No niin, Dorothy ja minä olemme nyt todella Lontoossa. Tarkoitan,
että me saavuimme Lontooseen eilen junassa, kun laiva ei purjehdi
Lontooseen saakka, vaan pysähtyy rannalle, ja sitten on noustava
junaan. Tarkoitan, että New Yorkissa on kaikki paljoa paremmin, sillä
laiva tulee ihan New Yorkiin asti, ja minä alan ajatella, ettei Lontoo
sittenkään ole kovin kasvattava kaupunki. Mutta minä en kertonut sitä
herra Eismanille, kun sähkötin hänelle eilen illalla, sillä herra
Eisman lähetti minut oikeastaan Lontooseen kasvatettavaksi, ja minusta
olisi kiusallista kertoa hänelle, että Lontoo tuottaa pettymyksen, kun
me New Yorkissa olemme niin paljon pitemmällä.
Ja sitten Dorothy ja minä jouduimme Ritziin, ja se on herttaisen täynnä
ameriikkalaisia. Tarkoitan, että luulisi tosiaan olevansa New Yorkissa,
koska minun mielestäni aina on matkustelussa ihaninta se, että aina
tapaa ameriikkalaisia ja aina tuntee olevansa kotona.
Niinpä Dorothy ja minä eilen menimme Ritziin puoliselle ja näimme
oikein sievän ja vaaleaverisen tytön lähimmässä pöydässä, ja minä
nyhkäisin Dorothya pöydän alitse, kun minusta ei ole hienoa nyhkäistä
ketään pöydän yli, sillä minähän opetan Dorothylle hyviä tapoja. Ja
minä sanoin: "Tuo on aika veikeä pikku tyttö, niin että hänen täytyy
olla ameriikkalainen tyttö." Ja niin hän olikin. Hän kutsui pääviinuria
ihan ameriikkalaisella puhetavalla ja oli kovin vihainen ja sanoi
sille: "Minä olen käynyt tässä hotellissa jo kolmekymmentäviisi vuotta
ja tämä on ensi kerta, kun minun on täytynyt odottaa." Ja minä tunsin
hänen äänensä, sillä hän oli todellakin Fanny Ward. Sitten minä
pyysin häntä tulemaan meidän pöytäämme, ja kaikki kolme olimme oikein
riemuissamme, kun oli näin päästy yhteen. Sillä minä ja Fanny olemme
tunteneet toisemme jo viitisen vuotta, mutta minusta tuntuu ikäänkuin
tuntisin hänet paremminkin, koska äiti tunsi hänet neljäkymmentäviisi
vuotta sitten, kun hän ja äiti kävivät yhdessä koulua, ja äiti on
aina lukenut hänen kaikista häistään kaikissa sanomalehdissä. Fanny
asuu siis nyt Lontoossa ja on kuuluisa yhtenä Lontoon veikeimmistä
tytöistä. Tarkoitan, että Fanny on melkein historjallinen, sillä
kun tyttö pysyy veikeenä viisikymmentä vuotta, alkaa hän todella
tulla historjalliseksi. Jos siis äiti ei olisi kuollut verisuonten
kovettumiseen, niin hänellä ja Fannyllä ja minulla olisi ollut vallan
hauskaa Lontoossa, sillä Fanny käy mielellään ostoksilla.
Sitten me menimme ostamaan hattuja, mutta sensijaan että olisimme
menneet naisten osastoon menimmekin lasten osastoon, ja Fannyjä minä
ostimme muutamia oikein veikeitä hattuja, koska lastenhatut maksavat
vain puolet ja Fanny aina ostelee niitä. Tarkoitan, että Fanny tosiaan
pitää hatuista, ja ostaessaan niitä lasten osastosta joka viikko hän
säästää tosiaan aika paljon rahaa.
Sitten palasimme Ritziin tavataksemme majuri Falconin, sillä majuri
Falcon kutsui meidät kanssaan teelle erään hienon naisen luo, jonka
nimi on lady Shelton. Ja majuri Falcon kutsui Fannyäkin mukaamme
teelle, mutta Fanny oli pahoillaan, koska hänen täytyi mennä
soittotunnilleen.
Ja siellä lady Sheltonin luona me tapasimme useita henkilöitä, jotka
näkyivät olevan englantilaisia. Tarkoitan, että jotkut Lontoon tytöistä
kuuluvat olevan ladyja, mikä näkyy olevan loordin vastakohta. Ja
jotkut, jotka eivät ole ladyja, ovat "kunnioitettavia". Mutta jotkut
taas eivät ole sitä eikä tätä, vaan ovat ihan niinkuin mekin, niin
että heitä voi nimittää vain neideiksi ja rouviksi. Mutta lady Shelton
oli ihan riemastunut, kun sai meidät ameriikkalaiset vieraikseen.
Tarkoitan, että hän vei Dorothyn ja minut peräsaliin ja yritti myydä
meille muutamia otsanauhoja. Semmoisia hän näkyy tekevän ompelemalla
joukon lasihelmiä nauhanpätkään, joka iltaisin sidotaan pään ympäri.
Niinpä minä kysyin häneltä, kuinka paljon ne maksoivat, ja hän ilmoitti
hinnaksi viisi puntaa. Silloin minä kysyin, kuinka paljon se teki
rahassa, ja se kuului olevan kaksikymmentäviisi dollaria. Tarkoitan,
että minulle tulee Lontoossa aika kiusa Dorothyn vuoksi, sillä hän
ei saisi sanoa, mitä hän sanoi englantilaisesta ladystä. Tarkoitan,
ettei hänen olisi sopinut sanoa lady Sheltonin otsanauhojen olevan
hänen mielestään todella hyödyllisiä jollekulle, sillä jokaisen tytön,
joka niistä maksaisi kaksikymmentäviisi dollaria, pitäisi saada päänsä
siteihin.
Sitten lady Shelton vei Dorothyn, majuri Falconin ja minut tätinsä
asuntoon, joka oli siinä likellä ensimmäisen kadunkulman takana. Sillä
hänen tätiään kuulutaan nimitettävän kreivittäreksi, ja hän kasvattaa
koiria. Ja hänen tädilläänkin oli vieraskutsut, ja hänen tukkansa
näytti ihan punaiselta, ja sellaiseksi vanhanpuoleiseksi naiseksi hän
oli kovin paljon maalattu. Ja ensimmäinen kysymys, jonka hän meille
teki, koski niitä hänen sisarentyttärensä helminauhoja. Hän kysyi,
olimmeko niitä ostaneet. Me vastasimme hänelle siis kieltävästi. Mutta
hän ei näkynyt käyttäytyvän niinkuin hänenlaisensa vanhanpuoleisen
kreivittären tulisi. Sillä hän sanoi: "Siinä menettelitte ihan oikein,
rakkaat ystävät, älkää salliko sisarentyttäreni puijata teitä. Ne
nauhat menevät muodista pois ennenkuin viikkoakaan on kulunut." Sitten
hän kysyi meiltä, haluaisimmeko ostaa koiran. Enkä silloin voinut
hillitä Dorothya, ennenkuin hän ehti sanoa: "Kuinka pian ne koirat
menevät muodista?" Mutta minä en luule kreivittären menetelleen,
niinkuin kreivittären tulisi menetellä, sillä hän nauroi kovin, kovin
äänekkäästi, nimitti Dorothya ihan verrattomaksi, tarttui Dorothyyn
ja suuteli häntä ja piti kättään hänen vyötäisillään kaiken aikaa.
Tarkoitan, että kreivittären ei tulisi rohkaista Dorothya, muutoin hän
on yhtä hienostumaton kuin Dorothy näkyy olevan. Mutta minä sanoin
kreivittärelle, ettemme tarvinneet koiraa.
Sitten minä tapasin oikein ihastuttavan englantilaisen ladyn, jolla oli
hyvin, hyvin kaunis timanttidiadeemi käsilaukussaan, sillä hän sanoi,
että hän oli arvellut joitakuita ameriikkalaisia olevan seurueessa, ja
se olisi todella ollut hyvin, hyvin edullinen kauppa. Tarkoitan, että
timanttidiadeemi on minusta ihastuttava, kun en todellakaan ennen ollut
tullut ajatelleeksi timanttien käyttämistä sellaisessa paikassa ja olin
luullut, että minulla oli melkein yksi kutakin koristelajia, kunnes
sain nähdä timanttidiadeemin. Se englantilainen rouva, jonka nimi on
rouva Weeks, sanoi, että se oli ollut hänen perheensä omaisuutena monet
monituiset vuodet, mutta timanteilla on se mainio ominaisuus, että ne
aina näyttävät uusilta. Ja minun alkoikin tehdä sitä kovin mieleni ja
kysyin häneltä, mitä se maksoi rahassa, ja sen hinta kuului olevan 7500
dollaria.
Sitten minä katselin ympärilleni huoneessa ja havaitsin herrasmiehen,
joka näytti oikein hienolta. Ja minä kysyin majuri Falconilta,
kuka hän oli, ja hän ilmoitti, että se oli sir Francis Beekman, ja
hän kuuluu olevan kovin, kovin varakas. Sitten minä pyysin majuri
Falconia esittelemään meidät toisillemme, ja kun se oli tehty, pyysin
minä sir Francis Beekmania pitämään hattuani sillä välin, kun minä
koetin timanttidiadeemia, sillä minä saatoin käyttää sitä nauhassa
takaraivolla, kun tukkani on bobattu, ja minä sanoin sir Francis
Beekmanille, että se minusta tosiaan näytti aika veikeeltä. Niin se
näytti hänestäkin, mutta hän sanoi, että häntä odotettiin muualle.
Ja sitten kreivitär tuli minun luokseni, ja hän on todella hyvin
sivistymätön, sillä hän sanoi minulle: "Älkää tuhlatko aikaanne
hänelle", ja selitti, että jos sir Francis Beekman rovonkaan tuhlaisi,
niin erään herra Nelson-nimisen herrasmiehen muistopatsas ottaisi hatun
päästään ja kumartaisi. Tarkoitan, että jotkut henkilöt ovat niin
epäsivistyneitä, että heillä näkyy olevan epäsivistyneitä ajatuksia
kaikesta.
Niin, minun sydämeni himoitsee todella sitä timanttidiadeemia, ja ihan
minä hermostuin, kun rouva Weeks sanoi menevänsä hauskaan illatsuun
eilen illalla, siellä kun olisi liuta ihastuttavia ameriikkalaisia,
jotka sen kyllä nappaisivat. Olin niin levoton, että annoin hänelle
sata dollaria, jotta hän säilyttäisi timanttidiadeemin minun varalleni.
Sillä mitäpä hyötyä on matkustelemisesta, jollei käytä tilaisuuksia
hyväkseen, ja onhan tosiaan kovin harvinaista, että saa ostaa mitään
edullisella kaupalla englantilaiselta naiselta. Niinpä minä eilen
illalla sähkötin herra Eismanille ja kerroin herra Eismanille,
ettei hän näy tietävän, kuinka kalliiksi sivistyksen hankkiminen
matkustamalla käy, ja sanoin, että tosiaan tarvitsisin kymmenentuhatta
dollaria ja ettei minun toivoakseni olisi tarvis lainata niitä
rahoja keltään tuntemattomalta englantilaiselta herrasmieheltä,
vaikka se herra olisi erittäin komeakin. Ja niin minä tuskitteluni
vuoksi en voinut nukkua koko yönä, sillä jollen minä saa rahoja sitä
timanttidiadeemia ostaakseni, voi käydä kovin vaikeaksi saada niitä
sataa dollaria takaisin englantilaiselta naiselta.
Mutta nyt minun täytyy tosiaan pukeutua, sillä majuri Falcon aikoo
viedä Dorothyn ja minut katsomaan kaikkia Lontoon nähtävyyksiä. Mutta
minä tosiaan luulen, että jollen saa sitä timanttidiadeemia, niin koko
käyntini Lontoossa tietää minulle pettymystä.
Huhtikuun 18 p:nä.
Eilen oli kerrassaan mainio päivä. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli
noutamaan Dorothyn ja minut Lontoon kaikkia nähtävyyksiä katselemaan.
Ja minä tuumin, että olisi ihanaa, jos seurassamme olisi toinenkin
herrasmies. Niinpä käskin majuri Falconin soittamaan sir Francis
Beekmanille. Tarkoitan, että minä sain sähkösanoman herra Eismanilta,
joka ei sanonut voivansa lähettää kymmentätuhatta dollaria, mutta
lupasi lähettää tuhat dollaria, mikä tosiaan olisi vain pelkkä pisara
pytyssä timanttidiadeemin hinnan avuksi. Mutta sir Francis Beekman
sanoi, ettei hän voinut tulla, mutta minä kiusasin häntä yhtä mittaa
puhelimitse, kunnes hän lupasi tulla.
Kun majuri Falcon ajoi omaa autoaan, istui Dorothy hänen kanssaan, ja
minä istuin sir Francis Beekmanin kanssa, mutta minä sanoin hänelle,
etten minä aikonut nimittää häntä sir Francis Beekmaniksi, vaan että
todella aioin nimittää häntä Possuksi.
Lontoossa pidetään kovin, kovin suurta melua ihan tyhjästä. Tarkoitan,
että Lontoo ei tosiaan ole mitään. Niinpä ne pitävät suurta melua
tornista, joka tosiaan ei ole edes niin korkea kuin Hickoxin rakennus
Little Rockissa Arkansasissa ja kelpaisi ainoastaan savupiipuksi
johonkin torniimme New Yorkissa. Ja sir Francis Beekman tahtoi,
että menisimme katsomaan sitä tornia, koska hän sanoi, että eräältä
oikein kuuluisalta kuningattarelta siellä muuanna aamuna katkaistiin
pää, ja Dorothy huudahti: Olipa se aika hupsu, kun nousi sinä aamuna
vuoteeltaan! Se on tosiaan ainoa järkevä sana, minkä Dorothy Lontoossa
on lausunut. Emme siis viitsineet astua ulos autosta.
Emmekä me sitten enää menneet katsomaan useampia nähtävyyksiä, koska
eräässä kovin, kovin sirossa uudessa ravintolassa, nimeltä Kafee dö
Parii, todella tarjoillaan ihastuttavia samppanjagrogeja, jollaisia ei
voisi saada New Yorkissa, ei rahalla eikä rakkaudella, ja minä sanoin
Possulle, että matkustellessa täytyy todella käyttää hyväkseen kaikkea,
mitä kotona ei ole saatavissa.
Ja kun Dorothy ja minä sitten olimme Kafee dö Pariissa sivelemässä
ihojauhetta neniimme naisten pukuhuoneessa, tapasimme ameriikkalaisen
tytön, jonka Dorothy oli tuntenut Folliesissa, mutta joka nyt asuu
Lontoossa. Ja hän kuvaili meille Lontoon kiireestä kantapäähän. Ja
herrasmiehillä kuuluu Lontoossa olevan sellainen perin kummallinen
tapa, etteivät he anna tytöille paljon lahjoja. Tarkoitan,
että englantilaiset tytöt todella näkyvät tyytyvän kultaiseen
savukeimukkeeseen tai jonkinlaiseen rannerenkaaseen, joka on vain
kultaa ilman mitään kiviä ja jonka ameriikkalaiset tytöt tosiaan
antaisivat palvelijattarelleen. Ja hän sanoi, että siitä voi arvata,
minkälaisia englantilaiset herrasmiehet ovat, kun tietää, etteivät
edes englantilaiset säätyläisnaiset heiltä mitään saa. Ja hän sanoi,
että sir Francis Beekman oli tosiaan kautta Lontoon kuulu siitä,
ettei hän tuhlannut edes niin paljoa rahoja kuin englantilaiset
herrasmiehet yleensä. Ja Dorothy ja minä jätimme sitten hyvästi
Dorothyn tyttötuttavalle, ja Dorothy virkkoi: "Sanokaamme näille
kahdelle miestuttavallemme, että meillä on paha päänkivistys ja että
palaamme Ritziin, missä miehet ovat ameriikkalaisia." Sillä Dorothy
sanoi, että sir Francis Beekmanin seura on liian suuri hinta muutamista
lasillisista samppanjagrogia. Mutta minä sanoin Dorothylle, ettei vielä
kannattanut hellittää ja että minusta olisi somaa, jos ameriikkalainen
tyttö osaisi kasvattaa sellaista englantilaista herrasmiestä kuin
Possua.
Niin me palasimme pöytään, ja minun täytyy melkein myöntää, että
Dorothy on oikeassa Possuun nähden, koska se mielellään haastele?
aika paljon ja aina juttelee eräästä ystävästään, joka oli vallan
kuuluisa kuningas Lontoossa, nimeltä kuningas Edward. Ja Possu sanoi,
ettei hän koskaan unohtaisi niitä sukkeluuksia, joita kuningas Edward
aina veisteli, ja ettei hän koskaan unohtaisi sitä kertaa, kun oltiin
huvipurressa ja kaikki istuivat pöydän ympärillä ja kuningas Edward
nousi ja sanoi: "En välitä, mitä te teette, hyvät herrat, mutta minä
poltan sikaarin." Ja sitten Possu nauroi kovin, kovin äänekkäästi, ja
tietysti minäkin nauroin kovin, kovin äänekkäästi ja sanoin Possulle,
että hän oli ihan ihmeellinen leikinlaskija. Tarkoitan, että voi aina
tietää, milloin on naurettava, koska Possu aina nauraa ensimmäiseksi.
Ja sinä iltapäivänä kuulivat useat rouva Weeksin naistuttavat, että
minä aioin ostaa timanttidiadeemin, ja he soittivat meille ja pyysivät
meitä kotiinsa teelle, joten Dorothy ja minä menimme ja otimme mukaamme
herrasmiehen, jonka Dorothy oli tavannut eteisessä ja jolla on kovin,
kovin komea ulkonäkö, mutta hän on vain englantilainen ammattitanssija
eräässä kahvilassa, milloin hänellä on hommaa.
Menimme sitten teelle erään rouvan luo, jonka nimi oli lady Elmsworth,
ja hänellä taas näkyi olevan meille ameriikkalaisille myytävänä
öljyvärillä maalattu öljyvärikuva jostakin esi-isästään. Mutta minä
sanoin hänelle, että minun isäni oli vähintäänkin yhtä kaunis,
mutta ettei minulla ollut hänestä mitään muotokuvaa, sillä aina kun
kehoitin häntä menemään valokuvaajalle, vihelteli hän vain eikä ollut
tietääkseenkään.
Kun me sitten tapasimme rouvan, nimeltä lady Chizzleby, joka halusi
kutsua meidät kotiinsa teelle, niin sanoimme hänelle, ettemme tosiaan
tahtoneet ostaa mitään. Mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään
myydä, vaan että hän olisi lainannut meiltä viisi puntaa. Emme
siis menneet ja olen todella iloinen, ettei herra Eisman saapunut
Lontooseen, koska kaikki englantilaiset rouvat kutsuisivat hänet teelle
ja hän saisi kokonaisen vaununlastin helminauhoja päänsä siteiksi ja
antiikkisia koirankuvia, joista ei kellään ole iloa.
Ja eilen illalla Possu ja minä ja Dorothy ja tanssija, jonka nimi on
Gerald, menimme Kit-Kat-kerhoon, koska Geraldilla ei ollut mitään
parempaa hommaa, kun hän on työttömänä. Ja sitten Dorothy ja minä
hiukan riitelimmekin, kun minä sanoin Dorothylle, että hän tuhlasi
paljon aikaa hukkaan lähtiessään työttömän herrasmiehen kanssa, mutta
Dorothyn tapaista on aina pihkaantua johonkuhun ihan tosissaan eikä hän
koskaan opi, kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että minusta aina tuntuu
siltä, että jos tytöstä on todella hauskaa herrasmiehen seurassa,
joutuu hän ihan alakynteen, eikä siitä voi mitään todellista hyvää
koitua.
No, tästä illasta tulee oikea ilta, koska majuri Falcon aikoo viedä
Dorothyn ja minut tanssiin erään ladyn taloon tänä iltana tavataksemme
siellä Walesin prinssin tänä iltana. Ja nyt minun täytyy valmistautua
Possun seuraan, koska hänestä ja minusta näkyy tulevan vallan hyvät
ystävät, vaikkei hän olekaan vielä minulle kukkia lähettänyt.
Huhtikuun 19 p:nä.
Eilen illalla tapasimme todellakin Walesin prinssin. Tarkoitan, että
majuri Falcon tuli hakemaan Dorothya ja minua ja saattoi meidät erään
ladyn taloon, jossa oli hyväntekeväisyysjuhla armeliaisuutta varten.
Walesin prinssi on todella ihmeellinen. Tarkoitan, että jollei hän
olisikaan prinssi, olisi hän sittenkin ihmeellinen, sillä milloin vain
harjoitetaan hyväntekeväisyyttä jotakin armeliaisuutta varten osaa
hän seurustella ihmisten kanssa aivan kuin olisi siihen tottunut. Ja
sitten hän aina tanssii ihan jokaisen kanssa juuri armeliaisuudesta.
Ja majuri Falcon vei Dorothyn ja minut hänen luokseen ja esitteli
meidät toisillemme, ja minä tulin kovin liikutetuksi, kun hän pyysi
minua tanssiin. Ja minä päätin kirjoittaa päiväkirjaani jok'ikisen
sanan, minkä hän sanoi, niin että aina voin palata sitä lukemaan ja
yhä lukemaan, kun olen oikein vanha. Ja sitten me aloimme tanssia,
ja minä kysyin häneltä vieläkö hän jaksoi pitää hevosista, ja hän
sanoi, että kyllä vaan. Ja kun meidän tanssimme oli päättynyt, pyysi
hän Dorothylta tanssia, mutta Dorothy ei koskaan opi, kuinka pitää
prinssin edessä käyttäytyä, sillä hän heitti minulle viuhkansa ja
sanoi: "Pidä tätä sillävälin, kun minä sipsutan uuden lehden Englannin
historjaan", ja ihan Walesin prinssin nenän edessä. Ja minä olin
kovin, kovin harmissani Dorothyn tanssiessa Walesin prinssin kanssa,
koska hän jutteli Walesin prinssille herkeämättä kaiken aikaa, ja kun
tanssi oli päättynyt, kirjoitti Walesin prinssi kalvosimeensa muutamia
hänen alati käyttämiään jokapäiväisyyksiä. Ja jos hän siis mainitsee
jollekulle mahtavalle henkilölle, että hän on "kiva mies", ja toistaa
jonkun muun, Dorothyn käyttämän puolivillaisuuden, niin varmaankin
minua moititaan siitä, että olen tuonut moisen tytön englantilaisiin
seurapiireihin. Kun siis Dorothy palasi, oli meillä pienoinen riitakin,
koska Dorothy sanoi, että minusta Walesin prinssin tavattuani on
tulemassa liian englantilainen. Mutta tositeossa minä aionkin sanoa,
että usein muistelen isäukkoa, joka elelee siellä Arkansasissa ja
hänellä oli usein tapana kertoa, että hänen isoisänsä oli tullut
jostakin Australia-nimisestä paikasta Englannista, joten minä tosiaan
sanonkin, ettei ole ihmekään, jos Englanti joskus purskahtaa minussa
näkyviin. Sillä jos tyttö ikäänkuin puhuu Englannin murteella, on se
minusta tosiaan varsin somaa.
Huhtikuun 20 p:nä.
Eilen illalla minä todella ajattelin, että minun tulisi alkaa kasvattaa
Possua kohtelemaan tyttöä niinkuin ameriikkalaiset herrasmiehet tyttöjä
kohtelevat. Niinpä pyysin häntä tulemaan teelle saliimme hotelliin,
koska minulla oli pahanlainen päänkivistys. Tarkoitan, että tosiaan
näytän varsin sirolta vaaleanpunaisessa kotipuvussani. Ja minä lähetin
erään näppärän hotellipojan, Dorothyn ja minun tuttavani, joka on
vallan veikeä poika, nimeltään Harry, ja jonka kanssa me haastelemme
aika paljon. Ja minä annoin Harrylle kymmenen puntaa englantilaisten
rahaa ja käskin hänen mennä kaikkein kalliimman kukkaskauppiaan
myymälään ostaakseen minulle kovin, kovin kalliita orkideja kymmenellä
punnalla ja tuodakseen ne saliimme neljännestä yli viiden mitään muuta
virkkaamatta kuin että ne olivat minulle.
Sitten Possu tuli teelle, ja me joimme teetä, kun Harry tuli sisälle
eikä sanonut sanaakaan, vaan antoi minulle aika ison laatikon ja sanoi,
että se oli minulle. Sitten minä avasin laatikon, ja ihan tottakin
siellä oli tusina mitä komeimpia orkideja. Sitten minä etsin korttia,
mutta eihän siellä tietenkään mitään korttia ollut, ja minä tartuin
Possuun ja sanoin, että minun oli häntä oikein hartaasti syleiltävä,
koska kukkien täytyi olla häneltä. Mutta hän sanoi, ettei hän ollut
niitä lähettänyt. Mutta minä sanoin, että hän se tietysti oli, sillä
minä sanoin, että Lontoossa oli vain yksi ainoa herrasmies, joka oli
niin herttainen ja jalomielinen ja jolla oli niin lämmin sydän, että
hän lähettäisi tytölle tusinan orkideja, niinkuin hän nyt oli tehnyt.
Hän tahtoi edelleenkin kieltää. Mutta minä sanoin tietäväni, että se
oli hän, koska Lontoossa ei ollut toista niin ihmeellisen ihmeellistä
ja merkillistä herrasmiestä, että lähettäisi tytölle tusinan orkideja
joka päivä, kuten hän. Niin minun täytyi tosiaan pyytää anteeksi, että
halasin häntä niin kiihkeästi, mutta minä sanoin hänelle, että minä
olin niin täynnä sysäyksiä ja innoituksia, että kun minä tiesin hänen
aikovan lähettää minulle tusinan orkideja joka päivä, riemastuin siitä
niin kovin, etten voinut itseäni hillitä.
Sitten Dorothy ja Gerald tulivat sisälle, ja minä kerroin heille, mikä
ihmeen ihmeellinen herrasmies Possu näytti olevan, ja sanoin heille,
että kun herrasmies lähettää tytölle tusinan orkideja joka päivä, niin
hän tosiaan oli mielestäni kuin prinssi. Ja Possu punastui kovin ja
oli tosiaan kovin, kovin mielissään eikä enää kieltänyt, että hän oli
kukat lähettänyt. Sitten minä aloin hupsutella hänen kanssaan ja sanoin
hänelle, että hänen oli pidettävä varansa, koska hän tosiaan oli hyvin
komean näköinen ja minä olin niin herkkä, että vielä jonakuna päivänä
saatoin unohtaa itseni ja muiskauttaa hänelle suukkosen. Ja Possu tunsi
tosiaan hyvin, hyvin suurta mielihyvää siitä, että hän oli niin komean
näköinen herrasmies. Hän ei voinut olla punastumatta tuon tuostakin ja
nauraa irvisti kaiken aikaa koko naamallaan toisesta korvasta toiseen.
Sitten hän kutsui meidät päivällisille, ja hän ja Gerald menivät
muuttamaan vaatteita päivällistä varten. Ja sitten Dorothylla ja
minulla oli heidän mentyään pikku riitakin, kun Dorothy kysyi minulta,
oliko minun isäni murtovaras vai maantierosvo. Mutta minä vastasin
hänelle, etten minä ollut kyllin hienostumaton kuluttaakseni aikaani
herrasmiehelle, joka oli vain palkattu ammattitanssija, silloin
kun hänellä oli jotakin hommaa. Ja Dorothy sanoi, että Gerald oli
herrasmies, koska hän oli kirjoittanut hänelle aateliskilvellä
varustetun kirjelipun. Mutta minä käskin hänen koettaa, kelpaisiko se
kilpi syötäväksi. Ja sitten meidän täytyi mennä pukeutumaan.
Nyt tänä aamuna Harry, se meidän poikatuttavamme, joka on hotellin
juoksupoika, herätti minut kello kymmeneltä, koska hänellä oli tusina
orkideja laatikossa Possulta. Ja kun Possu nyt tottuu ostamaan tusinan
orkideja joka päivä, niin lopuksi näyttää timanttinauha hänestä varsin
hyvältä kaupalta. Sillä minä ajattelin aina, että rahojen tuhlaus on
vain totuttu tapa, ja jos saa herrasmiehen ostelemaan tusinan orkideja
kerrallaan, oppii hän tosiaan varsin hyviä tapoja.
Huhtikuun 21 p:nä.
No, niin, eilen illalla minä vein Possun ostoksille Bond
Street-nimiselle kadulle. Ja minä vein hänet jalokivimyymälään,
sanoen haluavani hopeista kuvaraamia, koska minun oli saatava hänen
valokuvansa ja tahdoin kehystää sen sellaiseen. Sillä minä sanoin
Possulle, että kun tyttö joutuu tuntemaan niin uhkean herrasmiehen kuin
hänet, haluaa hän pitää hänen kuvaansa toalettipöydällään voidakseen
sitä oikein paljon katsella. Ja Possu tuli ihan nenästä vedetyksi.
Katselimme siis hopeisia kuvakehyksiä. Mutta sitten minä sanoin
hänelle, että minusta ei hopearaami tosiaan ollut kyllin hyvä hänen
muotokuvalleen; olinhan vain unohtanut, että oli kultaraamejakin,
kunnes niitä täällä näin. Aloimme siis katsella kultaisia
valokuvaraameja. Ja sitten kävi ilmi, että hänen kuvansa oli otettu
upseerin univormussa. Silloin minä sanoin hänelle, että hänen täytyi
näyttää niin komealta upseeripuvussa, että kultakehyksetkään eivät
minusta olleet kyllin hyviä; mutta kun siellä ei ollut platinakehyksiä,
täytyi meidän ostaa paras, minkä löysimme.
Sitten minä kysyin häneltä, voisiko hän huomenna pukeutua vormuunsa,
koska minä kernaasti näkisin hänet siinä, ja sitten menisimme rouva
Weeksin teekutsuihin. Ja sitten hän tuli tosiaan hyvin iloiseksi, sillä
hän irvisti koko naamallaan ja lupasi noudattaa pyyntöäni. Sitten minä
sanoin hänelle, että minunlaiseni pikku etana näyttäisi olemattoman
vähäpätöiseltä astuessaan hänen komean univormunsa rinnalla. Ja sitten
me aloimme katsella rannerenkaita, mutta muuan hänen naistuttavansa,
joka on hyvä ystävä hänen vaimolleen, joka asuu heidän maahuvilassaan
maalla, tuli myymälään, ja Possu aivan hermostui, kun hänet tavattiin
jalokivikaupasta, jollaisessa ei ollut käynyt moniin vuosikausiin, ja
niin meidän oli pakko mennä tiehemme.
Tänä aamuna Gerald soitti Dorothylle ja sanoi, että ylihuomenna
heillä on puutarhakutsut teatterinäytäntöineen ja siellä myydään
ihmisille tavaroita hyväntekeväisyydestä, ja hän kysyi, tahtoisimmeko
Dorothy ja minä tulla myös myyjättäriksi myydäksemme ihmisille
hyväntekeväisyystavaroita. Ja me lupasimme tulla.
Ja nyt minun täytyy soittaa rouva Weeksille ja sanoa tuovani sir
Francis Beekmanin teelle huomenna, ja toivon, että kaikki käy hyvin.
Mutta minä toivon todella, ettei Possu kertoisi niin monia juttuja.
Tarkoitan, ettei minulla ole mitään herrasmiestä vastaan, joka kertoo
paljon juttuja, mutta herrasmies, joka kertoo paljon juttuja ja aina
samoja juttuja, on kovin ikävystyttävä. Tarkoitan, että Lontoo on
tosiaan epäkasvattava, kosken täällä näy muuta oppivan kuin joitakuita
Possun juttuja, joiden unhottamisessa minulla on täysi työ. Niinpä
alankin saada Lontoosta vallan kylläkseni.
Huhtikuun 22 p:nä.
Eilen Possu tuli univormussaan, mutta hän oli ihan kauhuissaan, kun oli
saanut kirjeen. Tarkoitan, että hänen vaimonsa on tulossa Lontooseen,
se kun aina tulee Lontooseen kerran vuodessa käännättääkseen vanhat
vaatteensa, koska täällä on tyttö, joka tekee sen kovin, kovin
halvalla. Ja hän aikoo asua sen rouvashenkilön luona, joka näki
meidät jalokivikaupassa, koska aina käy halvemmaksi kineesata jonkun
ystävän luona. Mutta minä yritin reipastuttaa Possua, sanoen, ettei
se rouvashenkilö kaiketikaan meitä nähnyt, ja jos olisi nähnytkin, ei
olisi uskonut silmiäänkään tavatessaan hänet jalokivikaupassa. Mutta
minä en kertonut hänelle, että Dorothyn ja minun kai on parasta pian
lähteä Pariisiin. Sillä Possun seura alkaa vähitellen todellakin kysyä
tytön hermoja. Mutta sainpa Possun oikein ihastumaan vormuunsa, kun
sanoin, että tunsin sopivani hänen seuraansa vain timanttidiadeemissa.
Ja sitten minä sanoin hänelle, että vaikka hänen vaimonsa oli
Lontoossa, sopi meidän silti olla ystäviä, koska minä en voinut olla
häntä ihailematta, vaikka hänen vaimonsa olikin Lontoossa. Ja minä
sanoin hänelle tosiaan uskovani, että tällainen asia oli melkein aina
kohtalon sormen jälki. Ja sitten me menimme teelle rouva Weeksin luo.
Ja Possu sopi rouva Weeksin kanssa timanttidiadeemin kaupasta, suostuen
pulittamaan rahat, ja rouva sai melkein halvauksen; mutta hän pitää
asian salassa, kun ei sitä kuitenkaan kukaan uskoisi. Nyt minulla siis
on timanttidiadeemi, ja minun täytyy myöntää, että kaikki aina kääntyy
parhain päin. Mutta minä lupasin Possulle, että jäisin ainaiseksi
Lontooseen ja että pysyisimme aina ystävinä. Sillä Possu sanoo aina,
että minä olen ainoa, joka ihailen häntä hänen oman itsensä tähden.
Huhtikuun 25 p:nä.
Niin, viime päivinä meillä on ollut niin paljon hommaa, ettei minulla
ole ollut aikaa kirjoittaa mitään päiväkirjaan, koska nyt olemme
laivassa, joka näyttää varsin pieneltä laivalta ja purjehtii Pariisiin,
jonne pääsemme tänä iltapäivänä. Sillä ei kestä läheskään yhtä kauan
matkustaa Pariisiin kuin Lontooseen. Tarkoitan, että tuntuu ihan
omituiselta ajatella matkan Lontooseen kestävän kuusi vuorokautta, kun
Pariisiin ehtii yhdessä päivässä.
Ja Dorothy on ihan kiukuissaan, kun hän ei tahtonut tulla, sillä hän on
sokeasti rakastunut Geraldiin ja Gerald sanoi, ettei meidän tosiaankaan
tulisi lähteä Lontoosta ennenkuin olimme käyneet Englantia katsomassa,
kun nyt kerran satuimme täällä olemaan. Mutta minä sanoin hänelle, että
jos Englanti oli samallainen paikka kuin Lontoo näkyy olevan, niin
tiedän jo tosiaan liian paljon mokomasta välittääkseni. Tarkoitan,
että Gerald sukelsi esiin asemalla, tuoden Dorothylle rannerenkaan, ja
silloin minä sanoin Dorothylle, että hän sai kiittää onneaan, kun pääsi
eroon moisesta miehestä. Mutta Dorothyn täytyi tulla mukaan, koska
herra Eisman maksaa hänen matkakulunsa, sillä hän tahtoo, että Dorothy
on minun esiliinani.
Ja viimeinen homma Lontoossa oli se puutarhajuhla. Ja minä myin aika
paljon punaisia ilmapalloja. Minä myin kahdestakymmenestä punnasta
punaisen ilmapallon Harry Lauderille, kuuluisalle skotlantilaiselle
herrasmiehelle, joka on se kuuluisa skotlantilainen tenori. Ja Dorothy
sanoi, ettei minun tarvinnut ostaa matkalippua Pariisin laivaan, sillä
jos minä sain sen kitupiikin ostamaan punaisen ilmapallon, niin kyllä
maar minä saatoin Kanaalin yli kävelläkin.
Eikä Possu tiedä, että me olemme lähteneet, mutta minä postitin hänelle
kirjeen sanoen, että kyllä halusin tavata hänet jonkun ajan päästä
joskus. Ja minä olin tosiaan iloinen päästessäni pois huoneistamme
Ritzissä. Tarkoitan, että viisi-kuusikymmentä kappaletta orkideja
tosiaan herättää tytössä hautajaistunnelmaa. Sitten minä lähetin
sähkösanoman herra Eismanille, ilmoittaen hänelle, ettemme voineet
mitään oppia Lontoossa, koska tiesimme liian paljon, ja että Pariisiin
tultuamme voisimme edes oppia franskaa, jos niin haluaisimme.
Ja minä olen tosiaan kovin, kovin utelias, kun olen kuullut
kovin paljon Pariisista ja aavistan, että sen täytyy olla paljoa
kasvattavampi kuin Lontoo; ja sormeni syyhyvät nähdäkseni Ritzin
hotellin Pariisissa.