jäseniin. Vuonna 1849 ei muuten juuri suuria eroja tehty ihmisten
välillä. Toinen piti itseään yhtä hyvänä kuin toinenkin. Ammattipelurit
olivat kaikinpuolin kunniallisia kansalaisia, jos vain pelasivat
rehellisesti. Kauniitten, nautinnonhaluisten naisten parvi oli
huomattavan suuri. Miestä, joka seurusteli heidän kanssaan, ei kukaan
katsonut halveksivasti, eipä edes alentuvasti, sillä kaikki tunsivat
toisensa. Olihan siellä lukuisia kunniallisia perheenäitejäkin, jotka
miehineen lapsineen elivät hiljaista, tyyntä elämää hiekkamäkien
kupeilla. Jos halusi heihin tutustua, oli käytävä heidän asunnoissaan.
Me löysimme lukuisia ystäviä näiden perheitten keskuudessa. Useinpa
vietinkin illan pari tällaisessa pikku kodissa nauttien suurenmoisesti
mureista, kotitekoisista Uuden Englannin piirakoista, joita
ystävällinen emäntä kiirehti lennättämään vieraan maisteltaviksi.
Lapsia oli perheissä paljon, ja isäntäväki oli säännöllisesti
mieleltään syvästi uskonnollista. Siksipä olikin kouluja ja kirkkoja
laitettu lukuisia, ja niissä kävijöitä oli aina riittämiin. Kirkot
saivat usein kuten koulutkin avustusta rikkailta rahamiehiltä, jotka
eivät koskaan itse astuneet jalallaankaan niiden ovien sisäpuolelle.
Tällaiset elämäntavat olivat yleisempiä kuin saattaisi luulla. Elämä
kulki hiljaista latuaan siimeksessä, kaupungin huikaisevan valopiirin
ulkopuolella.
Muitten muassa tapasimme myös saarnamiehen, jonka voimallista esitystä
laiturilla olimme kuunnelleet San Franciscoon saapuessamme. Hän
oli yhdessä parin muun metodistin kanssa ryhtynyt suunnittelemaan
kirkon rakentamista. Omin käsin olivat he jo kaataneet tarpeelliset
rakennuspuutkin pyhättöä varten. Saarnamies, hra Taylor, kertoi
minulle, ettei heillä ollut yhtään rahaa, ja että suunnitelma siis
oli toteutettava omin käsin alusta loppuun. Vieläpä näytti hän meille
asuntonsakin, vaatimattoman hökkelin, joka ei suurestikaan eronnut
muista. Se oii kuitenkin melkein kokonaan punaisten krassien ja muiden
koreiden kukkien peitossa.
— Mikäli minä tiedän, huomautti hän hiukan ylpeästi, on tämä
ensimmäinen puutarhayritys San Franciscossa.
Takapihalle oli hän laittanut kopin kolmelle kananpoikaselle, kahdelle
kanalle ja kukolle.
— Olen maksanut niistä kahdeksantoista dollaria, sanoi hän.
Katsahdimme ällistyneinä toisiimme. Erä tuntui huomattavan suurelta
kun muistimme, mitä hän äsken oli maininnut kirkon rakennusvarojen
puutteesta. Hän huomasi silmäyksemme.
— San Francisco on kovin yksinäinen paikka jumalaapelkääväiselle
ihmiselle, sanoi hän hiljaisesti. Pahuuden herralla on suuri voima,
mutta uskovaisia on vähän. Liha on heikko ja mieli painuu helposti
alakuloiseksi. Kun ostin nämä kananpoikaset, ostin myös samalla hyviä
toiveita kahdeksantoista dollarin arvosta. Minusta ovat sunnuntaiaamuni
tosiaankin sapatti-aamuja nyt kun kuulen kanojen uneliaasti kuhertavan
päivänpaisteessa.
Miellyimme hra Tayloriin niin että aina silloin tällöin kävimme
auttamassa häntä hänen rakennuspuuhissaan. Eräänä päivänä ilmoitti
hän, että hän seuraavana sunnuntaina aikoi plazalla saarnata uhkapeliä
vastaan. Keskeytimme työmme hetkeksi keskustellaksemme asiasta.
— Teidän sijassanne en tekisi sitä, sanoin minä. Täkäläiset
ammattipelurit ovat ensiksikin plazan omistajia, sitäpaitsi nauttivat
he yleistä luottamusta, eivätkä varmastikaan siedä mitään, jota he
itse nimittävät turhaksi höpinäksi. Ei ainoakaan heistä epäröisi ampua
vihamiestä. En usko, että he antavat teidän puhua rauhassa. Päinvastoin
pelkään, että teille koituu suuria ikävyyksiä. Etteköhän voisi
peruuttaa aikomustanne? Ajatelkaahan, jos teille kävisi hullusti...
— Ampuisivat teidät, pisti Johnny väliin.
— No, niin. Katsotaanhan — katsotaan, sanoi Taylor tyynesti.
Emme kuitenkaan saaneet häntä muuttamaan päätöstään, vaikka teimmekin
parhaamme. Hän aikoi nähtävästi joka tapauksessa esiintyä plazalia.
— Jos se kerran on tahtonne, niin minkäpä sille voi, huokasi Johnny
vihdoin. Koetamme joka tapauksessa varjella teitä pahimmalta. Teemme
voitavamme, jotta kaikki sujuisi mahdollisimman rauhallisesti.
— Mutta minäpä juuri toivon, ettette puuttuisi asiaan ollenkaan,
sanoi vanha mies vakavasti. Ei mitään mellakkaa enempää kuin turhia
ponnistuksiakaan minun vuokseni. Jos Herramme kerran tahtoo, että
saarnaan näille syntisille, niin Hän kyllä taitaa minua varjellakin.
Ja hän pakotti meidät lopulta lupaamaan, ettemme pienimmälläkään
tavalla puuttuisi koko asiaan.
— Hän suorastaan etsii vainoa, mutisi harmistunut Johnny, ja saatte
nähdä, että hän sitä löytääkin. Ammattipelurit eivät kuunaan salli
kenenkään haukkuvan heitä heidän omalla kynnyksellään — enkä tiedä,
voinko heitä siitä moittiakaan. Minun kannaltani katsoen ei peli ole
mikään erikoisen raskas ja suuri synti.
— Senvuoksi, että itse olette intohimoinen pelaaja, Johnny, täydensi
Yank hitaasti.
— Joka tapauksessa tuo vanha hupakko käyttäytyy typerästi, selitti
Johnny, ja hän on yhtä itsepäinen kuin muuli, Hän saattaa minut aivan
kuohuksiin! Kunnon vanha veikko siitä huolimatta, enkä haluaisi nähdä
hänen joutuvan ikävyyksiin.
Uutinen levisi nopeasti, ja ihmeteltiin suuresti, miten juttu lopulta
päättyisi. Ylimalkaan suhtauduttiin saarnaajaan vihamielisesti ja
pidettiin hänen aikomustaan yrityksenä rajoittaa toisten vapauksia,
mikä taas tietenkin oli aivan anteeksiantamatonta. Kaikki myönsivät,
että uskonto ja sensellainen on kylki paikallaan, mutta uskonnolla
he tarkoittivat kuluneita, tyhjiä fraaseja. Sunnuntai tuli, ja
väkeä kokoontui plazalie sankat laumat. Kukaan ei tiennyt, miten
ammattipelurit aikoivat asiaan suhtautua. Nämä arvon kansalaiset olivat
vaiteliaita kuten tavallisesti. Mutta selvähän oli, ettei hölypuhetta
suvaittaisi ja että häiriötä aikaansaanut kysymys ratkaistaisiin kerta
kaikkiaan. Joku lausui ilmi yleisen mielipiteen suunnilleen seuraavalla
tavalla:
— Niitä naukuu heti joka nurkassa, ellei kerta kaikkiaan tukita suuta
yhdeltä.
Taylor saapui kello kymmenen korvissa ja astui vakain askelin
silavatynnörin luo. Parempaa saarnatuolia tai puhujalavaa ei ollut
käytettävissä. Hänen ympärillään odotteli vihamielinen, hapanilmeinen
kansanjoukko.
— Hyvät herrat, sanoi hän. Jos liikenneyhteytemme Yhdysvaltoihin
olisi niin hyvällä kannalla, että sinne vielä tänään voitaisiin
toimittaa tieto niistä koettelemuksista, jotka kohtaavat muuatta
katusaarnaajaa San Franciscossa, niin luulenpa, että aamulehdet
huomenna, ne kun eivät ole lainkaan perillä tämän uuden maan
asukkaitten luonteesta ja ominaisuuksista, ennustaisivat mellakoita,
niin, kukaties verenvuodatustakin. En liioin epäile, etteivät suuret
päivälehdet varaisi palstojaan surkean näytelmän kuvauksia varten,
jotta heti tietojen saavuttua voisivat lähettää niitä julkisuuteen.
Mutta me täällä kaukana lännessä olemme viisaampia. Tiedämme, että
olemme äreitä ja pikavihaisia, mutta tiedämme myös, että pidämme
rehellisyydestä. Tiedämme, että voimme säädyllisesti kuunnella, mitä
jollakin on sanottavaa, vaikka emme hyväksyisikään hänen sanojaan tai
katsantokantaansa. Ja verenvuodatusjutuille ja hulluille mellakoista
saatamme nauraa, koska tiedämme, miten meidän on käyttäydyttävä ja
tunnemme hyvät tavat.
Kun hän näin oli taitavasti kiskonut väkijoukolta myrkkyhampaat,
heittäytyi hän pelkäämättä pääaiheeseensa ja selitti mutkattomasti,
mitä hän ajatteli pelureista ja uhkapelistä. Kun hän lopetti saarnansa,
vaikeni joukko kunnioittavasti. Taylor läimäytti raamattunsa kiinni
ja poistui ilman että kukaan nosti sormeansakaan häntä estääkseen.
Täydellinen voitto siis.
Sanoakseni totuuden oli hänen saarnassaan paljon totta ja kuulemisen
arvoista. Tosin pidettiin kortinpeluuta ja biljaardiakin kunniallisena
ajanvietteenä, mutta täytyy myös myöntää, että pelihimo oli saanut
paljon pahaa aikaa täälläkin. Oli nähty miesten viskaavan viimeisen
senttinsä pelipöydälle. Muistan erään nuoren liikemiehen, joka oli
myynyt osuutensa suuressa liikkeessä kymmenestätuhannesta dollarista
käteistä, minkä lisäksi hän oli saanut kolme viidentuhannen dollarin
arvoista maksuosoitusta. Hänen aikomuksenaan oli ollut matkustaa
kotiinsa itään sievoisine omaisuuksineen, mutta yhtäkkiä tarttui
häneen pelihimo. Ensi aluksi menetti hän kymmenentuhatta dollariaan.
Kahdessa päivässä oli hän päässyt niistä. Epäröityään jonkun aikaa pani
hän likoon yhden maksuosoituksistaankin. Se oli pian mennyttä kalua.
Pankkiosoitus numero kaksi meni samaa tietä, ja jokainen odotti, että
kolmas katoaisi samalla tavalla. Mutta silloin tarttui Jim Recket, joka
oli kaikin puoli rehellinen ja kunnioitettava mies, asiaan, ja antoi
syntiselle aikamoisen ripityksen.
— Te kirottu hullu, sanoi hän, minä kiellän teitä näyttäytymästä
täällä enää. Ehkä joku toinen sietää teitä lähettyvillään, mutta
minun huoneustooni ette enää astu. Nyt neuvon teitä menemään entisten
yhtiökumppanienne luo. Sanotte heille, että olette käyttäytynyt kuin
aasi, ja pyydätte heitä lunastamaan viimeisen maksuosoituksenne
muutamasta tuhannesta dollarista. Sitten matkustatte heti höyrylaivalla
Panamaan. Laiva lähtee vielä tänään. Ellei asia järjesty, tulette
takaisin minun puheilleni!
Nuori mies seurasi kuuliaisesti hänen neuvoaan.
Panamaan lähtevät höyrylaivat olivat tulvillaan väkeä. Tähän
vuodenaikaan oli lähteviä melkein yhtä paljon kuin tulevia. Joku
harva oli menestynyt töissään, mutta useimmat olivat saaneet kokea
karvaita pettymyksiä. He olivat väsyneitä ja toivottomia ja sairastivat
koti-ikävää — heidän ainoa ajatuksensa oli: kotiin ja pian! Me, jotka
vielä jäimme San Franciscoon, kadehdimme heitä ja toivoimme voivamme
seurata heidän esimerkkiään ensi tilassa. Niistä tuhansista, jotka
jäivät Kaliforniaan, oli vain murto-osa päättänyt kotiutua tänne, jäädä
tänne ainaiseksi. Useimmat olivat päättäneet kahden, korkeintaan kolmen
vuoden kuluttua palata kotiseuduilleen.
XXXIV luku.
TULIPALO.
Kuukausi kului ja joulunaika läheni. Kaikki valmistuivat viettämään
tätä vuoden suurinta juhlaa, ja me niinkuin muutkin yritimme saada
työt tehdyiksi niin pian kuin mahdollista, voidaksemme joulupyhinä
levätä. Ward Block oli jo valmis. Se oli siivottu ja pantu kuntoon
alhaalta ylös saakka. Joka päivä kävi suuria ihmisjoukkoja tätä muhkeaa
rakennusta ihailemassa. Kiiltävä sisälaudoitus, suuret peilit, takat
ja kipsikoristeet herättivät asianmukaista ihastusta. Kaikki »tuoksui
uudelta.» Jokainen myönsi, että talo oli kaupungin suurenmoisin.
Johnny, Yank ja minä kulutimme aikaamme näyttämällä taloa vieraille.
Kerroimme jokaiselle, joka kuunnella tahtoi, mihin tarkoitukseen kukin
huoneista oli aiottu. Alakerroksessa Jim Recket hääräsi hiki hatussa,
kantaen ja siirrellen esineitä, jotka tekisivät hänen uudesta El
Doradostaan kaupungin hienoimman pelihuoneuston. Tänne oli yleisöltä
pääsy kielletty. Huoneusto avattaisiin uudenvuodenpäivänä, mutta sitä
ennen ei sinne pääsisi kukaan.
Jouluaattona menimme, kumma kyllä, aikaisin levolle. Kaikki muut
kaupunkilaiset juhlivat miten paraiten taisivat, mutta me olimme
väsyneet siirrellessämme ja kantaessamme raskaita huonekaluja ja
muita talon sisustukseen kuuluvia esineitä. Olimme työskennelleet
aamuvarhaisesta saadaksemme kaikki ensiluokkaiseen kuntoon. Pieni
melu ei enää meitä pystynyt häiritsemään, vaan saatoimme nukkua
puheensorinasta ja muusta hälinästä huolimatta. Nytkin menimme makuulle
ja uinahdimme heti huolimatta siitä, että sekä alakerroksessa että
makuusuojamme molemmin puolin touhuttiin aika äänekkäästi.
Syvä uneni häiriintyi vasta myöhemmin merkillisellä tavalla. Olin
olevinani Porcupinessa jälleen ja näin virran paisuvan. Kuulin selvästi
sen valtavan pauhun ja olin Johnnyn kanssa kapuavinani korkeaan
honkaan, jotta välttyisimme hukkumasta yhä nousevaan veteen. Voimakas
vihuri ravisti ankarasti puutamme ja me pelkäsimme jo olevamme mennyttä
kalua. Palasin hitaasti tajuihini, uni kalpeni vähitellen, ja hetken
kuluttua heräsin todellisuuteen. Yank seisoi vuoteeni ääressä ja
pudisti minua kiivaasti hartioista. Hän oli täydellisesti pukeutunut ja
tapansa mukaan kannatteli hän pitkää luodikkoaan toisessa kädessään.
— Nousehan, sanoi hän. Melkein ihan naapurissa on syttynyt suuri
tulipalo ja se leviää tännepäin.
Käsitin heti, että tulen pauhuhan se oli sekaantunut äskeiseen uneeni.
Kiskoin kiireen vilkkaa vaatteet ylleni ja kiinnitin vyöni, johon oli
kultahiekkani kätketty, uumilleni. Tulen kohina kasvoi joka hetki,
ja pelokkaita huutoja ja kiljahduksia kuului tämän tästäkin talon
läheisyydestä. Punainen kajastus tunki hotellin hatarien seinien läpi.
Syöksyin alas ja tapasin Johnnyn melkein ovensuussa.
— Aikamoinen roihu, huudahti hän. Se alkoi Dennison’s Exchangessa.
Kerrotaan kolmen miehen jo saaneen surmansa.
Plaza oli väkeä aivan mustanaan. Kaikkien kasvot paistoivat punaisina
tulen loimossa. Vapaaehtoinen pelastusmiehistö tyhjensi lähimpiä
taloja, heittäen kiireessään kaikki ulostuomansa tavarat hujan hajan
maahan.
— Vettä ei ole lähempänä kuin lahdenpoukamassa, huusi joku
tuttavistamme rynnätessään ohi. — Tässä ei siis ole paljon tekemistä.
Mutta palo sammuu kai itsestään jonkun tuokion kuluttua.
Kolme taloa oli jo ilmiliekeissä. Kokonainen tulimeri kohosi
tyvenessä ilmassa yötaivasta kohti. Näky oli valtavan suurenmoinen.
Huolimattomasti rakennetut talot paloivat kuin paperi ikään. Seisoimme
pienellä mäentöyryllä paloa katselemassa kun Talbot huomasi meidät.
— Viiden minuutin kuluttua on tuli sammunut, väitti hän. Mutta mitä
arvelette Warren’s Placesta? Arveletteko että sekin on tuhon oma?
— Kuumuutta siellä ainakin riittää tarpeeksi, vastasin hieman epäröiden.
— Mutta liekithän kohoavat suoraan ylöspäin, tuumi Johnny, ja — kuten
äsken huomautit — tuli on kohtapuolin sammunut.
— Nuo seinäthän savuavat hieman, tokaisi joku viisaan näköisenä.
— Korea kokko joka tapauksessa, sanoi Talbot.
Viisitoista tai ehkä parikymmentä miestä koetti pelastaa Warren’s
Placea tulelta. Heillä oli huopia ja vesisankoja, ja näitä heikkoja
apuneuvoja he käyttivät siellä missä vaara näytti suurimmalta. Jokainen
kesti aikansa kamalaa kuumuutta, mutta hyökkäsi sitten vilvoittamaan
hehkuvia kasvojaan.
— Tulee poikavuodet mieleen, virnisteli muuan kullankaivaja.
Tuollaiselta suunnilleen tuntui niihin aikoihin maissinjyvien
paahtaminen. Mutta tämä homma on niitä, joihin en halusta puuttuisi.
— Samapa se, kyllä nuo talon pelastavat teistä huolimatta, selitti
Talbot kuivasti.
Melkein samassa kuului pitkäveteinen »aa-ah» kansanjoukosta.
Valtamereltä käsin tulla tupsahti äkkiä tuulenpuuska, joka
silmänräpäyksessä taivutti suoraan kohti korkeuksia nousevan
tulipatsaan kauniisti sivulle. Kun tuuli häipyi, ojentui liekki
jälleen, mutta se oli jo ehtinyt sytyttää Warren’s Placen talon
ilmituleen.
— Pitääpäs olla huono onni! päivitteli Talbot.
Taloa suojanneet miehet parveilivat ulos kuin häirityt mehiläiset
keostaan.
— Ja nyt on kaiketi meidän hotellimme vuoro, sanoi Johnny.
— Se on paremminkin turvassa, väitin minä. Sen toisella puolellahan on
aivan aukea paikka.
Uusi sammuttajajoukko astui edellisen tilalle. Kaikki järjestään olivat
miehiä, joilla oli jotakin omaisuutta hotellissa.
— Onni onnettomuudessa on, että tänä yönä ei tuule kovemmin, tuumi
Talbot hetken kuluttua.
Katselimme Warren’s Placen paloa vasten tahtoammekin ihaillen mahtavia
tulipatsaita. Sellaisia me ihmiset olemme. Mutta yhtäkkiä käänsi Talbot
päätään.
— Hei, taitaa taas tulla tuulenpuuska, huudahti hän.
— Liekkien voimaa vain, tyynnytti Johnny.
Mutta Talbot pudisti kärsimättömästi päätään. Terästämällä katsettaan
yritti hän valomeren läpi nähdä merkin taivaalla.
Leppoisa tuuli puhalteli mereltä päin. Tunsin tuskin sen hengähdyksen
poskellani, eikä se kyennyt muuttamaan tulipatsaitten suuntaa
ollenkaan. Hetkisen luulin Johnnyn tosiaankin olevan oikeassa. Mutta
pian saatoimme havaita levottomuutta väkijoukossa. Siellä täällä
tunkeuduttiin eteenpäin, kokoonnuttiin pikku ryhmiin ja neuvoteltiin.
Tuokiota myöhemmin antoi Talbot meille merkin. Pääsimme vaivoin hänen
lähelleen. Sam Brannan, Casey, Green ja eräät muut olivat kokoontuneet
hänen ympärilleen pohtimaan tilannetta.
— Tuuli on, taivaan kiitos, koillisessa! sanoi Talbot innokkaasti.
Ward Block on näinollen suojassa, eikä meidän tarvitse olla sen vuoksi
huolissamme. Mutta tuuli kiihtyy, sanokaa mitä sanottekin, ja meidän on
tehtävä jotakin sen leviämisen ehkäisemiseksi.
Ikäänkuin viimeisiä sanoja painostaakseen nosti samassa äkkinäinen
puuska aika kipinäsateen ilmoille.
Poistuimme mahdollisimman nopeasti entisen El Doradon ja Parker Housen
välillä olevia pikku rakennuksia kohti. Melkein yhtäaikaa tuli paikalle
muitakin köysillä ja kirveillä varustettuja miehiä. Rupesimme repimään
hökkeleitä maan tasalle.
Mutta tuli alkoi levitä ennenkuin olimme ponnistelleet kymmentä
minuuttiakaan. Tuuli yltyi yltymistään ja palavia lastuja lenteli
nuolten tavoin ilmassa. Liekkejä laskeutui siellä täällä alemma
etsien uusia uhreja ja taas rientäen riemuitsevasti eteenpäin.
Rakennukset, jotka vielä äsken olivat pimeitä ja kylmillään,
joutuivat hämmästyttävän nopeasti palavien piiriin. Vähäinen
suojelemisyrityksemme oli muutamassa hetkessä tulen hyökkäyksen
alaisena ja repimämme majat paloivat iloisesti räiskähdellen.
Masentuneina vetäydyimme takaisin, ryhtyen laittamaan uutta
puolustuslinjaa. Olimme tukehtua savuun, ja takaa-ajavat liekit
hyökkäsivät salakavalasti meitä kohti milloin mistäkin piilopaikasta.
Kaikki ponnistelumme tuntuivat turhilta, mutta itsepintaisesti
yritettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta olimme iloisia
päästössämme hiukan syrjään, jotta saatoimme edes vetää hieman henkeä
keuhkoihimme.
Mutta ennenpitkää joukko suunniltaan joutuneita liikemiehiä ajoi meidät
takaisin liekkien keskelle.
— Pelastakaa kauppatavarat! huusivat he täyttä kurkkua.
Raadoimme kuin orjat. Kannoimme kaikenlaista kamaa ja huonekaluja pois
pimeistä varastosuojista taivasalle. Ensin haparoin hämärässä melkein
kuin sokea ja otin myötäni umpimähkään mitä vain käsiini sattui. Tein
työtä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin olin tehnyt, enkä koko aikana
aavistanut, kenen omaisuutta pelastin. Vähitellen alkoi punertava
sarastus kuitenkin valaista ympäristöä hiukan ja saatoin heikosti
erottaa alueellani olevien esineitten ääriviivat. Valo muuttui pian yhä
hehkuvammaksi, aivan kuin metalli kuumentuessaan. Liekit työntyivät
seinien läpi vastustamattomasti ja minun oli jätettävä paikkani
viholliselle.
Aika oli vallan pysähtynyt. Maailma oli ventovieras paikka täynnä
syviä pettäviä varjoja ja hehkuvaa, valaisevaa tulenpaistetta. Kaiken
peitti savu-usva, josta silloin tällöin tuprahti kirkuva ihmislauma
liikkeelle. Toisinaan jouduin merkillisiin taukotiloihin, jolloin
tuntui hetken aivan tyveneltä. Niinä tuokioina lepäsin. Kohtasin myös
kerran pari jonkun oudon olennon, jonka kanssa vaihdoin muutaman
huudahduksen.
— Koko kaupunki taitaa tuhoutua!
— Siltä näyttää.
— Kuulin äsken, että joku katto oli sortunut, surmaten kaksikymmentä
ihmistä.
— Luultavasti liioittelua!
— Niinpä vainkin. Mitenkäpäs sitä nyt sortuvan katon alle...? Jos katto
putoo, on mentävä ulos.
— Aivan niin, minustakin!
— Mutta jotakin tässä kaiketi pitäisi tehdä.
— Niin luulen minäkin.
Ja me iskimme työhön taas.
Tuli lakkasi leviämästä kahden tai kolmen tunnin — kukapa taitaisi
tällaisessa tilanteessa aikaa mitata — kuluttua. Otaksun, että tuuli
oli kääntynyt, vaikka en pannut sitä merkille. Joka tapauksessa
havaitsin harmaassa päivänkoitteessa seisovani tuijottamassa muutamaa
kurjaa hökkeliä, jotka hiiltyneinä vielä törröttivät pystyssä — ja
ihmettelin miksi ei tuli ollut tuhonnut kaikkea.
Kaupungin yllä leijaili paksu savupilvi, joka vetäytyi itää ja
etelää kohden. Palaneessa kaupunginosassa ei ollut minkäänlaista
mahdollisuutta arvioida, missä mikin oli sijainnut. Kaikki oli tasaista
erämaata. Ahnaasti oli tuli tältä paikalta niellyt kaiken ja kun mitään
ei enää ollut jälellä, oli se sammunut. Näkyihän tuolla täällä vielä
joku savukierukka, ja muutama hiilikin hehkui vielä heikosti, mutta
muuta ei ollutkaan, josta olisi voinut päätellä, että tällä taholla
kerran oli ollut kaupunki. Kuolleen tuhkaerämaan toisella puolen kohosi
vielä joku harva tiiliseinän jäännös, joka usvan läpi nähtynä muistutti
ikivanhaa rauniota.
Katselin alakuloisena edessäni leviävää maisemaa. Sitten hengähdin
syvään ja koetin terästää turtuneita aistejani. Vähitellen minulle
selvisi, että itse plaza näytti autiommalta kuin sen olisi pitänyt
näyttää. Tuntui kuin olisi jääkylmä käsi puserrellut sydäntäni. Yritin
katseellani etsiä katuja savuavien raunioitten joukosta. Siellä täällä
näin jonkun nokisen miehen häärivän hiilikasoissa.
— Voitteko sanoa minulle, missä Higginsin kauppa on ollut? huusi muuan
heistä minulle. — Minun hökkelini oli aivan sen vieressä ja olin
kätkenyt sinne hiukan kultahiekkaa. Luulisinpä kyllä löytäväni kullan
tuhasta, jos vain pääsisin selville paikasta.
Minulla ei ollut aikaa auttaa häntä, vaan jätin hänet etsimään jotakin
merkkiä, minkä avulla keksisi entisen asuntonsa paikan.
Plazalia oli paljon väkeä. Pääsin sen pohjoiseen laitaan, tyrkkäsin
tieltäni siellä tungeksivat ihmiset ja näin edessäni kolme puoliksi
romahtanutta tiiliseinää, joukon rautakiskoja ja savuavia jätteitä.
Siinä kaikki, mitä oli jälellä Ward Blockista. Tuulen kääntyminen oli
pelastanut parakit, mutta meidät oli se saattanut puille paljaille!
XXXV luku.
TULEVAISUUS.
Kymmenen tuntia myöhemmin oli jo ryhdytty jälleenrakentamistöihin.
Kymmenen päivää senjälkeen oli palanut alue jälleen täynnä kiireessä
kyhättyjä asumuksia. Me olimme sitäennen päässeet täyteen varmuuteen
asemastamme. Emme olleet saaneet pelastetuksi kerrassaan mitään. Vain
henki oli tallella.
Talbot ponnisteli ihan hartiain takaa saadakseen uudelleen jalansijaa.
Hän haastatteli kaikkia kaupungin johtomiehiä, mutta tuloksetta. He
lausuivat valittelunsa, mutta kieltäytyivät jyrkästi ojentamasta
sormeakaan. Jokaisella oli omat etunsa valvottavina, jokaista oli palo
vahingoittanut. Myötätuntonsa he kernaasti lausuivat julki.
— Sen kyllä uskon! tuumi Talbot. Heidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa
kätensä ja ottaa haltuunsa kaiken, josta minä olin aikonut hyötyä
hiukan. Sellaista on maailman meno. Olisin itse ollut valmis tekemään
samoin.
Sinä iltana saimme tietää, että Talbotkin oli menettänyt kaikki, mitä
oli omistanut tai luullut omistavansa. Ward Btockin tuhoutuminen
merkitsi joka ainoan sentin menoa, lukuunottamatta Laituriosakkeista
tulevia osinkoja, mutta niillä ei suuria aikaansaatu.
Hänen asemansa tiedettiin pian kaupungissa. Mitään sopimuksia ei tähän
aikaan tehty kuukautta pitemmäksi ajaksi, eikä rahojakaan lainattu sen
paremmin. Kolmenkymmenen päivän kuluttua oli kaikki uudistettava, eikä
Talbot luonnollisesti voinut uudistaa mitään.
Tiesimme tämän jo etukäteen ja suhtauduimme tyynesti tilanteeseen.
— Tässä nyt olemme pojat, paukautti Talbot. Noin vuosi sitten nousi
omaisuutemme, ellen väärin muista, suunnilleen sataan dollariin,
jotapaitsi meillä oli sanomalehtipinkka. Nyt ei meillä ole edes
sanomalehtiä, mutta en silti epäile, ettemme saisi haalituksi kokoon
sata dollaria.
— Minullahan on lähes kaksituhattaseitseniänsataa vyössäni, muistin
yhtäkkiä.
Syntyi hetkisen vaivaantunut hiljaisuus. Sitten piti Talbot puheen,
punniten visusti jokaisen sanansa: