalla. Dorothy, nähkääs, ei tosiaan opi koskaan mitään kunnioittamaan.

Sitten saimme nähdä jalokivikaupan ja näimme sen ikkunassa jalokiviä,

ja meistä ne tuntuivat olevan kovin, kovin huokeahintaisia, mutta

hinnat oli niihin kaikkiin merkitty frangeissa, eikä Dorothy ja minä

oikeastaan olla niin suuria matemikkoja, että osaisimme laskea, kuinka

paljon frangit tekevät rahassa. Menimme siis sisälle ja kysyimme, ja

hinta näkyi olleen ainoastaan kaksikymmentä dollaria, eivätkä ne kuulu

olleen timantteja, vaan "similiä", mikä on erään sanan nimi, joka

merkitsee jäljennös. Silloin Dorothy sanoi; että "similiksi" pitäisi

tytön sanoa herrasmiestä, joka hänelle mokomaa tarjoo. Tarkoitan,

että olisin joutunut tosiaan hämilleni, mutta herrasmies ei näkynyt

ymmärtävän Dorothyn englantia.

Näin ollen tulee tyttö tosiaan alakuloiseksi ajatellessaan, ettei

tiedä, onko se mitään muuta kuin mukailua. Tarkoitan, että herrasmies

voisi pettää tytön antamalla hänelle lahjan, joka on ainoastaan

kahdenkymmenen dollarin arvoinen. Kun siis herra Eisman ensi

viikolla tulee Pariisiin ja jos hän haluaa antaa minulle lahjan,

niin pyydän häntä ottamaan minut mukaan, koska hän on erinomaisen

taitava ja tottunut nuuskimaan halpoja esineitä. Ja kun herrasmies

jalokivikaupassa sanoi, että monen monilla Pariisin kuuluisilla

tytöillä oli mukailuja kaikista jalokivistään, jotka he pistivät

kassakaappiin, ja että he käyttivät vain mukailuja ollakseen komeita

ja voidakseen huoleti pitää hauskaa samalla kertaa, niin minä sanoin

hänelle, etten luullut kenenkään tytön, joka oli hieno neiti, voivan

ajatellakaan pitää niin hauskaa, ettei muistaisi katsoa jalokiviensä

perään.

Sitten palasimme Ritziin ja purimme matkalaukkumme erään tosiaan

herttaisen viinurin avulla, joka toi meille herkullisen puolisen. Hän

on nimeltään Leon ja puhuu englantia melkein kuin ameriikkalainen.

Ja Dorothy ja minä haastelemme hänen kanssaan melko paljon. Ja Leon

sanoi, ettei meidän tulisi oleskella Ritzissä kaikkea aikaamme, vaan

että meidän tosiaan pitäisi käydä Pariisia katsomassa. Silloin Dorothy

sanoi menevänsä alas eteiseen tavatakseen jonkun herran, joka näyttäisi

meille Pariisia. Parin minuutin päästä hän soitti minulle eteisen

puhelimesta ja sanoi minulle: "Olen täällä tavannut ranskalaisen

peipposen, joka on ranskalainen aatelismies varakreivin tittelillä,

niin juoksehan nyt pian alas." Ja minä sanoin: "Kuinka on ranskalainen

joutunut Ritziin?" Dorothy vastasi: "Hän pistäysi tänne sadetta

pakoon eikä ole huomannut, että se on jo tauonnut." Ja minä sanoin:

"Kai sinä tapasi mukaan olet löytänyt jonkun, jolla ei ole edes millä

auton maksaa. Mikset ottanut ameriikkalaista herrasmiestä, jolla on

aina rahaa?" Niin Dorothy sanoi, että hän oli luullut ranskalaisen

herrasmiehen tuntevan Pariisin paremmin. Minä vastasin: "Eihän se hölmö

edes tiedä, että sade on tauonnut." Mutta alas minä menin kuitenkin.

Ja se varakreivi oli todella oikein ihastuttava. Sitten me ajoimme

katselemaan Pariisia ja näimme, kuinka jumalainen se tosiaan

on. Tarkoitan, että Eiffel-torni on jumalainen, ja se on paljon

kasvattavampi kuin Lontoon Tower, koska Lontoon tornia ei voi edes

nähdä, jos sattuu seisomaan kahden katumitan päässä. Mutta kun tyttö

katselee Eiffel-tornia, tietää hän jotakin katselevansa. Sillä minä

luulen, että tosiaan olisi vaikea olla Eiffel-tornia huomaamatta.

Sitten menimme Madrid-nimiseen paikkaan teelle? Ja siellä oli tosiaan

jumalaista. Tarkoitan, että näin Dollyn sisaret ja Helmenhohtavan ja

rouva Coreyn ja rouva Nashin kaikki jälleen uudestaan.

Sitten menimme päivälliselle ja sitten Mongmartiin, ja siellä oli

tosiaan jumalaista, koska näimme heidät kaikki jälleen uudestaan.

Tarkoitan että Mongmartissa on oikea ameriikkalainen jazzorkesteri ja

aika paljon new-yorkilaisia, jotka me tunsimme, ja tuntui vallan siltä

kuin olisimme olleet New Yorkissa, mikä oli jumalaista. Ja sitten me

palasimme Ritziin. Sitten Dorothylla ja minulla oli pikku riitakin,

kun Dorothy sanoi, että minä meidän Pariisia katsellessamme kysyin

varakreiviltä, mikä oli sen tuntemattoman sotilaan nimi, joka oli

haudattuna aika suuren muistopatsaan alle. Silloin minä sanoin, ettei

aikomukseni ollut sitä kysyä häneltä, jos niin teinkään, sillä minähän

tarkoitin vain kysyä häneltä sen sotamiehen äidin nimeä, sillä kuolleen

sotamiehen äiti on aina se, jota minä aina näyn ajattelevan enemmän

kuin sitä kuollutta sotamiestä, joka on kuollut.

Ja se ranskalainen varakreivi aikoo käydä tapaamassa aamulla, mutten

minä aio ottaa häntä vastaan. Sillä ranskalaiset herrasmiehet tuottavat

tosiaan aina pettymyksen. Tarkoitan, että ne vievät meidät vallan

veikeihin paikkoihin, joissa tuntee elämänsä vallan hauskaksi ja luulee

tosiaan viettävänsä ihanan hetken. Mutta kun tulee kotiin ja miettii

sitä kaikkea, niin kaikki, mitä tyttö on saanut, on kahdenkymmenen

frangin hintainen viuhka, joka ei rahassa merkitse juuri mitään, ja

nukke, joita ravintoloissa lahjoitellaan ilmaiseksi. Tarkoitan, että

tytön tulee pitää varansa Pariisissa, sillä muutoin hänellä olisi

Pariisissa niin hauskaa, ettei hän pääsisi puusta pitkään. Sen vuoksi

tosiaan ajattelenkin, että ameriikkalaiset herrasmiehet ovat sittenkin

parhaita, sillä vaikka suutelo kädelle tuntuukin varsin ihanalta, niin

timantti- ja safiirirannerengas kestää iankaiken. Sitä paitsi en luule,

että minun tulisi lähteä kenenkään pariisilaisen herrasmiehen mukaan,

koska herra Eisman saapuu tänne ensi viikolla, ja hän sanoi minulle,

että ainoat herrasmiehet, joiden kanssa hän soisi minun seurustelevan,

ovat nerokkaat herrasmiehet, jotka voivat kasvattaa tytön aivoja.

Mutta minä en tosiaan näy näkevän monta herrasmiestä täällä Ritzissä,

jotka näyttävät siltä, että kehittäisivät tytön aivoja. Huomenna siis

lähdemme ostoksille ja minusta näyttää tosiaan liian paljolta toivoa

löytäväni herrasmiestä, jota herra Eisman pitäisi sopivana tyttöjen

älyjen kehittäjäksi ja joka viitsisi lähteä meidän kanssamme ostoksille.

Huhtikuun 29 p:nä.

Eilen vasta oli päivä. Tarkoitan, että Dorothy ja minä olimme juuri

lähdössä ostoksille, kun puhelin soi ja ilmoitettiin, että lady Francis

Beekman oli alhaalla ja halusi tulla yläkertaan. Siitä minä ihan

hämmästyin. Tarkoitan, etten tiennyt, mitä sanoin, ja niin sanoin:

hyvä on. Sitten minä kerroin Dorothylle, ja me löimme viisaat päämme

yhteen. Sillä lady Francis Beekman kuuluu olevan sen sir Francis

Beekman-nimisen herrasmiehen vaimo, joka ihaili minua Lontoossa ja

näkyi ihailevan minua niin paljon, että kysyi saisiko hän lahjoittaa

minulle timanttidiadeemin. Ja näytti siltä, että hänen vaimonsa oli

täytynyt siitä kuulla, ja näytti todella siltä, että hän sen vuoksi oli

saapunut suoraa päätä Lontoosta. Ja kun ovelle kolkutettiin oikein,

oikein kovaa, pyysin minä häntä tulemaan sisälle. Ja lady Francis

Beekman tuli sisälle ja hän oli aika kookas rouva, joka paljonkin

muistutti Bill Hartia. Tarkoitan, että lady Francis Beekman Dorothyn

mielestä muistutti paljonkin Bill Hartia, vaikka hän tosiaan sanoo

hänen vielä enemmän muistuttavan Bill Hartin hevosta. Ja hän lienee

sanonut, että jollen heti antaisi takaisin timanttidiadeemia, nostaisi

hän siitä aika melun ja tärvelisi minun maineeni. Sillä hän sanoi, että

koko jutussa täytyi tosiaan olla jotakin vinossa. Sir Francis Beekman

ja hän kuuluivat näetten olleen naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta,

ja viimeinen lahja, jonka hän vaimolleen antoi, oli vihkisormus.

Silloin Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Rouvaseni, yhtä vähän te voitte

tärvellä minun ystävättäreni mainetta kuin upottaa Veitsin laivaston."

Tarkoitan, että olin aivan ylpeä Dorothysta, kun hän täten puolusti

mainettani. Sillä minusta ei tosiaan ole mikään niin ihmeellistä

kuin kaksi tyttöä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan sekä

myötä- että alamäessä. Sillä näyttipä lady Francis Beekman kuinka

tarmokkaalta tahansa, täytyi hänen tajuta, ettei hän kyennyt upottamaan

kokonaista laivastoa, joka oli täynnä laivoja. Ja niin hänen täytyi

heretä mainettani uhkaamasta. Sitten hän sanoi, että hän raahaisi

minut tuomioistuimen eteen ja sanoisi, että se oli ollut sopimatonta

vaikutusta. Mutta minä vastasin hänelle. "Jos te tulette tuo hattu

päässänne lakitupaan, niin saammepa nähdä, tarvitaanko siihen tuomarin

mielestä mitään sopimatonta vaikutusta, että Sir Francis Beekman tulee

vilkaisseeksi johonkuhun tyttöön." Silloin Dorothy avasi suunsa, ja

Dorothy sanoi: "Ystävättäreni on oikeassa, lady Beekman. Teidän pitäisi

olla kuningatar saadaksenne käydä rauhassa tommoinen hattu päässänne."

Ja lady Francis Beekman näkyi ihan suuttuvan. Ja sitten hän sanoi, että

hän lähettäisi hakemaan sir Francis Beekmanin, joka oli äkkiä lähtenyt

Skotlantiin metsästämään, kun sai kuulla, että lady Francis Beekman

oli saanut kuulla. Silloin Dorothy sanoi: "Tarkoitatteko, että olette

päästänyt sir Francis Beekmanin valtoimeksi niiden Skotlannin tuhlarien

joukkoon?" Ja Dorothy sanoi, että hänen olisi parasta katsoa miehensä

perään, jottei se jonakuna iltana joutuisi poikaviikarien seuraan ja

tuhlaisi puolta pennyä ihan turhaan. Tarkoitan, että aina rohkaisen

Dorothya suulauteen, kun meidän on haasteltava lady Francis Beekmanin

kaltaisten hienostumattomien ihmisten kanssa, koska Dorothy puhuu

hienostumattomien ihmisten kanssa heidän omaa kieltään paremmin kuin

minunlaiseni sivistynyt tyttö. Ja Dorothy sanoi: "Parasta on, ettette

lähetä hakemaan sir Francis Beekmania, sillä jos minun ystävättäreni

todella tahtoisi käydä sir Francis Beekmanin kimppuun, niin hänestä

tulisi niin putipuhdas, ettei jäisi jäljelle muuta kuin hänen

arvonimensä." Ja sitten minäkin puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin, että

minä olin ameriikkalainen tyttö ja että me ameriikkalaiset tytöt emme

piittaa arvonimistä, koska me ameriikkalaiset tytöt aina sanomme, että

se mikä kelpaa Washingtonille, kelpaa meillekin. Mutta lady Francis

Beekman näkyi tulevan yhä vihaisemmaksi kaiken aikaa.

Sitten hän sanoi, että hän tarpeen tullen kertoisi tuomarille, että

sir Francis Beekman oli järjiltään silloin, kun hän sen minulle

antoi. Silloin sanoi Dorothy: "Jos menette oikeuteen ja tuomari tulee

teihin oikein tarkkaan katsahtaneeksi, niin hän päättelee sir Francis

Beekmanin olleen järjiltään kolmekymmentäviisi vuotta sitten." Niin

lady Francis Beekman sanoi tietävänsä minkälaisen henkilön kanssa hän

oli tekemisissä ja ettei hän halunnut olla minkään sellaisen henkilön

kanssa tekemisissä, koska se loukkasi hänen arvoaan. Ja Dorothy sanoi:

"Rouvaseni, jos me loukkaamme teidän arvoanne yhtä paljon kuin te

kiusaatte meidän näköhermojamme, niin teidän itsenne tähden soisin,

että olette Christian Science." Ja siitä näkyi lady Francis Beekman

suuttuvan. Ja hän sanoi jättävänsä kaikki lakimiehensä haltuun. Ja

lähtiessään hän astui peninkulmanpituisen hameenlaahuksensa päälle ja

oli tehdä kuperkeikan. Ja Dorothy kurkisti ulos ovesta, ja Dorothy

huusi eteiseen ja sanoi: "Saksatkaapa hieman tuota lievettänne, Isabel,

sillä nyt on vuosi 1926." Ja minä tunsin itseni tosiaan alakuloiseksi,

koska minusta oli koko aamumme tullut epähienoksi, kun meidän oli

täytynyt olla tekemisissä niin hienostumattoman rouvan kuin lady

Francis Beekmanin kanssa.

Huhtikuun 30 p:nä.

Ja eilen aamulla saapui todellakin lady Francis Beekmanin asianajaja.

Vaikkei hän oikeastaan ollut asianajaja, mutta hänen nimensä oli

kortilla ja hänen nimensä näkyi olevan Mons. Broussard, ja hän kuuluu

olevan _avokaa_, koska avokaa merkitsee franskan kielellä lakimiestä.

Ja Dorothy ja minä olimme pukeutumassa ja vielä ihan aamukelteissämme,

kuten tavallista, kun kuului äänekäs koputus ovelle; ja ennenkuin

ehdimme huutaa "antree", hyppäsi se suoraan huoneeseen. Se näkyi

siis olevan ranskalaista syntyperää. Tarkoitan, että lady Francis

Beekmanin asianajaja osaa tosiaan kirkua kuin autokuski. Tarkoitan,

että hän kirkui oikein kovaa huoneeseen hypätessään ja kirkui sitten

kirkumistaan. Ja Dorothy ja minä ryntäsimme saliin ja Dorothy vilkaisi

häneen ja Dorothy sanoi: "Tämän kaupungin pitää lakata kujeilemasta

meille joka aamu," sillä meidän hermomme eivät voineet sitä kestää.

Sitten Mons. Broussard ojensi meille käyntikorttinsa, kirkui ja

kirkui ja huitoi käsivarsillaan ilmassa kuin mikäkin. Silloin Dorothy

sanoi, että hän matki oivallisesti Mullin Ruusua, joka on tosiaan

punainen tuulimylly, mutta Dorothy lisäsi, että tuo mies piti paljoa

suurempaa melua ja pyöri oman tuulensa voimalla. Sitten me seisoimme

ja katselimme häntä pitkän aikaa, mutta hän näytti tulevan vallan

yksitoikkoiseksi sen pitkän ajan perästä, koska hän aina puhui ranskaa,

mikä meille tosiaan on hölynpölyä. Sitten Dorothy sanoi: "Katsotaas,

eikö kaksikymmentäviisi frangia tuki siltä suuta, sillä kun viisi

frangia riittää autonajajalle, pitäisi kahdenkymmenenviiden frangin

riittää asianajajalle." Sillä hän piti osapuilleen viisi kertaa niin

paljon melua kuin autonajaja, ja 5 kertaa 5 on 25. Ja heti kun hän

kuuli meidän puhuvan frangeista, näkyi hän juuri hiukan rauhoittuvan.

Niinpä Dorothy otti lompakkonsa ja antoi hänelle 25 frangia. Sitten

hän lakkasi parkumasta ja pisti rahat taskuunsa, mutta otti senjälkeen

esille isokokoisen purppuraelefanteilla koristetun nenäliinan ja alkoi

itkeä kohottaa. Silloin Dorothy tosiaan kävi alakuloiseksi ja sanoi:

"Kuulkaahan, te olette valmistanut meille varsin hauskan aamun, mutta

jos tuota vielä jatkatte, niin ulos te menette märkänä tai kuivana."

Silloin hän alkoi soittaa puhelinta ja näkyi tahtovan käyttää

sitä, mutta Dorothy sanoi: "Jos luulette sillä pääsevänne johonkin

numeroon, niin yrittäkää vain, mutta mikäli me olemme havainneet,

on se vain seinäkaappi." Sitten hän riensi puhelimen luo ja Dorothy

ja minä menimme jatkamaan pukeutumistamme. Ja kun hän oli soitellut

tarpeekseen, juoksenteli hän minun ovelleni ja sitten juoksenteli

Dorothyn ovelle ja parkui ja puhui aika paljon. Mutta meidän

mielestämme hän oli menettänyt kaiken uutuuden viehätyksensä, emmekä

hänestä enempää välittäneet.

Ja lopuksi kuului ovelta toinen äänekäs kolkutus, ja me kuulimme hänen

ryntäävän ovelle ja menimme molemmat ulos saliin katsomaan, mitä oli

tekeillä. Ja se oli tosiaan näkemisen arvoista. Sillä siellä oli

toinenkin ranskalainen. Ja se uusi ranskalainen ryntäsi sisälle ja

ulvoi "papaa" ja suuteli sitä edellistä. Ja hän näkyi olevan hänen

poikansa, koska poika on tosiaan papaan liiketoveri asianajoliikkeessä.

Ja sitten hänen papaansa puhua pärpätti aika paljon ja osoitti minua

ja Dorothya, ja sitten hänen poikansa katsoi meihin ja sitten hänen

poikansa kirkaisi oikein kovaa ja sanoi ranskaksi: "Mää, papaa, el song

sharmangt." Sillä tavalla hän näkyi kertovan papaalleen ranskaksi,

että me olimme vallan ihastuttavia. Ja vanhempi Broussard lakkasi

parkumasta, pani silmälasinsa nenälleen ja katsoi meitä tarkkaan.

Ja sitten hänen poikansa veti kierrekaihtimen ylös, jotta papaa voi

meitä paremmin katsella. Ja kun papaa oli lakannut meitä katselemasta,

oli hän vallan ihastunut. Hän muuttui pelkäksi hymyksi ja nipisteli

poskiamme ja hoki "sharmang" kaiken aikaa, koska "sharmang" merkitsee

ihastuttavaa franskan kielellä. Ja sitten hänen poikansa puhkesi

puhumaan ihan englantia ja hän puhuu tosiaan englantia yhtä hyvin kuin

ameriikkalainen. Sitten hän kertoi meille, että hänen papaansa oli

puhelimitse kutsunut hänet tänne, koska me emme näkyneet ymmärtävän

mitä papaa meille sanoi. Isä Broussard kuuluu puhuneen meille kaiken

aikaa englanninkieltä, mutta me emme näkyneet ymmärtävän hänen

englanninkieltään. Sitten Dorothy sanoi: "Jos se, mitä teitin papaanne

meille haastoi, oli englantia, niin minun tulisi saada kultamitali

kreikastani." Sen selitti sitten poika papaalle, ja papaa nauroi

oikein, oikein äänekkäästi ja nipisti Dorothya poskesta, ollen kovin

riemuissaan, vaikka pila osuikin häneen itseensä. Sitten Dorothy ja

minä kysyimme hänen pojaltaan, mitä papaa oli puhunut haastellessaan

meille englantia, ja hänen poikansa sanoi hänen kertoneen meille

kaikki mitä tiesi asiakkaastaan lady Francis Beekmanista. Ja sitten

me kysyimme hänen pojaltaan, miksi papaa itkeä kollotteli. Ja poika

sanoi papaan itkevän, koska hän ajatteli lady Francis Beekmania. Sitten

Dorothy kysyi: "Jos hän itkee ajatellessaan sitä ihmistä, niin mitä

hän tekee häntä katsellessaan?" Ja sitten poika selitti papaalle, mitä

Dorothy sanoi. Ja isä Broussard nauroi oikein, oikein äänekkäästi,

suuteli sitten Dorothya kädelle ja sanoi, että tämän jälkeen meidän

tosiaan täytyi yhdessä tyhjentää pullo samppanjaa. Sitten hän meni

puhelimeen ja tilasi pullon samppanjaa.

Sitten sanoi taas poika papaalle: "Miksemme kutsuisi näitä ihastuttavia

naisia Fontänbloohon tänään?" Ja papaa sanoi, että se olisi metkaa. Ja

sitten minä kysyin: "Kuinka voimme teitä kahta herrasmiestä nimittää

kumpaakin erikseen, sillä jos Pariisissa on asian laita niinkuin

Ameriikassa, niin olette kai molemmat herra Broussardeja." Mutta sitten

juolahti päähämme mainita heitä ristimänimiltään. Ja pojan nimi kuului

olevan Luii, joten Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Täällä Pariisissa

kuulemma teidät Luiit kaikki numeroidaan." Sillä kuuleehan aina

puhuttavan Luii kuudennestatoista, joka harjoittanee vanhanaikuisten

huonekalujen kauppaa. Tarkoitan, että hämmästyin kuullessani, kun

Dorothy alkaa syventyä historjaan, joten hänestä ehkä taitaa todellakin

tulla sivistynyt sitten kumminkin. Mutta Dorothy sanoi Luiille, ettei

hänen tarvinnut panna numerolappuaan näkyville, koska hän arvasi Luiin

numeron heti, kun häneen vilkaisi. Ja hänen papaansa kuuluu olevan

Robäär, mikä on Roopertti ranskaksi.

Niin Dorothy sanoi, että voisimme kyllä lähteä ulos Fontänbloohon Luiin

ja Robäärin kanssa, jos Luii riisuisi pois keltaiset sääryksensä,

jotka olivat keltaista säämiskää ja vaaleanpunaisilla helminapeilla

koristetut. Sillä Dorothy sanoi: "Leikki sijansa saakoon, mutta

kukaan tyttö ei halua katkeamatta nauraa." Ja koska Luii todella

haluaa kaikin mokomin olla mieliksi, riisui hän sääryksensä, mutta

kun hän oli riisunut sääryksensä, näimme hänen sukkansa, mutta hänen

sukkansa nähdessämme me näimme, että ne olivat isoruutuista mallia kuin

Skotlannin shaalit ja pieniä sateenkaaria ristiin raatiin. Ja Dorothy

katseli niitä hetkisen, tullen ihan noloksi, ja sanoi: "Kuules, Luii,

parasta lienee, että panet sääryksesi takaisin sääriisi."

Sitten tuli ystävämme Leon, joka on tarjoilijana toi samppanjapullon.

Ja hänen avatessaan samppanjapulloa molottivat Luii ja Robäär keskenään

ranskaa aika paljon, ja minusta todella tuntuu, että minun pitäisi

tiedustella, mitä he ranskaksi sanoivat, koska he saattoivat haastella

timanttidiadeemista. Sillä ranskalaiset herrasmiehet ovat kovin, kovin

kohteliaita. Mutta minä en tosiaan luule, että tyttö voi heihin luottaa

niin pian kuin he ovat kääntäneet selkänsä. Kun siis saan tilaisuuden,

aion kysyä Leonilta, mitä he sanoivat.

Lähdimme siis Fontänbloohon ja sieltä Mongmartiin ja pääsimme kotiin

vasta hyvin myöhään, ja meistä oli meillä ollut aika hauska päivä ja

yö, vaikkemme olleetkaan käyneet ostoksilla emmekä mitään ostaneet.

Mutta minusta meidän pitäisi käydä enemmän ostoksilla, sillä sitä

vartenhan Pariisi oikeastaan näkyy olevan olemassa.

Toukokuun 1 p:nä.

No niin, tänä aamuna minä kutsutin Leonin, joka on Dorothyn ja minun

tarjoilijaystävämme, ja kysyin häneltä, mitä Luii ja Robäär ranskaksi

sanoivat. Ja he kuuluivat sanoneen ranskaksi, että me kuuluimme

viehättävän heitä oikein, oikein paljon, koska he tosiaan pitivät

meistä oikein, oikein ihastuttavina eivätkä olleet tavanneet niin

ihastuttavia tyttöjä pitkään aikaan. Ja he kuuluivat sanoneen, että

he kuljettaisivat meitä ympäriinsä aika paljon ja merkitsisivät

kaikki laskut lady Francis Beekmanin laskuun, koska he vaanisivat

tilaisuutta varastaakseen timanttidiadeemin. Ja sitten he sanoivat,

että jolleivät voisikaan sitä meiltä varastaa, olimme me tosiaan

niin ihastuttavia, että meidän kanssamme oli perin hauska liikkua,

vaikkeivät onnistuisikaan meiltä varastamaan. Näin ollen he eivät

tosiaan voisi mitään menettää, kävipä niin taikka näin. Sillä lady

Francis Beekman maksaisi kernaasti kaikki laskut, kun he sanoisivat

hänelle, että heidän täytyi kuljetella meitä aika paljon, vaaniakseen

tilaisuutta varastaa sen meiltä. Sillä lady Francis Beekman on sen

sortin varakkaita naisia, jotka eivät tuhlaa rahaa mihinkään muuhun,

mutta jotka aina tuhlaavat rahoja käräjäjuttuun. Eikä hän tosiaan

valittelisi rahojen tuhlausta, koska joku minun tai Dorothyn lauseista

näkyi suututtaneen lady Francis Beekmania.

Ja sitten päätin ryhtyä miettimään, ja kyllä minä mietinkin

aika paljon. Sanoin siis Dorothylle, että aion panna oikean

timanttidiadeemin Ritzin aarrekaappiin ja sitten teettäisin ja

ostaisin jalokivisepältä jäljennöksen, jota nimitetään "similiksi".

Ja sitten jättäisin timanttidiadeemin "similin" milloin minnekin,

jotta Luii ja Robäär näkisivät, kuinka huolimattomasti sitä pitelen,

ja rohkaistuisivat. Luiin ja Robäärin kanssa ulkosalle lähtiessämme

voisin sitten panna sen käsilaukkuuni ja ottaa mukaani, jotta Luii ja

Robäär aina luulisivat timanttidiadeemin olevan heidän ulottuvillaan.

Ja kun sitten Dorothy ja minä saisimme heidät lähtemään kanssamme

ostoksille ja tuhlaamaan melko paljon, niin aina, kun he näkyisivät

menettävän rohkeutensa, minä avaisin käsilaukkuni ja sallisin

heidän nähdä vilauksen timanttidiadeemin "similistä". Sitten he

rohkaistuisivat vielä enemmän ja tuhlaisivat vielä enemmän rahaa. Ja

lopultahan saattaisin sallia heidän sen varastaakin, koska he sittenkin

ovat olleet herttaisia herrasmiehiä ja minä tosiaan haluaisin auttaa

Luiita ja Robääriä. Tarkoitan, että olisi vallan hupaista, kun he

varastaisivat sen lady Francis Beekmanille ja hän joutuisi maksamaan

heille aika paljon ja sitten huomaisikin, että diadeemi on tehty

taikinasta. Sillä lady Francis Beekman ei ole koskaan nähnyt sitä

oikeata diadeemia ja jäljennös pettäisi hänet ainakin siihen asti,

kun Luii ja Robäär ovat ehtineet nostaa palkkansa kaikesta kovasta

työstä, minkä ovat suorittaneet. Tarkoitan, että timanttidiadeemin

jäljennös maksaisi vain noin kuusikymmentäviisi dollaria, ja mitäpä

65 dollaria on, jos Dorothy ja minä voisimme tehdä hauskoja ostoksia

ja saada ihania lahjoja, jotka tuntuisivat vieläkin ihanammilta, kun

pysähtyisimme muistelemaan, että lady Francis Beekman on ne maksanut?

Ja se olisi läksytys lady Francis Beekmanille, jottei toiste sanoisi

mitä sanoi kahdelle minun ja Dorothyn laiselle ameriikkalaiselle

tytölle, jotka olimme kahden Pariisissa ilman minkään herrasmiehen

suojaa.

Kun sitten olin kertonut Dorothylle tuumani, niin Dorothy katsoi minuun

ja katsoi minuun ja sanoi tosiaan, että minun aivoni olivat ihmeellinen

konstvärkki. Tarkoitan, että hän sanoi minun aivoni muistuttavan

hänelle radiota, koska sitä kuuntelee päivät pääksytysten ja tulee

alakuloiseksi, ja juuri kun on lyömäisillään mäsäksi koko koneen, tulla

tupsahtaa sieltä mestariteos.

Kun siis Luii soitti minulle, niin Dorothy sanoi hänelle, että meistä

olisi hauskaa, jos hän ja Robäär veisivät meidät huomenaamulla

ostoksille. Sitten Luii kysyi papaalta, ja papaa vastasi, että kyllä

vaan se sopii. Sitten he kysyivät meiltä, haluaisimmeko lähteä heidän

kanssaan tänäiltana katsomaan näytelmää, jonka nimi on Foli Bershäär.

Sitten hän sanoi, että kaikki Pariisissa asuvat ranskalaiset ottavat

aina mielellään joitakin ameriikkalaisia mukaansa, saadakseen verukkeen

lähteä Foli Bershäriin. Niin me lupasimme lähteä. Ja nyt Dorothy ja

minä menemme ostoksille, hankkiaksemme mukailun timanttidiadeemista, ja

näyteikkunoita tutkimaan tietääksemme, mihin huomenna viemme Luiin ja

Robäärin ostoksille.

Ja minusta tuntuu tosiaan, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Sillä

me tarvitsemme kuitenkin joitakuita herrasmiehiä kuljettelemassa meitä

ympäriinsä, kunnes herra Eisman saapuu Pariisiin, emmekä me voisi

liikkua keidenkään oikein miellyttävien herrojen kanssa, koska herra

Eisman haluaa meidän seurustelevan ainoastaan sellaisten älykkäiden

herrasmiesten kanssa, joilla on älykkäät aivot. Niin minä sanoin

Dorothylle, että vaikkeivät Luii ja Robäär näyttäkään kovin älykkäiltä,

voisimme sanoa herra Eismanille, että me olemme oppineet heiltä vaikka

franskankieltä. Ja vaikken minä vielä näy franskaa oppineenkaan, olen

toki melkein oppinut ymmärtämään Robäärin englantia. Kun siis Robäär

puhuu englantiaan herra Eismanin kuullen ja herra Eisman näkee minun

ymmärtävän, mitä hän sanoo, niin kai hän luulee minun osaavan franskaa.

Toukokuun 2 p:nä.

Eilen illalla menimme siis Foli Bershääriin, ja se oli tosiaan

jumalaista. Tarkoitan, että se oli tosiaan kovin taiteellista, koska

siellä oli alastomia tyttöjä. Ja muuan tytöistä oli Luiin tuttavia,

ja Luii sanoi, että se oli oikein, oikein sievä tyttöjä vasta

kahdeksantoista vuotias. Mutta Dorothy vastasi: "Kyllä se on sinulle

veistellyt, Luii, sillä kuinka olisi kahdeksantoista vuotias tyttö

ehtinyt tahria polvensa noin paksuun likaan?" Silloin Luii ja Robäär

tosiaan nauroivat kovin, kovin äänekkäästi. Tarkoitan, että Dorothy oli

kovin epähieno Foli Bershäärissä. Mutta minusta ovat alastomat tytöt

aina kovin taiteellisia, ja ihmisestä, jolla on taiteen tajuntaa, se

on kaunista, enkä minä suinkaan nauraisi sellaisessa taiteellisessa

paikassa kuin Foli Bershäärissä.

Ja minulla oli timanttidiadeemin "simili" mukanani Foli Bershäärissä.

Tarkoitan, että sillä voisi pettää asiantuntijankin, eivätkä Luii ja

Robäär juuri voineet kääntää katsettaankaan siitä pois. Mutten minä

siitä hätkähtänyt, koska olin sitonut sen oikein tiukkaan. Tarkoitan,

että olisi vallan kamalaa, jos he pääsisivät käsiksi timanttidiadeemiin

ennenkuin Dorothy ja minä olemme kuljettaneet heitä ostoksilla aika

paljon.

Ja nyt me ollaan valmiit lähtemään ostoksille tänä aamuna, ja Robäär,

joka saapui tänne aamuvirkkuna, on salissa Dorothyn kanssa, ja me

odottelemme Luiita. Ja minä jätin timanttidiadeemin salin pöydälle,

jotta Robäär näkisi, kuinka huolimaton minä kaikessa tosiaan olen,

mutta Dorothy pitää Robääriä silmällä. Nyt juuri kuulin Luiin tulevan

sisälle, koska minä kuulin hänen suutelevan Robääriä. Tarkoitan, että

Luii aina suutelee Robääriä, ja Dorothy sanoi Luiille, että jollei hän

lakkaisi suutelemasta Robääriä, niin ihmiset luulisivat hänen leipovan

vohveleja.

Ja nyt minun täytyy mennä toisten luo ja minä panen timanttidiadeemin

mukailun käsilaukkuuni Luiin ja Robäärin nähden, jotta he tietäisivät

sen aina olevan ulottuvillaan, ja sitten mennään ostoksille. Ja minun

täytyy melkein hymyillä ajatellessani lady Francis Beekmania.

Toukokuun 3 p:nä.

Eilinen päivä oli todella ihana. Tarkoitan, että Luii ja Robäär ostivat

Dorothylle ja minulle ihania lahjoja. Mutta sitten kaikki heidän

franginsa alkoivat loppua, minkävuoksi he alkoivat käydä alakuloisiksi,

mutta heti kun he alkoivat käydä alakuloisiksi, annoin minä

käsilaukkuni Robäärin haltuun, sillä välin kun menin sivuhuoneeseen

puseroa koettamaan. Siitä hän ilostui aika paljon, mutta tietenkin

Dorothy jäi heidän luokseen, ja piti silmällä Robääriä, joten hän ei

saanut tilaisuutta, mutta pelkkä laukun piteleminenkin reipastutti

häntä aika paljon.

Kun sitten heidän franginsa olivat loppuneet, sanoi Robäär, että hänen

täytyi soittaa jollekulle, ja kai hän soitti lady Francis Beekmanille

ja se sanoi varmaankin "all right", koska Robäär jätti meidät paikkaan,

jonka nimi on Café de la Paix, hänen kun oli mentävä jollekulle

asialle, ja kun hän palasi, näkyi hänellä olevan koko joukon enemmän

frangeja. Sitten he tarjosivat meille puolista, ja puolisen jälkeen

lähdettiin taas ostoksille.

Mutta minä opin kaikesta huolimatta tosiaankin aika paljon franskaa.

Tarkoitan, että jos haluaa puoliseksi herkullista kananpoikaa

herneitten kanssa, niin tarvitsee vain sanoa _pöti puaa_ ya _pulee_.

Tarkoitan, että franska on tosiaan perin helppoa, koska ranskalaiset

esimerkiksi käyttävät sanaa "chic" kaikesta, kun me sen sijaan

näymme käyttävän sitä vain herrasmiehistä, jotka muistuttavat Rudolf

Valentinoa.

Kun me siis iltapäivällä olimme ostoksilla, näin Luiin vievän

Dorothyn nurkkaan ja kuiskailevan hänelle aika paljon. Ja sitten näin

Robäärinkin vievän hänet syrjään ja kuiskailevan hänelle aika paljon.

Ja kun pääsimme takaisin Ritziin, kertoi Dorothy minulle, mitä ne

olivat hänelle kuiskailleet. Ja Luii kuuluu Dorothylle kuiskaillessaan

pyytäneen Dorothya varastamaan timanttidiadeemin minulta ja antamaan

sen papaan tietämättä hänelle, jolloin Luii antaisi Dorothylle tuhannen

frangia. Sillä lady Francis Beekman kuuluu sydänjuuriaan myöten siihen

kiintyneen ja on valmis maksamaan siitä aika paljon, koska hän on kovin

vihainen, ja kun hän tosiaan tulee niin vihaiseksi kuin hän on, on

sillä naisella vain yksi ajatus aivoissaan. Jos siis Luii voisi hankkia

diadeemin eikä papaa saisi siitä vihiä, niin hän saisi pitää kaikki

rahat yksin. Ja sitten kun Robäär myöhemmin kuiskaili Dorothylle, teki

hän saman ehdotuksen, tarjoten kaksituhatta frangia, kunhan vain Luii

ei saisi vihiä, jotta Robäär voisi pitää kaikki rahat itse. Ja minusta

olisi tosiaan somaa, että Dorothy voisi ansaita hiukan rahoja, koska

se voisi herättää Dorothyssa yritteleväisyyttä ja kunnianhimoja.

Huomenaamulla siis Dorothy ottaa timanttidiadeemin ja sanoo Luiille,

että hän on sen varastanut ja aikoo sen myydä Luiille, mutta hän

maksattaa hänellä rahat etukäteen, ja juuri kun hän on ojentamaisillaan

hänelle timanttidiadeemin, astun minä saliin ja sanon: "Kah, siinähän

on timanttidiadeemini! Olen sitä etsinyt jos jostakin." Siten minä

saan sen takaisin. Ja sitten Dorothy sanoo hänelle, että yhtä hyvin

hän voi ne tuhat frangia pitääkin, koska hän iltapäivällä varastaa sen

hänelle uudestaan. Ja sitten hän iltapäivällä myy sen Robäärille, ja

minä tosiaan luulen, että sallimme Robäärin sen pitää. Sillä minä pidän

aika paljon Robääristä. Tarkoitan, että hän on varsin herttainen vanha

herra, ja on oikein virkistävää nähdä, kuinka hän ja hänen poikansa

rakastavat toisiaan. Sillä vaikka ameriikkalaisesta tuntuukin oudolta

nähdä ranskalaisen herrasmiehen alati suutelevan isäänsä, on se minusta

tosiaan virkistävää, ja luullakseni olisi meille ameriikkalaisillekin

parempi, jos ameriikkalaiset isät ja pojat rakastaisivat toisiaan

enemmän siihen malliin kuin Luii ja Robäär.

Ja Dorothylla ja minulla on nyt melkoinen joukko ihania

käsilaukkuja, sukkia, nenäliinoja, nauhakkeita ja rihkamaa sekä

oikein siroja seurustelupuvun malleja, jotka ovat ihan peitetyt

timanttijäljennöksillä, vaikkei niitä tällöin nimitetä mukailuksi, vaan

sellainen puku on "diamangtee", ja minusta näyttää tyttö tosiaan aika

sievältä sellaisessa timanttiteessä.

Toukokuun 5 p:nä.

Eilen aamulla Dorothy siis myi timanttidiadeemin mukailun Luiille ja

sitten me saimme sen takaisin. Ja sitten menimme illalla Versaaliin.

Tarkoitan, että Luii ja Robäär olivat aivan mielissään, kun ei enää

menty ostoksille. Ja siitä päättelen, että lady Francis Beekmanin

mielestä on melkein kaikella rajansa. Ja sitten minä vein Luiin

kävelylle Versaaliin parkkiin, jotta Dorothy saisi tilaisuuden myydä

diadeemin Robäärille. Ja hän myi sen Robäärille. Ja papaa pisti sen

taskuunsa. Mutta kotimatkalla minä tulin ajatelleeksi asioita, ja

minusta tuntui, että timanttidiadeemin jäljennös sentään on aika hyvä

kapine itsekin pitää, varsinkin jos tyttö paljon liikkuu Pariisissa

ihailijoiden kanssa, jotka ovat ranskalaista syntyperää. Enkä

sittenkään oikeastaan luule, että neitosen tulisi rohkaista Robääriä

varastamaan mitään kahdelta ameriikkalaiselta tytöltä, jotka molemmat

ovat ypöyksin Pariisissa kahdenkesken ilman suojelevia herrasmiehiä.

Minä kysyin siis Dorothyltä, mihin taskuun Robäär oli sen pannut, joten

kotimatkalla istahdin autossa hänen viereensä ja vedin sen sieltä ulos.

Sitten olimme päivällisellä varsin omituisessa ravintolassa ja siellä

pisti Robäär käden taskuunsa ja alkoi sitten taas itkeä kollottaa. Hän

näet näkyi jotakin hukanneen, joten hän ja Luii jälleen alkoivat kilvan

parkua ja kohautella olkapäitään. Mutta Luii sanoi papalleen, ettei hän

ollut sitä papaan taskusta varastanut, ja sitten Robäär alkoi itkeä

entistä enemmän vain ajatellessaankin, että poika varastaisi jotakin

oman papaansa taskusta.

Ja kun Dorothy ja minä olimme saaneet tästä ihan kyliksemme, kerroin

minä hänelle koko jutun. Tarkoitan, että minun tosiaan kävi sääliksi

Robääriä, joten sanoin hänelle: "Älä enää itke, sillä sehän oli

sittenkin vain mukailu." Ja niin minä näytin sen heille. Ja sitten

Luii ja Robäär katselivat ihan henkeään pidätellen Dorothya ja minua.

Useimmilla pariisilaisilla tytöillä ei siis luullakseni ole niin paljoa

älyä kuin meillä ameriikkalaisilla tytöillä.

Ja kun se kaikki oli ohi, niin Luii ja Robäär näyttivät niin

alakuloisilta, että minun tosiaan kävi heitä sääliksi. Silloin pälkähti

päähäni tuuma. Minä sanoin heille, että huomenna voisimme kaikki mennä

jalokivisimilien kauppaan, josta he voisivat ostaa toisen samanlaisen

taikinadiadeemin antaakseen sen lady Francis Beekmanille, ja sanoisivat

myyjälle jalokivikaupassa, että hän kirjoittaisi laskuun käsilaukun,

ja sitten maksattaisivat sen lady Francis Beekmanilla muiden kulujen

ohella. Sillä eihän lady Francis Beekman ollut koskaan nähnyt oikeaa

timanttidiadeemia. Ja Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi, että

lady Francis Beekman ymmärsi timanteista yhtä paljon kuin sika

hopealusikoista, joten hänelle voisi taittaa jääpalasenkin, kunhan se

vain ei sulaisi. Ja sitten Robäär katsoi minuun ja katsoi minuun ja

kumartui suutelemaan minua otsaan ihan kunnioittavalla tavalla.

Sitten meillä oli vallan hauska ilta. Tarkoitan, että kaikki näymme

ymmärtävän toisiamme, sillä Dorothy ja minä voimme toki rakastaa

Robäärin ja Luiin kaltaisia herrasmiehiä plattoonisesti, niinkuin

hienosti sanotaan. Tarkoitan, että meidän välillämme on niinkuin

jotakin yhteistä, varsinkin kun yhdessä tulemme ajatelleeksi lady

Francis Beekmania.

Ja he aikoivat maksattaa lady Francis Beekmanilla aikamoisen summan

rahaa antaessaan hänelle timanttidiadeemin mukailun. Ja minä sanoin

Robäärille, että jos akka niinkuin valittaisi, niin kysyköön häneltä,

tiesikö hän, että sir Francis Beekman lähetti minulle kymmenen punnan

edestä orkideja joka päivä meidän Lontoossa ollessamme. Se suututtaisi

hänet niin, että hän kernaasti maksaisi timanttidiadeemista melkein

mitä tahansa.

Ja jahka lady Francis Beekman maksaa heille kaikki rahat, niin Luii

ja Robäär tarjoavat meidän kunniaksemme päivälliset Cirosissa.

Ja kun sitten herra Eisman saapuu tänne lauvantaina, pyydämme me

herra Eismania tarjoamaan päivälliset Luiin ja Robäärin kunniaksi

samassa paikassa, koska he ovat niin paljon auttaneet meitä kahta

ameriikkalaisia tyttöä ollessamme yksin Pariisissa osaamatta edes

franskan kieltä.

Sitten Luii ja Robäär pyysivät meitä tulemaan kutsuihin sisarensa luo

tänään, mutta Dorothy sanoo, että meidän on parasta olla menemättä,

koska sataa ja meillä molemmilla on erinomaisen sirot uudenuutukaiset

sateenvarjot. Ja Dorothy sanoi, ettei juolahtaisi hänen mieleensäkään

jättää uudenuutukaista sateenvarjoa ranskalaisen naisen eteiseen.

Eikä taas olisi hauskaa vieraisilla ollessaan kaiken aikaa pidellä

sateenvarjoa. Niin ollen meidän oli parasta pysyä turvallisesti poissa.

Soitimme siis Luiille ja ilmoitimme, että meillä oli paha päänsärky,

mutta kiitimme häntä kaikesta vieraanvaraisuudesta. Sillä juuri se,

että kaikki ranskalaiset ovat niin vieraanvaraisia kuin Luii ja Robäär

meille ameriikkalaisille, tekee Pariisin todella jumalaiseksi.